Petri Tamminen on suosikkilistani ykkönen miesten
kuvaajana. Hänen niukka, mutta tarkkanäköinen tyylinsä lähes huikaisee Tammisen
uutuudessa Meriromaani (Otava 2015, 142 s.). Askaisista kotoisin oleva nuori
mies päätyy merikouluun Turkuun. Askaisten isännät päättävät hankkia laivan ja
palkkaavat Huurnan sen kapteeniksi.
Huurnalla on matkassaan huono onni. Laiva
toisensa jälkeen uppoaa hänen altaan ja aina isännät varustavat uuden laivan ja
luottavat omaan kapteeniinsa. Huurna on hiljainen, itsekseen toimeen tuleva
jurottaja. ”Joistakin ihmisitsä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule
tutuiksi: itse on aito ja tavallinen, mutta toinen outo ja etäinen.” Huurna
ajattelee näin muista ja muut varmasti hänestä samaa. Ankeata on kun nuori aviovaimokin kuolee synnytykseen. Välillä jo ehti tuntua siltä että avioliitto tasoittaisi jollain tavalla ikuisen epäonnistujan elämää.
Huurna joutuu paljon
pohtimaan virheitään ja tekemisiään, mutta ”maailma todisti hänelle heti, että
se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään”. Meriromaani on oikeastaan
kuin kertomus kenen tahansa elämästä, virheistä, iloista, anteeksiannosta,
siitä miten vaikea kaiken tarkoitusta on ymmärtää.
Arne kertoo Arnesta
Elämänmenon syvällistä pohdintaa hieman toisesta
näkökulmasta tarjoaa Arne Nevanlinna Arne. Oman elämänsä kintereillä (Siltala
2014, 328 s.). Arkkitehti Arne Nevanlinna (synt. 1925) ryhtyi kirjailijaksi
lopetettuaan oman arkkitehtitoimistonsa pyörittämisen. Hän halusi elämäänsä
mielekästä sisältöä. Nyt 90-vuotiaana hän on sitä mieltä että jos hän ei olisi ryhtynyt kirjailijaksi, häntä ei varmaan enää olisi.
uksi hänen teoksensa luokiteltiin tietokirjoiksi. Ensimmäinen romaani Marie nosti hänet heti Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2008.
Nevanlinna tilittää omaelämäkerrassaan asemaansa tunnetun matemaatikon Rolf Nevanlinnan
poikana, arkkitehtina, kehitystyöntekijänä, professorina ja kirjailijana. Arne Nevanlinna on selkeästi oman tiensä kulkija.
Kirja on perinteinen elämäkerta, filosofinen
elämäntilitys, hieno monikerroksellinen kaunokirjalinen teos. Se on myös tietyllä tavalla hyvin irooninen teos. Nevanalinnan tyyli on samalla kertaa niukkaa ja runsasta. Hän jättää paljon sanomatta. Ja se mitä jää piiloon, nouseekin esille. Lukijan on pakko hieman sinnitellä ja haastaa itseään.
Kun itsemurha jää vain aikeeksi
Jari Järvelän Särkyvää (Tammi 2014, 219 s.) on samalla
hersyvän koominen ja liikuttava kertomus miehestä, joka on päättänyt tehdä
itsemurhan. Hän lähtee toteuttaman sitä ajamalla isänsä vanhalla vihreällä
Ladalla läpi Euroopan Espanjaan. Päämääränä on
häksut Pamplonan kujilla ja siellä kunniakas kuolema.
häksut Pamplonan kujilla ja siellä kunniakas kuolema.
Päähenkilön matkaan liimautuu paikasta toiseen kuljeksiva nuori nainen. Mies yöpyy teltassa, tyttö
nukkuu Ladassa. Koko matkan ajan mies pui mielessään avioeroaan. Miksi Heli
hylkäsi hänet? On hänessäkin vikaa, mutta vain ihan vähän. Miehen on lähes mahdotonta myöntää omia virheitään. Ja nuori nainen vain kuuntelee ja paljastaa vasta matkan loppumetreillä mikä hänen "hortoilunsa" syy on.
Järvelä on myös herkkä
luonnonkuvaaja. ”Heidän varjonsa venyttäytyvät kahtena pitkänä puunrunkona,
joiden vehreää lehvistöä koko peltojen takainen metsä näyttää olevan”.
Järvelä ei koskaan kirjoita mitään tavanmukaista. Eivätkä hänen kirjansa muistuta toinen toisiaan. Näin tekee vain taitava kirjailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti