Vietnamin venepakolaiset tulivat Suomeen yli 40 vuotta
sitten. Suomi otti heidät vastaan mielihyvin ja he sopeutuivat hyvin. Paljolti
jäi käsitys että vietnamilaisten venepakolaisten kävi maailmanlaajuisestikin
hyvin. Kim Thúyn Ru (suom. Marja Luoma, Gummerus 2019, 144 s.) kertoo
yläluokkalaisen vietnamilaistytön matkasta kahden lapsen äidiksi Kanadaan.
Kirjailija kertoo omasta elämästään.
Kirjassa eritellään ja analysoimaan kiihkottavasti
Vietnamin sodan ja rauhankin aiheuttamia ongelmia. Vietnamin sodan syyt ja
kulku saa uusia ulottuvuuksia. Vaikka kuinka innokkaasti olin mukana vaatimassa
Vietnamin sodan lopettamista huomasin kirjaa lukiessani miten yksisilmäisesti
asioita saattaa tarkastella.
Pikkutytön elämä Saigonissa oli suuren yläluokkaan kuuluvan
perheen keskellä hyvin suojattua. Kunnes kommunistit tulivat ja pelosta tuli
vieras, joka ei lähtenyt pois. Perheellä oli rahaa lähteä etsimään parempaa
elämää. Elämä Malesian paikolaisleirillä oli painajaismaista. Sopeutuminen
Kanadaan tapahtui sekin hitaasti. Nuori nainen haaveili amerikkalaisesta
unelma, jonka mukaan kaikki on mahdollista. Niin ei elämässä kuitenkaan käynyt.
Kirjailija on oppinut tarkastelemaan elämää uudella tavalla
autistisen poikansa kautta. ”Äitiys, minun äitiyteni, on antanut taakakseni
sydäntä raastavan, paisuttavan ja uuvuttavan rakkauden.”
Kuulaan raikkaasti kirjoitetussa kirjassa on suuri annos
elämänviisautta ja rakkautta. Kirjailija ei tuomitse ketään, hän kunnioittaa ja
rakastaa monia elämänsä varrella tapaamiaan ihmisiä. Ihastuttavinta on, ettei
hän ole millään tavalla eikä kenellekään katkera.
Kirja on tyylillisesti hieno. Pienet katkelmat eri
elämäntilanteista antavat lukijalle suuresti tilaa miettiä mitä kaikkea oikein
tapahtui. Kerrankin kaikkea ei selitetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti