Sirpa Kähkösen Marius (Siltala 2026, 216 s.) on julistettu uudenlaiseksi ja erilaiseksi Kähkösen romaaniksi. Sitä se onkin. Se on samalla kaunis luontoa palvova kirja ja kaunis kertomus rakkaudesta, joka syntyy ja jättää jäljet, jotka eivät koskaan katoa. Kyseessä on joukko pieniä kohtauksia, joista muistoksi jää siirtolapuutarhamökille miehen kaulahuivi.
Romaanissa on ripaus samanlaista levollisuutta kuin Sirpa
Kähkösen ja Mari Leppäsen alkuvuodesta ilmestyneessä kirjeenvaihtokirjassa
Kirjeitä läsnäolosta (SKS Kirjat, 2026. 197 s.). Naiset kirjoittavat
harvakseltaan kirjeitä toisilleen ihan tavallisista tapahtumista ja mieltä
askarruttavista asioista. Kirjan tunnelma on kuultavan kaunis, hyvin levollinen
ja mieltä avartava.
Mariuksessa elämä kertojan puutarhamajassa on
yksinkertaista ja luonnon ilmiöitä seuraava. Kirjaa lukiessa aistii kaiken sen
mitä majassa ja sen ympärillä tapahtuu. Kertoja on parantunut rintasyövästään,
mutta sairaus on jättänyt jälkensä.
”Ja hän täällä laakson pohjalla, vanhan omenapuun
vartioimalla tontilla, levähtämässä hetken aikaa kuin päiväperho, aamulla ulos
kotelosta, illalla jo väri alkoi varista hauraista siivistä”.
Kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Ruusut koristavat kansilehtiä aistikkaasti. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari.
.jpg)
Olen saanut kirjan kustantajalta.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti