Ruth Warren Rouva Westaway on kuollut

Perheenjäsenten välisiä mittelöitä on täynnä Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (suom. Antti Saarilahti, Otava 2018, 288 s.). Harriet Westawayn äiti ei ole koskaan kertonut tyttärelleen kuka on tämän isä. Äiti on kuollut jäätyään auton alle kotioven lähellä pari vuotta sitten. Tytär on jäänyt puille paljaille. Hänen ainoa mahdollisuutensa itsensä elättämiseksi on jatkaa äitinsä työtä. Brightonin satamassa on yrittäjille pieniä koppeja ja yhdessä niistä Hal – Harrietin lempinimi – tulkitsee halukkaille mitä tarok-kortit kertovat.

Halin taloudellinen ahdinko on ollut niin paha, että hän on velkaantunut armottomalle koronkiskurille. Velan perija käy uhkailemassa Halia. Yhtenä päivänä Hal saa kirjeen. Siinä asianajaja kertoo, että Harriet Westaway on perinyt isoäitinsä. Eihän Halilla ole isoäitiä! Äidin jälkeen jääneistä papereista on selvinnyt että Halin isovanhemmat ovat kuolleet. Epäilyksistään huolimatta Hal päättää lähteä katsomaan mistä on oikein kyse, vaikka hän kokeekin olevansa huijari.  

Perittävänä on isot tilukset ja tilan linnamainen päärakennus. Kaikki on rapistumispisteessä, mutta maat voisi myydä rakennusliikkeelle tai korjatusta linnasta voisi tehdä hotellin.  Rouva Westawaylla on kolme poikaa, tytär on parikymppisenä kadonnut. Kuka Harriet on ja keitä sukulaiset oikein ovat ja mitä tilalla vuosikymmenet palvellut palvelija tietää.

Poikien välit ovat kireät, he tuskin sietävät toinen toisiaan. Heidän jokaisen on lähes mahdotonta ymmärtää, mistä yhtäkkiä putkahtaa tyttö, joka perii heidän äitiään, jolle äiti on testamentissa jättänyt ison osan omaisuutta. Oman edun ja oman maineen takia englantilaisen yläluokan jäsenet ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Ongelmien ja tapahtumien ratkaisussa on Halin tarok-korttien tulkitsijan taidoista suurta apua.

Kirjaa on luokiteltu thrilleriksi. Sitä se on ja vieläpä hyvä sellainen. Kirja on niitä kirjoja joka on luettava loppuun siltä istuimelta. Minä kuuntelin kirjan äänikirjana ja yhtä lailla kuuntelemista oli jatkettava yhtä mittaa loppuun asti. Kiehtova ja hieno kirja!

Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä

Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä (suom. Terhi Vartia, Otava 2019, 400 s.) on kertomus työlleen omistautuneesta, maailman maineeseen yltäneestä valokuvaajasta. Elin on elänyt lapsuutensa Gotlannissa maalaistalossa. Dramaattisten tapahtumien seurauksena hän on lähtenyt lapsuudenkodistaan vankilasta vapautuneen isänsä luokse Tukholmaan. Sieltä hänet napataan valokuvamalliksi Pariisiin. Pariisissa hän tapaa amerikkalaisen Samin, jonka kanssa hän lähtee Amerikkaan.

Elin ei pidä ollenkaan yhteyttä vanhempiinsa. Sam ja myöhemmin myös Elinin tytär luulevat, että Elin on kotoisin Ranskasta. Elinin elämä rakentuu valheelle. Kun hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, alkaa rakennettu ulkokuori murentua. Murtajana toimii myös Elinin 17-vuotias tytär.

Erityisen vaikea on Elinin suhde äitiin. Sama kylmäkiskoinen suhtautuminen tyttäreen jatkuu myös Elinin ja hänen tyttärensä Alicen suhteessa.

”Teet ihan samaa kuin hän, tajuat kai itsekin?”

”Kuin kuka?”

”Äitisi, isoäiti. Sulkeudut. Olette ihan samanlaisia.”

Elin pystyy aivan toisella tavalla rakastamaan alkoholisti-isäänsä. Tukholmassa hän yrittää pitää isää kaidalla polulla – onnistumatta. Mutta lämpimiä tunteita ei muuta mikään. Pikkuveljet ovat myös Elinille hyvin rakkaita. 

Romaanin rakenne on kiehtova. Luvut vuorottelevat niin, että välillä ollaan Elinin lapsuusvuosissa vuodesta 1979 eteenpäin Gotlannissa ja välillä Pariisissa vuonna 1894 ja välillä tämän päivän New Yorkissa. Elinin lapsuus on ollut hyvin karu. Äiti ja lapset jopa näkevät ajoittain nälkään. Elinin elämää helpottavat kodin lähellä asuvat kauppias ja iäkäs naapuri, jonka luona Elin viihtyy ja jolta hän luettavakseen kirjoja. Yllättäen saatu perintökään ei pysyvästi muuta perheen taloudellista tilannetta.   

Soljuva kerronta, hieno henkilökuvaus ja yllättävät tapahtumat tekevät romaanista koskettavan ja kiehtovan. On helppo kuvitella, että samanlainen kohtalo olisi yhtä hyvin voinut olla kenellä tahansa kauniilla suomalaistytölläkin. Kaikki on romaanissa niin todentuntuista. Ankea tarina on kerrottu kauniisti.

Samantapainen oli Lundbergin esikoisteos Punainen osoitekirjakin. Kirjailijan ihailijaksi on helppo ryhtyä.   

Eero Junkkaalan Näitä polkuja tallaan

Olin hakemassa autoani parkkipaikalta, kun huomasin että läheisellä kadunpätkällä oli menossa juoksukilpailut. Ensimmäisenä kipaisi 5-6 -vuotias tyttö pitkät hiukset pipon alta heiluen ja toisena selkeästi vanhempi herrasmies, joka oli päättänyt jo etukäteen kuka kisan voittaa.

Pappi ja teologian tohtori Eero Junkkaala, 71 v. on kirjoittanut yli viisikymmentä kirjaa, jotka käsittelevät Raamatun historiaa ja arkeologiaa, Raamatun tulkintaa sekä elämänkatsomuksellisia ja hengellisiä teemoja. Näitä polkuja tallaan on kirja Eero Junkkaalasta, hänen elämästään, työstään ja ajatuksistaan. 

Junkkaalan työvuodet ovat kuluneet Suomen Raamattuopiston rehtorina, Suomen teologisen instituutin pääsihteerinä sekä Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijänä. Eero Junkkaalan tapa kertoa omista saavutuksistaan niin työtehtävissä kuin tutkijanakin on hyvin vaatimaton. Se tekeekin kirjan lukemisesta leppoisan ja ajatuksia avartavan. On helppo peilata monia oman elämänsä kokemuksia siihen mitä Junkkaala kertoo itsestään ja miten hän niihin suhtautuu.

Paljon kiteytyy hänen pohdintaansa mikä tekee meidän elämästämme onnellisen. ” Olla sisäisesti vapaa ja toimia toisten hyväksi tuo paljon onnellisuutta elämään.” 

Samaan tapaan hän pohtii myös mikä vaikeuttaa unelmaa olla juuri se, joka pohjimmiltaan haluaisi olla. Hän myöntää, että moni hänen unelmansa on toteutunut. ”Olen saanut toteuttaa kutsumustani ja päästä sen viemänä tekemään valtavasti mieluisia, Suomessa ja maailmalla. Olen ollut tyytyväinen elämääni ja kiitollinen Jumalalle siitä, että olen saanut elää juuri tällaisen elämän”.

Mieltä kohottava on Junkkaalan vastaus kysymykseen olenko nyt viisaampi kuin nuorempana. Hän myöntää, että on ilman muuta viisaampi – omasta mielestään. Ikääntyminen on antanut Junkkaalalle luvan hyväksyä itsensä ja kanssaihmisensä kritiikittömästi ja rakkaudellisesti.  

Arvostan suuresti elämäkerrallisia ja elämänkatsomuksellisiakin teoksia, jotka eivät ole oppaita vain naisille tai miehille, eli sukupuolisidonnaisia. Junkkaala on omassa elämässään selkeästi vaatinut itseltään paljon, mutta vaatimukset eivät ulotu kanssaihmisiin. Hänen kohdallaan lähimmäisen rakastaminen toimii. 

”Elämän voi ottaa aika rennosti, kunhan ei unohda Jumalaa eikä lähimmäisen rakastamista. Paljon muut ei tarvita”, kiteyttää Eero Junkkaala elämänohjeensa kirjan viimeisellä sivulla.

  

Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija

Edelleen saamme luettavaksi uusia sankaritarinoita keskitysleireiltä selviytyneistä miehistä ja naisista. Australiassa asuva kirjailija ja käsikirjoittaja Heather Morris tutustui vuonna 2003 slovakialaiseen Lale Sokoloviin, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vankiin. Keskitysleirillä Lale sai hoidettavakseen erityistehtävän. Hänen tehtävänsä on tatuoida numerot leirille tuotujen vankien käsivarsiin, olivtpa he vanhoja, nuoria, lapsia, naisia tai miehiä.

Lale oli työnsä takia paremmassa asemassa ja turvassa kuin muut vangit. Lale joutui näkemään ja kokemaan leirillä kauheita tapahtumia, mutta myös vankien uskomattoman urheita tekoja. Mahdollisuuksien mukaan, lopulta oman henkensä uhalla Lale auttoi muita vankeja. Hän välitti ruokaa kultaa ja timantteja vastaan. Kaikesta Lale selviytyi oman nokkeluutensa ja rauhallisuutensa ansiosta.  

Vuonna 1942 Lalen edessä oli nuori kaunis nainen. Lalen oli määrä tatuoida hänenkin käsivarteensa numero kipua tuottaen ja pakosta. Gita ja Lale rakastuivat ja päättivät pysyä hengissä, jotta he voisivat mennä naimisiin – sitten kun kaikki tämä on ohi. Sodan loppuvaiheessa nuoret kadottavat toisensa, mutta Lale löytyy Gitan Punaisen Ristin avulla.

Lale Sokolov kertoi tarinansa Heather Morrisille vasta vaimonsa Gitan kuoleman jälkeen vuonna 2003. Hän pelkäsi, että heidät leimattaisiin natsien kätyreiksi ja mahdollisesti tuomittaisiin. Lale ja Gita elivät elämänsä Australiassa.

Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija (suom. Pekka Tuomisto, Aula & Co 2019, 286 s.) on soljuvasti etenevä tarina Lalen elämästä tuhoamisleirillä. Keskiössä ovat Gita ja hänen lähimmät ystävänsä sekä Lalen ystävät ja muutamat saksalaiset ja venäläiset sotilaat.  Morris kirjoitti Lalen ja Gitan kokemuksista ensin elokuvakäsikirjoituksen, josta hän muokkasi romaanin.

Birkenaun tuhoamisleirin tapahtumat ovat varmasti useimmille kirjan lukijoille tuttuja. Uutta on aina kertojan ääni ja juuri ne tapahtumat, jotka ovat sattuneet vain hänelle. Auschwitzin tatuoija on paitsi selviytymistarina myös kaunis rakkausromaani. Ilman Gita Lale ei olisi selviytynyt hengissä ja ilman Lale Gita ei olisi kestänyt kaikkia koettelemuksiaan.

Markus Ahosen hieno Sieluttomat

Aina on ilahduttavaa kun kohdalle osuus ennestään tuntemattoman kirjailijan hyvin ja huolella kirjoitettu kirja. Markus Ahosen Sieluttomat (WSOY 2019, 473 s.) on juuri sellainen. Sieluttomat on viides dekkari, jossa päähenkilönä on rikoskomisario Isaksson. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Meduusa, Palava sydän, Jäljet ja Sydämenmurskajaiset.

Sieluttoman rikokset tapahtuvat Helsingissä. Ne on tarkoin suunniteltuja, jopa niin että niitä harjoitellaan monta päivää ja monta kertaa etukäteen. Kaikki tapahtuu Ravellin Boleron mukaan. Musiikki alkaa soida vähitellen lukijankin päässä. Bolero soi rikollisjengin neljän miehen korvissa alusta loppuun.  

”Rummut soittivat samaa toistuvaa ja kiihtyvää rytmiä Akin päässä. Ryöstöuutinen oli vihdoin päätynyt myös nettiin”.  

Kaikki kietoutuu Sieluttomissa vanhoihin tapahtumiin. Jokaisella rikoksen tekijällä on takanaan menneisyyden painolasteja. On kostoa ja syyllisyyttä. Takaumia on hyvin paljon, jopa niin että tarkkaavainen lukija erehtyy välillä siinä mikä oikeastaan liittyy mihinkin. Kerronta on psykologisesti hienovaraista ja hyvin uskottavaa.

Poliisit ovat ymmällä ja ymmärtävät että uusia rikoksia tapahtuu, vaikka he kuinka yrittävät päästä selville mitä on tekeillä ja kuka tekee. Dekkarimaiseen tyyliin he ovat melkein aina oikeassa ja selvittely etenee sopivan hitaasti.

Markus Ahonen on taiturimainen kirjoittaja. Kaikki on punottu yhteen taitavasti ja huolellisesti.

Minna Lindgren ja Kaukorakkaus

En ole aina ihastellut Minna Lindgrenin ikäihmisistä kertovia tarinoita. Mutta nyt olen ylen ihastunut. Kaukorakkaus (Teos 2019, 234 s.) on riemastuttava kertomus 83-vuotiaasta Kaukosta, Tilastokeskuksen ent. ATK-päälliköstä. 

Kaukon muistisairas vaimo on hoitokodissa. Kauko saa sinne porttikiellon, vaimo on kahden hengen huoneessa ja Kaukon käynnit häiritsevät henkilökunnan mielestä samassa huoneessa asuvan toisen potilaan intimiteettisuojaa.

Kaukon omakotitalon kellarissa asustavat hänen poikansa ja tämän poika, luonnonsuojelijat, jotka harrastavat kansainvälistä e-urheilua ja automaattiseksiä. Kauko laittaa pojille kasvisruokaa, pesee heidän pyykkinsä ja huolehtii kodin siivouksesta. Eli nuorempi polvi keskittyy e-urheiluun täysin rinnoin. Poika pelaa ja isä valmentaa.

Kun Kauko ei enää voi käydä vaimoa katsomassa, alkaa mies kaivata naisseuraa ja mieleen putkahtaa muistikuva nuoruuden rakkaudesta. Kauko ja Liisa ovat muutaman kerran vuosien varrella tavanneet ja olleet hyvinkin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa.

Avuksi Lontoossa asuvan Liisan etsimiseen Kauko saa kaksi naisihmistä, joista toinen on hänen entinen alaisensa ja toinen satunnainen tuttavuus. Monta tietokonetaitoa entinen ATK-päällikkö joutuu opettelemaan ennen kuin kadonnut Liisa löytyy. 

Kaukorakkaus on hersyvän hauska, mutta samalla se on myös kiriittinen kannanotto moneen asiaan: vanhusten huolto, teknologia-koukerot, yksinäisyys, vanhusten arvostus. 

Kirjaa lukiessa huomasin nauravani myös itselleni. Koska tahansa voisi kirjoittaa illan päätteeksi Kaukon tavoin: ”Selvitettävä datatalouden hinta, lohkoketju ja oma pää."

Kim Thúyn Ru - Vietnamista Kanadaan

Vietnamin venepakolaiset tulivat Suomeen yli 40 vuotta sitten. Suomi otti heidät vastaan mielihyvin ja he sopeutuivat hyvin. Paljolti jäi käsitys että vietnamilaisten venepakolaisten kävi maailmanlaajuisestikin hyvin. Kim Thúyn Ru (suom. Marja Luoma, Gummerus 2019, 144 s.) kertoo yläluokkalaisen vietnamilaistytön matkasta kahden lapsen äidiksi Kanadaan. Kirjailija kertoo omasta elämästään.  

Kirjassa eritellään ja analysoimaan kiihkottavasti Vietnamin sodan ja rauhankin aiheuttamia ongelmia. Vietnamin sodan syyt ja kulku saa uusia ulottuvuuksia. Vaikka kuinka innokkaasti olin mukana vaatimassa Vietnamin sodan lopettamista huomasin kirjaa lukiessani miten yksisilmäisesti asioita saattaa tarkastella.

Pikkutytön elämä Saigonissa oli suuren yläluokkaan kuuluvan perheen keskellä hyvin suojattua. Kunnes kommunistit tulivat ja pelosta tuli vieras, joka ei lähtenyt pois. Perheellä oli rahaa lähteä etsimään parempaa elämää. Elämä Malesian paikolaisleirillä oli painajaismaista. Sopeutuminen Kanadaan tapahtui sekin hitaasti. Nuori nainen haaveili amerikkalaisesta unelma, jonka mukaan kaikki on mahdollista. Niin ei elämässä kuitenkaan käynyt.    

Kirjailija on oppinut tarkastelemaan elämää uudella tavalla autistisen poikansa kautta. ”Äitiys, minun äitiyteni, on antanut taakakseni sydäntä raastavan, paisuttavan ja uuvuttavan rakkauden.”   

Kuulaan raikkaasti kirjoitetussa kirjassa on suuri annos elämänviisautta ja rakkautta. Kirjailija ei tuomitse ketään, hän kunnioittaa ja rakastaa monia elämänsä varrella tapaamiaan ihmisiä. Ihastuttavinta on, ettei hän ole millään tavalla eikä kenellekään katkera.

Kirja on tyylillisesti hieno. Pienet katkelmat eri elämäntilanteista antavat lukijalle suuresti tilaa miettiä mitä kaikkea oikein tapahtui. Kerrankin kaikkea ei selitetä.          

Joel Haahtelan Adélen kysymys

Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava, 2019, 188 s.) on alkulehdellä määritelty pienoisromaaniksi. Se kuvaa hyvin Haahtelan pohdiskelevaa ja yhteen paikkaan keskittyvää teosta. Mutta sisällöltään se ei ole pienoisromaani. Pikemminkin päinvastoin.

Elämässään eksyksissä oleva Helsingin yliopiston klassisten kielten opettaja on päättänyt ratkaista mitä oikeasti tapahtui nuorelle Adélelle, joka putosi äkkijyrkältä kallionkielekkeeltä yhdeksän sataa vuotta sitten, ei loukkaantunut, vaan ryhtyi tekemään ihmetekoja. Hänet on myöhemmin julistettu Pyhimykseksi. Putoamispaikan lähelle on perustettu luostari ja sen uumenissa on säilytetty vuosisatoja tapaukseen liittyvää aineistoa, jotka mies saa nyt käsiinsä. Opettaja on pitänyt sapattivuotta ja jatkanut kirkkohistorian opintojaan.

Miehen ystävä on vieraillut sattumalta luostarissa ja saanut elämälleen uutta sisältöä ja muuttunut henkisesti kun hän on saanut koskettaa luostarin kirkossa olevaa puulipasta, jossa säilytetään Pyhän Adélen viittaa ja palaa hiiltynyttä luuta.

Hämmentävä kokemus on jättänyt jälkensä romaanin päähenkilöön ja hän päättää selvittää mistä on kysymys. Hän tapaa yllättäen naisen, joka myös on tullut vuorille tavatakseen luostarissa ystävänsä, josta on tullut luostarin johtava munkki.

Haahtelan romaanin tunnelma on hyvin rauhallinen ja harras. Hartautta lisää syvällinen pohdinta monista hengellisistä kysymyksistä. Uskonnollinen romaani ei ole mutta, se on hyvin hengellinen.

”Veli Paul sanoo, että on olemassa pahuutta, joka tekee kaikkensa erottaakseen ihmisen Jumalasta. Herodeksen joukot kiertävät edelleen yössä, hiljaa ja väsymättä, eivät syö eivätkö koskaan nuku…  Paha työntää heitä eteenpäin, tappamisen ja turmelemisen himo”.

Veli Paul ei lupaa, että jokainen luostariin tullut ja sinne jäänyt pystyisi täysin irtautumaan pahasta. ”Mutta kenties luonteen puutteellisuuksistakin on syytä iloita, koske ne pitävät mielen nöyränä. Jos hyveestä tulee ylpeyden aihe, silloinhan se lakkaa olemasta hyve.”

Adelén kysymykseen eli siihen mitä kalliolla oikeasti tapahtui, ei löydy yhtä vastausta. Niin kuin ei löydy lukemattomiin muihinkaan kysymyksiin, joita eteemme tulee. Joen Haahtelan romaani antaa omalla, salaperäisellä tavalla eväitä tähän suureen tehtäväämme.   

Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet

Nuoret rakastuvat Pohjanmaan lakeuksilla. Talon tytär ja renkimies. Tytön isä pyytää kuolinvuoteella tyttäreltään ”Koita sinä pitää tila suvus”.  Nuorempi tytär voisi lähteä emännäksi muihin taloihin. Perheen esikoinen, poika on kuollut hyvin pienenä, joten jatkajana on oltava toinen tyttäristä.

Tässä lähtökohta Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet -romaanille (Otava 2019, 334 s.). Romaani on Paula Nivukosken esikoisteos. Nivukoski on maatilan tytär, joka oppi jo hyvin pienenä ajamaan leikkuupuimuria kotitalon pelloilla, mutta päätyi opettajaksi yliopistolle. Ennakkokäsitys on että luvassa on romaani vahvasta pohjalaisnaisesta.   

Isälleen lupauksen antanut Liisa on eittämättä yksi vahvoista pohjalaisnaisista, joita kirjallisuutemme tuntee jo ennestään. Mutta tämän päivän näkökulmasta käsin 1920-luvun pohjalaisnaisissakin on heikot kohtansa, jotka aikaisemmin helposti ohitettiin. Liisan elämä ei ihanan Kallen rinnalla olekaan niin auvoista miltä kaikki aluksi vaikutti. Sitä mukaa kun Liisa henkisesti erkaantuu Kallesta, koventaa Liisan äiti puheitaan ja otteitaan. Kaikki olisi vanhan emännän mukaan toisin, jos perheen poika olisi saanut elää. Äidin mielestä tytär ei osaa tehdä mitään oikein.   

Kalle liikkuu kylillä ja kuulee tarinoita tutuista miehistä, jotka ovat lähteneet Amerikkaan. Onpa joku palannut takaisinkin ison rahatukun kanssa ja hankkinut itselleen ison talon, maat ja mannut. Vähitellen Kalle alkaa vihjailla, että jospa hänkin lähtisi, palaisi sitten aikanaan ja rahojen turvin voisi tilaa kohentaa. Liisa alistuu eikä ryhdy millään tavalla vastustamaan miehen aikeita.

1920-luvun Suomessa hänellä ei ole sanan sijaa, kun Kalle myy tilan metsää, jotta saa matkarahat Amerikkaan. Kun mies on lähtenyt, selviää Liisalle, että hän raskaana. Elämä synkkenee koko ajan. Ahdinko on niin suuri että leipätaikinaan on pakko panna pettujauhoa ruisjauhon jatkeeksi.

Siteenä Kalleen on harvakseltaan Amerikasta saapuvat kirjeet. Rahaa ei kirjeen mukana koskaan tule. Sen sijaan Kalle lupaa tulla jouluksi kotiin. Lapset takertuvat isän lupaukseen, joka ei koskaan toteudu. Liisa saa voimaa ja uskoa elämän jatkumiseen Anterosta. Miehestä, joka aikanaan jo oli pyytänyt Liisaa vaimokseen ja joka nyt auttoi tilan töissä. Kun Liisan navetta paloi ukkosmyrskyssä, oli Antero valmis auttamaan uuden navetan rakentamisessa.

Liisan sisar ei päädy emännäksi naapuritaloihin, vaan lähtee räätälin oppiin ja sieltä edelleen oman ompelimon pitäjäksi kaupunkiin. Sennin elämänsisältöä ovat langat, kankaat, pitsit, sakset ja kaikki se minkä avulla hän saa aikaan omilla käsillään kauniita vaatteita. Liisa toisaalta kadehtii itsenäistä pikkusiskoaan.

”Senni keitteli kahvia, siskon kädet näyttivät niin levollisilta, eikä kukaan roikkunut sen helpoissa. Sennin kasvoilla oli huoleton hymy, hihansuuhun unohtunut muutama nuppineula. Niin kevyttä oli Sennin työ, istua nyt päivät pitkät ompelemassa, päärmäämässä silkkilenkinkien helmoja.”

Molemmille naisille on tärkeää tunne, että isä olisi heistä nyt ylpeä.  

Kirjan kieli on kiehtovaa murretta. Sitä on helppo lukea, vaikka minulle isokyröläinen tapa puhua on vieras.

”-Joko syörähän? Mullon kauhia nälkä!

-Perunoota, piiku, perunoota…

-Kerkiät hetken viälä leikkiä.”

Romaani on raikkaan kuulas, vaikka sen aihe kokonaisuutena on rankka. Miehensä hylkäämä nainen, joka on voimiensa äärirajoilla. Toivo on kuitenkin voimakkaana olemassa kaiken aikaa. Ilahduttavaa miten moneen kertaa kirjallisuudessamme kuvatusta aiheesta on syntynyt koskettava ja tasokas romaani.

Michelle Obaman valloittava Tarinani

Aina pitää tehdä jotain uutta. Olen kuunnellut ensimmäisen äänikirjana Michelle Obaman Minun tarinani (suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018, 508 s., lukijana Krista Putkonen-Örn, kesto 20 tuntia). Kirja soveltui kuunneltavaksi erinomaisesti. Aika ajoin jopa eläydyin kin Michelle itse olisi lukenut minulle kirjaa – suomeksi!

Kun päähenkilö ja moni tapahtumakin oli tuttu entisestään, tarinan seuraaminen oli helppoa. Ihailen ja arvostan entistä enemmän Michelle Obamaa. Hän ajoi johdonmukaisesti itselleen tärkeitä asioita, tyttöjen koulutusta ja nuorten kannustamista ja käynnisti näiden asioiden edistämiseksi monia hankkeita.   

Moneen kertaan hän korostaa, että ilman vanhempien ja suvun tukea hän ei olisi saavuttanut sitä mitä on saavuttanut. Obama sai aikaan että monille lapsille on tarjolla koulussa kunnon ateria. Terveellisen ravinnon symboliksi nousivat myös Valkoisen talon puutarhan kasvimaat.

Ollessani Yhdysvalloissa tyttäreni perheen luona, pakkasin joka aamu lapsille mukaan kouluun välipalat: keksiä, shipsejä, makeita juomia. Hedelmät eivät millään tahtoneet mahtua tähän valikoimaan. Koulussa maksua vastaan tarjottiin hampurilaisia, pitsaa ja muuta meillä pikaruokana pidettävää syötävää.  

Presidenttiparin ja heidän lastensa elämää hyvin epätavallisissa oloissa oli mukava seurata. Obama kuvaa hyvin elämänpiirin rajoittumista vastoin omaa tahtoa. Olosuhteisiin on vain mukauduttava.

Arvostan myös suuresti sitä, että Michell Obama ei sorru haukkumaan miehensä seuraajaa. Hän myöntää ”valvoneensa öitä, ahdistuneensa ja seuranneensa raskain mielin kun huolellisesti rakennettuja, myötätuntoisia linjauksia on peruttu… Toisinaan mietin kuinka syvälle on mahdollista vajota.”  

En halua pohtia onko Obama kirjoittanut kirjansa itse vai ei. Joka tapauksessa soljuvaa, sujuvaa ja ajatuksia herättävää luettavaa ja/tai kuunneltavaa. Hämmästyin itsekin miten innoissani olin ja olen kirjasta!  

Hurmaava Adalmiinan helmi Tikkurilassa

Käsikirjoittaja Anna Krogerus on loihtinut satusetä-Topeliuksen Adalmiinan helmi  -sadusta raikkaan ja mukaansa tempaavan teatteriesityksen. Ohjaaja Rosa-Mari Perä on kannustanut Tikkurilan teatteri- ja sirkuskoulun oppilaat upeaan esitykseen. Mukana on kosolti sadun taikaa ja kosolti myös tämän päivän nuorten arvomaailmaa.

Tikkurilassa oikutteleva ja omahyväinen Adalmiina on epämiellyttävä tyyppi juuri sillä tavalla mitä ns. nykynuori voi tahtoen tai tahtomattaan olla. Hienovaraisesti Anni Hintsanen eteerisenä, mutta pontevana, komentelevana ja kiukuttelevan pitää esityksen hiesnosti kasassa. 

 Toisen näytöksen Miina onkin sitten jopa vähän liian kiltti ja nyhverömäinen, mutta samalla hyvällä tavalla esikuvaksi kelpaava nuori nainen. Enni Ahvenrannan tulkinta on osuva, rauhallinen, luonnossa viihtyvä ja kaikkea hiljaisesti tarkkaileva. 

Molemmat prinsessat tekevät upeaa työtä!    

Kuningas (mainio Jasmin Hattunen) on vallanhimossaan kutkuttava typerys. Paljon tarmokkaampi ja taitavampi kaikessa on kuningatar (topakka Ella Pomeranz). 

                                      Kuningas ja kuningatar rauhoittelevat

                                      tuittupäistä tytärtään, joka ei ymmärrä miksi

                                      hän ei saa poistua linnan muurien ulkopuolelle

Prinssi (Noa Lange) oli liikuttavan hämmentynyt tavattuaan ihanan nuoren naisen. Maltillisesti ja harkiten hän päätyi siihen että tässä on nyt hänen etsimänsä tyttö. Ei hän oikeastaan tarvitse puolta valtakuntaa, mitä sillä tekee kun isän perintönä on kuitenkin maita ja mantuja. Prinsessa Adalmiinan etsimisen voisi lopettaa.    

Näytelmän hauskuuttaja oli ilman muuta Emil Santamäki. Miehen koikkelehtiminen korkeissa korkkareissa on aina huvittavaa, mutta Emil osasi punoa rooleihinsa paljon muutakin. Totta kai peruukista ja punaisista kengistä oli apua.

Näytelmän lavastus (ohjaaja, Anu Kamppila ja Ted Leonard) oli tarinan hengen mukainen. Anu Kamppilan puvut olivat erittäin onnistuneita ja moni-ilmeisiä.  

Mukana näytelmässä on lähteen henkiä, palvelijoita, vartija, haltioita, nuoria neitoja ja kavereita. Nuoret ovat 15-18 -vuotiaina ja he ovat harrastaneet näyttelemistä 6 – 7 vuotta. Moni heistä hoiti näytelmässä useita rooleja. Suurin osa esiintyjistä on taidoltaan jo niin korkealla tasolla, että ammatin valinta saattaa olla itsestään selvyys. Puhetaitoa kun karttuu niin taitoa on esittää melkein mitä vaan.  

Vantaalaiset voivat olla ylpeitä nuorista näyttelijöistään!

                                                  Toisen näytöksen sopuisa

                                                  Adalmiina - Enni Ahvenranta 

                                                  

                                                  Kuvat Leena Tiuri