Musta satu jää hämäräksi

Toisinaan käy niin että kirjailija ei yllä esikoisromaaninsa tasolle toisella teoksellaan. Näin on eittämättä käynyt Aki Ollikaiselle. Hänen esikoisensa Nälkävuosi keräsi kiitosta kaikkialta. Olin hyvin vaikuttunut nälkävuosiin sijoittuvasta kertomuksesta. Siinä tuli esille paljon asioita, joista ei aikaisemmin tiennyt mitään. Romaani oli käsittämättömän hiottu ja viimeistelty kokonaisuus.

Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015, 157 s.) on hieman sekava ja ärsyttävällä tavalla arvoituksellinen. Sinänsä sen lähtöasetelma  on kutkuttava. On elämässään umpikujaan ajautunut kirjailija. Hän arvelee että kaikki ratkeaa kun hän pystyy ratkaisemaan Helsingin Tattarisuon arvoituksen. Tattarisuo on tunnettu monista ja monenlaisista rikoksista. 

Toisella tasolla romaanissa kerrotaan 1930-luvun pirtutrokarista. Kaikki sujuu trokarin elämässä hyvin siihen saakka, kunnes hän ryhtyy varastamaan päämieheltään myytävää. Asiat selvitetään Tattarinsuolla. Nykypäivän kirjailija haluaa tietää mitä hänen sukulaiselleen aikanaan oikein tapahtui. Mutta kun kerronta on paikka paikoin haparoivaa ja sekavaa, eti kokonaisuus jaksa kasvaa ehjäksi larinaksi. Ajoittain se alkoa toimia, mutta yhtä pikaisesti se menettää otteensa.

Kaikesta vajavaisuudesta huolimatta jäin miettimään kaikkien romaanin miesten kohtaloa. Naiset ovat Mustassa sadussa vain taustalla. Heitä joko rakastetaan, petetään tai käytetään muuten hyväksi. 

Kesän dekkariavaus

Olin taannoin kuuntelemassa kirjailija Seppo Jokista Tampereella. Hän kertoi kirjoittavansa kirjan vuodessa. Tarkoitus olisi että kirja on valmis syksyn markkinoille. Mutta kirjailija tunnusti että tahti on nopeutunut ja kirjat tuppaavat olemaan valmiita jo alkukesästä.

Onneksi! Minusta on ilahduttavaa aloittaa kesän dekkarikausi Seppo Jokisen uusimmalla. Kuolevaksi julistettu on juoneltaan, henkilökuvaukseltaan ja tamperelaisuudeltaan laatuluettavaa. Entisenä tamperelaisena nautin kun tunnistan paikkoja ja aistin elämänmenoa synnyinkaupungissani. Jokisen tarinat ovat tiukasti kiinni ajassamme ja komisario Koskisen näkökulma elämään juuri sitä mihin olen elämäni varrella törmännyt miehisiä miehiä seuratessani.

Miten kirjailija onkin aavistanut ahneuden ja liike-elämän kiemuroihin sotkeutuneen rikollisuuden nousun enemmän kuin ajankohtaiseksi. Syyllisyys, häpeä ja ahneus ovat keskeisiä tekijöitä Jokisen uusimmassa tarinassa.

Komissario Koskisen ja hänen työtovereittensa yksityisasiat tuovat kirjoihin ulottuvuutta ns. normaaliin tamperelaiseen elämänmenoon. Aika harvalla poliisilaitoksen työntekijöistä elämä on mutkatonta ja helppoa – pikemminkin päinvastoin. Pakko on ihastella poliisien taitoa ja kykyä työskennellä saumattomasti yhdessä. Ja siinä sivussa on sitten niin kovin inhimillistä kadehtia työtoveria joka pääsee tekemään mielenkiintoisempia ja haastavampia hommia. Tekemisen tiimellyksessä tunne kuitenkin häviää nopeasti. Ihan kuin oikeassakin elämässä.  

Kaikki Jokisen ovat kirjahyllyssäni kunniapaikalla. 

Eletyn elämän makua

Harvan kirjailijan teoksia ovat innolla lukeneet ja odottaneet isäni, minä ja vanhin tyttäreni. Joni Skiftesvikin lumoavat kertomukset ovat täyttäneet meidän kaikkien vaatimukset hyvästä kirjasta. Tuottelias kirjailija sai kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014, 246 s.) tämän vuoden Runeberg-palkinnon. 

Omaelämäkerrallisessa kirjassa Skiftesvikin tarinat kietoutuvat perheen sairauksien ympärille. Samaan aikaan kun Skiftesvikin vaimo on Helsingissä sydämensiirtoleikkauksessa, pahenevat kirjailijan sydänvaivat. Elämän varrella koetut tapahtumat täyttävät kirjailijan mielen. Perheen elämää on varjostanut 10-vuotiaan pojan kuolema. Pelkkä sairauskertomus kirja ei ole. Se on hieno kattaus elämän erilaisista ilmiöistä ja vastaan tulevista ihmisistä. ”Jokainen päivä menee hukkaan, jos en kirjoita”, sanoi kirjailija vastaan ottaessaan Runeberg-palkintonsa.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu WSOY 2015,s251 s.) on rankka kertomus syyllisyydestä, hyvästä ja pahasta. Kun kahden lapsen äiti luennoi ilmastonmuutoksista kotimaassa ja  maailmalla, joutuvat hänen lapsensa selviytymään omin avuin. Vähitellen poika ja tyttö ymmärtävät, että aikuiset eivät ole niin voimakkaita mitä he ovat luulleet. ”Me huolehdimme siitä, että teille ei tapahdu mitään pahaa, äiti ja isä toistavat lapsilleen.” Eivätkä kuitenkaan pysty siihen. 

Mutta mitä vanhemmat ajattelevat kun heidän lapsensa onkin se joka tekee pahaa – vieläpä aivan ventovieraille, viattomille ihmisille. Elina Hirvonen haluaa että kaikesta huolimatta lukija uskoisi että me voimme muuttaa maailmaa. Kun aika loppuu pakottaa miettimään tätä ja paljon muutakin.

Hirvosen romaanin jälkeen Pirjo Rissasen Terveisiä Armille (Gummerus 2015, 446 s.) on raikkaan vanhahtava kertomus itsekeskeisestä marttyyrin osastaan nauttivasta Armista. Jos leskeksi jäänyt isoäiti luopuu omasta elämästään lastenkirjailijana ja ryhtyy hoitamaan poikansa perhettä kun lasten äiti on kuollut, hänen on oltava hyvä ihminen. Mutta romaanin Armi on jatkuvasti tyytymätön. Vuosien takainen ystävyys naapurin rouvan kanssa on jäänyt vaivaamaan häntä. Vasta kun Armi saa tietää miten sairas hänen entinen ystävänsä oli, hänelle selviää ”ei me voida väkisin ottaa vastuuta eikä auttaa”. Emmekä tehdä toisia oman mielemme mukaisiksi. Rissanen osaa taitavasti ripotella romaaniinsa arkipäivän ”filosofiaa”.

Jari Tervon riemastuttavat muistot

Jari Tervon Pyrstötähti (WSOY 2015, 176 s.) kertoo Rovaniemellä varttuvasta Jarista 12 – 14 vuotiaana. Jarin perhe on paljon tekemisissä sukulaisten kanssa. Heiltä ja naapureilta Jari oppii ­­­aikuisilta monia elämänviisauksia. Tarinat ovat hykerryttävän hauskoja. Niitä voi lukea ääneen vaikkapa Neulekerhossa tai isommassakin tilaisuudessa. Tarkkasilmäinen ajankuvaus ja sanoilla taiturointi takaavat mieltä lämmittäviä lukuhetkiä.    

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava 2014, 286 s.) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Kosovossa syntynyt nyt 24-vuotias Statovci on muuttanut Suomeen 2 -vuotiaana. Romaanissa on rinnakkain kaksi tarinaa: nuoren Suomeen muuttaneen miehen ja hänen äitinsä tarinat. Äidin tarinassa on paljon tietoa albanialaisten perinteistä. Itse pidin hyvin ahdistavana nuoren naisen elämän murenemistä itsekkään ja väkivaltaisen, perinteistä elämäntapaa puolustavan miehen rinnalla. Tilanne ei edes muutu, vaikka perhe muuttaa Suomeen. Yhtään helpompaa ei ole albanialais-taustaisen pojankaan elämä Suomessa. Hänen painolastinaan ovat lapsuuden kokemukset ja ahdistukset. Romaanissa on paljon symboliikkaa. Lahjakas kirjailija vaatii lukijalta paljon, mutta lukijakin saa paljon.         

Eläkevuosina kirjailijaksi 

Moni päättää eläkepäivinään kirjoittaa. Haaveena on romaani, runokokoelma, omaelämäkerta. Apua löytyy kirjoittajakursseilta. Usein kurssilaiset aikaansaannokset kootaan kansien väliin. Marjatta Ahlforsin (Pitäjänmäen Eläkkeensaajat) runoja löytyy Helsingin työväenopiston kirjoittajaryhmän kolmannesta antologiasta  

”Olet lähellä,/Olet lähellä, kuitenkin kaukana/Muistatko?/salaiset varastetut hetket/ensimmäiset hiirenkorvat/happamat, punaiset karpalot/rukoilen/heräät/enkeli saattaa yli rajan/olet iholla.” Antologian tekstit ovat hiottuja, niissä on elämänmaku ja ne antavat hyvän kuvan kirjoittajiensa elämästä.

Samanlaista eletyn elämän verevää makua on Reino Seppäsen (Eläkkeensaajien Tampereen Yhdistys) esikoisromaanissa Kylä Hämeessä (Kustannus HD 2014). Seppänen myöntää että tarinassa on aineksia myös hänen omasta elämästään. Vauhdikkaampaa menoa on tarjolla Erkki Martikaisen Paluu kotiin, Erään miehen mystinen matka muuttuneessa entisessä kotikaupungissa (2014).

Anna-Liisa Soinisen Vuorten varjossa ((B0D 2014, 331 s.) on napakka ja mukaansa tempaava kertomus nuoresta naisesta, joka jättää menestyvän lastenvaateliikkeensä ja kaiken Suomeen ja lähtee ”lomamatkalle” Espanjaan. Häiriintyneen aviomiehen, tämän palkkaaman ”murhaajan”, auervaaramaisen ihastuksen ja avuksi ryhtyvän Fuengirolassa asuvan suomalaisrouvan avulla ja takia päähenkilö joutuu monimutkaisiin seikkailuihin. Kirja etenee vauhdikkaasti ja san parissa viihtyy. Anna-Liisa Soininen   

Lukemisen satoa on samalla tarinaa joka julkaistaan Eläkkeensaaja -lehdessä kesäkuun alussa. Eli kaksi kärpästä samalla iskulla. 

Tarinan lumoissa

Kuubassa syntynyt, mutta pikkutytöstä asti Yhdysvalloissa elänyt Cecilia Samartin on kertomisen mestari. Hänen komiosainen romaanitrilogiansa Senor Peregrino (suom. Tiina Sjelvgren, Bazar 2010), La Peregrina (suom. Ulla Lempinen, Bazar 2013) ja viimeksi ilmestynyt Los Peregrinos (suom. Tiina Sjelvgren, Bazar 2015. 361 s.) on lumoava ja uonoihtumaton tarina meksikolaistytöstä, jolla on selässään suuri syntymämerkki. Nuoreksi naiseksi varttunut Jamilet uskoo että hänet voidaan parantaa USA:ssa. Hän saa matkarahat kasaan ja pääsee töihin mielisairaalaan. Siellä hän tutustuu salaperäiseen herra Peregrinon.

Viimeisimmässä romaanissa vanhus ja nuori nainen ovat pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostellaan. Mutta matkallat heitä kohtaavat seikkailut, jotka ovat viedä heiltä kummaltakin hengen. Hienon tarinan kulkuun kuuluu se että vuosien takaiset rakastetut ja ystävät voivat yllättäen tavata toisensa ja salaisuudet selviävät. Los Peregrinossa salaisuuksia raottaa herra Peregrinon rakastettu. Rosa helpottaa sairasvuoteen äärellä valvovia kertomalla tarinaa salaperäisestä Sinisestä ruususta.

Tarina ja todellisuus risteävät romaanissa hienosti. Legenda Sinisestä ruususta on unenomainen tarina nuoresta naisesta, joka on hyvin itsenäinen ja jota uhkaavat monenlaiset vaarat ja koettelemukset. Rakkaus on se mikä voi pelastaa niin todellisuudessa elävän Jamiletin kuin Siniseksi ruusuksi oletetun Florin. Flor on kuin nykyajan feministi julistaessaan, että naiset toivovat elämältään ennen kaikkea vapautta. "Eikä yksikään mies voi antaa sitä heille. Heidän on otettava se itse".

Ihmeisiin uskominen on romaania lukiessa luvallista ja lumoavaa. Cecilia Samartinin tarinoiden  kiehtovuus on juuri siinä ettei tarvitse ottaa lopullisesti kantaa siihen mikä on totta ja mikä tarua. Rakkaus on ihan yhtä tärkeää kuin vapauskin.

Palkittuja kirjoja jälkijunassa

Harvan kirjailijan teoksia ovat innolla lukeneet ja odottaneet isäni, minä ja vanhin tyttäreni. Joni Skiftesvikin lumoavat kertomukset ovat täyttäneet meidän kaikkien vaatimukset hyvästä kirjasta. Oli ilo odottaa syksyllä aina uutta kirjaa. Ja niitähän vuosien varrella onneksi ilmestyi tiuhaan. 

Tuottelias kirjailija sai viimeisimmästä kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014, 246 s.) tämän vuoden Runeberg-palkinnon. Omaelämäkerrallisessa kirjassa Skiftesvikin tarinat kietoutuvat perheen sairauksien ympärille. Samaan aikaan kun Skiftesvikin vaimo on Helsingissä sydämensiirtoleikkauksessa, pahenevat kirjailijan sydänvaivat. Vaikka hänelle on tehty pallolaajennus, on edessä uusi ongelma sydämen kanssa. Kipeäasti Skiftesvik kuvaa sitä miltä tuntuu, kun lääkäri langettaa lentokiellon eikä hän pääse vaimonsa luokse Oulusta Helsinkiin.

Elämä liukuu kirjailijan ja lukijan silmiin kuvanauhana tapahtumista elämän varrella. Perheen elämää on varjostanut vuosia 10-vuotiaan pojan kuolema. Pelkkä sairauskertomus kirja ei ole, vaan hieno kattaus elämän erilaisista ilmiöistä ja vastaan tulevista ihmisistä. ”Jokainen päivä menee hukkaan, jos en kirjoita”, sanoi kirjailija (synt. 1948) vastaan ottaessaan Runeberg-palkintonsa.  

Entiselle toimittajalla on hauskaa lukea kuvausta siitä millaista oli olla toimittaja 1970-luvulla. Skiftesvik on ehtinyt olla toimittajana, toimitussihteerinä, toimituspäällikkönä, päätoimittajana ja kustannusjohtajana monessa lehdessä ennen jäämistään vapaaksi kirjailijaksi.

Pidin kovasti Valkoisen Toyotan tarinoista. Ihailen suuresti sitä hienoa tapaa millä kirjassa on vuorotellen elämäntarinoita ja tämän hetken elämää. Menetetyn pojan muisto on läsnä hyvin voimakkaasti koko ajan.

Kannattaa ryhtyä Skitesvikin lukijaksi, jos se on jäänyt tekemättä.

Kirjahyllystäni löytyy 21 Joni Skiftesvikin teosta. Ihan kaikkia ei ole esim. nuorten kirjoja. 

   

Vertauskuvia ja karuja kohtaloita

Palkittu kirja on myös Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava 2014, 286 s.). Se sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime syksynä. Kosovossa syntynyt nyt 24-vuotias Statovci on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana. Romaanissa on rinnakkain kaksi tarinaa: nuoren Suomeen muuttaneen miehen ja hänen äitinsä tarinat.

Äidin tarinassa on paljon tietoa albanialaisten perinteistä. Itse pidin hyvin ahdistavana nuoren naisen elämän murenemistä itsekkään ja väkivaltaisenkin, perinteistä elämäntapaa puolustavan miehen rinnalla. Tilanne ei edes muutu mihinkään, vaikka perhe muuttaakin Suomeen. Yhtään helpompaa ei ole kosovolaispojan elämä Suomessakaan . Hänen painolastinaan ovat lapsuuden kokemukset ja ahdistukset. Pakostakin miettii että ne ovat peräisin isän suhtautumisesta poikaansa.

Romaanissa on paljon symboliikkaa. Kahdessa eri lukupiirissä pohdimme mikä se ensimmäinen kissa oikein oli, oliko boa-käärme ihan oikea käärme vai ei, entä se toinen kissa ja toinen käärme. Hieman hämmentävää on että niin tässä kuin monessa muussakin romaanissa aika keskeisenä teemana on homous. Saattaahan vain olla niin että aika on nyt oikea tämänkin asian käsittelemiselle. Lahjakas kirjailija vaatii lukijalta paljon, mutta lukijakin saa paljon.      

Miehistä meininkiä

Petri Tamminen on suosikkilistani ykkönen miesten kuvaajana. Hänen niukka, mutta tarkkanäköinen tyylinsä lähes huikaisee Tammisen uutuudessa Meriromaani (Otava 2015, 142 s.). Askaisista kotoisin oleva nuori mies päätyy merikouluun Turkuun. Askaisten isännät päättävät hankkia laivan ja palkkaavat Huurnan sen kapteeniksi.

Huurnalla on matkassaan huono onni. Laiva toisensa jälkeen uppoaa hänen altaan ja aina isännät varustavat uuden laivan ja luottavat omaan kapteeniinsa. Huurna on hiljainen, itsekseen toimeen tuleva jurottaja. ”Joistakin ihmisitsä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule tutuiksi: itse on aito ja tavallinen, mutta toinen outo ja etäinen.” Huurna ajattelee näin muista ja muut varmasti hänestä samaa. Ankeata on kun nuori aviovaimokin kuolee synnytykseen. Välillä jo ehti tuntua siltä että avioliitto tasoittaisi jollain tavalla ikuisen epäonnistujan elämää. 

Huurna joutuu paljon pohtimaan virheitään ja tekemisiään, mutta ”maailma todisti hänelle heti, että se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään”. Meriromaani on oikeastaan kuin kertomus kenen tahansa elämästä, virheistä, iloista, anteeksiannosta, siitä miten vaikea kaiken tarkoitusta on ymmärtää.  

Arne kertoo Arnesta 

  

Elämänmenon syvällistä pohdintaa hieman toisesta näkökulmasta tarjoaa Arne Nevanlinna Arne. Oman elämänsä kintereillä (Siltala 2014, 328 s.). Arkkitehti Arne Nevanlinna (synt. 1925) ryhtyi kirjailijaksi lopetettuaan oman arkkitehtitoimistonsa pyörittämisen. Hän halusi elämäänsä mielekästä sisältöä. Nyt 90-vuotiaana hän on sitä mieltä että jos hän ei olisi ryhtynyt kirjailijaksi, häntä ei varmaan enää olisi. 

uksi hänen teoksensa luokiteltiin tietokirjoiksi.  Ensimmäinen romaani Marie nosti hänet heti Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2008. Nevanlinna tilittää omaelämäkerrassaan asemaansa tunnetun matemaatikon Rolf Nevanlinnan poikana, arkkitehtina, kehitystyöntekijänä, professorina ja kirjailijana. Arne Nevanlinna on selkeästi oman tiensä kulkija.

Kirja on perinteinen elämäkerta, filosofinen elämäntilitys, hieno monikerroksellinen kaunokirjalinen teos. Se on myös tietyllä tavalla hyvin irooninen teos. Nevanalinnan tyyli on samalla kertaa niukkaa ja runsasta. Hän jättää paljon sanomatta. Ja se mitä jää piiloon, nouseekin esille. Lukijan on pakko hieman sinnitellä ja haastaa itseään.     

Kun itsemurha jää vain aikeeksi

Jari Järvelän Särkyvää (Tammi 2014, 219 s.) on samalla hersyvän koominen ja liikuttava kertomus miehestä, joka on päättänyt tehdä itsemurhan. Hän lähtee toteuttaman sitä ajamalla isänsä vanhalla vihreällä Ladalla läpi Euroopan Espanjaan. Päämääränä on 
häksut Pamplonan kujilla ja siellä kunniakas kuolema. 

Päähenkilön matkaan liimautuu paikasta toiseen kuljeksiva nuori nainen. Mies yöpyy teltassa, tyttö nukkuu Ladassa. Koko matkan ajan mies pui mielessään avioeroaan. Miksi Heli hylkäsi hänet? On hänessäkin vikaa, mutta vain ihan vähän. Miehen on lähes mahdotonta myöntää omia virheitään. Ja nuori nainen vain kuuntelee ja paljastaa vasta matkan loppumetreillä mikä hänen "hortoilunsa" syy on.  

 Järvelä on myös herkkä luonnonkuvaaja. ”Heidän varjonsa venyttäytyvät kahtena pitkänä puunrunkona, joiden vehreää lehvistöä koko peltojen takainen metsä näyttää olevan”.

Järvelä ei koskaan kirjoita mitään tavanmukaista. Eivätkä hänen kirjansa muistuta toinen toisiaan. Näin tekee vain taitava kirjailija. 

PAKSUJEN JÄLKEEN OHUITA KIRJOJA

Uusi vuosi alkoi paksuilla romaaneilla. Ensin oli vuorossa Jussi Valtosen Finlandia-voittaja järkelemäiseksi kuvaamani He eivät tiedä mitä tekevät. Sitten oli lukulistalla nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, Otava 2014, 522 s). Seuraavaksi ahmin Ilkka Remeksen Hornan (WSOY 2014, 406 s.). Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014, 809 s.) voitti sivumäärällään kaikki muut.

Kotimaan maaginen vetovoima 

Olen lukenut monta kirjaa siitä miten nuoret muuttavat kotimaastaan Amerikkaan, Englantiin, Ruotsiin, Saksaan.  Chimamamanda Ngozin Kotiinpalaajissa päähenkilö muuttaa Nigeriasta Yhdysvaltoihin, mutta poiketen kaikista ystävistään hän haluaa palata takaisin kotimaahansa. Ifemela opiskelee USA:ssa ja päätyy kirjoittamaan hyvin suosituksi nousevaa blogia, missä hän pohtii moninaisia rotuongelmia. Ei riitä että on mustia ja valkoisia ihmisiä. On afroamerikkalaisia, amerikkalaisia mustia, on karibialaisia. Ngozin veisti romaaninsa lukijalle on selkeä. Rotuongelma ei ole ratkaistu asia. Se on ja pysyy.

Aina sama kaava 

Ilkka Remeksen Horna on hyytävää luettavaa. Sen tapahtuvat ovat tästä päivästä. Voisi väittää että se kauhukuva mikä Suomen ulkopoliittisessa asemassa mieltämme jäytää, toteutuu romaanissa. Nato kummittelee kaiken taustalla, puhumattakaan Venäjästä. Remeksen romaanit etenevät tutulla kaavalla: teksti pitää lukijan pihdeissään alusta loppuun.

800 sivun mysteerio

Maaginen tunne valtasi mieleni kahlatessani läpi Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjailija Quebert, 34 v. rakastuu 15-vuotiaaseen tyttöön, tyttö katoaa ja ruumis löydetään kirjailijan puutarhan perukoilta 33 vuotta myöhemmin. Kuka on syyllnen? Koko pikkukaupunki on tuohduksissa. Asiaa ryhtyy selvittämään Quebertin oppilas, ystävä ja esikoiskirjansa julkaissut Marcus Goldman. 

Romaani kertoo rikoksesta sen selvittämisestä, romaanin kirjoittamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta. Siitä miten mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Romaanissa jännitys tiivistyy sivu sivulta. tilanteet muuttuvat koko ajan. Taidokas maailmanmaineeseen noussut Tammen Keltaisen kirjaston romaani.        

Kirjojen pelastaja

Ohuiden kirjojen aikakin koitti. Mikä ihmeen aikuisen satu? Sellaisena ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015, 189 s.) mainostetaan. Ja kirja on kuin satua. Guylain menee joka aamu työpaikalleen junalla. Junassa hän istuu vakipaikallaan ja lukee ääneen muutaman kirjansivun. Sivut hän on pelastanut ison koneen syövereistä. Kone murskaa kirjat uuden paperin raaka-aineeksi. 

Yhtenä aamuna Guylainin tuolilta junasta löytyy muistitikku. Tikulla on naisen kirjoittama päiväkirja. Menee aikansa ennen kuin Guylian löytää kirjoittajan: vessatädin. Kirja on ihastuttava, kuulas ja liikuttava. Sen lukeminen tekee pimeästä päivästä valoisan, apeasta mielestä iloisen, rumasta kauniin. . 

Yksi menetys riittää

Miksi Tanskassa asuva juutalaispariskunta päätyy tekemään kaksoisitsemurhan? Johanna Adorján kertoo isovanhempiensa tarinan kauniisti ja koskettavasti romaanissaan Rakkaudessa, erottamattomat (suom. Hanna Kjellberg, Otava 2010, 205 s.). Tapahtumasta kirjoitettiin ja sen syitä pohdittiin aikoinaan Tanskassa. 

Miksi 71-vuotias nainen haluaa lopettaa elämänsä. Hänen miehensä oli hyvin sairas eikä elonpäiviä olisi ollut montaakaan jäljellä. Vera ei halua jäädä toista kertaa yksin. Hän luuli menettäneensä miehensä keskitysleirille, nyt tämä ei enää palaisi takaisin. Yksi kirja monien joukossa joka hienosti kunnioittaa juutalaisten kärsimyksiä.

Raikas tuulahdus

Pirjo Houni ja Maria Romantschuk ovat yhdessä kirjoittaneet muistelmateoksen Ei, rouva presidentti (Otava 2014, 204 s.) Marian työtehtävistä. Samalla kun saamme seurata presidentin lehdistöpäällikön tehtäviä ja päiviä, seuraamme myös presidentti Tarja Halosen elämää. Pirjo Houni on tuonut tarinaan ulkopuolisen näkökulman. Kirja on raikas kertomus vaativien tehtävien hoitamisesta, Romantschukin yksityiselämän koettelemuksista ja presidentin kanslian jälkeisestä elämästä.       

Sitten kun luemme kaikki kirjat sähköisesti, ei kukaan enää ymmärrä kun puhut paksuista kirjoista. Näin arvelee 18-vuotias tyttärentyttäreni. Mikä on yli 800-sivuinen romaani: laaja vai pitkä. Eikä ohutkaan enää ole ohut.               

Sairastaessa lapsena vammautuneen peukalon korjausleikkausta, ehdin lukea paljon. 

Unohtumaton lukukokemus

Kirja on järkelemäinen. Siinä on 557 sivua ja teksti pientä ja tiuhaa. Mukana tämä päivä, tulevaisuus ja menneisyys. Juonen kulku ennen kokematon ja koko kirja jotain sellaista jota ei kuvittelisi koskaan lukevansa. Tätä kaikkea ja paljon muutakin on Jussi Valtonen Finlandia-palkinnon saanut He eivät tiedä mitä he tekevät (Tammi 2014).  

, synnytysmasennuksesta kärsivä nainen, isänsä hylkäämä poika, eläinkokeisiin perustuva tutkimus, teknologinen keksintö, jota ei oikeastaan ole olemassakaan, eläinaktivisteja, elämä kaikilla tahoilla ja kaikilla tasoilla.

Jussi Valtonen kykenee käsittämättömällä tavalla pureutumaan lukuisiin aikamme ilmiöihin. On sama onko kertomisen näkökulma miehen, maisen, nuorukaisen tai lapsen. Kirjan henkilöt ovat kykenemättömiä tulemaan toimeen kenenkään kanssa – ei oikeastaan edes itsensä kanssa.

Amerikkalaisen tutkijan näkemys suomalaisesta tiedemaailmasta on kaikkea muuta kuin imartelevaa. Kirjailijalla on kokemusta toisenlaisesta maailmasta USA:ssa. Romaani on tulvillaan sivalluksia meidän aika lailla sisäänpäin lämpiävästä arvomaailmastamme.

Valtosen romaani on aikalaisromaani enemmän kuin mikään muu romaani pitkään aikaan. Huikaiseva lukukokemus. Onko se nyt niin hyvä kuin väitetään, kysyy moni. Se on !!!!  

Sibeliusten arkea

Olen jo pitkän aikaa pitänyt Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) kirjoista. Hän kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä menneitä vuosikymmeninä. Aluksi vierastin ideaa nuoresta tytöstä, joka on piikana tai lapsenpiikana suomalaisissa kulttuurikodeissa. Syrjästäkatsojan tarinoiden sarjan ensimmäisessä romaanissa Paimentyttö Ida päätyi Topeliuksen perheeseen. Tuntui että satusetä-Topeliuksen arkipäivän elämän kuvaus ei oikein luonnistanut.

Sarjan toisessa osassa Ida on lapsenpiikana Sibeliuksen perheessä. Lapsenpiika, syrjästäkatsojan tarinoita II (Otava 2014) on monella tavalla luontevampi kuin ensimmäinen osa. Saattaahan olla että nykypäivän lukijan on vaikea ymmärtää sitä että tyttö voi 15-vuotiaana olla vieraan palveluksessa.

Idasta kasvaa Lapsenpiiasta itsetietoinen nuori nainen. Hänen ansiostaan Sibeliuksen perhe selviytyy arjestaan siedettävästi. Rahapulaa podetaan aina, jopa niin että suurimmassa hädässä Ida lainaa omat säästönsä isäntäperheelle. Säveltäjä säheltää Helsingissä, kun muu perhe melkein näkee nälkää Keravan Mattilassa, minne muutetaan halvemman vuokran takia. Ympärillä on myös väkeä, joka ymmärtää toisten ahdinkoa.

Riipaisevinta romaanissa on perheen nuorimman tyttären sairastaminen ja menehtyminen. 

Olen tähän asti – eri tahoilta saamieni tai haalimieni tietojen perusteella – pitävät Aino Sibeliusta taitavana ja aikaansaavana perheenemäntänä. Hän on kiinnostunut puutarhan hoidosta, mutta kaiken käytännön hoitamisen hän kuitenkin onnistuu siirtämään Idalle. Ja voimia ja kykyä selviytyä hankalista tilanteista, on nuorella Idalla kosolti enemmän kuin Aino Sibeliuksella.

Romaanissa tutustuu myös Ainon äitiin Elisabet Järnfeltiin, Jeanin veljeen Christian ”Kitti” Sibeliukseen, tulevaan ylilääkäriin ja professoriin ja hänen sisareensa Lindaan.

Enni Mustonen ei kiillottele eikä nöyristele kulttuuri-ikoneiden edessä. Sibeliuskin on välillä rakastava aviopuoliso, hellä isä, mutta välillä armoton juhlija ja itsekäs säveltäjä, jonka työrauha on ylitse kaiken muun. Seuraavaksi mennään Helsinkiin Elisabetinkadulle Albert Edelfeltin palvelukseen.

    

Ei vanhuus ole naurun asia

Ruotsalainen toimittaja-kirjailija Catharina Ingelman-Sundberg päätti kirjoittaa menestysromaanin. Kakkua, kiitos! (suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms 2014) romaanista tuli menestys. Sitä on käännetty monille kielille ja kiitetty laajasti. Maineen myötä Ingelman-Sundberg on paljastanut olevansa sukua J.L.Runebergille.

Romaanissa on pääosassa visikko: kaksi miestä ja kolme naista. He asuvat vanhusten palvelutalossa, kyllästyneitä ja tympääntyneitä huonoon kohteluun, tapahtumattomuuteen ja muihin asukkaisiin. Viisikko oivaltaa että vangit elävät paremmissa oloissa kuin vanhukset ja niinpä he päättävät heittäytyä rikollisiksi ja tavoitella hyvin kohdeltavan vangin osaa.

Tarina etenee hieman verkkaisesti, mutta romaani on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Oikean rikoksen tekeminen ei ole helppoa, vaikka rikolliset tekevät pohjatyöt huolellisesti. Rikoksen on oltava myös riittävän suuri, jotta sen takia päätyisi vankilaan.

Romaanissa tuodaan hyvin esille yksityisessäkin palvelutalossa rehottava vanhusten huono kohtelu. Kukaan ei edes huomaa vaikka viisikko on poissa ”kotoaan” päiväkausia. Samaa kritiikkiä on Minna Lindgrenin hyvin suosituissa romaaneissa Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset.

Romaani on oivallinen väline ironiselle kuvaukselle siitä millä tavalla vanhuksia nykyisin kohdellaan. Mutta aina en oikein jaksa innostua tästä taiteenlajista. On helppo nauraa dementoinutta näyttelevälle Leena Uotilalla Helsingin Kaupunginteatterin Vielä ehtii –näytelmässä. Samaa näytelmää esitetään ainakin Tampereen Komediateatterissa. Nauru ei aina ole edes aitoa, vaan pikemminkin vaivaantunutta.  

Vai olenko vain huumorintajuton ja ennakkoluuloinen! Kerron mielelläni hupaisia sattumuksia isäni elämästä hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan, joiden aikana hän kärsi dementiasta. Mutta pitääkö vakavien asioiden ja asiattomuuksien avulla rakentaa viihdettä.

Ehkäpä tunnen liian monta liki 90-vuotiasta hyvin itsenäisesti elävää, selväjärkistä ja toimintakykyistä vanhusta. Heidän puuhissaan ei ole mitään huvittavaa. Vaikka jokainen ei aina saakaan sitä apua mitä tarvitsee nopeaa tahtia, on asioilla taipumus järjestyä. Monessa tilanteessa vanhuksen oma asenne on se kaikkein tärkein. Ei siinä tarvita ulkopuolisia naurajia. Jos naurattaa niin teemme sen yhdessä, yleisöä ei siihen tarvita.  

Kun elämä menee hyvin ja huonosti

Norjalainen Per Pettersson on julkaissut vain kolme romaania. Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011) ihastuttivat niin kriitikot kuin lukijatkin. Pidin niistä hyvin paljon, 

Uusin romaani En suostu (suom. Katriina Huttunen, Otava 2014) on yhtä laadukas ja ainutlaatuinen kuin aikaisemmatkin. Kaksi poikaa Jim ja Tommy eivät ole tavanneet vuosikymmeniin. Kun Tommy ajaa hienolla autollaan aamuhämärässä siltaa pitkin tunnistaa hän kalastajien joukosta Jimin. 

Tommyn lapsuus oli koettelemuksia täynnä ja Jim puolestaan eli uskonnonopettaja-äitinsä kanssa turvallisesti. Varjopuolena elämässä oli ettei Jimillä ollut isää. Tommylla oli kaksi sisarta ja veli, väkivaltainen isä ja äiti, joka katosi. 

Tommy yritti pitää sisaruksistaan huolta, mutta lopulta lapset otettiin huostaan ja sijoitettiin eri perheiseen. Tommy kadotti yhteyden sisaruksiinsa. Hän asui naapurissa eläneen yksinäisen miehen luona. Tommyä eivät lapsuuden karut kokemukset nujertaneet - päinvasoin. Hänestä tuli menestynyt liikemies ja Jimin elämä luisui alamäkeä.

Petterson punoo tarinan poikien elämästä hienosti. Hän rikkoo aikajanan ja tapahtumien kulun. Hienovireistä kuvausta niin nuorten kuin aikuistenkin miesten elämästä – unohtamatta Tommyn äitiä ja sisarta. Kirjan sykähdyttävin kohtaus - ainakin minulle - oli se kun Tommyn sisar melkein pääsee heidän kadonneen äitinsä jalanjäljille. 

Norja ja Oslo ympäristöineen on kirjassa vahvasti läsnä. Välillä kerrotaan nimeltä ihan jokainen tie mitä pitkin ajatetaan. Nimet eivät kerro minulle mitään, mutta kaikesta osasi luoda mielikuvan ja aistia norjalaisen yhdyskunnan sielua.