Maria Mustrannan Toivon talo (WSOY 2026, 296 s.) kertoo mitä tapahtuu kun suomalainen avustustyöntekijä Martta kohtaa Jordaniassa Ammanissa sairaalassa 4-vuotiaan Nouran. Tytön vanhemmat ovat kuolleet. Muista sukulaisista ei tiedetä mitään. Ei tiedetä mitä kieltä hän osaa tehdä. Tyttö on vammainen, hänen kätensä ovat epätavallisen lyhyet. Martta ei pysty jättämään tyttöä oman onnensa varaan.
Martta vierailee Nouran luona sairaalassa. Kun tyttö
siirretään ankeaan lastenkotiin Toivon taloon, alkaa Martta vierailla siellä.
Vähitellen Martta ryhtyy leikkimään myös muiden lasten kanssa. Lastenkodissa on
vain kaksi työntekijää ja osa lapsista levottomia ja häiriintyneitä. Martta
alkaa viettää päivänsä sairaalassa ja poistuu sieltä vasta kun Noura on
nukahtanut.
Vähitellen Martan työnantaja huomauttaa tätä töitten
laiminlyömisestä. Martta saa potkut, hänen rahansa alkavat olla vähissä, sisar
Kerttu ei ymmärrä miksi vieras lapsi on lapsettomalle Martalle hyvin tärkeä.
Uutta tilannetta ei loputtomiin hyväksy myöskään Martan
miesystävä, joka jaksaa aluksi odottaa toivorikkaana Martan paluuta Geneveen.
Martta ei muuta mielipidettään kenenkään ”järkipuheilla”. Hänelle Nouran
kohtalo on tärkeintä. Ensimmäinen tehtävä on saada selville onko Nouralla sukulaisia.
Kirjailija sai idean romaaniinsa luettuaan Helsingin
Sanomista Syyrian sotarikosoikeudenkäynnissä syyttäjänä toimineen sveitsiläisen
Carla Del Ponten haastattelun. Del Ponte oli tavannut jordanialaisessa
sairaalassa pienen pojan ja etsinyt tälle adoptioperheen Sveitsistä.
Romaani on koskettava ja ajatuksia ja asenteita myllertävä. Hyvittääkö Martta käyttäytymisellään jotain, kaipaako hän sittenkin lasta, pakeneeko hän jotain. Vaikka romaanissa yritetään ratkaista yhden lapsen elämää, käsitellään sodan jalkoihin jääneiden lasten asemaa yleisemminkin. Samoin avustustyöntekijän ratkaisuja.
Olen saanut kirjan kustantajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti