Kaksi melkein oikeaa kirjaa

Kirjahyllyssäni on oma osasto elämäkerroille. Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä ja kohdassa T on nyt kaksi kirjaa, joiden takakannessa on nimeni. Toinen on ”Maileri, viilari, vaari” ja toinen ”Rakkautta ja ristiriitoja”. Kirjat ovat ns. omakustanteita. En ole tarjonnut käsikirjoituksia kustannusyhtiöille, vaan kustantanut ne itse.

”Kirjoita kirja vaarin elämästä”, ehdotti sisareni poika vuosia sitten. Isäni jäljiltä oli olemassa sotilaspassi, palkintolusikoita, kolme Pirkan hiihdon mitalia, muutamia kirjeitä ja valokuvia. Houkuttelin sukulaisia muistelemaan isääni ja äitiäni.

Isäni oli ollut koneasentaja. Hän ei ollut aktiivisesti mukana yhteiskunnallisissa riennoissa eikä hänestä julkaistu muistokirjoitusta Aamulehdessä. Mutta hän oli ollut isämme ja vaarimme. Olin harrastanut sukututkimusta vuosia. Kaivoin esille kaikki sukututkimukseen liittyvät paperit sekä muistiinpanot tietokoneen kätköistä. Aloitin isäni ja äitini sukujen tarinat 1700-luvun lopulta.  

Menin kirjoittajakurssille työväenopistoon. Välillä tuskastuin kun piti lukea toisten kirjoittamia tekstejä ja kestää omien tekstien ”arvostelua”. Kursseista oli apua. Opettajilta sai henkilökohtaista palautetta. Ilman sitä, en olisi saanut kirjoja valmiiksi.

Isäni kertoi, että hänen isoäitinsä pyöräytti kaksospojat heinätöiden lomassa. Jo kaksosia ennen Anna Loviisa oli saanut kaksi poikaa, toinen kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Kirkonkirjoissa oli merkinnät piian äpäristä.  

Kirjoittaminen innosti ottamaan yhteyttä kaukaisiinkin sukulaisiin. Sain pikkuserkultani kopion haastattelusta, joka oli tehty toisesta kaksospojasta, isäni isän veljestä, 90 vuotta täyttäneestä ”eläintohtorista”. Ihmettelin kun artikkeli oli julkaistu maaliskuussa. Olin ollut niin isäni tarinan lumoissa, etten ollut huomannut ”virhettä”. Mitähän siellä heinäpellolla oikeasti oli tapahtunut?

Toimittajana minua kiehtoi asioiden selvittäminen ja tietojen tarkastaminen. Se on helppoa netin avulla. Ei tarvitse matkata arkistoihin ja kirjastoihin – paitsi välillä kun netti ei osaakaan kertoa tietoa mitä kaipaan. 

Kun keväällä 2020 sosiaalinen toiminta hiipui, aloin muokata keräämääni aineistoa lopulliseen kuntoon.  Tarvitsin ammattitaittajan, koska halusin kirjaan valokuvia. Sain suositukset taittajasta.  Emme voineet korona-epidemian takia tavata kasvokkain.

Lähetin tekstit taittajalle ja sain neuvon laittaa tekstiin merkinnät valokuvien paikoista. Laitoin kuvat kuvatiedostoon numerojärjestyksessä. Erilliseen tiedostoon kirjoitin kuvatekstit. Kannen suunnittelu oli helppoa, minulla oli ehdolla kaksi kuvaa. Kirjoittajakursseilla olin oppinut, että kirjassa pitää olla myös ”myyvä teksti” takakannessa. 

Taittaja hoiti puolestani tarjouspyynnöt painotaloilta. Päätin, että kirja painetaan Suomessa. Löysimme sopivan painotalon. Muutamilla yrityksillä on tarjolla kokonaisvaltainen palvelu kirjan julkaisemisesta. Halusin itse vaikuttaa kirjan ulkonäköön ja kuvien asetteluun. Kirjasta otettiin 45 kirjan suuruinen painos. Lahjoitin kirjan lähisukulaisille ja vieraammille myin kirjan. 

 

Nainen rakastuu korvillaan

Mieheni oli sairastunut ja päätynyt hoitokotiin. Kuukausi, vuosi toisensa jälkeen kävin hänen luonaan. Hän ei enää pystynyt keskustelemaan. Olimme vuosien varrella kumpikin jutelleet lapsuudestamme ja nuoruudestamme. Löysin mieheni kirjoituspöydän laatikoista työ- ja koulutodistuksia, poliittisia puheita, haastatteluja, mielipidekirjoituksia, valokuva-albumeja.

Ryhdyin kirjoittamaan mieheni elämästä – aluksi ”terapiamielessä”. Kirjoittaminen ei ollut helppoa. Mieheni ankea lapsuus oli vaikea purkaa tarinaksi. Haastattelin mieheni ystäviä. Kirjoitin asioista aikajärjestyksessä.

Tarina eteni kevääseen kun tapasimme. Miten minä liityn tarinaan? Ensin kerroin: ”Enska soitti hänelle, Enska tapasi hänet”. Muutaman viikon mietin ja päätin että kirjoitan meidän elämästämme. Enska olisi Enska ja minä olisin teksteissä minä. Yhteinen tarinamme alkoi, kun kuuntelin Enskan talouspoliittista puhetta demarinuorten seminaarissa. Jälkeen päin Enska ihmetteli enkö tiedä, että nainen rakastuu korvillaan. 

On huomattavasti helpompi kirjoittaa muitten elämästä kuin omastaan. Kerronko ihan kaiken, kaunistelenko, olenko rehellinen, millaisen kuvan annan itsestäni? Minulla oli tallella kalentereita vuodesta 1959. Olin säästänyt lehdissä julkaistuja juttujani, pakinoita, kolumneja, minusta tehtyjä haastatteluja, poliittisia puheita, kirjoituksia radio- ja tv-jutuistani, kirjeitä.

Välillä kirjoittaminen oli helppoa, välillä meni viikkoja etten kirjoittanut mitään. Asia, josta piti kirjoittaa tuntui vaikealta, välillä oli tunne ettei tässä ole mitään mieltä - ketä kiinnostaa.

Syyskuussa 2023 täyttäisin 80 vuotta. Jospa saisinkin kirjan valmiiksi synttäreilleni? Kevät ja kesä menivät kirjan viimeistelyssä. Onneksi sain apua toimittajaystävältäni, joka ryhtyi kustannustoimittajaksi. Hän kyseenalaisti tarinoiden sujuvuutta, karsi päällekkäisyyksiä, korjasi kirjoitusvirheitä. Oikolukua teki useampikin läheiseni, mutta silti virheitä jäi.

Tekstiä lukivat etukäteen sisareni ja tyttäreni. Muutamien ystävien, jotka onneksi jaksoivat kuunnella, kanssa keskustelin siitä mitä kannattaisi kertoa ja mitä ei. Taittajana oli Taina Leino, kuten edellisessäkin kirjassa. Painopaikan löysimme helposti ja niin ennen synttäreitäni kotonani oli 60 sinikantista kirjaa ”Rakkautta ja ristiriitoja”, 311 sivua elämästämme. 

Olin ylpeä itsestäni. Mieltäni on lämmittänyt saamani palaute. Kirjaa on helppo lukea, teksti tempaisee mukaansa, paljon olette elämässänne ehtineet, on moni sanonut.