Kaiho Niemisen Sokkeli

Kaiho Niemisen Sokkeli (WSOY 2019, 283 s.) on kirjailijan 19. romaani. Nieminen on tuotannossaan ollut uskollinen ns. tavalliselle ihmiselle. Hän sankarinsa eivät ole syntyneet sankareiksi, pikemminkin päin. Sokkelin sankari on 19-vuotias Einari Karttunen, Rikkihappotehtaan työmies Lappeenrannasta. Nuori mies komennetaan rintamalle 1944. Einari ei oikein ymmärrä mitä varten hänetkin tarvitaan mukaan ja vielä vähemmän hän ymmärtää kasarmilla ainaista odottamista ja komentelua. Aikanaan odottelu loppuu.

Yllättäen Karttunen kumppaneineen joutuu keskelle ankaria taisteluja ja kaikkien yllätykseksi syrjään vetäytyvä sotamies yltää urotekoihin. ”Aivan erityisesti hän kunnostautui 13.6. ns. ”Munakukkulan” omistuksesta käydyssä taitelussa, jossa hän yksin henkilökohtaisella ja peräänantamattomuudellaan ratkaisevasti vaikutti omien joukkojemme selviämiseen pahalta näyttäneessä tilanteessa”. Näin kirjoitetaan kirjeessä, jolla ylipäällikkö nimittää Karttusen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Palkitsemisen merkitsee myös ylimääräistä lomaa ja rahaa.

Karttunen ei ymmärrä mitä ihmeellistä hän on tehnyt. Hän teki vain sen mitä pitikin. Lomalla kaikki menee pieleen. Ennen sotaan lähtöä Einari on tavannut esikunnassa töitä tekevän lotan Kirstin. Kirstille hän on kirjoittanut ahkerammin kuin äidille, vaikka Kirstiltä ei juuri kirjeitä ole tullut. Lomalainen ei Kirstiä tapaa, pikemminkin kuulee ikäviä juoruja siitä mitä nainen on tehnyt. Rahatkin hupenevat. Einari sekoilee niin paljon että sotapoliisit pidättävät hänet ja hänet passitetaan takaisin rintamalle.

Rintamalla Einari ei enää kestä, vaan lahoaa henkisesti täysin. Hän joutuu  mielisairaalaan. Sieltä hän päätyy turhanaikaisiin tietöihin, kunnes hänet kotiutetaan. Elämä siviilioloissa alkaa vähitellen normalisoitua. Einari rakastuu ja sen myötä elämä rauhoittuu. Tosin viina kelpaa hänelle turhan usein. Taimin isä houkuttelee tai oikeastaan painostaa nuoren parin ostamaan edullisen tontin.

Haave omasta talosta alkaa elää Einarin mielessä ja hän odottaa malttamattomana että pääsee kaivamaan tontille lumien sulattua monttua. Ja siinä sitten ohikulkijat näkevät ilta toisensa perään tontilla miehen ja lapion. 

Romaanin liikuttavinta luettavaa on Taimin synnyttäminen. Isällä ei ole sairaalaan asiaa kahteen vuorokauteen. Lopulta Einari pääsee katsomaan poikaansa – lasin läpi, kuten siihen aikaan oli sairaaloissa tapana. Ja sen jälkeen tuoreen isän piti juhlia tapahtumaa. Einarin onni on käsin kosketeltavaa.

”Illalla hämärissä mies vielä höntyili kotiansa niin, ettei tie oikein tahtonut millään piisata. Ja äsken, nyt aamusella, hujoppi vain lähti niin torhiasti polkemaan minne lie työmailleen. Riuska poika. Vaikka näyttäis vähän siihen aihetta nyt olevankin, ainakin vaimon mahasta päätellen. Ja niin se näytti olevankin. Maitokaupan naiset tiesivät missä mennään.”

Kaiho Niemisen sankarit ovat maanläheisiä ihmisiä, jotka lopulta aina löytävät itsensä ja paikkansa. Kirja alkaa liikuttavasti kuvauksella, miten vanha mies liikkuu omalla tontillaan.

Eleetön, niukoilla tyylikeinoilla kerrottu tarina.   

Heidi Köngäksen Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019, 348 s.) on jatkoa kiitetylle Sandra -romaanille (2017). Nyt eletään talvi- ja jatkosodan vuosia. Sandra on miehensä ja lapsikatraansa kanssa joutunut muuttamaan Mäntän rajamaille, mihin on rakennettu uusi mökki.

Perheen pojat joutuvat toinen toisensa jälkeen rintamalle. Punavankina tuomittu Janne on sotaan liian vanha. Kotiin jäävät naiset, heidän vaiheitaan ja tuntojaan romaanissa seurataan. Sandran lisäksi kertojina ovat hänen kolme tytärtään, pääosassa romaanin nimihenkilö, Sandran tyttäristä keskimmäinen Mirjami.

Kirja kertoo koskettavasti kotirintamalla elävistä naisista. Kaiken aikaa on mielessä huoli rintamalla olevista rakkaista ja sukulaisista. Vähitellen elämä muuttuu tukalaksi, kun kaikesta on pulaa.   

Mirjami ja hänen kohtalonsa. Hän rakastuu pikavauhtia keuhkotautia sairastavaan Toriin. Tor joutuu rintamalta parantolaan ja sairaus varjostaa Mirjamin elämässä kaikkea. Romaani on koskettavaa kuvausta kotirintaman elämästä. 

Pommituksia pelätään Mäntässä ihan yhtä lailla kuin kaikkialla muuallakin Suomessa. Ruokaa ei ole riittävästi ja vaatteiden saantikin on hankalaa puhumattakaan kengistä, joita ei yksinkertaisesti voi ostaa mistään.

Mirjami rakastuu päätä pähkää syksyllä 1941 näkemäänsä sotilaaseen. Hän on pitkä tumma, pehmehuulinen, hänessä on jotain kovaa ja pehmeää yhtä aikaa”. Suomenruotsalainen Tor on aivan erilainen kuin Mirjamin tuntemat miehet. Nuoret tapailevat ja rakastavat, kunnes Torin pitää lähteä rintamalle.

Mirjamin elämä pikku midinettinä jatkuu edelleen ja tärkeimmäksi asiaksi tulevat Torilta tulevat kirjeet ja etenkin ne jotka eivät tule. Mies on sairastunut. Tuberkuloosi on sotavuosien Suomessa kammottava ja pelottava tauti. Mirjamin vanhemmat yrittävät saada Mirjamia luopumaan rakastamastaan miehestä, mutta nuori nainen tietää mitä hän elämältään tahtoo, vaikka välillä epäusko valtaa mielen: ”Jos Tor ei koskaan parane, jos rauha ei tuotkaan yhteistä elämää?”  

Kängäksen ote sodan ajan kotirintama-elämään on aika lailla rauhallinen ja monelta osin tuttua asiaa. Uutta on vain henkilöiden väliset jännitteet ja luonteiden kuvaukset. Tiedämme että naiset pärjäsivät ja ylittivät kykynsä ja tahdonvoimalla pystyivät mihin vain.

Kun kaikkia tai melkein kaikki on menetetty on sittenkin jäljellä vankka usko parempaan elämään. Se voi tulla ilman uutta taloa ja rakkautta tai niiden kanssa. 

Katja Kärjen Jumalan huone

Kaija Kärjen Jumalan huone (Bazar 2019, 462 s.) on mahtava kertomus pohjois-karjalaisen Martikaisen suvun naisista. Kirjan kolmen sukupolven naisista Aili on syntynyt 1921, Maria 1960 ja Elsa 1985. Heidän kaikkien elämään lestadiolaisuus vaikuttaa syvästi. Heistä jokainen kärsii sodan turmelemista miehistä, jopa Elsakin. Heistä kaksi nuorinta Maria ja Elsa haluavat loppujen lopuksi päästä eroon ahdistavasta uskonnollisuudesta. Mutta suvun salaisuudet, puhumattomuudet, väkivaltaisuus ja rakkaudettomuus eivät jätä heitä rauhaan.

Katja Kärki, synt. 1985 jatkaa hienolla romaanillaan äidinkielen opettajien ansiokasta työtä. Kärjen Jumalan huone on samalla tavalla upea esikoisteos kuin Tommi Kinnusen Neljän tien risteys ja Minna Rytisalon Lempi. Kinnunen opettaa äidinkieltä Turussa, Rytisalo Kuusamossa ja Kärki Rovaniemellä.

Jumalan huoneen tapahtumat ajoittuvat vuosille 1934-2009. Romaanin rakenne tekee siitä kiehtovan ja mielenkiintoisen. Kun tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä joutuu lukija välillä pinnistelemaan ja välillä jopa hieman arvailemaankin tapahtumien kulkua. Koko ajan haluaa tietää enemmän ja varmistua ovatko mielikuvat, joita on rakentanut oikeita vai onko sittenkin tapahtunut jotain mitä ei rivien välistäkään aavista.

Kertojan äänikin vaihtelee. Ailin tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, Marian ja Elsan ensimmäisessä persoonassa. Lestadiolaisten perheet ovat suuria ja kirjassakin on henkilöitä runsaasti. Useimmat Mariankin sukupolven naisista pitävät itsestään selvyytenä että he solmivat avioliiton uskossa olevan miehen kanssa ja perustavat suurperheen.

Mutta Martikaisen suvussa eivät kaikki kulje uskon sisarien ja veljien viitoittamaa tietä. Vähitellen salaisuudet ja piilossa pidetyt asiat tulevat päivän valoon. Aili on kuin selvännäkijä, joka tietää kaikki ja jolta mikään ei oikeastaan pysy salassa.

Elsa muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ja hänen elämäänsä ei ulotu Allin eikä oman perheen valvova käsi eikä katse. Välillä Elsan opiskelijaelämän tarkka kuvaaminen hieman kyllästytti. Mutta uskottavaa on että tarkasti vartioidusta tytöstä tulee vapauden myötä hurjapäinen ja oman tiensä kulkija. Mutta eiköhän Elsakin aikanaan rauhoitu ja löydä omaa polkuaan. Niin käy Mariallekin, joka ei saa rakastamaansa miestä, mutta löytää lopulta oman rakkaansa.

Viime aikoina on julkaistu monia lestadiolaisuudesta kertovia romaaneja. Jumalan huoneessa on omanlaista uljuuttu ja uskottavuutta.

Hieno esikoisteos.

Annamari Miettisen Tässä meillä on kaikki nyt

Avioero vireillä, muutto omaan asuntoon, suhde naimisissa olevan miehen kanssa, yksinäiset illat. Amanda on päättänyt hankkia itselleen mielekästä tekemistä. Itä-suomalaisessa kaupungissa ei ruotsin kielen taidolla ole juuri kysyntää, mutta voisihan sitä silti opiskella kansalaisopistossa. Heti ensimmäisellä kerralla hauskannäköinen mies istahtaa Amandan viereen ja ehdottaa tunnin jälkeen jopa yhteistä kahvihetkeä.

Tästä alkaa Annamari Miettisen romaanissa Tässä meillä on kaikki nyt (Tammi 2019, 313 s.) onnellisen onneton rakkaustarina. Amandan vierustoveri paljastuu venäläiseksi Jehovan todistajaksi ja turvapaikanhakijaksi. Jehovan todistajien usko on julistettu Venäjällä pannaan ja Valentin on päättänyt aloittaa uuden elämän Suomessa.

Amanda rakastuu päätä pahkaa ja yrittää työntää rakastamansa miehen uskon taka-alalle. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Tunteet – suuretkaan - eivät ylitä ennakkoluuloja ja asian vierautta. ”Rakkaus on luonnonvoima. Kun se tulee, se tulee, ihminen ei ole sen edessä mitään. Eikä se koskaan tule tai lähde jälkiä jättämättä.”

Annamari Miettinen on koonnut romaaniinsa Jehovan todistajuudesta kaikki yleiset ennakkoluulot, pelot ja tietynlaisen vastenmielisyyden mitä ovikellon soittajia, lehtiään ja kirjojaan ”tuputtavia” uskonnon levittäjiä vastaan tunnetaan.

Miten kertoa asia hyvälle ystävättärelle, vanhemmille, työtovereille. Amanda ei osaa eikä tiedä miten kannattaisi menetellä. Ei sekään ole hyvä jos Valentin ehättää ennen Amandaa kertomaan asian Amandan lähipiirin ihmisille. Eikä vastavuoroisesti Amandankaan ole helppo suhtautua Valentinin uskonveljiin ja -sisariin.

Tarinan heikkous on kaiken kaikkiaan siinä, että sen lopun aavistaa jo melkein ennen kuin se on alkanut. ”Joskus kun tunteita on liikaa on käyttäydyttävä kuin niitä ei olisi. On käyttäydyttävä kuin olisi niellyt rautaa kuin suonissa virtaisi jää kuin ei välittäisi kuin olisi julmin mitä on.”

Marttinen kirjoittaa selkeästi ja arkipäiväisestikin, mutta hyvin, hyvin uskottavasti. Rakkaus pakahduttaa lukijankin mieltä. Samalla ihastelen että miten hyvä on, että käsitellään muidenkin uskontojen kuin lestaadiolaisuuden jättämiä jälkiä.

Riitta Jalosen Tanssikaa!

Kuusi kertaa vuodessa Elisabetin kotona levitetään pöydälle silkkinen pöytäliina, vietetään enojen syntymäpäiviä. Merkillistä tämä on pienen tytön mielestä koska enot ovat kuolleet. Vain yksi seitsemästä enosta on elossa. Isäkin kuolee. Elisabet asuu kuoleman talossa eikä kuitenkaan asu.

Riitta Jalosen romaanissa Tanssikaa! (Tammi 2019, 203 s.) mitään ei selitetä eikä kerrota vuolaasti, turhia sanoja ei ole. Niukkasanaisuus ja tietynlainen asioiden salaperäisyys on tyypillistä Riitta Jalosen tyylille. Lukija joutuu välillä pinnistelemään jotta hän voisi olla ihan varma siitä mitä kirjailija nyt tahtoo kertoa minulle.

Vaikka Elisabetin kotitaloa varjostaa kuolema, haluaa äiti järjestää vanhan tavan mukaan talon pirtissä tansseja. Tanssitaan vaikka murhetta ja vastoinkäymisiä olisi tarjolla. Tanssi pitää ihmisten mielen kasassa. Kaiken hankalan ja käsittämättömän vastapainona on oltava jotain muuta. Vaikkapa se, että kahvikuppeihin tanssien lomassa lorautetaan sekaan jotain kirkasta.  

Kotona vietettyjen syntymäpäivien lisäksi tulevat sodassa menehtyneet enot tutuiksi hautausmaallakin. Valkoiset ristit muistuttavat: ”Enää ei ole kiire minnekään, ei vanhaan, eikä tulevaan. Muistot, jotka otin talteen toiselta ihmiseltä, ommeltiin minuun tiukasti. Kestää aikansa ennen kuin kiinnityskohdat ratkeavat.”   

Tytöstä on hienoa että hänellä on sama nimi kuin kuningattarella. Aina hän ei kuitenkaan ymmärrä miksi niin moni ihminen häärää hänen äitinsä ympärillä ja äiti tuntuu ymmärtävän heitä paremmin kuin tytärtään. Muistoistaan tyttö ei pääse eroon aikuisenakaan. Eikä se ole tarkoituskaan.

Jalosen tyyli on sukua balladille. Se on samalla kertaa jylhää ja arkipäiväistä. Virkistävän erilaista luettavaa.  

Raija Orasen Manu

Vanha mies erkkeri-ikkunan ääressä Katajanokalla, ratikassa katsellen ihan yhtä paljon kanssamatkustajiaan kuin näkymiä ratikan ikkunoista, hitaalla kävelylenkillä viljapeltojen keskellä, klapeja pilkkomassa, lunta luomassa, pohtimassa mitä hän oikein kertoi Gorbatsoville ja Bushille.

Näitä ja monia muita ihastuttavia tuokiokuvia on täynnä Raija Orasen romaani Manu (Otava 2019, 335 s.). Aluksi hieman vierastin kirjaa, joka on pelkästään täynnä Mauno Koiviston ajatuksia, yksinpuheluja, muisteluja, mutta mitä pitemmälle kirja eteni sitä innokkaammin sitä luin ja pidin lukemastani.  

Oma viehätyksensä on lukea fiktiivistä romaania henkilöstä, jonka on kaukaisesti tuntenut ja jonka tekemiset ja ajatukset ovat tuttuja mediasta ja henkilön kirjoittamista kirjoista. Kutkuttavaa on kuvitella tilanteita, joissa Manu istuu lempituolissaan kotonaan Helsingissä ja selaa kirjoittamiaan kirjoja, koska haluaa tarkastaa mitä oikeasti tapahtui. Muistiin kun ei voi oikein enää luottaa.

Poliittisten tapahtumien ja valtakunnan asioiden hoidon ohella romaani sivuaa moneen kertaan Tellervoa, Assia, lentopalloa, Tähtelää ja sotaa. Sodasta selviydyttyään Manu tiesi, että hän haluaa päästä vaikuttamaan asioihin. Kun hän puhui kokouksissa ja muuallakin, hän huomasi että häntä kuunnellaan. 

”Minä arvaan että kun tästä vielä vanhenen enkä enää jaksa, minulle tulee ikävä pelaamista, ihan sitä itseänsä, pallon kosketusta, sen pompahduksia, kenttänäkymää, yhteen toimimista, fiksuja jujutuksia ja taitavia pallon tappoja.” Samalla kun Manu muistelee rakkaan harrastuksensa lentopallopelin perimmäistä olemusta, hän kiteyttää senkin miten hän kaipaa myös politiikkaan osallistumisesta ja Suomen ja välillä vähän koko maailmankin asioiden hoitamisesta.

Romaanin koskettavuus ja sen hienous on läsnä joka kerta, kun Manu erittelee rakkauttaan Tellervoon. Kaikki oli ensitapaamisesta lähtien niin selvää. ”Minua kerrassaan pyörrytti kun näinkin Tellervoni hoikan, pitkän hahmon, hänen käyntinsä hallitun ja keveän keinahtelun, hänen hiustensa säkenet lampun alla, ja kun sain hänet syliini, tuntui kuin hän olisi kasvanut kiinni minun ihooni…. Se hurma jatkui siitä pitäen vuosikymmen toisensa perään, ei ole tullut ketään toista, ei sellaista kuin hän.. Niin onnellinen mies minä olen ollut.”  

Eniten Manun mieltä kaihertavat sotamuistot. Niistä hän ei pääse eroon. Mikään sotasankari hän ei halua olla – eikä ollut. Manu ei ole tässä asiassa mikään poikkeus, mutta hänen onnensa on, että hän ahdistavista muistoista ja painajaisunista huolimatta on kestänyt sodan aiheuttamat henkiset paineet.   

Monen isän ja äidin tavoin Manu havahtuu monta kertaa miettimään miten aika on vaikuttanut hänen tyttäreensä. ” .. hän on ehtinyt jo olla aikuinen ja kulkea samaa tietä kuin isänsä ja äitinsä, vanhuutta ja kuolemaa kohti, menetyksiä kohti, luopumisen tietä”.

Kiristin Hannah Satakieli

Kristin Hannahin Satakieli (suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2019, 568 s.) on huikea retki saksalaisten miehittämään ranskalaiseen kylään Toisessa maailmansodassa. Viviannen ja Isabellan äiti on kuollut ja isä on jättänyt tytöt perheen entiselle kesäasunnolle miltei oman onnensa nojaan.

Vivianne pakenee tukalaa tilannettaan rakastumassa 16-vuotiaana, 17-vuotiaana hän naimisissa ja muutaman vuoden kuluttua pienen tytön äiti. Hänestä tulee kylän koulun opettaja. Kun sota alkaa, Viviannen mies lähtee sotaan.

Isabelle on uhmapäinen tyttö, joka ei alistu isän suunnitelmiin. Tytön on määrä varttua sisäoppilaitoksissa, mutta syystä tai toisesta hänet erotetaan oppilaitoksesta toisensa jälkeen. Tyttöjen isä pitää kirjakauppaa Pariisissa ja sinne Isabella matkustaa viimeisten potkujensa jälkeen sodan alettua.

”Hän halusi uskoa, että isä toivottaisi hänet tervetulleeksi kotiin, että isä viimein ojentaisi kätensä ja lausuisi hänen nimensä hellästi niin kuin ennen, silloin kun äiti oli vielä liimannut heidät yhteen”.

Isabellen toive ei toteudu. Isä lähettää tytön pois Pariisista, mutta matka sisaren luo ei sujukaan suunnitelmien mukaan. Auto, johon Isabella on pakattu, joutuu lopettamaan matkan teon kun bensiini loppuu. Isabelle lähtee kävelemään määränpäätään kohti ja törmää matkalla partisaaneihin. Nuoren miehen kohtaaminen koituu Isabellen kohtaloksi. Hänestä tulee Juliette Gervaise, Satakieli.

Isabelle ei aio jäädä toimettomana katsomaan mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän ryhtyy pelastamaan liittoutuneiden lentokoneista pudonneita lentäjiä.

Natsit valtaavan Viviannen kotikylän ja Vivianne joutuu pois opettajan työstään varomattomien sanojensa takia. Elämä alkaa käydä tukalaksi. Pakolaisia virtaa kylään koko ajan. Rahat ovat lopussa ja puutarhan antimet eivät riitä tytön ja äidin ruokkimiseen. Viviannen taloon on muuttanut saksalainen upseeri.

Lopulta Viviannekin antaa periksi ja ryhtyy pelastamaan juutalaislapsia natsien käsistä. Hänen hoivissaan on hänen parhaan ystävänsä Rachelin poika. Rachel on viety pois ja Vivianne on luvannut huolehtia pojasta. Tyttöjen isäkin paljastuu vastarintaliikkeen aktivistiksi.

Molemmat sisarukset ovat sankareita. Isabellen kohtalo on karu. Hänen terveytensä murenee niissä karuissa olosuhteissa missä hän tekee työtään. Viviannen kohtalo natsien käsissä on piinaa piinan jälkeen.

Kirjan tapahtumat ovat karuja ja sietämättömän julmia, mutta kokonaisuus on hieno kuvaus kahden naisen sodasta, rakkaudesta ja anteeksiannosta. Rakkauden tähden naiset ovat valmiita käsittämättömän rohkeisiin ja kauaskantaviin tekoihin.    

Harvoin olen lukenut näin vaikuttavaa ja mieltä liikuttavaa kuvausta vastarintaliikkeen toiminnasta. Kirjaa lukiessa tunsi olevansa joko Isabellen mukana ylittämässä Pyreneitten vuoria tai Viviannen kanssa tarjoilemassa ilta-ateriaa sietämättömän inhottavalle natsiupseerille.

Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 2015. Se on saanut monia palkintoja ja nyt sen pohjalta ollaan tekemässä Hollywood-elokuva. 

Kuunneltuna kirja saattoi olla vielä vaikuttavampi kuin luettuna.       

Seppo Jokisen Rottasankari

Mitä olisi kesä ilman Seppo Jokisen uusinta dekkaria? Entä jos en olisikaan asunut koskaan Tampereella? Olisinko silloinkin Jokisen dekkareitten ihailija. Onneksi olen ns. syntyperäinen tamperelainen, vaikka asunutkin muualla vuosikymmenet. Jokisen kirjojen lukemisen tekee monella tapaa antoisaksi sekin kun voi tunnistaa tapahtumapaikat.  

Sorrun Tampereella aina Rautatienkadulla lähellä Ortodoksikirkkoa miettimään, minkähän takia Sakari Koskinen otti ja muutti pois kaupungin sydämestä. Vaikka ei hänen ja Ullan Lundelinin koti kovin kaukana ole Sorilta eikä keskustastakaan. 

Tämän vuoden uutuus Rottasankari (Crime Time 2019, 368 s.) on leppoisaa ja tutunoloista luettavaa. Poliisit nahistelevat keskenään, sanailevat ja hämmästelevät toistensa siviilielämää. Tiukan paikan tullen he venyvät miltei mihin tahansa, nyt jopa henkensä uhalla. Päärikollinen on epämiellyttävä alusta alkaen. Tällä kertaa kirjan pääosassa on vähän hellyttäväkin luuseri Elkku, Eelis Töyränkö.

Kaikki alkaa, kun taksikuski polttaa päreensä, parkkeeraa autonsa keskelle Hämeensiltaa ja heittää autonsa avaimet Tammerkoskeen. Ja samaan aikaan Eelis kiikaroi vastapäiseen taloon nuoren ihailemansa naisen asuntoon ja näkee siellä merkillisen tapahtumasarjan.

Eelis ei jää toimettomana katsomaan miten asunnossa aikaisemminkin vieraillut mies yrittää hukuttaa naisen kylpyammeeseen. Eelis ryntää omilla avaimillaan paikalle ja pelastaa naisen. Tosin hän pakenee paikalta niin että kukaan ei näe häntä ja siitä alkaa poliiseille mittava selvitystyö. Tapahtumiin liittyy aikaisempi selvittämättä jäänyt rikossarja.

Siinä missä Eelis on sankari ja samalla myös entinen rikollinen, on kirjan varsinainen konna yrittäjä Aake Varpaila. Hän rakentaa rahakasta tulevaisuuttaan keinoja kaihtamatta. Siinä ei rakastajattareksi ryhtyneen alaisen elämä paljon paina.

Lisäjännnitystä tapahtuminen kulkuun tuleee Koskinen joutuu omasta toiminnastaan tutkimusten kohteeksi. Pekki ja Anni Kanninen lähtevät tavoittelemaan päreensä polttanutta taksikuskia, joka yllättäen alkaa tulittaa kaksikon autoa. Esimiehen olisi pitänyt huolehtia, että alaisille oli suojavarustus kunnossa kun lähtivät retkelleen.

Tuttuun tapaan välillä ruoditaan Sakari Koskisen yksityiselämää. Vaikka yhteiselämä Ullan kanssa tuokin Koskisen elämään vakautta ja rakkautta, on miesparka välillä epävarma tuliko sittenkin tehtyä oikea ratkaisu, kun hankittiin yhteinen talo. Työasiatkaan eivät tahdo pysyä kodin ovien ulkopuolella.

Seppo Jokisen Rottasankarista ei jää ehdistunut eikä epämiellyttävä olo. Rikosten selvittely on rankkaa ja synkkää työtä, mutta Jokinen saa kaiken tuntumaan todelliselta ja tarpeelliselta. Välillä hiipi mieleen pelko, entä jos Koskinen joutuu luopumaan virastaan tai mitä sitten kun Sakari Koskinen tulee eläkeikään.    

Ritva Ylösen Saima Harmaja Sydänten runoilija 1913-1937

Kirjassa on 596 sivua, se on painettu 1944 ja se on kirjan viides painos. Kansilehdellä on tyttönimeni. Olen saanut kirjan tädiltäni viisitoista vuotiaana. Tätini oli saanut kirjan joululahjaksi sisareltaan 22-vuotiaana ja hän antoi kirjan minulle luettuaan sitä vuosia ja ennen kaikkea lausuttuaan kirjan runoja.

Kirja on Saima Harmajan Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, WSOY, ensimmäinen painos 1938. En koskaan kiinnittänyt erityisempään huomiota kirjan esipuheen allekirjoittajaan Laura Harmajaan. Varmaan ymmärsin, että hän oli runoilijan äiti. Kirjasta tuli niin tärkeä ja olennainen osa murrosikääni etten olettanut, että joku olisi käsitellyt Saima Harmajan päiväkirjaa, sensuroinut tai valinnut runoja mielensä mukaan. Enkä olisi sitä oikein uskonutkaan.      

Saima Harmajan runot ja kohtalo kannattelivat läpi ahdistavien ajatusten, pelkojen ja toiveiden. Niistä sai lohtua ja voimaa, kun tuntui, ettei kukaan ymmärrä. Samalla tavalla kuin Saimaakin, kiusasi ajatus mistä rakkaus tulisi elämääni vai tulisiko koskaan.

Vaikka asuinkin Tampereella, tuli meille kaupungin valtalehden Aamulehden lisäksi Helsingin Sanomat. Aamulehden oli tilannut työntekijöilleen isän työnantaja – Raf. Haarla Oy ja lisäksi firma maksoi osan toisen, valinnaisen lehden vuosikerrasta. Äiti olisi halunnut lukea demarien Kansan Lehteä. Luin innolla Helsingin Sanomien Nuorten palstaa. Tuntui hienolta kun ensimmäiset runoni julkaistiin. Niistä sai kolmen sadan markan palkkion. Kun olin kirjoittanut ensimmäisen mielipide-kirjoitukseni ja sain siitä suuremman palkkion, siirryin runoista proosaan. 

Halusin toimittajaksi. Ensimmäisen harjoittelupaikkani sain Helsingin Sanomien taloustoimituksesta. Nuorten Hesarin päätoimittaja Kirsti Toppari, Saiman Harmajan sisar oli suosittelijana. Ja myöhemmin Kirsti Topparin tytär oli luottolääkärini Ylen terveysasemalla.

Jännittynein mielin aloin lukea Ritva Ylösen teosta Saima Harmaja, Sydänten runoilija 1913-1937, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019, 298 s. Vähitellen hyväksyin ajatuksen, että äiti-Laura oli todella toimittanut Kootut runot. Kun runoilija on suuri idoli ja elämän kannattelija, on lähes mahdotonta hyväksyä ajatusta, että hän ei saakaan ääntänsä kuuluviin prikulleen sellaisena kuin on itse halunnut. Ymmärrän, että tietysti perhe on halunnut suojella rakasta tytärtään ja itseään sekä kaikkia Saiman ympärillä eläneitä.

Ylösen kirja antaa myös uudenlaiset raamit Saima Harmajan elämälle. On upeaa että nyt voi tarkastella Harmajan tuotantoa ja hänen kohtaloaan uusin silmin. Meitä hänen ihailijoitaan ja hänestä voimaa saaneita lukijoita on tuhansittain, eri sukupolven naisia ja miehiä.

Ehkä en heti luettuani Harmajan Kootut runot ja hänen päiväkirja-merkintänsä, olisi halunnut tietää hänen ”oikeasta” elämästään. Nyt olen enemmän kuin innoissani. Ritva Ylönen saa myös tekstiinsä erilaista ulottuvuutta, kun hän minä-persoonassa monessa kohdin kertoo omasta suhteestaan elämäkerta-teoksensa kohteeseen.

On pakko sanoa KIITOS KIRJASTA!

      

Ruth Warren Rouva Westaway on kuollut

Perheenjäsenten välisiä mittelöitä on täynnä Ruth Waren Rouva Westaway on kuollut (suom. Antti Saarilahti, Otava 2018, 288 s.). Harriet Westawayn äiti ei ole koskaan kertonut tyttärelleen kuka on tämän isä. Äiti on kuollut jäätyään auton alle kotioven lähellä pari vuotta sitten. Tytär on jäänyt puille paljaille. Hänen ainoa mahdollisuutensa itsensä elättämiseksi on jatkaa äitinsä työtä. Brightonin satamassa on yrittäjille pieniä koppeja ja yhdessä niistä Hal – Harrietin lempinimi – tulkitsee halukkaille mitä tarok-kortit kertovat.

Halin taloudellinen ahdinko on ollut niin paha, että hän on velkaantunut armottomalle koronkiskurille. Velan perija käy uhkailemassa Halia. Yhtenä päivänä Hal saa kirjeen. Siinä asianajaja kertoo, että Harriet Westaway on perinyt isoäitinsä. Eihän Halilla ole isoäitiä! Äidin jälkeen jääneistä papereista on selvinnyt että Halin isovanhemmat ovat kuolleet. Epäilyksistään huolimatta Hal päättää lähteä katsomaan mistä on oikein kyse, vaikka hän kokeekin olevansa huijari.  

Perittävänä on isot tilukset ja tilan linnamainen päärakennus. Kaikki on rapistumispisteessä, mutta maat voisi myydä rakennusliikkeelle tai korjatusta linnasta voisi tehdä hotellin.  Rouva Westawaylla on kolme poikaa, tytär on parikymppisenä kadonnut. Kuka Harriet on ja keitä sukulaiset oikein ovat ja mitä tilalla vuosikymmenet palvellut palvelija tietää.

Poikien välit ovat kireät, he tuskin sietävät toinen toisiaan. Heidän jokaisen on lähes mahdotonta ymmärtää, mistä yhtäkkiä putkahtaa tyttö, joka perii heidän äitiään, jolle äiti on testamentissa jättänyt ison osan omaisuutta. Oman edun ja oman maineen takia englantilaisen yläluokan jäsenet ovat valmiita tekemään ihan mitä tahansa. Ongelmien ja tapahtumien ratkaisussa on Halin tarok-korttien tulkitsijan taidoista suurta apua.

Kirjaa on luokiteltu thrilleriksi. Sitä se on ja vieläpä hyvä sellainen. Kirja on niitä kirjoja joka on luettava loppuun siltä istuimelta. Minä kuuntelin kirjan äänikirjana ja yhtä lailla kuuntelemista oli jatkettava yhtä mittaa loppuun asti. Kiehtova ja hieno kirja!

Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä

Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä (suom. Terhi Vartia, Otava 2019, 400 s.) on kertomus työlleen omistautuneesta, maailman maineeseen yltäneestä valokuvaajasta. Elin on elänyt lapsuutensa Gotlannissa maalaistalossa. Dramaattisten tapahtumien seurauksena hän on lähtenyt lapsuudenkodistaan vankilasta vapautuneen isänsä luokse Tukholmaan. Sieltä hänet napataan valokuvamalliksi Pariisiin. Pariisissa hän tapaa amerikkalaisen Samin, jonka kanssa hän lähtee Amerikkaan.

Elin ei pidä ollenkaan yhteyttä vanhempiinsa. Sam ja myöhemmin myös Elinin tytär luulevat, että Elin on kotoisin Ranskasta. Elinin elämä rakentuu valheelle. Kun hän saa kirjeen lapsuudenystävältään, alkaa rakennettu ulkokuori murentua. Murtajana toimii myös Elinin 17-vuotias tytär.

Erityisen vaikea on Elinin suhde äitiin. Sama kylmäkiskoinen suhtautuminen tyttäreen jatkuu myös Elinin ja hänen tyttärensä Alicen suhteessa.

”Teet ihan samaa kuin hän, tajuat kai itsekin?”

”Kuin kuka?”

”Äitisi, isoäiti. Sulkeudut. Olette ihan samanlaisia.”

Elin pystyy aivan toisella tavalla rakastamaan alkoholisti-isäänsä. Tukholmassa hän yrittää pitää isää kaidalla polulla – onnistumatta. Mutta lämpimiä tunteita ei muuta mikään. Pikkuveljet ovat myös Elinille hyvin rakkaita. 

Romaanin rakenne on kiehtova. Luvut vuorottelevat niin, että välillä ollaan Elinin lapsuusvuosissa vuodesta 1979 eteenpäin Gotlannissa ja välillä Pariisissa vuonna 1894 ja välillä tämän päivän New Yorkissa. Elinin lapsuus on ollut hyvin karu. Äiti ja lapset jopa näkevät ajoittain nälkään. Elinin elämää helpottavat kodin lähellä asuvat kauppias ja iäkäs naapuri, jonka luona Elin viihtyy ja jolta hän luettavakseen kirjoja. Yllättäen saatu perintökään ei pysyvästi muuta perheen taloudellista tilannetta.   

Soljuva kerronta, hieno henkilökuvaus ja yllättävät tapahtumat tekevät romaanista koskettavan ja kiehtovan. On helppo kuvitella, että samanlainen kohtalo olisi yhtä hyvin voinut olla kenellä tahansa kauniilla suomalaistytölläkin. Kaikki on romaanissa niin todentuntuista. Ankea tarina on kerrottu kauniisti.

Samantapainen oli Lundbergin esikoisteos Punainen osoitekirjakin. Kirjailijan ihailijaksi on helppo ryhtyä.