Siri Hustvedtin itsenäinen maailma

Jatkuvasti olen tilanteissa, joissa minut esitellään mieheni vaimona. Esittelijä olettaa että kolmas henkilö tuntee mieheni, joten sitä kautta selviää kuka minä olen. Aikoinaan se harmitti, mutta olen alistunut. Voihan olla niinkin että mieheni vaimona oleminen on sittenkin suurempi ansio mitä oletan.

Norjalainen Siri Hustvedt on kirjoittanut romaanin, jossa kuvataan miltä tuntuu olla taidekauppiaan hieman taiteita harrastava vaimo ja mitä leskeksi jäänyt nainen tekee oman taiteellisen minänsä mittauttamiseksi. Aiheesta ja asetelmasta huolimatta Siri Hustvedtin uusimman romaanin Säihkyvän maailman (suom. Kristiina Rikman, Otava 2014, 426 s.) kansilehden liepeessä kerrotaan että kirjailija asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin kanssa. Ei tälläkään kertaa käsitellä Siri Hustvedtiä itsellisenä kirjailija, vaan pitää muistuttaa kenen vaimo hän on.

Säihkyvässä maailmassa Harriet Burden päättää leskeksi jäätyään selvittää miten hänen tekemäänsä taiteeseen suhtaudutaan, kun teosten tekijänä on mies ja mielellään aika nuori mies. Hän saa houkuteltua hankkeeseen mukaan kolme nuorta miestä. Raha on houkutin mikä saa miehet tarttumaan tarjoukseen.

Kolme miestä ovat taustoiltaan hyvin erilaisia. Yksi heistä on jo ansainnut nimeä taiteilija, toiset ei. Eikä heistä kauhean paljon kuullakaan näyttelyjen jälkeen lukuun ottamatta itsemurhan tekijää, joka kuvaa oman kuolemansa.

Romaani on rakenteeltaan hyvin kiehtova. Siinä eri henkilöt kertovat mitä oikeasti tapahtuu heidän mielestään. Aina välillä tarina etenee päähenkilön omien päiväkirjamerkintöjen avulla. Tarinaa kasvaa ja kehittyy näiden eri mielipiteiden ja näkökulmien kompinaationa. Teos on tulvillaan myös filosofista pohdintaa taiteen merkityksestä. Sitaatit on lähdeviitteineen tarkkaan taltioitu. Harriet Burdenin toiminta on hyvin punnittua ja harkittua.  

”Elääkö maanpäällisessä vai päänsisäisessä maailmassa? Tulla nähdyksi ja tunnistetuksi, vai piileksiä ja ajatella itsekseen? Näyttelijä vai erakko? Kumpi? Hän halusi kumpaakin – olla sekä sisällä että ulkona, pohtia ja toimia.”

Loppujen lopuksi taidemaailma ei niin paljon hätkähdäkään Harrietin hankkeesta kuin hän itse on olettanut. Miten 60-vuotiaan naisen taideteokset muka voisivat olla alle 30-vuotiaitten miesten tekemiä. Mutta ne vain voivat. Kukaan ei epäile eikä hämmästele miksi juuri tämä miestaiteilija on tehnyt tällaisen teoksen. Liioin näyttelyt eivät saa mitään sensaatiomaista huomiota. Selvää on että jos niiden oikea tekijä olisi ollut näyttelyn töiden tekijä oikeasti, olisi huomio ollut vielä vähäisempää.

 Romaanin kiehtovuus on henkilökuvauksessa. Kertojien äänet ovat erilaisia ja ne tekevät romaanista moniulotteisen ja monipolvisen. Romaanin loppu on hyvin vaikuttava. Harvoin olen lukenut niin sykähdyttävää kuvausta kuolemisesta. Välillä kysyin miten tämä liittyy tähän kokonaisuuteen, mutta liittyyhän se. 

Ehkäpä Harriet Burdenin kuoleman kuvaus jollakin tavalla sovittaa sen kaunan ja katkeruuden joka heijastuu hänen kaikesta toiminnastaan. 

Tuntuu että normaalia hänen elämässään on vain suhde omaan tyttäreen. Poikakin on jäänyt jollakin tavalla vieraaksi. Ainakin minulle jäi itämään ajatus että sittenkin Harrietin työt olisivat saattaneet herättäää enemmän huomiota amerikkalaisessa taidemaailmassa jos hän olisi laittanut ne esille omalla nimellään. En halua antaa periksi siinä että maailma on nuorten miesten!