Finlandia-palkintoa ei pitäisi antaa samalle henkilölle kuin yhden kerran, on monen kirjallisuuden ystävän mielipide. Olli Jalonen on saanut palkinnon kaksi kertaa: 1990 romaanistaan Isäksi ja tyttäreksi ja vuonna 2018 Taivaanpallosta.
Tasokas ja
kilpailuun valmis on joka tapauksessa Olli Jalosen uusin romaani Puhdas
viiruinen elämä (Otava 2026, 318 s.). Jalonen on omistanut kirjansa ”Mummulle
ja Vaarille, Mammalle ja Papalle. Kaikkien kasvot ja äänen muistan. Tämän
kirjan ajoista he eivät puhuneet minulle koskaan”. Kirjan tapahtumat ajoittuvat
1910-luvun puolivälistä 1920-luvun loppuun.
Kirjailija on
valinnut kirjaansa 12 henkilöä kertojiksi. Jokainen heistä saa vuorollaan
puheenvuoron. Lukija saa aluksi olla tarkkana, sen verran hankalaa on välillä
tietää kuka on kertoja. Tarinat saavat aivan uudenlaista syvyyttä, kun
siirrytään vuoden 1981 tapahtumiin. Vähitellen jokainen joutuu valitsemaan
puolensa. Tai epäselvissä tapauksissa vastapuolen pelurit tekevät
päätöksen.
Tarinan
etenemistä ja tapahtumien todenmukaisuutta lisäävät lehtileikkeet, joita on
ripoteltu fiktiivisen tekstin sekaan. Kirjailija on kertonut että on tehnyt
kirjaansa taustatyötä, jotta aikalaisten kertomukset asettuvat paikoilleen.
Kirjan
päähenkilöiksi nousevat Hämeenlinnan Rinkelinmäessä erilaisissa ympyröissä
kasvaneet Kerttu ja Kalle. Kalle on apteekkarin poika ja Kerttu
työläisvanhempansa menettänyt nuori nainen, joka lähtee työnhakuun Helsinkiin.
Välimatka, säätyero, koulutustaustan erilaisuus, kansalaissota ei mikään erota
nuoria. Rakkaus on se voima, jonka kirjailija nostaa päällimmäiseksi voimaksi yhteiskunnan
melskeissä.
Ehkä kirjan
sanoma kiteytyy muurarin vaimon Ainon ajatuksessa: ”Kaikki asettuu kun aika
tasaa.” Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen aika tasasi kaiken hitaasti. Tämän
kaiken Olli Jalonen on vanginnut romaaniinsa hienosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti