lauantai 17. elokuuta 2019

Raija Orasen Manu




Vanha mies erkkeri-ikkunan ääressä Katajanokalla, ratikassa katsellen ihan yhtä paljon kanssamatkustajiaan kuin näkymiä ratikan ikkunoista, hitaalla kävelylenkillä viljapeltojen keskellä, klapeja pilkkomassa, lunta luomassa, pohtimassa mitä hän oikein kertoi Gorbatsoville ja Bushille.

Näitä ja monia muita ihastuttavia tuokiokuvia on täynnä Raija Orasen romaani Manu (Otava 2019, 335 s.). Aluksi hieman vierastin kirjaa, joka on pelkästään täynnä Mauno Koiviston ajatuksia, yksinpuheluja, muisteluja, mutta mitä pitemmälle kirja eteni sitä innokkaammin sitä luin ja pidin lukemastani.  

Oma viehätyksensä on lukea fiktiivistä romaania henkilöstä, jonka on kaukaisesti tuntenut ja jonka tekemiset ja ajatukset ovat tuttuja mediasta ja henkilön kirjoittamista kirjoista. Kutkuttavaa on kuvitella tilanteita, joissa Manu istuu lempituolissaan kotonaan Helsingissä ja selaa kirjoittamiaan kirjoja, koska haluaa tarkastaa mitä oikeasti tapahtui. Muistiin kun ei voi oikein enää luottaa.

Poliittisten tapahtumien ja valtakunnan asioiden hoidon ohella romaani sivuaa moneen kertaan Tellervoa, Assia, lentopalloa, Tähtelää ja sotaa. Sodasta selviydyttyään Manu tiesi, että hän haluaa päästä vaikuttamaan asioihin. Kun hän puhui kokouksissa ja muuallakin, hän huomasi että häntä kuunnellaan. 

”Minä arvaan että kun tästä vielä vanhenen enkä enää jaksa, minulle tulee ikävä pelaamista, ihan sitä itseänsä, pallon kosketusta, sen pompahduksia, kenttänäkymää, yhteen toimimista, fiksuja jujutuksia ja taitavia pallon tappoja.” Samalla kun Manu muistelee rakkaan harrastuksensa lentopallopelin perimmäistä olemusta, hän kiteyttää senkin miten hän kaipaa myös politiikkaan osallistumisesta ja Suomen ja välillä vähän koko maailmankin asioiden hoitamisesta.

Romaanin koskettavuus ja sen hienous on läsnä joka kerta, kun Manu erittelee rakkauttaan Tellervoon. Kaikki oli ensitapaamisesta lähtien niin selvää. ”Minua kerrassaan pyörrytti kun näinkin Tellervoni hoikan, pitkän hahmon, hänen käyntinsä hallitun ja keveän keinahtelun, hänen hiustensa säkenet lampun alla, ja kun sain hänet syliini, tuntui kuin hän olisi kasvanut kiinni minun ihooni…. Se hurma jatkui siitä pitäen vuosikymmen toisensa perään, ei ole tullut ketään toista, ei sellaista kuin hän.. Niin onnellinen mies minä olen ollut.”  

Eniten Manun mieltä kaihertavat sotamuistot. Niistä hän ei pääse eroon. Mikään sotasankari hän ei halua olla – eikä ollut. Manu ei ole tässä asiassa mikään poikkeus, mutta hänen onnensa on, että hän ahdistavista muistoista ja painajaisunista huolimatta on kestänyt sodan aiheuttamat henkiset paineet.   

Monen isän ja äidin tavoin Manu havahtuu monta kertaa miettimään miten aika on vaikuttanut hänen tyttäreensä. ” .. hän on ehtinyt jo olla aikuinen ja kulkea samaa tietä kuin isänsä ja äitinsä, vanhuutta ja kuolemaa kohti, menetyksiä kohti, luopumisen tietä”.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pirkko Saision Passio

  Pirkko Saision Passio (Siltala 2021, 732 s.) on järkälemäinen sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan. Tarina alkaa vuonna 1498. Mun...