Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saision Suliko (Siltala 2024, 411 s.) sinetöi Saision aseman suomalaisena huippukirjailijana. Hänen luomisvoimaansa ei ole nujertanut suuri työmäärä eikä ikä. Suliko on tyylillisesti ja sisällöllisesti upea romaani.

Saisio on päättänyt antaa puheenvuoron yhdelle aikakautemme hirmuhallitsijoista. Josif Vissarionovits Dzugasvili (1878-1953) eli Stalin käy läpi elämäänsä viimeisinä elinpäivinään. Hän on elämänsä aikana tehnyt omasta mielestään vain hyvää, hyviä päätöksiä ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Ennen kaikkea hän on rakentanut elinvoimaista ja oikeaa Venäjää.

Saision taidokkaasti rakennetussa kertomuksessa Stalin tilittää tuntojaan ja yksinpuheluillaan hakee tukea Sulikosta. Aluksi oletin, että Suliko olisi yksi Josifin monista naisista. Suliko oli georgialaisen Akaki Tseretelin kirjoittama rakkausruno. Siitä tehtyä sävellystä soitettiin Stalinin aikana radiossa. Suliko tarkoittaa georgian kielessä sielua. Stalinille sopi varmasti paremmin rakastaa tuntematonta sielua kuin elävää naista.

Stalinin lapsuutta varjosti väkivaltainen isä. Miten miehestä, joka kärsi väkivallasta ja mielivallasta tuli itsestäkin väkivaltainen ja mielivaltainen. Saisio on kiteyttänyt Stalinin pahuuden ja yli-ihmisyyden romaanin alkusanoihin:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni.

ja itsestäni.

Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Isä Aurinkoinen uskoo loppuun saakka, ettei mitään mitä hänen elämässään on tapahtunut, ei olisi voinut tehdä eri tavalla. Hän on ollut armoton merkillisellä tavalla itselleen ja se armottomuus on täytynyt siirtää muiden ihmisten elämään.

Silmittömästä pahuudesta on romaanin ehkä koskettavin tarina burjaattityttö Elgelsina Markizovasta. Tyttö on saanut kunniatehtävän kun Isä Aurinkoinen vierailee tytön kotiseudulla. Elgelsina antaa kukat Stalinille eliittityöläisten ja lasten puolesta. Tilanteesta on levinnyt valokuva, jossa Stalin pitää tyttöä sylissään. Myöhemmin Stalin lähetti tytön vanhemmat vankileirille, samoin kuin valokuvaaja Georgi Lavrovin. 

Suliko sai Runeberg-palkinnon. Kilpailun raati perusteli päätöstään: ”Suliko on raaka ja runollinen kuvaus yhdestä maailmanhistoriamme tunnetuimmasta hirmuvaltiaasta. Historiallisesta kontekstistaan huolimatta se kertoo myös meistä ja ajasta, jossa elämme. Saisio onnistuu kuvaamaan samaan aikaan sekä ihmissielun äärimmäistä pahuutta että haavoittuvuutta taiturillisella otteella, keskitetysti ja kirkkaasti. Mestariteos.”

Parempaan arviointiin en pysty. Kirja on odottanut lukemista pitkään. Hieno lukukokemus.  

Milla Ollikainen: Mathilda

Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025, 252 s.) paljastaa ne aukot mitä mielessäni on aina pyörinyt, kun olen vieraillut Kirkkonummella Hvitträskin asunto- ja ateljeemuseossa. Mainetta töillään – ennen muuta Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 – saavuttaneet arkkitehdit Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen rakennuttivat Hvitträskin päärakennuksen vuonna 1903. Eliel asui vaimonsa Mathildan kanssa talon eteläsiivessä. Saaristen avioliitto kesti vain muutaman vuoden. Mathildan elämää varjosti keskenmeno ja sitä seurannut lapsettomuus.

Ja sitten tarinaan liittyy kummallinen kuvio, jonka perimmäistä olemusta Ollikainen romaanissaan yrittää ratkaista. Eliel ja Mathilda vihittiin uusiin avioliittoihin 1904 samana päivänä. Mathilda avioitui miehensä yhtiökumppanin Herman Geseliuksen kanssa. Saarinen puolestaan meni naimisiin Geseliuksen sisaren Lojan kanssa. Lindgrenin pariskunta muutti tässä vaiheessa Helsinkiin.   

Pariskunnat jatkoivat yhteiselämää ainutlaatuisen uljaassa talossa. Saarisille syntyi kaksi lasta. Loja haluisi jatkaa uraansa taiteilijana, mutta ei saanut juuri tukea mieheltään. Aluksi Mathilda tukeutui kaikessa Hermaniin.

Herman tuntuu tietävän aina, mitä tarvitsen, sanomattakin, ja se on vienyt yksinäisyyteni pois, on kuin rinnastani lähtisi säteitä häntä kohti, enkä ole enää yksin itseni sisällä, avuttomana ja yksin, niin kuin olen niin kauan ollut.   

Hermanin terveys alkaa rapistua ja vähitellen Mathilda vajoaa siihen yksinäisyyteen mistä hän on yrittänyt päästä eroon. Hermanin kuoleman jälkeen Mathilda löytää vielä uuden rakkauden ja muuttaa Bayonneen, pieneen kaupunkiin joka on Ranskan puoleisessa Baskimaassa.

Vuosikymmenet pidettiin varmana tietona, että Mathilda on kuollut keuhkotautiin. Ollikainen sai vihjeen kirjeistä, jotka Mathildan äiti Antonia ”Tony” Gyldén oli kirjoittanut Mathildalle ja tämän siskolle Eva Gyldénille. Kirjeiden avulla selvisi myös Mathildan kuolinsyy.

Milla Ollikainen on hienosti tavoittanut henkilöittensä ajatuksia ja tekojenkin perimmäisiä syitä. Mathilda oli sittenkin enemmän kuin kaunis ja hermoherkkä nainen. Hvitträskin jykevien seinien sisälle on mahdollisuus kurkistaa nyt uudenlaisin ajatuksin.   

  

  

   

Petri Tamminen: Sinua Sinua

Petri Tammisen Sinua Sinua (Otava 2025, 144 s.) jatkaa Tammisen tutulla hiotulla, vähäsanaisella tyylillä. Romaani on rakkausromaani. Mies lähtee vuosia kestäneen harkinnan jälkeen tapaamaan Prahaan naista, johon hän palavasti rakastui vuonna 1988. Rakastumista ei estänyt se, että mies oli Prahassa kihlajaismatkalla.

Mies vieraili rakastamansa naisen luona Prahassa lukemattomia kertoja. Hänen koko elämänsä oli rahan keräämistä matkaa varten ja matkustaminen. Vähitellen mies ymmärsi, että hänen rakkautensa oli aika lailla yksipuolista. Nainen ei halunnut sitoutua ulkomaalaiseen mieheen. Mies pakotti itsensä luopumaan haaveistaan.

Palata onnen tapahtumapaikoille: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella.

Tammisen tyylin mukaisesti kaikki kerrotaan vähäsanaisesti, mutta niin että lukija ymmärtää rakkauden pakonomaisuuden samalla tavalla kuin kirjoittaja. Nuori mies joutui pettymään rakkaudessaan eikä hän saa myötätuntoa vuosikymmeniä myöhemminkään. Päinvastoin nainen haluaa tietää miksi mies on palannut tapaamaan häntä. Eikä saa siihen kunnon vastausta.

Tamminen kirjoittaa omasta elämästään ja omista kokemuksistaan. Kaiken vakuudeksi hän on halunnut kirjaan valokuvia, jotka haaleudestaan huolimatta vahvistavat sen mitä on tapahtunut.  

 

Linda Huhtinen: Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset

Linda Huhtisen Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset (Otava 2025, 412 s.) ravistelee perinpohjaisesti mielikuvaa teollisuusjohtaja ja taidemesenaatti Gösta Serlachiuksesta. Kirjan päähenkilö on Sissi Serlachius (1877-1944), Mäntän paperitehtaan perustajan G.A. Serlachiuksen tytär ja tämän veljen pojan, serkkunsa Gösta Serlachiuksen ensimmäinen vaimo. 

Moni Mäntän taidemuseoissa käynyt muistaa taiteilija Axel Gallénin muotokuvan 12-vuotiaasta Sissistä. Kuvassa nuorella tytöllä on yllään valkoinen mekko. hänen ympärillään on valkoisia kukkia. Yrityksistään huolimatta Sissi ei saanut muotokuvaansa itselleen, vaan avioerossa Gösta halusi taulun eikä luovuttanut sitä Sissille lukuisista yrityksistä huolimatta.

Kiista taulun haltijasta kuvastaa hyvin Sissin ja Göstan yhteistä elämäntaivalta. Kun Sissi romahtaa nuorimman poikansa Gustaf Adolfin kuoltua kaksivuotiaana, passittaa aviomies lastensa äidin helsinkiläiseen Kammion mielisairaalaan.

Huhtinen perustaa kirjansa lukuisiin kirjeisiin, lehtiartikkeleihin, aikaisemmin Serlachiuksen suvun jäsenistä tehtyihin elämäkertateoksiin, arkistojen kätköistä löytyneisiin asiakirjoihin. Kaikki arkistojen materiaali ei ole vielä saatavissa. Joka tapauksessa Huhtisen luoma kuva Gösta Serlachiuksesta on erilainen mihin olemme tottuneet. Hän ruotii lähisukulaisiaan ja heidän tekojaan kirjeissään jopa julmasti. Hän ei anna arvoa juuri kenellekään.

Hämmentävintä on se miten arvostettu yritysjohtaja Mäntän tehtaiden johtaja oli. Miksi hänen piti olla julma ennen kaikkea entistä vaimoaan kohtaan? Sissi osoitti oman luonteensa lujuuden jäädessään asumaan Mänttään, vaikka hänellä oli koti myös Helsingissä. Huhtisen kuvauksen mukaan Sissi omistautui myöhempinä vuosiaan hevosilleen ja ennen muuta koirilleen.

Sissin luonnetta kuvasi hyvin ja totuudenmukaisesti hänen kuolemansa jälkeen talonmiehen tytär Hilja Leppänen: ”Hän oli hieno ihminen. Hieno ihminen, mutta niin yksin. Niin yksin.”

Sissin elämäkerta on myös kertonut Mäntän tehtaiden noususta ja tuhosta. Se on kattava kuvaus tehtaiden omistajien elämään ja kertomus siitä mihin suuntaan isoa yritystä milloinkin liikuteltiin. Työväki on olemassa ja osalla tehtaan johtohenkilöistä oli heihin läheiset välit, etenkin Sissillä.

Moni kirjassa kerrottu asia on saanut lisäväriä ja -sisältöä kirjoittajan taustasta. ”Minun elämäni ja sukuni historia sijoittuvat samaan ympäristöön, joissa Sissikin elämänsä vietti. Paperitehdas on tuonut leivän jo isoisäni isovanhemmille, antaen minulle tärkeän mahdollisuuden ymmärtää mänttäläisen teollisuuden historiaa erityisesti tehtaalla elantonsa tienanneiden työntekijöiden kautta”, kirjoittaa Linda Huhtinen lukijalle kirjoitetussa luvussa.     

      

Enni Mustonen: Matriarkka

Enni Mustosen Matriarkka (Otava 2025, 365 s.) on Rouvankartanon tarinoita trilogian viimeinen osa. Nyt eletään 1800-luvun alkuvuosia. Sen paremmin emämaa Ruotsi kuin Suomikaan ei ole mukana sodissa. Viaporia varustetaan koko ajan mahdollista Venäjältä tulevaa uhkaa vastaan. Sota alkaa vuonna 1808 ja jo seuraavana vuonna Ruotsi joutuu luovuttamaan Venäjälle kuusi itäistä maakuntaa eli Suomen.

Romaanissa seurataan tarkkaan kotirintaman elämää sodan aikana. Hedda Noora pitää vanhimman tyttärensä kanssa hyvää huolta Mäntsälän Frugårdin kartanosta. Eversti Adolf Nordenskiöld on taistelemassa Viaporissa ja sodassa ovat mukana myös perheen kaksi vanhinta poikaa.

Suomessa alkaa uusi aikakausi. Nyt irrottaudutaan Ruotsin vaikutuspiiristä ja aloitetaan aivan uudenlainen elämä Venäjän vallan alaisuudessa. Mustonen kuvaa Matriarkassa hyvin tarkasti ja hienovivahteisesti muutosta, joka upseerikunnassa tapahtuu. Uuden tilanteen hyväksyminen on upseereille vaikeaa. Adolf Gustaf Nordenskiöld ei suostu allekirjoittamaan suostumusta olla Venäjän armeijan upseeri. Everstiä vaivaa masennus ja sen myötä hän kiinnostuu yhä enemmän ja enemmän spiritismistä ja hypnotismista,   

Matriarkassa kuvataan monien kartanoiden elämää. Omistavathan samat suvut useita kartanoita ja niiden asukkaat myös vaihtuvat sen mukaan kuka menee kenenkin kanssa naimisiin. Vastapainona nuorten naisten miesten etsinnälle ja perheen perustamiselle on Hedda Nooran ja Adolfin vanhin tytär Hedda. Hän on taitava luotsaamaan kartanon kaikenlaisia asioita hevosten hoidosta pikkuleipien leipomiseen. Oman osansa kertomuksessa saavat myös lukuista kartanon työntekijät.

Enni Mustonen (Kirsti Manninen) on taitava kuvaamaan eri aikakausien tapahtumia ja ihmisiä. Mielenkiintoista on Matriarkassa lukea mitä tapahtuu mäntsäläläiselle Ulrika Möllensvärdille, kun keisari Aleksanteri I ihastuu nuoreen naiseen. Oman versionsa tapahtumista on kirjoittanut aikanaan Mika Waltari.   

 

  

Neil Hardwick: Poistetut kohtaaukset. Muistelmat.

Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset – alaotsikkona Muistelmat (suom. Tero Valkonen, WSOY 2025, 222 s.) on sukellus suomalaisen tv-viihteen luojan sielunmaisemaan. Hardwick ei suostu ottamaan omaksi ansiokseen Tankki täyteen, Reinikaisen, Sisko ja sen veli, Musta tuntuu ja Pakanamaan kartan luomista ja niiden saamaa suosiota. Hänen monipuolinen lahjakkuutensa ja brittiläiset sukujuurensa vain sattuivat tekemään hänestä arvostetun ja tuotteliaan tv- ja teatteriohjaajan ja näytelmäkirjailijan.

Olen ylpeä kun voin ajatella, että saamme samasta paikasta eläkettä Hardwickin kanssa. Onhan meillä ollut sama työnantaja: Yle. Harvemmin Hardwickiä näki Pasilassa. Hänen ohjelmansa tuotettiin TV2:ssa Tampereella. Mutta silloin kun satuin tapaamaan hänet, oli hän hyväntuulinen, ystävällinen ja kuunteli minunkin kuulumiseni.  

Olemme lukeneet hänen sairastumisestaan vaikeaan masennukseen hänen kirjastaan Hullun lailla (Otava 1999). Teos on avoin ja itseironinenkin tilitys siitä mitä Hardwickille tapahtui. Hän kertaa Poistetuissa kohtauksissa ohimennen sairastumistaan, mutta pääpaino Muistelmissa on hänen töillään.

Varsin pisteliäästi ja avomielisesti hän kertoo ensimmäisestä vaimostaan. Välillä pysähdyin miettimään onko tarpeen tilittää patoutuneita tunteitaan ihan näin paljon. Ei Hardwick kaikkia muitakaan läheisiään muistele pelkästään lämmöllä.  

Hienoa että Yle pyörittää Hardwickin ja kumppaneitten aikaansaannoksia Areenassa. Niiden katsomiseen saa hyviä eväitä uudesta kirjasta.

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitanon Kaunokaisia (suom. Minna Kujamäki, WSOY 2024, 479 s.) on kertomus neljästä naisesta ja yhdestä miehestä. Heidän elämäänsä seurataan vuosikymmenet : marraskuusta 1960 marraskuuhun 2008. Neljä toisiinsa kiintynyttä sisarusta kasvavat näiden vuosien aikana aikuisiksi, iloitsevat, surevat, erehtyvät, oppivat, antavat anteeksi ja yrittävät tasapainoilla elämän tuomien vastoinkäymisten kanssa.

 Padavanon perheessä on myös tyttäriään rakastava ja palvova isä ja itsekäs, muiden mielipiteistä riippuvainen äiti. Tytöistä tulee pakostakin mieleen Louisa May Alcottin Pikku naisia -kirja ennen kuin kirja mainitaan romaanissa. Pikku naisien tytöt ovat Padavanon tyttöjen esikuvia. He kisaavat kuka heistä muistuttaa kirjan henkilöitä.

Tärkeä rooli tyttöjen elämässä on Williamilla, koripallotähdellä, jonka unelmat loukkaantuminen murentaa. Siinä missä tytöt ovat eläneet isänsä ja keskinäisen rakkautensa keskellä, on William katkaissut välit kotiinsa ja yrittänyt selviytyä itsenäisesti. Kohtalo ”heittää” Williamin tyttöjen elämään ja päinvastoin.

 Kaunokaisia ei näennäisesti ole järisyttävän hieno kertomus italialaistaustaisen perheen jäsenten selviytymisestä Chicagossa ja New Yorkissa, mutta se on lämminhenkinen ja todentuntuinen matka yhden perheen jäsenten kanssa. Se myös opettaa miten selviytyä läheisen kuolemisesta.   

  

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsalainen Lisa Ridzén sai aiheen esikoisromaaniinsa Kurjet lentävät etelään (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025 326 s.) kun hän luki mitä hänen isoisänsä kotihoitajat olivat käynneillään Bosta kirjoittaneet.

Bo haluaa kalalaatikkoa lounaaksi ja paljon sokeria kahviin. Puhaltaa pulloon, niin että lima irtoaa ja puhuu Sixtenistä. Minun pitää kuulemma kirjata, että jotkut haluavat viedä Sixtenin häneltä ja häntä pistää vihaksi. Takkatuli ok.  Ingrid

 

Talo tyhjillään, kun tulen, ei Bota eikä Sixteniä. Olen odottanut, mutta heitä ei näy. Ingrid matkalla tänne. Lähden ulos etsimään. Johanna

 

 

Bo asuu omakotitalossaan koiransa Sixtenin kanssa. Kodinhoitajat käyvät lämmittämässä ruokaa, suihkuttamassa ja ulkoiluttamassa Sixteniä – jos heillä on aikaa. Bon poika on huolissaan isänsä selviytymisestä ja ennen muuta Sixtenistä. Bon vaimo on muistisairas ja asuu hoitokodissa. Vaimo on miehen mielessä koko ajan ja Fredrikalta hän kyselee neuvoja moneen asiaan ja purkaa sydäntään.

 

Eniten Bota jäytävät huonot välit pojan kanssa. Bon oma isä on ollut ankara ja lasta ymmärtämätön äijä, kuten Bo häntä nimittää. Virkistystä yksitoikkoisuuteen tuo pojan tytär ja vuosien takainen ystävä Tor.  

Tuntuu että muut määräävät mikä hänelle on hyväksi. He jopa tietävät millaisessa sängyssä hän haluaa nukkua.  Bo ei suostu millään ymmärtämään, miksi hänen pitäisi luopua koirastaan.

 

Kirjailija on hienosti oivaltanut, millainen muistin hapertumisen alkuvaiheessa elävä vanhus on. Ajatukset ovat pääsääntöisesti selkeitä, mutta fyysinen terveys ja toimintakyky ovat heikentyneet vähitellen ja nuorempien – jopa hoitohenkilökunnan on vaikea ymmärtää mikä Bon käyttäytymisessä on normaalia ja mikä ei. Lukijastakin tuntua julmalta, kun Sixten viedään pois, vaikka Bo yrittää tehdä lenkkejä koiransa kanssa. Aina retket eivät onnistuneet, vaan Bo löydettiin enemmän tai vähemmän liikuntarajoittuneena mättään nokasta.

 

Romaanin tapahtumapaikka on Jämtlandissa oleva Östersund. Saha on työllistänyt väen vuodesta toiseen. Bon isän mielestä ainoa oikea työpaikka oli sahalla. Bo ymmärsi hellittää ja antaa poikansa opiskella. Romaanin rakenne on hienovarainen, monet menneisyyden asiat selviävät vaivihkaa. Harvoin olen lukenut romaania, joka niin aidontuntuisesti tavoittaa tunteet ja tunnelmat, jotka myllertävät mielessä kun kaikesta on luovuttava.   

  

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025, 237 s.) on uusi helmi kirjastossani. Siihen joukkoon kuuluvat jo ennestään monet Haahtelan teokset. Vuonna 1999 julkaistun esikoisteoksensa Kaksi kertaa kadonnut jälkeen Haahtelalta on julkaistu 15 teosta.

Sielunpiirtäjän illan keskiössä on omiin oloihinsa vetäytynyt taidemaalari. Hän maalaa teosta, jota kukaan ei ole nähnyt eikä saa nähdä. Erakkomaisuudestaan huolimatta hän ottaa siipiensä suojaan oppipojan. Tämä saa tehtäväkseen maalata tärkeän henkilön muotokuvan mestarin valvovan silmän alla.

Pienikokoisen kirjan tarinat ovat yhden, kahden sivun pituisia. Teksti on pohtivaa, viipyilevää, lyyristä. On kuin lukisi aforismejä, filosofisia mietteitä. Kaiken taustalla on elämän tarkoituksen ja elämän perimmäisten kysymysten ratkaiseminen.  

Aika on tapahtumista, ja toisaalta aika estää kaiken tapahtumasta kerralla… Minun päivissäni on nykyään enemmän tapahtumattomuutta kuin tapahtumista, paitsi jos jälkimmäiseksi lasketaan paperin rapina ja tuolin narahdus. Yläkerran ikkunalaudalla istui tänään yksinäinen, talvenylinen tikli.   

Yllättäen taidemaalarin ympärillä olevaa yhdyskuntaa kohtaa onnettomuus, joka ei kosketa maalarimestarin kotipiiriä. Mutta se koskettaa oppipoikaa ja hänen perhettään. Epätietoisuus nuoren miehen kohtalosta, auttaa elämänsä päättymistä ounastelevaa mestaria ymmärtämään   miten tärkeä oppipojasta on tullut hänelle.  

Hänen elämässään on nyt joku toinenkin kuin kuollut, rakas vaimo. Vaimo on mukana miehen elämän kaikissa käänteissä. Kauniisti Haahtela toteuttaa ajatuksen: suurin kaikista on rakkaus.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025, 375 s.) on niitä kirjoja, jotka täytyy lukea ”yhdeltä Istumiselta”. Romaanin juoni on niin jännittävä ja yllätyksellinen, että sivu sivulta odottaa mitä käänteitä nyt on edessä.

Romaanissa eletään 1600-luvun alkuvuosia. Kaikki alkaa Räävelistä (Tallinnasta), missä lähes konkurssiin ajautunut saksalainen turkiskauppias etsii keinoa pelastaa liiketoimensa. Perheessä on enää isän lisäksi jäljellä kaksi tytärtä. Tyttäristä on se hyöty, että heidät voi naittaa rikkaalle miehelle. Sopiva sulhanen löytyy Lyypekistä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Morsian kuolee hääyönä kuumetautiin. Nopean pelastautumissuunnitelman mukaan kauppias saa uuden vaimon nuoremmasta tyttärestä. Naimakauppojen solmimisessa on etua siitä että tyttöjen äiti oli aatelinen, omaa sukua von Wijk.

Blankan matka Lyypekkiin siirtyy hänen omasta toiveestaan keväälle 1607, häät on pidetty syksyllä 1606.  Matka ei suju suunnitelmien mukaan. Kaapparit valtaavat laivan, varastavat lastin ja ottavat Blankan ja hänen piikansa Margon pankkivangiksi. Sen paremmin Blankan isä kuin aviomieskään ei suostu kaappareiden vaatimuksiin.

Naiset onnistuvat säilyttämään henkensä raakalaismaisten merimiesten hallitsemassa laivassa pitkälti nokkeluutensa ansiosta. Häikäilemättömiä ja naisia halveksivia ovat myös laivojen päällystöt. Lopulta naiset selviytyvät Lyypekkiin. Blankan sopeutuminen uusiin oloihin on piinallisen hidasta. Jo viisikymppisen kauppiaan taloutta on tottunut hoitamaan suvereenisti hänen äitinsä. 

Blankaa ja hänen piikansa tukevat toinen toistaan. Heistä on tullut kohtalotovereita. Samaa naisten välistä solidaarisuutta kehittyy vähitellen miniän ja anopin välille. Naisilla ei ollut oikeastaan minkäänlaista asemaa 1600-luvulla oli hän sitten porvarisrouva tai piika. Miehet saivat kohdella aviovaimojaankin täysin mielivaltaisesti puhumattakaan taloudellisen aseman puuttumisesta.

Ulla Rask on onnistunut kuvaamaan 1600-lukua monipuolisesti ja uskottavasti oli sitten kyseessä sen aikainen keittiöpuutarha tai kaapparilaivan niukat ateriat. Romaanissa on ainutlaatuista lumovoimaa. Sitä ei hälvennä merenkävijöiden mielivalta.

”Elokuun tummanpuhuva, lämmin yö oli kuin korkea heinikko, johon hän saattoi kadota. Lähes täysi kuu, joka kurkisteli kadun puolen ikkunoista sisään, jäi piiloon talon jyrkän katonharjan toiselle puolelle”.

Kirjan kannessa on alaviite ”Kylmä meri -sarja”. Eli jatkoa on luvassa.   

    

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englantilainen Clare Pooley haluaa romaanillaan Ikä on vain numero (suom. Ulla Selkelä, WSOY 2025, 383 s.) ravistella pinttyneitä käsityksiä vanhoista ihmisistä. Pooleyn romaani ei millään tavalla ole uraauurtava aikaansaannos. Mehän olemme tottuneet Minna Lindgrenin hauskoihin ja kantaa ottaviin teoksiin, jotka ovat murtaneet monenmoisia ennakkoluuloja paremmin kuin monet artikkelit ja tv-jutut.

Pooleyn romaanin vahvuus on sen henkilöhahmojen monipuolisuus ja erilaisuus. Mukana yhteisötalo Mandelin Lydian vetämässä seniorikerhossa on mukana vain muutama senioria, mutta hyvin nopeasti saadaan aikaan yhteistyö yhteisötalon tiloissa toimivan päiväkodin kanssa, ei niinkään hoitajien kuin toimeliaiden lasten kanssa. Erityisen tärkeäksi yhteistyö ja yhteiset projektit tulevat kun yhteisötalon tulevaisuus on vaakalaudalle.

Jo kirjan alusta asti on selvää että näyttelijä Art ja hullunrohkea Daphne eivät ole aivan sitä mitä ensi tapaamiselta jää mieleen. Daphnen ansiona on toisten auttaminen. Eniten avusta hyötyy 16-vuotiaana isäksi tullut Ziggy, joka ei tahdo millään selviytyä tyttärensä hoitamisesta, puhumattakaan miten hän voisi toteuttaa unelmansa päästä jatkamaan opintojaan hyvään yliopistoon. Kaiken muun ohella saadaan seniorikerhon vetäjän Lydiankin elämä uusille raiteille.

Näennäisesti hauskaa ja harmitonta luettavaa, mutta lisäksi yllättäviä juonenkäänteitä. Ja elämän koettelemien ja heittämien ihmisten elämäntarinoita, joista on enemmän opittavaa kuin äkkipäätä olettaa.