Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet

Nuoret rakastuvat Pohjanmaan lakeuksilla. Talon tytär ja renkimies. Tytön isä pyytää kuolinvuoteella tyttäreltään ”Koita sinä pitää tila suvus”.  Nuorempi tytär voisi lähteä emännäksi muihin taloihin. Perheen esikoinen, poika on kuollut hyvin pienenä, joten jatkajana on oltava toinen tyttäristä.

Tässä lähtökohta Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet -romaanille (Otava 2019, 334 s.). Romaani on Paula Nivukosken esikoisteos. Nivukoski on maatilan tytär, joka oppi jo hyvin pienenä ajamaan leikkuupuimuria kotitalon pelloilla, mutta päätyi opettajaksi yliopistolle. Ennakkokäsitys on että luvassa on romaani vahvasta pohjalaisnaisesta.   

Isälleen lupauksen antanut Liisa on eittämättä yksi vahvoista pohjalaisnaisista, joita kirjallisuutemme tuntee jo ennestään. Mutta tämän päivän näkökulmasta käsin 1920-luvun pohjalaisnaisissakin on heikot kohtansa, jotka aikaisemmin helposti ohitettiin. Liisan elämä ei ihanan Kallen rinnalla olekaan niin auvoista miltä kaikki aluksi vaikutti. Sitä mukaa kun Liisa henkisesti erkaantuu Kallesta, koventaa Liisan äiti puheitaan ja otteitaan. Kaikki olisi vanhan emännän mukaan toisin, jos perheen poika olisi saanut elää. Äidin mielestä tytär ei osaa tehdä mitään oikein.   

Kalle liikkuu kylillä ja kuulee tarinoita tutuista miehistä, jotka ovat lähteneet Amerikkaan. Onpa joku palannut takaisinkin ison rahatukun kanssa ja hankkinut itselleen ison talon, maat ja mannut. Vähitellen Kalle alkaa vihjailla, että jospa hänkin lähtisi, palaisi sitten aikanaan ja rahojen turvin voisi tilaa kohentaa. Liisa alistuu eikä ryhdy millään tavalla vastustamaan miehen aikeita.

1920-luvun Suomessa hänellä ei ole sanan sijaa, kun Kalle myy tilan metsää, jotta saa matkarahat Amerikkaan. Kun mies on lähtenyt, selviää Liisalle, että hän raskaana. Elämä synkkenee koko ajan. Ahdinko on niin suuri että leipätaikinaan on pakko panna pettujauhoa ruisjauhon jatkeeksi.

Siteenä Kalleen on harvakseltaan Amerikasta saapuvat kirjeet. Rahaa ei kirjeen mukana koskaan tule. Sen sijaan Kalle lupaa tulla jouluksi kotiin. Lapset takertuvat isän lupaukseen, joka ei koskaan toteudu. Liisa saa voimaa ja uskoa elämän jatkumiseen Anterosta. Miehestä, joka aikanaan jo oli pyytänyt Liisaa vaimokseen ja joka nyt auttoi tilan töissä. Kun Liisan navetta paloi ukkosmyrskyssä, oli Antero valmis auttamaan uuden navetan rakentamisessa.

Liisan sisar ei päädy emännäksi naapuritaloihin, vaan lähtee räätälin oppiin ja sieltä edelleen oman ompelimon pitäjäksi kaupunkiin. Sennin elämänsisältöä ovat langat, kankaat, pitsit, sakset ja kaikki se minkä avulla hän saa aikaan omilla käsillään kauniita vaatteita. Liisa toisaalta kadehtii itsenäistä pikkusiskoaan.

”Senni keitteli kahvia, siskon kädet näyttivät niin levollisilta, eikä kukaan roikkunut sen helpoissa. Sennin kasvoilla oli huoleton hymy, hihansuuhun unohtunut muutama nuppineula. Niin kevyttä oli Sennin työ, istua nyt päivät pitkät ompelemassa, päärmäämässä silkkilenkinkien helmoja.”

Molemmille naisille on tärkeää tunne, että isä olisi heistä nyt ylpeä.  

Kirjan kieli on kiehtovaa murretta. Sitä on helppo lukea, vaikka minulle isokyröläinen tapa puhua on vieras.

”-Joko syörähän? Mullon kauhia nälkä!

-Perunoota, piiku, perunoota…

-Kerkiät hetken viälä leikkiä.”

Romaani on raikkaan kuulas, vaikka sen aihe kokonaisuutena on rankka. Miehensä hylkäämä nainen, joka on voimiensa äärirajoilla. Toivo on kuitenkin voimakkaana olemassa kaiken aikaa. Ilahduttavaa miten moneen kertaa kirjallisuudessamme kuvatusta aiheesta on syntynyt koskettava ja tasokas romaani.