Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi 2024, 288 s.) on kuin kirpeänmakea hedelmämakeinen. Ensin se maistuu hyvältä, kunnes suolaisentahmea kirpeys poistaa makean maun suusta kokonaan. En mielelläni lue pedofiiileistä enkä heistä kertovista romaaneista. kerrotaan.
Sokerikäärme on
poikkeus. Siinä on samaa hurjuutta, elämän risaisuutta ja toivorikkautta kuin kirjailijan
Jana Kippo trilogiassa: Lähdin veljen luo (2021), Viedään äiti pohjoiseen
(2022), Sitten mentiin kotiin (2023). Nyt eletään 1980-luvua Ruotsin Södertäljessä.
Kaikki alkaa
tytöstä, jota hänen äitinsä ei olisi koskaan halunnut synnyttää. Tyttö kuulee
äitinsä epäonnistuneesta elämästä niin pienestä kuin hän jotain voi ymmärtää
merkillisestä tarinasta, jossa naisesta ei tulekaan kuuluisaa taiteilijaa vaan
täysin lahjattoman lapsen äidin. Lapsi on kuitenkin kaikkea muuta kuin lahjaton
ja sitähän äiti ei voi antaa lapselleen koskaan anteeksi.
Ja lahjakkaita
ovat ne kaksi poikaa, joiden tiet kohtaavat tytön kanssa. Heidät yhdistää mies,
joka haluaa lapsille vain hyvää. Hän haluaa auttaa kaikkia hyviksi
taiteilijoiksi ja ehjiksi ihmisiksi. Kukaan muu kuin Leide ei välitä lapsista eikä
heidän tulevaisuudestaan. Lapset on helppo houkutella sellaiseenkin, minkä he
vaistoavat vääräksi. Omien olosuhteittensa vanki on väärintekijä ja
hyväksikäyttäjäkin, mutta se ei lievennä hänen tekojaan vähääkään.
Romaanissa on
maagista vetovoimaa. Pahuudenkin keskellä on hyvyyttä ja uskoa siihen, ettei olosuhteiden
ole pakko nitistää kaikkia.
Pakko lainata
lopuksi Veriges radion kommenttia romaanista: Sokerikäärme on kuin kuumehoure,
huvipuisto jossa ei ole kuin vekkula ja kummitusjuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti