Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015, 554 s.) on valovoimaisempia romaaneja mitä olen pitkään aikaan lukenut. Se on tarina timantista, joka on hävöksissä eikä kuitenkaan ole. Se on tarina sokean tytön selviytymisestä ja se on tarina saksalaissotilaan merkillisestä kohtalosta sodan melskeissä. Se on tarina myös radioista.
Sokea tyttö on ranskalainen ja sotilas saksalainen. Molempien nuoruus hupenee sotavuosien tukalissa käänteissä. Anthony Doerr kuvaa ranskalaisten vastarintaliikettä pienin vedoin. Leivän sisään kätketyt koodinumerot tuntuvat ensin hämmentäviltä, mutta miten paljon niillä saatiinkaan aikaan.
Werner harrastaa pikkupojasta saakka radiovastaanottimien purkamista ja kokoamista. Taitojensa avulla hän pääsee erikoisasemaan varsin tiukkakurisessa sotilasoppilaitoksessa. Mutta hänen taitonsaa koituvat myös hänen kohtalokseen.
Hämmästyttäviä selviytymistaitoja on myös sokealla Marie-Laurella. Hänen isänsä on rakentanut pienoismallin heidän asuinalueensa lähikortteleista Pariisissa ja samanlaiset pienoismallit isä rakentaa myös Saint-Malon merenrantakaupungin kaduista ja taloista. Tyttö oppii niiden avulla liikkumaan yksinään kotinsa lähikaduilla. Isä ja tytär ovat päätyneet Saint-Maloon paetessaan Pariisista. Isä vangitaan ja tyttö jää yksin kaupunkiin, joka sodan loppuvaiheessa pommitetaan lähes maan tasalle.
Doerrin henkilöt ovat todellisia ja tapahtumien käänteet uskottavia. Koko tarina kuulas ja kaunis. Moni asia jää askarruttamaan. Päällimmäiseksi jää kysymys miksi kaikki kärsimykset. Jollain lumoavalla tavalla romaani antaa myös luvan uskoa hyvään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti