Kuusi kertaa vuodessa Elisabetin kotona levitetään
pöydälle silkkinen pöytäliina, vietetään enojen syntymäpäiviä. Merkillistä tämä
on pienen tytön mielestä koska enot ovat kuolleet. Vain yksi seitsemästä enosta
on elossa. Isäkin kuolee. Elisabet asuu kuoleman talossa eikä kuitenkaan asu.
Riitta Jalosen romaanissa Tanssikaa! (Tammi 2019, 203 s.)
mitään ei selitetä eikä kerrota vuolaasti, turhia sanoja ei ole.
Niukkasanaisuus ja tietynlainen asioiden salaperäisyys on tyypillistä Riitta
Jalosen tyylille. Lukija joutuu välillä pinnistelemään jotta hän voisi olla
ihan varma siitä mitä kirjailija nyt tahtoo kertoa minulle.
Vaikka Elisabetin kotitaloa varjostaa kuolema, haluaa
äiti järjestää vanhan tavan mukaan talon pirtissä tansseja. Tanssitaan vaikka
murhetta ja vastoinkäymisiä olisi tarjolla. Tanssi pitää ihmisten mielen
kasassa. Kaiken hankalan ja käsittämättömän vastapainona on oltava jotain muuta.
Vaikkapa se, että kahvikuppeihin tanssien lomassa lorautetaan sekaan jotain
kirkasta.
Kotona vietettyjen syntymäpäivien lisäksi tulevat sodassa
menehtyneet enot tutuiksi hautausmaallakin. Valkoiset ristit muistuttavat: ”Enää
ei ole kiire minnekään, ei vanhaan, eikä tulevaan. Muistot, jotka otin talteen
toiselta ihmiseltä, ommeltiin minuun tiukasti. Kestää aikansa ennen kuin kiinnityskohdat
ratkeavat.”
Tytöstä on hienoa että hänellä on sama nimi kuin
kuningattarella. Aina hän ei kuitenkaan ymmärrä miksi niin moni ihminen häärää
hänen äitinsä ympärillä ja äiti tuntuu ymmärtävän heitä paremmin kuin
tytärtään. Muistoistaan tyttö ei pääse eroon aikuisenakaan. Eikä se ole tarkoituskaan.
Jalosen tyyli on sukua balladille. Se on samalla kertaa
jylhää ja arkipäiväistä. Virkistävän erilaista luettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti