Uusi vuosi alkoi paksuilla romaaneilla. Ensin oli vuorossa
Jussi Valtosen Finlandia-voittaja järkelemäiseksi kuvaamani He eivät tiedä mitä
tekevät. Sitten oli lukulistalla nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien
Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, Otava 2014, 522 s). Seuraavaksi ahmin Ilkka
Remeksen Hornan (WSOY 2014, 406 s.). Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin
tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014, 809 s.) voitti
sivumäärällään kaikki muut.
Kotimaan maaginen vetovoima
Olen lukenut monta kirjaa siitä miten nuoret muuttavat
kotimaastaan Amerikkaan, Englantiin, Ruotsiin, Saksaan. Chimamamanda Ngozin Kotiinpalaajissa
päähenkilö muuttaa Nigeriasta Yhdysvaltoihin, mutta poiketen kaikista
ystävistään hän haluaa palata takaisin kotimaahansa. Ifemela opiskelee USA:ssa
ja päätyy kirjoittamaan hyvin suosituksi nousevaa blogia, missä hän pohtii
moninaisia rotuongelmia. Ei riitä että on mustia ja valkoisia ihmisiä. On
afroamerikkalaisia, amerikkalaisia mustia, on karibialaisia. Ngozin veisti
romaaninsa lukijalle on selkeä. Rotuongelma ei ole ratkaistu asia. Se on ja
pysyy.
Aina sama kaava
Ilkka Remeksen Horna on hyytävää luettavaa. Sen tapahtuvat
ovat tästä päivästä. Voisi väittää että se kauhukuva mikä Suomen
ulkopoliittisessa asemassa mieltämme jäytää, toteutuu romaanissa. Nato
kummittelee kaiken taustalla, puhumattakaan Venäjästä. Remeksen romaanit
etenevät tutulla kaavalla: teksti pitää lukijan pihdeissään alusta loppuun.
800 sivun mysteerio
Maaginen tunne valtasi mieleni kahlatessani läpi Dickerin
Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjailija Quebert, 34 v. rakastuu
15-vuotiaaseen tyttöön, tyttö katoaa ja ruumis löydetään kirjailijan puutarhan
perukoilta 33 vuotta myöhemmin. Kuka on syyllnen? Koko pikkukaupunki on
tuohduksissa. Asiaa ryhtyy selvittämään Quebertin oppilas, ystävä ja
esikoiskirjansa julkaissut Marcus Goldman.
Romaani kertoo rikoksesta sen
selvittämisestä, romaanin kirjoittamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta. Siitä
miten mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Romaanissa jännitys tiivistyy sivu
sivulta. tilanteet muuttuvat koko ajan. Taidokas maailmanmaineeseen noussut
Tammen Keltaisen kirjaston romaani.
Kirjojen pelastaja
Ohuiden kirjojen aikakin koitti. Mikä ihmeen aikuisen satu?
Sellaisena ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (suom.
Kira Poutanen, Tammi 2015, 189 s.) mainostetaan. Ja kirja on kuin satua.
Guylain menee joka aamu työpaikalleen junalla. Junassa hän istuu vakipaikallaan
ja lukee ääneen muutaman kirjansivun. Sivut hän on pelastanut ison koneen
syövereistä. Kone murskaa kirjat uuden paperin raaka-aineeksi.
Yhtenä aamuna
Guylainin tuolilta junasta löytyy muistitikku. Tikulla on naisen kirjoittama
päiväkirja. Menee aikansa ennen kuin Guylian löytää kirjoittajan: vessatädin.
Kirja on ihastuttava, kuulas ja liikuttava. Sen lukeminen tekee pimeästä
päivästä valoisan, apeasta mielestä iloisen, rumasta kauniin. .
Yksi menetys riittää
Miksi Tanskassa asuva juutalaispariskunta päätyy tekemään
kaksoisitsemurhan? Johanna Adorján kertoo isovanhempiensa tarinan kauniisti ja
koskettavasti romaanissaan Rakkaudessa, erottamattomat (suom. Hanna Kjellberg,
Otava 2010, 205 s.). Tapahtumasta kirjoitettiin ja sen syitä pohdittiin
aikoinaan Tanskassa.
Miksi 71-vuotias nainen haluaa lopettaa elämänsä. Hänen
miehensä oli hyvin sairas eikä elonpäiviä olisi ollut montaakaan jäljellä. Vera
ei halua jäädä toista kertaa yksin. Hän luuli menettäneensä miehensä
keskitysleirille, nyt tämä ei enää palaisi takaisin. Yksi kirja monien joukossa
joka hienosti kunnioittaa juutalaisten kärsimyksiä.
Raikas tuulahdus
Pirjo Houni ja Maria Romantschuk ovat yhdessä kirjoittaneet
muistelmateoksen Ei, rouva presidentti (Otava 2014, 204 s.) Marian
työtehtävistä. Samalla kun saamme seurata presidentin lehdistöpäällikön
tehtäviä ja päiviä, seuraamme myös presidentti Tarja Halosen elämää. Pirjo
Houni on tuonut tarinaan ulkopuolisen näkökulman. Kirja on raikas kertomus
vaativien tehtävien hoitamisesta, Romantschukin yksityiselämän koettelemuksista
ja presidentin kanslian jälkeisestä elämästä.
Sitten kun luemme kaikki kirjat sähköisesti, ei kukaan enää
ymmärrä kun puhut paksuista kirjoista. Näin arvelee 18-vuotias
tyttärentyttäreni. Mikä on yli 800-sivuinen romaani: laaja vai pitkä. Eikä
ohutkaan enää ole ohut.
Sairastaessa lapsena vammautuneen peukalon korjausleikkausta, ehdin lukea paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti