Sirpa Kähkönen: Marius

Sirpa Kähkösen Marius (Siltala 2026, 216 s.) on julistettu uudenlaiseksi ja erilaiseksi Kähkösen romaaniksi. Sitä se onkin. Se on samalla kaunis luontoa palvova kirja ja kaunis kertomus rakkaudesta, joka syntyy ja jättää jäljet, jotka eivät koskaan katoa. Kyseessä on joukko pieniä kohtauksia, joista muistoksi jää siirtolapuutarhamökille miehen kaulahuivi.

Romaanissa on ripaus samanlaista levollisuutta kuin Sirpa Kähkösen ja Mari Leppäsen alkuvuodesta ilmestyneessä kirjeenvaihtokirjassa Kirjeitä läsnäolosta (SKS Kirjat, 2026. 197 s.). Naiset kirjoittavat harvakseltaan kirjeitä toisilleen ihan tavallisista tapahtumista ja mieltä askarruttavista asioista. Kirjan tunnelma on kuultavan kaunis, hyvin levollinen ja mieltä avartava.

Mariuksessa elämä kertojan puutarhamajassa on yksinkertaista ja luonnon ilmiöitä seuraava. Kirjaa lukiessa aistii kaiken sen mitä majassa ja sen ympärillä tapahtuu. Kertoja on parantunut rintasyövästään, mutta sairaus on jättänyt jälkensä.

”Ja hän täällä laakson pohjalla, vanhan omenapuun vartioimalla tontilla, levähtämässä hetken aikaa kuin päiväperho, aamulla ulos kotelosta, illalla jo väri alkoi varista hauraista siivistä”.  

Kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Ruusut koristavat kansilehtiä aistikkaasti. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari.         

             Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Johanna Valkaman Kultalangan kehrääjä, Kauppahuoneen Maria (Otava, 2026, 298 s.) paljastaa hitusen naisesta, joka tuli menestynyt liikanainen. Usein kun olen kulkenut Tampereella vuonna 1901 valmistuneen hienon Tirkkosen talon ohi, olen miettinyt kuka oli talon omistaja Maria Tirkkonen.

Kauppakadun ja Kuninkaankadun risteyksessä oleva talo oli aikanaan kuuluisa Tirkkosen kaupan putkipostijärjestelmästä. Järjestelmä toimi niin että messinkiputkia pitkin siirrettiin rahaa ja paragon-kuitteja pääkassan ja myymälän kassojen välillä. Järjestelmä otettiin käyttöön 1907.    

Historiallisten romaanien kirjoittaja Johanna Valkama kertoo uudessa kirjasarjassaan Maria Enegrénistä (s. 19.12.1832, k. 2.2.1919), josta tuli taitava ja arvostettu kauppias.

 Romaanin alussa eletään nälkävuotta 1865. Maria palaa synnyinpitäjäänsä Tyrväälle. Hän on jättänyt palveluspaikkansa Turun arkkipiispan kartanossa. Kartanossa palvelleella nuorella naisella on korkeat vaatimukset tulevasta elämästään ja ennen kaikkea miehestä, jonka hän nyt tarvitsisi.

Matkalla Turusta Tyrväälle Maria kohtaa komean kulkukauppiaan. Ja kun päästään siihen vaiheeseen, että puhemies on pyytämässä Maria kättä kulkukauppiaalle, paljastetaan miten etevä ja hieno nainen Maria on.

Marian terävä mieli on juuri se mainio ja erityislaatuinen syy, miksi saanen tänään kunnian ehdottaa naimakauppaa hänelle… Maria on tehnyt ihmisenä suuren vaikutuksen tarkkasilmäisyydellään ja tarmollaan. Hän on oivallinen ja kunniallinen vaimo yritteliäälle miehelle.”   

Romaanin tarina etenee hieman verkalleen ja tuntuu että alusta lähtien on itsestään selvää, että Maria Tirkkonen on se henkilö, joka luo menestyksekkään yrityksen ja ylläpitää sitä. Ajan henki on hienosti vangittu romaanin sivuille. Jatkoa odotellen.

Olen saanut kirjan kustantajalta.

 

 

                                                 Tirkkosen talo 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea (WSOY 2026, 264 s. kertoo Löytövaaran Johanneksesta. Miehestä, joka rakastaa valokuvaamista ja vaimoaan, yrittää hyväksyä katkeroituneen äitinsä käyttäytymistä ja sanomisia, murehtii miehiä rakastaneen isänsä kohtaloa ja iloitsee kun hänen poikansa saa mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa.

Pitkä aukea on oikea paikka Kuusamossa, niin kuin on neljäntien risteyskin. Molemmat Kinnusen nimiä romaaneilleen. Neljäntienristeys (2014) oli hänen esikoisteoksensa ja Lopotti (2026) toinen romaani. Romaaneissa eletään Kuusamossa ja kuvataan Johanneksen suvun vaiheita.

Pitkä aukeaa on muistisairauden syövereihin sotkeutuneen Johanneksen huikea maatka menneeseen elämään ja sen aikaansaamiin ajatuksiin. Johannes elää elämäänsä tässä ja nyt. Valokuvaamon pyörittäminen ei sinänsä vastaa ollenkaan Johanneksen mielikuvaa valokuvaamisesta. Kaikki tapahtuu tuttujen kaavojen mukaan. Omia näkemyksiään Johannes toteuttaa vaeltamalla luonnossa ja kuvaamalla luonnon ilmiöitä ja ihmeitä.

Johannes rakastaa ja arvostaa vaimoaan suuresti. Hiljainen mies nousee vain ani harvoin puolustamaan eteläpohjalaista vaimoaan kärkkään ja teräväsanaisen äidin käsistä. On vaikea hyväksyä ettei Johannes puolusta vaimoaan, mutta samaa hämmennystä saa aikaan Kaarinankin kestäminen anopin ”kynsissä”.

Vasta kun äidin elämä alkaa olla päättymässä, rohkenee Johannes myöntää, että toisinkin olisi voinut olla. ”Näinkö helppoa olisi olla ihmisen edessä ihminen? Auttaa ja kannustaa, vaikean hetken tullen tarttua käteen ja kannatella. Millaisia meistä olisi tullut, jos olisimme sen osanneet?”

Romaanin loppusivuilla tuntuu, että luen sitä mitä muistisairauden loppuvaiheessa isäni ja mieheni kokivat ja ajattelivat. Heillä ei ehkä ollut Johanneksen merta, mutta eletty elämä oli ollut pitkä ja monivaiheinen molemmilla. Kyyneleitä…

”Hän riisuu yltään vanhan miehen vaateet ja puhdistelee harteiltaan niille kasautuneet vuodet. Mielensäkin hän tyhjentää jaa hylkää tien varteen kaikki rintaa painaneet pelot ja huolet. Askel on nopea, vauhti luja. Joka askeleella hän taittaa peninkulmia.” 

Olen saanut kirjan kustantajalta.