Aina pitää tehdä jotain uutta. Olen kuunnellut ensimmäisen
äänikirjana Michelle Obaman Minun tarinani (suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018,
508 s., lukijana Krista Putkonen-Örn, kesto 20 tuntia). Kirja soveltui
kuunneltavaksi erinomaisesti. Aika ajoin jopa eläydyin kin Michelle itse olisi
lukenut minulle kirjaa – suomeksi!
Kun päähenkilö ja moni tapahtumakin oli tuttu entisestään, tarinan
seuraaminen oli helppoa. Ihailen ja arvostan entistä enemmän Michelle Obamaa.
Hän ajoi johdonmukaisesti itselleen tärkeitä asioita, tyttöjen koulutusta ja
nuorten kannustamista ja käynnisti näiden asioiden edistämiseksi monia
hankkeita.
Moneen kertaan hän korostaa, että ilman vanhempien ja suvun
tukea hän ei olisi saavuttanut sitä mitä on saavuttanut. Obama sai aikaan että
monille lapsille on tarjolla koulussa kunnon ateria. Terveellisen ravinnon
symboliksi nousivat myös Valkoisen talon puutarhan kasvimaat.
Ollessani Yhdysvalloissa tyttäreni perheen luona, pakkasin
joka aamu lapsille mukaan kouluun välipalat: keksiä, shipsejä, makeita juomia.
Hedelmät eivät millään tahtoneet mahtua tähän valikoimaan. Koulussa maksua
vastaan tarjottiin hampurilaisia, pitsaa ja muuta meillä pikaruokana pidettävää
syötävää.
Presidenttiparin ja heidän lastensa elämää hyvin
epätavallisissa oloissa oli mukava seurata. Obama kuvaa hyvin elämänpiirin
rajoittumista vastoin omaa tahtoa. Olosuhteisiin on vain mukauduttava.
Arvostan myös suuresti sitä, että Michell Obama ei sorru
haukkumaan miehensä seuraajaa. Hän myöntää ”valvoneensa öitä, ahdistuneensa ja
seuranneensa raskain mielin kun huolellisesti rakennettuja, myötätuntoisia
linjauksia on peruttu… Toisinaan mietin kuinka syvälle on mahdollista vajota.”
En halua pohtia onko Obama kirjoittanut kirjansa itse vai
ei. Joka tapauksessa soljuvaa, sujuvaa ja ajatuksia herättävää luettavaa ja/tai
kuunneltavaa. Hämmästyin itsekin miten innoissani olin ja olen kirjasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti