Wenla ja veljekset

Mikä keksintö! Että joku keksiikin kirjoittaa romaani nykypäivän seitsemästä veljeksestä. Riina Katajavuori keksi ja laittoi kirjansa nimeksi Wenla Männistö (Tammi 2014). Seitsemän äiditöntä poikaa, joilla on kolme eri isää, asustaa rappiotilassa olevassa omakotitalossa Käpylässä. Pojat tappelevat tietysti toukolalaisten kanssa, vierastavat koulunkäyntiä ja työntekoakin.  Ovat omapäisiä ja ihastuttavan erilaisia, mutta melkein samanlaisia kuin Kiven Nurmijärvellä tömistäneet veljekset.

Romaanin rakenne on yhtä ihastuttava kuin koko tarinankerronta. Yksi poikien isistä on afrikkalainen Ben. ”Ben oli niin tavallinen, mutkaton, teeskentelemätön ja suora, ettei haitannut yhtään, jos hänessä oli jotakin epäsymmetriaa. Oli minussakin. Jokainen meistä kenottaa jostain kohtaa vinossa kuin haapa myrskyssä, kun oikein tarkkaan tiiraa.” 

Kuvaus on poikien äidin Allin muistelua. Alli on kuollut ja muistelee elämänmenoaan pilven reunalta. Pojat puuhaavat paljon sellaista mitä äiti ei oikein hyväksy, mutta ei hän rakkaita poikiaan tuomitsekaan. Alussa tietysti tuntuu siltä, että poikien puuhista ei tule yhtään mitään. Ei tullut Kiven veljestenkään, mutta loppua kohti kaikki tietysti seestyy.

Onhan Wenla ihana 

Wenla asustaa kätilö-isänsä kanssa ja yrittää murrosikäisen sitkeydellä saada äitinsä kertomaan kuka on hänen isänsä. Mutta äiti ei millään tohdi paljastaa, että hänen yhden yön rakkautensa on muuttanut Thaimaahan ja puuhastelee siellä mitä puuhastelee. Hieman vahingossa totuus selviää Wenlalle. Maija-äiti on turhaan elänyt salaisuutensa kanssa vuosikausia.

Katajavuori kuvaa nykypäivän nuoria ihastuttavalla otteella. Nuoret puuhailevat ja törmäilevät kuten ikään ja elämänmenoon kuuluu. Iäkkäämpi lukija on välillä ihan ymmällä. Näinkö se nykyisin menee? Välillä nuoret heittäytyvät ajattelemaan sotaa, välillä tärkeintä ovat vaatteet tai kuntoilu, seurustelu ja ne aina niin käsittämättömän typerät vanhemmat.

Melkoisen tietopaketin saa nuorten suosimasta musiikista, leffoista ja muistakin muotijutuista. Runoilija Katajavuori on myös kirjoittanut romaaniin runoja, biisejä – miten vain niitä haluaa nimittää. Ne helisevät ja soivat lukijan korvissa samalla ihastuttavalla tavalla kuin Kivenkin tekstit.

Lopussa kaikki seestyy

Joutuuhan Wenla moneen kertaan vastaamaan kysymykseen kenet veljeksistä hän oikein aikoo ottaa. Katajavuoren Wenlassa kaikki tapahtuu ihan niin kuin oikeassa Seitsemässä veljeksessä, mutta oman aikamme tapojen ja menojen mukaan.

Erehtyypä Wenla väärän veljeksen matkaan ennen kuin hänelle selviää että Jusahan se oikea on. Eikä Wenla pääse ”väärästä rakkaudestaan” ihan ilman seuraamuksia, mutta sekin asia hoituu.

Lohdutonkin voisi olla kertomus noista isättömistä ja äidittömistä pojista, mutta onneksi Riina 

Katajavuori antaa hyvän voittaa ja elämän kulkea kelvolliseen suuntaan. Ihastuttavan erilainen romaani, jonka hieman rosoinen tyyli ja sanallinen kikkailu tekevät siitä virkistävän ja koskettavan kaikessa karheudessaan.