tiistai 24. maaliskuuta 2020

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää



Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020, 245 s.) Auri pitää oman elämänsä langat visusti omissa käsissään. Leopardiksi nimetyn rollaattorin avulla eläkkeellä oleva hammaslääketieteen tohtori seikkailee vaikka missä, ei ota neuvoja tyttäreltään ei keneltäkään.

Auri on tämän ajan kasikymppinen, tyylikäs, itseriittoinen, hänellä on lakatut kynnet ja huoliteltu kampaus. Hän käy ostoksilla vain Stockmannilla. Sinne hänet vie tuttu, luotettava taksiautoilija.

Mutta Aurin elämä on tylsää. Hän on vihainen kuolleelle aviomiehelleen. ”Hän oli äkäinen yliopistolle, koko vanhusvihamieliselle yhteiskunnalle, omalle raihnaistuvalle keholleen ja ajalle, jonka kulumiselle hän ei ollut mahtanut mitään.”

Yhdellä ostomatkallaan tuttua taksia ei näy sovitussa paikassa. Mutta paikalle tullut nuori nainen houkuttelee Aurin autoonsa ja vastoin kaikkia tyttärensä varoituksia, Auri päästää luokseen hulvatonta elämää viettävän Natalian.
Auri pyytää Natalialta korvausta vastaan pikku palveluksia. Aluksi lukijan on ihan varma että Natalia ”ryöstää” Aurin. Natalian elämä on epävakaista ja sekavaa, aivan erilaista mitä Auri on aktiivivuosinaan viettänyt. Mutta erot eivät estä naisia jollain tavalla ystävystymästä. Ainakin Auri viihtyy paremmin Natalian seurassa kuin kaikkiin hänen asioihinsa sekaantuvan tyttären parissa. 

Mielellään Auri seurustelee tyttärentyttärensä kanssa, mutta tältä ei kovin paljoa liikene aikaa isoäidille. Yksinäisyydestään huolimatta Auri sinnittelee kotona – mielellään myös ilman mitään turvaranneketta. Hän ei yksinkertaisesti suostu ymmärtämään miksi toiset ovat hänestä huolissaan.

Ei saa elvyttää on samansukuinen hätähuuto vanhusten itsemääräämisoikeuden puolesta mitä Minna Lindgrenin romaanit. Mäkisen teos on vain astetta vakavampi. Siihen tuo myös uudenlaista ulottuvuutta elämässään epäonnistuneen nuoren naisen mukana olo.

Välillä toivoisi että tomeraa, itsestään huolta pitävää vanhusta pidettäisiin ihan tavallisena. Tunnen lukemattomia yli 80 ja jopa yli 90-vuotiaita, jotka kykenevät päättämään omasta elämästään ja huolehtimaan omista asioistaan. Ei fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja raihnaistuminen ole merkki siitä, että tarvitsee ”holhoojaa”. Vakavasti muistisairaat vanhukset ovat eri asia.         

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pirkko Saision Passio

  Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Mun...