Seppo Jokisen laatu säilyy kirjasta toiseen

Taannoin tuttu mies neuvoi nuorempia naisia, ettei heidän pidä ottaa renttua miehekseen. Mitä useamman dekkarin luen, sitä varmempi olen siitä, ettei rikospoliisia tai komissaariotakaan kannata ottaa miehekseen. Paitsi jos tamperelainen komisario Seppo Koskinen olisi tämä kyseinen mies.

Kirjailija Seppo Jokinen on rakentanut kirjojensa päähenkilöstä niin liikuttavan ja peritavallisen oloisen miehen, että hänestä on helppo pitää. Kaiken lisäksi kun Jokisen uutuus Mustat sydämet (Crime Time 2014) alkaa Australiassa juostavan maratonin tunnelmissa. ”Puhuminen kulutti energiaa ja hankaloitti hapenoton maksimointia. He olivat ohittaneet hetki sitten kolmenkymmenen kilometrin merkkipaalun. Vanhan viisauden mukaan maraton alkaa vasta siitä.”  Muistan selkeästi miten elokuussa 1988 pelkäsin Helsinki City marathonilla 30 km:n merkkipaalua.  Vettä satoi samaan tahtia kuin 30 kilometriä aikaisemminkin, mutta sillä kertaa mitään kummallista ei loppumatkalla tapahtunut.

Koskinen ajattelee, että pitää vain keskittyä jokaiseen metriin ja askeleeseen ja miettiä, miten edetä ne mahdollisimman pienellä voimainkulutuksella.  Kun juoksun aikana kadun varrella ollut naiskatsoja huutaa Koskiselle ja hänen kavereilleen selkeällä suomen kielellä: ”Kyse on ihmisen elämästä.”, jää poliisi pakostakin miettimään mitä huuto tarkoittaa. Miehillä on päällään juoksupaita, jossa on teksti Road Runners of Tampere Police Forces, joten heidät on helppo tunnistaa suomalaisiksi.

Samalla tavalla on helppo tunnistaa kirjassa tutuksi tulevat vuosikymmeniä Australiassa asuneet miehet. Heistä kaikista ei taloudellisesta menestyksestä huolimatta ole karissut minnekään jäyhä, sisäänpäin sulkeutunut mies. Romaanissa tulee ajan mittaan tutuksi ne työt mitä suomalaissiirtolaiset ovat kaivoksilla ja rakennuksilla tehneet. Yksi heistä on vaurastunut saunojen rakentamisella.

Miesten kohtaloksi koituu ”ihana” suomalaisnainen, joka sukeltautuu itse kunkin elämään yllättäen. Ja ennen kuin miesparka toipuu häntä kohdanneesta onnesta, on nainen kadonnut ja hänen mukanaan tukku rahaa tai arvokkaita jalokiviä. Onpa yksi heidän ystävistään kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Komisario Koskinen ja hänen työtoverinsa Anni Kanninen käyttävät lomapäivänsä merkillisten tapahtumien ratkomiseen. Samalla tavalla kuin Koskinen on omistautunut työlleen, on kirjailija itsekin. Kerran vuodessa hän ilahduttaa lukijoitaan ja yhtä laadukkaasti.

Mukana on ripaus Koskisen naiskuvioita – nehän rikosromaaneissa aina ovat päähenkilöltä sekaisin. Kotimaassakin tapahtuu, joten yhteys Tampereelle on kaiken aikaa olemassa.

'

Pahojen asioiden keskellä Seppo Jokinen näkee inhimillisyyttä ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Romaani etenee sopivan verkkaisesti ja luontevasti. On helppo nostaa Jokinen kärkipäähän suomalaisten dekkarikirjailijoiden joukossa. Huolellista ja harkittua työtä.   

Rikosromaani = dekkari ja romaani

Englantilainen Kate Atkinson on päässyt suosikkikirjailijoitteni listalle. Hän lunasti lopullisesti paikkansa viime syksyn uutuudella "Eikä vieläkään hyviä uutisia?" (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2013).
Aikaisemmin ilmestyneet Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ihan tavallisena päivänä aloittivat rikosromaani trilogian.

Kirjat ovat hykerryttävän hieno yhdistelmä dekkaria ja romaania. Alussa on rikos ja niitä saattaa kertyä matkan varrella lisääkin. Tällä kertaa rikoskomisario Jackson Brodiesta ei pahemmin ole rikoksen ratkaisijaksi. Mies kun loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu toipumaan sairaalahdossa viikkokausia.

Atkisonin maailmassa on hyviä ja pahoja ihmisiä, on rikkaita ja köyhiä, on onnistujia ja luusereita, on rakkautta ja vihaa. Elämän kirjo niin hienossa paketissa että sitä ei voi kuin ihailla. Juonen käänteet ovat huikaisevan monimutkaisia ja henkilöiden tiet kohtaavat tai ohittavat toisensa ennalta arvaamattomalla tavalla. Kirja on kiehtova ja koskettava.

Aloittelija ja mestari

Olisiko Otava julkaissut Nura Farahin Aavikon tyttäriä jollei kirjoittaja olisi ensimmäinen somalisyntyinen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa suomen kielellä. Nura Farah, synt. 1979 muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana.

Aavikon tyttäret kertoo ilmeisesti Farahin isoäidin elämästä. Somalia on irrottautumassa Britannian alaisuudesta ja siitä on tulossa itsenäinen valtio. Klaanien väliset erimielisyydet tulevat romaanissa esille lähinnä siinä että Khadijan perhe on hyvin ylpeä klaanistaan ja selkeästi tulee ilmi miten muut klaanit ovat huonompia tai jopa vihamielisiä.

Romaanin kieli on melko yksinkertaista ja yksitoikkoista ja kun tarinakaan ei yllä tavanomaista kummoisemmaksi, saa kirjasta hyvin kapean kuvan Somalian naisten todellisesta elämästä. Monin paikoin kirja on hyvin ankeaa luettavaa. On vaikea käsittää miksi leskeksi jääneen äidin on oltava ilkeä omalle tyttärelleen. Myötämielistä suhtautumista tytär saa osakseen vain silloin kun tiedossa on varakas kosija. Moni asia on yllätyksetön ja juonen käänteet arvaa etukäteen.

    

Onnekseni löysin Alice Munron novellit jo monta vuotta sitten. Niinpä olin tavattoman iloinen kun hänelle myönnettiin Nobel -palkinto viime vuonna 

Kirjailija (synt. 1931) on itse sitä mieltä että Kallis elämä ( suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) on hänen viimeinen kirjansa. Tuntuu että Munron aiheet eivät lopu koskaan. Jokaisella kirjallaan hän yllättää lukijansa. Tarinat ovat joka kerta erilaisia, ihmiset kohtaloineen joko viehättävät tai vieraannuttavat lukijaa. 

Minä en lakkaa ihastelemasa sitä millaisia käänteitä kertomuksissa voi alun alkaen tavalliselta tuntuva elämä saada. Moni on elämän murjoma ja kykenemätön ohjaamaan omaa elämäänsä. Alice Munrolle elämä ei ole etukäteen ohjelmoitu jakso maailmankaikkeuden kiertokulussa - pikemminkin päinvastoin. 

Lukemisen ilosta kuuluu iso kiitos myös kääntäjä Kristiina Rikmanille! 

Ei Päätalo, Kyllä Knausgård

Minähän en pidä yksityiskohtaisesta kuvaamisesta ja jaarittelusta. En ole pystynyt lukemaan Kalle Päätaloa – en vaikka kuinka kertoisi Tampereesta enkä Volter Kilven Alastalon salissa enkä ranskalaista Marcel Proustia.

Mutta norjalaisen Karl Ove Knausgårdin (synt. 1968) yksityiskohtainen teksti osui ja upposi. Taisteluni –kirjoja on ilmestynyt kuusi. Niistä kolme on suomennettu. Olen lukenut vasta ensimmäisen (suom. Katariina Huttunen, Like 2012). Se on johdanto Knausgårdin 3000 –sivuisen, kuusiosaiseen omaeläkerralliseen romaanisarjaan. Kirjailija elää nykyisin Malmössä vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa.  

Jo pelkän ensimmäisen osan luettuani tiedän Karl Ovesta enemmän kuin monesta läheisestäni, sukulaisestani tai ystävästäni. Niin yksityiskohtaista, niin arkista, niin tavallista ja samalla kuitenkin niin hienoa ja ainutkertaista luettavaa.

Arjen elämän kuvausta lomassa kirjailija pohtii, analysoi, kysyy ja vastaa. Kesken vauvan syöttämistä kuvaavan jakson hän saattaa ryhtyä pohtimaan isoisänsä yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Isästä ja vielä kerran isästä

Knausgårdin tapa kirjoittaa on merkillisellä tavalla ainutlaatuinen. Vaikka hän kuvaa omaa elämäänsä hyvin yksityiskohtaisesti, lukiessa ei koe tirkistelevänsä. Hän kertoo monista lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä tunteista ja kokemuksista niin elävästi, että on pakko välillä pysähtyä ja hämmästellä miten samantapaista olen itse kokenut ihan eri vuosikymmenillä.

Taisteluni I on kirja Karl Oven isästä. Avioeron jälkeen isä lopullisesti alkoholisoituu ja päätyy lopulta iäkkään äitinsä luokse. Kun isä kuolee, Karl Ove lähtee isoäidin talolle. Miehiä kohtaa siellä ennen kokematon sotku. Dementoinut isoäiti ja jatkuvasti humalassa ollut isä ovat saaneet talon karmeaan kuntoon.

Pidän siivoamisesta ja pidän tavarat järjestyksessä. Senkö takia jaksoi lukea loputonta ja yksityiskohtaista kuvausta siitä miten veljekset raivaavat taloa ja puutarhaa. Kaiken touhuamisen lomassa Karl Ove jatkuvasti ajattelee kuollutta isäänsä ja kuolemaa. Tuntuu hyvältä että joku puhuu kuolemasta muunakin kuin etäisenä, steriilinä tapahtumana. Karl Oven tunteet isää kohtaan heittelehtivät laidasta laitaan. Vihaa on välillä tosi paljon, välillä vähemmän. Rakkautta ei lainkaan. 

On helppo uskoa kun kustantaja riemuissaan kertoo että kirjasarja on ollut suurmenestys kaikissa Pohjoismaissa. Oikeudet on myyty kymmeniin maihin. 

Vanhuksia, huumeita, rikosliigoja ja elämää

Jos olisin kirjallisuuden tutkija, ryhtyisin selvittämään minkä takia monissa maissa dekkareita kirjoittavat toimittajat ovat niitä, jotka pohtivat yhteiskunnallisten ilmiöiden taustoja ja puuttuvat ajankohtaisiin, kipeisiin aiheisiin.

Kati Hiekkapellon esikoista Kolibria kiitettiin laajalti. Lapsena Jugoslavian unkarilaisalueelta Pohjoi-Suomeen muuttaneesta vanhemmasta konstaapelista Anna Feketestä kerrotaan Kati Hiekkapellon  Suojattomissa (Otava 2014, 298 s.).

Siinä on samaa selkeää kerrontaa kuin esikoisessakin. Anna elää sinkkunaisen työn ympärillä pyörivää elämää. Hän on taitava työssään, mutta aika yksinäinen ja sukulaisiaan kaipaava nuori nainen. ”Miksi Suomessa kaikesta hyvinvoinnista huolimatta oli usein niin käsittämättömän ankeaa?”

Suojattomissa suojattomia ovat vanhukset ja maahanmuuttajat. Molemmissa ryhmissä on ihmisiä, jotka eivät osaa oikealla tavalla pitää puoliaan. Kati Hiekkapelto on kovinkaan paljon paneudu rikoksen uhriksi joutuvien ikäihmisten elämään. Kuvaus jää aika kliseiseksi, mutta se ei kuitenkaan haittaa kokonaisuutta. Annan on vaikea eläytyä yksin jätettyjen vanhusten elämänpiiriin. Hänen kotimaassaan tässäkin asiassa kaikki on toisin.

Annan työtoveri – omassa yksinäisyydessään alkoholiin turvautuva – Esko on päättänyt että hän omalla toiminnallaan estää uuden rikollisliigan rantautumisen Suomeen. Esko, liki kuuskymppinen, edustaa romaanissa ennakkoluuloista suomalaismiestä, joka tosi paikan edessä on kuitenkin oikealla tavalla suvaitsevainen ja yltää mihin vain.

Suojattomat on sopivalla tavalla jännittävä, sen juonen käänteet yllätyksellisiä, henkilöiden luonnekuvaus luontevaa ja uskottavaa. Kun vielä kirjaan on sopivasti siroteltu syvällisiä ajatuksia, on siitä helppo pitää.

Rikospoliisin ajatuksen mukaan me näemme sen mitä odotamme näkevämme. Ja käänteisesti: emme näe sitä, mitä emme odota näkevämme. Tämä pätee rikoksen tutkintaan ja meidän jokapäiväiseen elämäämme. 

Monimutkaista perhe-elämää

Kaikki alkaa hyvin amerikkalaisesti. Serkukset viettämässä kesää suvun hienolla huvilalla toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisella maaseudulla. Tytöt kilpailevat poikien suosiosta ja tennistaidoista. Alusta lähtien  Liza Klaussmannin Punaisen sään tiikereissä (suom. Maria Janatuinen, WSOY 2014) on selvää kumpi tytöistä on se kaunotar, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään ja kumpi se jonka elämä suistuu tavalla tai toisella raiteiltaan.

Klaussmann on punonut kahden sukupolven romaaniin dekkarimaisen juonen - serkusten lapset löytävät rannalta surmatun tytön. Murhan selviämisen ympärille punoutuu serkusten, heidän miestensä ja lapsiensa elämä. Mikään ei ole sitä miltä se päältäpäin näyttää. Jokainen romaanin henkilöistä on kyvytön elämään tavallista elämää. Nick, toinen serkuksista ei koskaan edes ole halunnut olla tavallinen. Hän on halunnut erottautua joukosta. Kuvankauniille naiselle se on helppoa, mutta kun sekään ei oikeastaan riitä.

Äidit eivät osaa äitejä, isät eivät kykene edes tutustumaan lapsiinsa, lasten on vaikea sopeutua olemaan lapsia kun kukaan aikuisista ei aidosti rakasta eikä tue heitä. Lapset varttuessaan rakastuvat ja rakastavat vääriä ihmisiä. Aviopuolisotkin etääntyävt toisistaan.

Vaikka romaani on hyvin amerikkalainen, on siitä helppo pitää. Tarina on niin kiehtova ja romaani tyylillisesti mutkaton ja selkeä. Sopivalla tavalla viihdyttävä, jännittävä ja asiallinen.

Punaisen sään tiikerit on Liza Kaussmannin  esikoisromaani. Kaussmann on syntynyt Yhdsyvalloissa ja elää nykyisin Lontoossa. Kustantajan tietojen mukaan romaani on ollut arvostelu- ja ,myyntimenestys monissa maissa. 

Maailman paras arabikirjailija Pispalasta

Harva on ennen tätä kevättä tiennyt että Tampereen Pispalassa asuu kirjailija-elokuvaohjaaja Hassan Blasim. Häntä kiittävät kilvan arvostetut lehdet Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Onpa hänet julistettu parhaaksi elossa olevaksi arabialaiskirjailijaksi. Vuonna 1973 Irakissa syntynyt Blasim on asunut Suomessa vuodesta 2004.

Hän on julkaissut kaksi novellikokoelmaa Vapaudenaukion mielipuoli ja Purkkajeesus. Purkkajeesus (suom. Sampsa Peltonen, WSOY 2014) on sukellus tuntemattomaan maailmaan. Novelleissa ollaan Irakissa keskellä sotaa tai muistellaan sitä mitä Irakissa on tapahtunut. Ei edes uutisjuttujen kuvitus kata sitä mielettömyyttä mikä tihkuu Blasimin novelleista. Sotaa käyvät miehet ovat kuitenkin oikeita ihmisiä ja heidän jokaisen julmimmallakin teolla on oma tarkoituksensa.

Useimmissa novelleissa on hyvin epätodellinen tunnelma. Tai ne päättyvät tilanteeseen mikä ei voi olla totta tai mikä vaikuttaa niin kammottavalta, ettei sellaista muka voi olla olemassa. Hassan Blasim kirjoittaa niukalla tyylillä, taiten ja uskottavasti.  

On hyödyllistä lukea välillä samalla kertaa epäuskottavia ja kuitenkin niin todellisia tarinoita.    

Kuka on oikea kirjailija

Ruotsalainen, hyvin arvostettu ja moninkertaisesti palkittu kirjailija Kerstin Ekman (synt. 1933) kertoo uusimmassa romaanissaan Huijareiden paraati (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2014, Ruotsissa 2011) kirjailijasta, joka ei ole kirjojensa oikea kirjoittaja. 

Kustantajan mukaan kyseessä on omaelämäkerrallinen ilottelu, jossa kertojana on kirjailija itse. Ilmiötä nimitetään autofiktioks eli kirjallisuudeksi, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana. Romaanin tapahtumat ovat enemmän tai vähemmän peräisin kirjailijan omasta elämästä. 

Oikeita henkilöitä ja tapahtumia vilisee Huijareiden paraatissa runsaasti. Se oikea kirjailija on mukana Ruotsin kulttuurielämässä juohevasti ja omanarvontuntoisesti. Muut kirjailijat mainitaan nimiltä ja tapahtumat ovat juuri sitä mitä ne ovat.

Romaanin kirjailija Lillemor Troj paistattelee julkisuuden valokeilassa. Kaikki menee hyvin, kunnes hän saa käsiinsä käsikirjoituksen, joka kertoo totuuden hänen ja haamukirjailijan suhteesta ja toiminnasta.   

Haamukirjailija saa yhä vähemmän ja vähemmän arvostusta kirjailijalta. Naiset ovat ajautumassa tilanteeseen jossa kummankin olisi vähitellen aika tulla toimeen omillaan. Mutta näin haluaa ja olettaa vain Lillemor itse, Babba on toista mieltä ja niin kaiken paljastava käsikirjoitus lähtee seikkailulle. Aivan kutkuttavan ihastuttava tilanne. 

Minua viehättivät romaanissa enemmän kummankin henkilön elämästä kertovat tarinat. Heidän keskinäinen voimienmittelönsä tuntui hieman vieraalta. Ehkäpä käynnissä onkin kaiken aikaa kirjailija-minän ja hänen toisen-ei-niin-kirjoittavan minänsä välinen vuoropuhelu ja taistelu. 

Kieltämättä ruosalaiseen kulttuurielämään ja etenkin sen kirjalliseen puoleen sai uusia näkökulmia. 

Pakostakin Huijareitten paraatia lukiessa tulee mieleen ihastuttava Katherine Pancolin romaanipaketti: Krokotiilin keltaiset silmät (suom. Marja Luoma), Kilpikonnien hidas valssi (suom. Lotta Toivanen) sekä Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (suom. Lotta Toivanen, Bazar). Niissä kirjailija ja haamukirjailija ovat sisaruksia. Pancolin kirjat kuvaavat molempien naisten hyvin vaiherikasta elämää laajemminkin. Ranskan kulttuuripiireissä ei liikuta ollenkaan. Pääpaino tarinoissa on ihmissuhteiden sekamelskassa. 

Erilaisuudesta synti mestariromaani

Kirjastossa joutuu Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) jonottamaan ystäväni laskelmien mukaan yli kaksi vuotta. Häntä huolettaa onko mikään lainattavista kirjoista enää lukukelpoisessa kunnossa kun jonossa on 900 lainaajaa.

Kustantajaltakin kirja oli lopussa, kun Hesari kehui Tommi Kinnusen esikoisromaanin "maasta taivaaseen". Kehuista mikään ei ollut aiheeton. Harvoin on esikoisteos ollut näin valmis kirja kuin Neljäntienristeys on. Kirjassa eletään kirjailijan synnyinseudulla Kuusamossa. Kertojina ovat kolmen sukupolven ihmiset: 1800-luvulla syntynyt, uraa uurtavaa työtä tehnyt kätilönä tekevä Maria, hänen valokuvaaja-tyttärensä Lahja ja Lahjan aviomies Onni sekä heidän miniänsä Kaarina. Hyvin keskeisessä roolissa on myös Kaarinan aviomies Johannes.

Maria tekee työtään olosuhteissa, jotka tämän päivän katsannon mukaan ovat lähes ylitsepääsemättömät. Kunnankätilö haetaan apuun vain silloin kun synnytys ei suju normaaliin tapaan. Kuolleita lapsia ja synnytykseen menehtyneitä äitejä riittää. Maria itse on saanut aviottoman tyttären. Lahjan isästä, apteekkarista ei ole isäksi. Hän on kiinni sisarissaan. Maria on vahva nainen, joka kestää elämän kaikki iskut, myös häntä viimeisinä elinvuosina runtelevan sairauden. Marian elämän vertauskuvana on romaanissa talo, jonka hän rakennuttaa vähitellen pala palalta. Talo on pitkä ja huoneita täynnä.

Kun Marian rakennuttama talo tuhoutuu tulipalossa, ryhtyy uuden talon rakentajaksi vävy Onni. Hänen talonsa pitää olla korkeampi kuin Kuusamon uuden kirkon. Kirkonkylä rakennetaan saksalaisten tuhoamisen jälkeen uudelleen. Neljäntienrsiteykseen kohoaa rakennus toisensa jälkeen. Onnille talon suuruus on samanlainen pakkomielle kuin Mariallekin aikanaan. Ikäänkuin talon koko kompensoisi elämän kaikki muut puutteet.

Suuren talon uumeniin uhkaa kadota niin Onnin vaimo Lahja kuin hänen poikansa Johanneksen  vaimo Kaarinakin. "Hän on luullut, että he ovat jo perhe, joka on jostain syystä jakautunut epätasaisesti talon ääripäihin". Kaarinan ahdistuksen syynä on anoppi. Anopin murtaa aviomies, joka ei pysty olemaan aviomies.

Onni havahtuu erilaisuudesta voimasta lopullisesti sodassa. Hän yrittää tehdä kaikkensa jotta hän olisi kunnollinen aviomies ja hyvä isä. Mutta retket Ouluun tihenevät. Siellä on ihminen, jota Onni kokee oikeasti rakastavansa. Homous on tuohon aikaan rikos. Se koituu myös Onnin kohtaloksi.

Häpeä ja kyvyttömyys kohdata oikeasti elämän mukanaan tuomia ongelmia, ovat keskeisenä elementtinä kaikkien Kinnusen hienon romaanin ihmisten elämässä. Mutta kuuluisa miesten puhumattomuus, naisten ulospäin purkautuva paha olo ja kaiken yllä leijuva vääjäämätön tuho, on Neljäntienristeyksessä kuvattu ennen kokemattomalla intensiteetillä.

"Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja."
      
Kuusamolaisen suvun jäsenten kautta Tommi Kinnunen kertoo suomalaisten miesten ja naisten elämisen historian 1800-lopulta 1900-luvun loppupuolelle. Romaanin tunnelma vangitsee lukijan vääjäämättä. Se on merkillisellä tavalla niin loppuun ajateltu ja viimeistelty. Kertomisen vahvuutta lisännee se että kirjailija myöntää ammentaneensa aineksi romaaniin oman sukunsa vaiheista. Kunnankätilön esikuvana on Kinnusen isoisoäiti.

Kun kehuin romaania, joku kysyi minulta mitä Kinnunen sitten ennen on tehnyt. 41-vuotias mies on aikaisemmin kirjoittanut näytelmiä ja kabareita. Kaiken kaikkiaan hän on Helsingin Sanomien haastattelun mukaan kirjoittanut romaania vuoden ja kolme kuukautta, siitä puoli vuotta niin että kustantaja oli kuvioissa.

Minulta on tivattu että pitäisi antaa pisteitä. Jos vitonen on korkein, niin annan viisi pistettä.    

Piiat ja säätyläiset Helsingissä ennen vanhaan

Professori, arkkitehti Arne Nevanlinna on monipuolisesti lahjakas mies. Hän täyttää tänä vuonna 89 vuotta ja vuonna 2008 alkanut romaanikirjailijaura jatkuu komeasti. Esikoinen Marie oli Finlandia-ehdokas. Hjalmar ilmestyi 2010 ja Varma 2012. Uutuus Heta (WSOY 2014) vie lukijan kenraalin lesken Gustava Celeriuksen perhepiiriin. Helsingin Senaatintorin varrella asusteleva säätyläisrouva lukuisine lapsineen ja näiden puolisoineen viettää varsin vaurasta elämää. Palkollisia on useita. Heidän joukossaan kampurajalkainen Heta-piika, joka jo parikymppisenä huomaa omaavansa merkillisen taidon. Hän pystyy lukemaan toisten ihmisten ajatuksia.

Heta saa tietää mitä eripuraiset ja erimaalaiset sukulaiset ajattelevat toisistaan. Rikkaat ihmiset ovat tyytymättömiä ja heidän huolenaiheensa palkollisen näkökulmasta turhia ja mitättömiä. Nevanlinna on omaksunut herrasväkeen hieman etäisen ja ironisenkin näkökulman.

Heta rakastuu Celeriuksen perheen nuorimpaan poikaan, lääkäriksi opiskelevaan Carl-Olofiin. Elämä saa uuden käänteen kun kenraalska kuolee ja hänen poikansa keksivät syyttää Kampura-Hetaa äitinsä kuolemasta.

"Hän ihmetteli kuinka aikaisemmin niin riitaisat Kenraalskan perilliset, puolisot ja perillisten lesket olivat yhtä mieltä löydettyään yhteisen ystävän eli rahan ja yhteisen vihollisen eli Heta Santrantyttären, ja kuinka Leopold löi viimeisen naulan syyllisyyden arkkuun väittämällä, että hän on murhaaja."

Heta pakenee pois Senaatintorilta ja päätyy mustalaisten matkaan. Hänet pidätetään ja tuomitaan emäntänsä kuolemasta. Heta päätyy Lapinlahden sairaalaan, samaan paikkaan missä Carl-Olof on ylilääkärinä.

Arne Nevanlinna kirjoittaa verkkaisella tyylillä, analysoiden, hieman pilkallisesti, mutta samalla kertaa ymmärtävästi. Sympatian saavat useimmiten tavalliset ihmiset. Oman lisävärinsä romaaniin antaa ajan kuvaus. Eletään Venäjän vallan alla ja pohditaan yhteiskunnan tilaa. Helsinki on myös hyvin keskeisessä osassa.    

Kotirouvan arkea norjalaisittain

Norjalainen Anne B. Radge on armoton ihmistuntija. Romaanitrilogia Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt on edelleen yksi parhaita lukemiani sukutarinoita. Monipuolinen, yllättävä, verevä ja todentuntuinen. Aion tehdä sinut onnelliseksi (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2014) häkellytti ensi sivuillaan. Mitä tämä oikein on: hompsuisen tuntuinen kotirouva pesemässä kerrostalon rappuja ja valittelemassa sitä että kukaan ei kiitä häntä. Mikä ihmeen paluu 1960-luvulle. Olihan se nyt paljon muutakin kuin naisten ikuisia kotitöitä.

Niin olikin, mutta ei 1960-luvun alkuvuosina. Silloin meillä niin kuin Norjassakin oli liuta kotirouvia, joilla ei oikeastaan ollut mitään mielekästä tekemistä. Etenkään heillä joilla ei ollut lapsia. Heitä ja lasten äitejä on mukana aika monta Aion tehdä sinut onnelliseksi –romaanissa. On oivallinen idea ottaa kuvattavaksi yhden kerrostalon kaikkien huoneistojen perheet. 

Etenkin romaanin lopussa kun ovisilmiä asentava nuori mies ”tunkeutuu” kaikkiin koteihin ja saa kotirouvat vakuuttuneeksi siitä että heidän on hyvä tietää kuka ovikelloa soittaa. Sitähän ei millään muulla selvitä kuin ovisilmän avulla. Ovisilmien asentaminen on ollut hyvä bissnes- niin meillä kuin Norjassakin. Miehelläni on kokemusta Turusta. Siellä naiset hanakasti ostivat ovisilmän, koska se lisäsi turvallisuuutta. 

Anne B- Radgen naiset ovat lähes kaikki tyytymättömiä elämäänsä. Miehet pitävät – yhtä kääntäjänä työskentelevää miestä lukuun ottamatta – päivän selvänä, että vaimon paikka on kotona. Vastaavasti kääntäjän vaimo pitää täysin tuomittavana ideana sitä että hänen pitäisi mennä täyspäivätyöhön johonkin kampaamoon. On paljon hauskempi tehdä töitä omassa keittiössä, omaan tahtiin ja harvakseltaan.  Se miten miestä on pelättävä, ei ole kadonnut mihinkään. Ei liioin se, että nuori nainen ei ole valmis äidiksi.

Yhtäkään naisten vapautumisesta kiinnostunutta ei romaanissa ole. Idea ja aate levisi pitkin Eurooppaa vasta 1960-luvun lopulla. Romaani on arkinen, syvälle luotaava ja niin uskottava.

1960-luvun puolivälissä itsekin uskoin työssäkäyvänä opiskelijana, että kotityöt ovat naisten juttu. Koti on hoidettava kaiken muun tekemisen ohessa täydellisesti.  Hämmästyttävää oli vähitellen huomata, että osaavat miehetkin ns. kotitöitä tehdä. Hauska on myös havaita, ettei arkielämä ole ollut sen ihmeellisempää Norjassakaan. Pölynimuri ja pakastin olivat harvinaisia ja tavoittelemisen arvoisia.  Hienoa että kirjailija ammentaa tarinansa tavallisten ihmisten elämästä. Heidän haaveistaan ja todellisuudestaan.