tiistai 6. marraskuuta 2018

Katja Ketun Rose on poissa


Katja Ketun Rose on poissa (WSOY 2018, 284 s.) on huikaiseva lukukokemus. Intiaanityttö ja suomalaispoika rakastuvat Pohjois-Yhdysvaltain reservaatti-alueilla. Kaksi erilaista kulttuuririntamaa, joilla ei ole mitään yhteistä ja jotka eivät periaatteessa halua tietää toisistaan mitään. Nuoren parin takia kanssakäymistä on puolin ja toisin pakko sietää.
Romaanin nuori pari ei liioin ole mikään tavallinen pariskunta. Rose on tietäjän ja parantajan tytär, ojibwa-intinaani ja Ettu kommunisti-lakkokenraalin poika.

Heidän tyttärensä Lempi palaa 45 vuoden jälkeen reservaattiin. Hän haluaa selvittää mihin hänen äitinsä katosi ja mitä hänen isälleen tapahtui. Isä on menettänyt muistinsa samoihin aikoihin kuin äiti katosi.

Lempi on yrittänyt unohtaa lapsuutensa ja siihen liittyvät ihmiset. Mutta kun hän saapuu tutulle kotikonnulleen, muistuvat tapahtumat ja ihmiset mieleen vähitellen. Alkaa hurja sukellus menneisyyteen. Äidin kadottua Lempi on 45 vuotta sitten viety suomalaisen isoäidin luokse.

Isoäiti Helmi ei osannut sanaakaan englantia. Hänen tuhokseen koituu nuoruudessa saatu kuppa. ”Helmin maailmassa ihminen piti karaista isku iskulta, haava haavauman perästä pihkatukkeja sahaten, piinata kaivosten mustuudessa niin että tästä rusentui esiin työteliäs timantti”. Lempin lapsuus loppuu kun hänet säilötään sisäoppilaitokseen. 

Mutta mitä on tapahtunut Roselle. Tytär löytää nipun kirjeitä, joissa äiti kertoo elämästään. Kirjeetkään eivät täysin selvitä sitä miksi äiti katosi. ”Minun äitini Rose. Oikeudenmukainen, itsepäinen, äkkiväärä. Rikki reunoiltaan ja silti ytimessä paloi roihu. Miksi tuo roihu ei suojannut minua.”   

Tarinan voisi lukea sukukronikkana, ensin tapahtui näin ja sitten näin. Katja Ketun romaani on myös paljon enemmän. Se on omanlaisensa, se on tarinaltaan ravisuttava ja kieleltään rönsyilevä ja rikas. Se osoittaa siekailematta sen vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, jolla Amerikassa kohdeltiin intiaaneja. Eivätkä siitä väärästä kohtelusta paljoa jääneet jälkeen kielitaidottomina uudelle mantereelle matkanneet suomalaiset, finlanderitkaan. 1900-luvun taitteessa 300 000 suomalaista muutti Amerikkaan

Ketun romaanin kieli on moniuloitteista ja monimuotoista. Kielikuva seuraa toistaan. Kaikki on helppo nähdä kuvina, hyvin värikkäinä kuvina. ”Kipusin perässäsi ruohikkorinnettä harmaisiin paaseihin tukeutuen, enkä voinut olla jälleen hämmästelemättä kuinka ketterästi liikuit rampakoipinesi. Löysimme pienen graniittipaaden intiaanitupsujen ja ohdakkeiden seasta kummulta, jossa pieni tuulenvire kahisutti kuivia korsia.”

Sykähdyttävä matka kahden tuntemattoman kulttuurin perimmäiseen olemukseen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pirkko Saision Passio

  Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Mun...