Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade

On kaksi ystävätärtä. Toinen on päätynyt Espanjan Aurinkorannikolle ja toinen jäänyt kotikaupunkiinsa. Molemmat jääneet eläkkeelle hiljattain. Muistot ja nykyhetki lomittunut hienolla tavalla Laura Lähteenmäen romaanissa Sitten alkoi sade (WSOY 2020, 317 s.). Kertojina on miehensä kuoleman jälkeen yksinään isoa taloa asuva Paula ja Espanjassa asuvan Eevan huostaan ottama afrikkalaistyttö Ojo.

Paula on elämässään jo pitkään ollut toisten armoilla – niin terapeutti kuin on ollutkin. Mies pettää, palaa kotiin, kuolee, tytär eroaa, mieluinen vävy erkaantuu, tilalle tulee uusi, lapsenlapset muuttavat satojen kilometrien päähän, aluksi uusi naapurikin vaikuttaa arveluttavalta. Paula ei jatkuvassa muutosten karusellissa jaksa ottaa elämää omiin käsiinsä.

Eeva on paennut tukalaksi muodostunutta elämäänsä Espanjaan halpojen viinipullojen pariin. Eeva törmää sattumalta Afrikasta paenneeseen nuoreen tyttöön Ojoon ja ottaa tämän asumaan luokseen.

Kahden kertojan ääni tuo romaaniin elävyyttä ja syvyyttä. Molemmat muistelevat mennyttä elämäänsä ja kuvaavat välillä tätä päivää. Ojon tarinat lapsuudesta ja nuoruudesta Afrikassa ovat mielenkiintoisia ja avartavat mielikuvia vieraan kulttuurin parissa eläneen tytön elämästä. Kaikesta näennäisesti niukkuudesta ja poliittisista tapahtumista huolimatta, Ojo on saanut vankan henkisen pohjan elämälleen kodistaan ja läheisiltään.

”Äiti sanoi, että lapsi pitää ottaa mukaan kaikkiin puuhiin ja sille kertoa tarinoita, jotta lapsi kertoo tarinoita omille lapsilleen. Näin perheen tarinat siirtyvät eteenpäin ja lohduttavat ihmisiä, kun hän on yksin. Niin minä sanon rouvalle, kuin hän yhtenä päivänä itkeskelee viinilasinsa kanssa.”

Romaanissa tarinat soljuvat hyvin eteenpäin, henkilöt kaikkine tavallisine piirteineen ja tekoineen ovat hyvin uskottavia. Moni asia romaanissa on sellaista mistä on ennenkin lukenut, mutta nyt se on kerrottu niin elävästi ja koskettavasti että se jää mieleen ja kaikesta rakentuu kuva hyvästä romaanista.     

Laura Lähteenmäki on julkaissut lukemattomia nuorten kirjoja. Sitten alkoi sade on hänen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Yksi kevät ja Ikkunat yöhön.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen

Ennakkoluulot estävät ajoittain tarttumasta kirjaan, vaikka siitä puhuttaisiin myönteisesti. Arvostan suuresti Petri Tammista. Pidän hänen niukkasanaisesta tyylistään. Muutamalla sanalla hän saattaa puuttua isoon ongelmaan ja seuraavassa taas muutamalla sanalla ehdottaa miten se pitäisi ratkaista.

Sitten osuivat silmiini otsikot, joissa kerrottiin että Tammisen poika Antti Rönkä on kirjoittanut kirjan Jalat ilmassa (Gummerus 2019, 114 s.), jossa hän kertoo kouluvuosiensa kärsimyksistä ja myös siitä että hän ei koskaan kertonut vanhemmilleen miten hänellä koulussa oikein meni. Usein tietokoneen vieressä istuva uutta romaaniaan kirjoittava isä huikkasi pojalle, kun tämä tuli koulusta kotiin, ja kysyi miten meni. Helpointa oli vastata: ”Ihan hyvin!”

Jalat ilmassa on myös paljon muuta kuin koulukiusatun kokemuksia. Se on myös hieno kasvukertomus opiskelijanuorukaisen sopeutumisesta yksin elämiseen ja siihen kaikkeen, kun pitää ottaa vastuu omasta elämästään. Epävarmuus ja heikko itsetunto eivät kohene pelkästään sillä että pääsee opiskelemaan korkeakoulun. Eikä kaikkea paranna rakastuminenkaan.

Samaa selkeyttä tuo tilanteen ymmärtämiseen isän ja pojan kirjeenvaihto, josta on koottu kirja Petri Tamminen-Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020, 112 s.). Isä ja poika rakentavat välillä WhatsApp -viesteillä, välillä perinteisillä kirjeillä suhdettaan sen jälkeen kun vanhemmat ovat saaneet tietää poikansa todellisesta elämästä itsemurha-yrityksen jälkeen.

Kirjassa pystyy myös seuraamaan Jalat ilmassa -kirjassa syntymistä. Miten yleistä onkaan lapsen – onpa hän minkä ikäinen hyvänsä – hyväksyä isän tai äidin ohjeita! Petri Tamminen opettaa kirjoittamista, mutta oman pojan on vaikea ymmärtää, että isän ohjeista kannattaisi ottaa oppia. Pikemminkin Antista tuntuu, että isä on ajoittain valmis musertamaan hänet neuvoillaan ja mitätöimään kaiken hänen kirjoittamansa. Lukijalle Petri Tammisen neuvot ovat kullan kalliita.    

Molemmat kirjat ovat koskettavia ja avartavat näkökulmaa koulukiusaamiseen. Ja etenkin siihen miten vaikea aikuisten on tietää asiasta, jos lapsi ei halua tai uskalla siitä kertoa.  

J-P Koskisen hieno Tulisiipi

J-P Koskisen Tulisiipi (Like 2019, 352 s.) on hurja matka unelman toteutumisesta.  Amerikassa suomalaisten siirtolaisten poika Kaarlo hurmaantuu lentämisestä. Hän näkee Charles Lindberghin lentävän ja saa lentäjältä kortin, johon lentäjä-sankari on kirjoittanut ”Sinusta tulee maailman paras lentäjä”. Kaarlon aarre matkaa hänen mukanaan läpi elämän ja haave olla maailman paras lentäjä elää ja kannattelee Kaarloa läpi elämän.  

  

Kaarlon perhe muuttaa 1930-luvun lamavuosina Amerikasta Neuvostoliittoon. Mutta  haaveet murtuvat Stalinin vainovuosien aikana. Kaarlon vanhemmat onnistuvat palaamaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jaloista. Kaarlo pääsee tai joutuu taistelukoneen lentäjäksi. 

Hän saa lentää sydämensä kyllyydestä, kunnes saksalainen kone pudottaa hänen koneensa ja neuvostoliittomaiseen tapaan hänet karkotetaan vuosikausiksi Siperiaan. Siellä hän pysyy hengissä unelmansa avulla – hän haluaa lentää.  

Kaarlo vapautetaan ja hän pääsee mukaan hankkeeseen, jonka tarkoitusperä selviää hänelle vähitellen. Neuvostoliitto haluaa lähettää avaruuteen ihmisen. Siihen tarvitaan huippuhyvä lentäjä. Mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi mene niin kuin Kaarlo oli luullut. Hänen piti olla ensimmäinen avaruuslentäjä, mutta hän ei sitä sittenkään saanut olla. Valtataistelu avaruuden herruudesta oli alusta alkaen armotonta ja armotonta oli myös ihmisten kohtelu Neuvostoliitossa sodan jälkeen.

Finlandia-palkintoraadin mukaan Koskisen Tulisiipi on ”traaginen tarina vallankäytöstä, vakoilusta, vainosta, epäilyistä ja sairaasta maailmasta”.  Se on kaikkea tätä, hyvin soljuvasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu. Kirjan tarina on samalla kertaa hyvin rankka ja kaunis. Huikeaa miten J-P Koskinen on rakentanut  sinänsä tutuista aineksista ja ihmiskohtaloista ainutlaatuisen hienon romaanin.    

   

Claes Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3 (WSOY 2019, 224 s.) on arkipäiväistä kuvausta vanhan miehen elämästä, hänen muistoistaan, haaveistaan, rakkauksistaan ja ihan vähän tilitystä eletystä elämästä – menikö kaikki sittenkään niin kuin piti.

Claes Andersson (1937-2019) eli hyvin tapahtumarikkaan elämän. Hän oli psykiatri, jazzmuusikko, kirjailija, kansanedustaja, puoluejohtaja, kulttuurinministeri. Romaania lukiessakin tulee välillä hengästyttävä olo, kun miettii miten yksi mies on ehtinyt tätä kaikkea. Kaikissa Oton elämästä kertovissa romaaneissa on ollut itsestään selvää, että kirjailija kertoo omasta elämästään.

Oton elämässä tapahtuu juuri sitä mitä me ”vanhat” joudumme kokemaan. Omakotitalosta täytyy muuttaa kerrostaloon.

”Otto muuttaa pois T:ssa sijaitsevasta omakotitalosta, jossa on asunut kaksikymmentäneljä vuotta avovaimonsa K:n ja heidän kahden (jo aikoja sitten kotoa muuttaneen) poikansa kanssa. Muutto on kuin pieni kuolema, mutta myös pieni uusi syntymä. On inventoivat ja käytävä läpi koko se aika, jonka on asunut talossa.”

Uusi koti on Jätkäsaaressa. Romaanissa Otto seuraa uuden kaupunginosan syntymistä. Nyt Otto pääsee ratikalla Helsingin keskustaan ostoksille, syömään tai joskus vähän pelaamaankin.

Oton terveys reistailee. Hän joutuu sairaalaan ja sinne rientävät perheenjäsenet ja ystävät tervehtimään häntä, jopa hänen tärkeä ja elinikäinen ystävänsä, joka ei ole ollut tekemisissä hänen kanssaan kahteen vuoteen. Mutta Otto ei anna periksi – niin kuin ei antanut Anderssonkaan. Pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies pyöräilee pitkin Helsinkiä, kirjoittaa esseitä ja romaania, esiintyy ja osallistuu, soittaakin.

Mieltä lämmittävää on että kirjassa ei hitustakaan katkeruutta, ei valittelua, ei itsesyytöksiä, ei vanhuuden mitätöintiä. Samalla kertaa on otettava huomioon iän tuomat rajoitukset ja yritettävä elää niiden kanssa niin hyvin kuin pystyy. Leppoisa ja ihastuttava kirja, joka jäi Claes Anderssonin viimeksi.

Kaiho Niemisen Sokkeli

Kaiho Niemisen Sokkeli (WSOY 2019, 283 s.) on kirjailijan 19. romaani. Nieminen on tuotannossaan ollut uskollinen ns. tavalliselle ihmiselle. Hän sankarinsa eivät ole syntyneet sankareiksi, pikemminkin päin. Sokkelin sankari on 19-vuotias Einari Karttunen, Rikkihappotehtaan työmies Lappeenrannasta. Nuori mies komennetaan rintamalle 1944. Einari ei oikein ymmärrä mitä varten hänetkin tarvitaan mukaan ja vielä vähemmän hän ymmärtää kasarmilla ainaista odottamista ja komentelua. Aikanaan odottelu loppuu.

Yllättäen Karttunen kumppaneineen joutuu keskelle ankaria taisteluja ja kaikkien yllätykseksi syrjään vetäytyvä sotamies yltää urotekoihin. ”Aivan erityisesti hän kunnostautui 13.6. ns. ”Munakukkulan” omistuksesta käydyssä taitelussa, jossa hän yksin henkilökohtaisella ja peräänantamattomuudellaan ratkaisevasti vaikutti omien joukkojemme selviämiseen pahalta näyttäneessä tilanteessa”. Näin kirjoitetaan kirjeessä, jolla ylipäällikkö nimittää Karttusen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Palkitsemisen merkitsee myös ylimääräistä lomaa ja rahaa.

Karttunen ei ymmärrä mitä ihmeellistä hän on tehnyt. Hän teki vain sen mitä pitikin. Lomalla kaikki menee pieleen. Ennen sotaan lähtöä Einari on tavannut esikunnassa töitä tekevän lotan Kirstin. Kirstille hän on kirjoittanut ahkerammin kuin äidille, vaikka Kirstiltä ei juuri kirjeitä ole tullut. Lomalainen ei Kirstiä tapaa, pikemminkin kuulee ikäviä juoruja siitä mitä nainen on tehnyt. Rahatkin hupenevat. Einari sekoilee niin paljon että sotapoliisit pidättävät hänet ja hänet passitetaan takaisin rintamalle.

Rintamalla Einari ei enää kestä, vaan lahoaa henkisesti täysin. Hän joutuu  mielisairaalaan. Sieltä hän päätyy turhanaikaisiin tietöihin, kunnes hänet kotiutetaan. Elämä siviilioloissa alkaa vähitellen normalisoitua. Einari rakastuu ja sen myötä elämä rauhoittuu. Tosin viina kelpaa hänelle turhan usein. Taimin isä houkuttelee tai oikeastaan painostaa nuoren parin ostamaan edullisen tontin.

Haave omasta talosta alkaa elää Einarin mielessä ja hän odottaa malttamattomana että pääsee kaivamaan tontille lumien sulattua monttua. Ja siinä sitten ohikulkijat näkevät ilta toisensa perään tontilla miehen ja lapion. 

Romaanin liikuttavinta luettavaa on Taimin synnyttäminen. Isällä ei ole sairaalaan asiaa kahteen vuorokauteen. Lopulta Einari pääsee katsomaan poikaansa – lasin läpi, kuten siihen aikaan oli sairaaloissa tapana. Ja sen jälkeen tuoreen isän piti juhlia tapahtumaa. Einarin onni on käsin kosketeltavaa.

”Illalla hämärissä mies vielä höntyili kotiansa niin, ettei tie oikein tahtonut millään piisata. Ja äsken, nyt aamusella, hujoppi vain lähti niin torhiasti polkemaan minne lie työmailleen. Riuska poika. Vaikka näyttäis vähän siihen aihetta nyt olevankin, ainakin vaimon mahasta päätellen. Ja niin se näytti olevankin. Maitokaupan naiset tiesivät missä mennään.”

Kaiho Niemisen sankarit ovat maanläheisiä ihmisiä, jotka lopulta aina löytävät itsensä ja paikkansa. Kirja alkaa liikuttavasti kuvauksella, miten vanha mies liikkuu omalla tontillaan.

Eleetön, niukoilla tyylikeinoilla kerrottu tarina.   

Heidi Köngäksen Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019, 348 s.) on jatkoa kiitetylle Sandra -romaanille (2017). Nyt eletään talvi- ja jatkosodan vuosia. Sandra on miehensä ja lapsikatraansa kanssa joutunut muuttamaan Mäntän rajamaille, mihin on rakennettu uusi mökki.

Perheen pojat joutuvat toinen toisensa jälkeen rintamalle. Punavankina tuomittu Janne on sotaan liian vanha. Kotiin jäävät naiset, heidän vaiheitaan ja tuntojaan romaanissa seurataan. Sandran lisäksi kertojina ovat hänen kolme tytärtään, pääosassa romaanin nimihenkilö, Sandran tyttäristä keskimmäinen Mirjami.

Kirja kertoo koskettavasti kotirintamalla elävistä naisista. Kaiken aikaa on mielessä huoli rintamalla olevista rakkaista ja sukulaisista. Vähitellen elämä muuttuu tukalaksi, kun kaikesta on pulaa.   

Mirjami ja hänen kohtalonsa. Hän rakastuu pikavauhtia keuhkotautia sairastavaan Toriin. Tor joutuu rintamalta parantolaan ja sairaus varjostaa Mirjamin elämässä kaikkea. Romaani on koskettavaa kuvausta kotirintaman elämästä. 

Pommituksia pelätään Mäntässä ihan yhtä lailla kuin kaikkialla muuallakin Suomessa. Ruokaa ei ole riittävästi ja vaatteiden saantikin on hankalaa puhumattakaan kengistä, joita ei yksinkertaisesti voi ostaa mistään.

Mirjami rakastuu päätä pähkää syksyllä 1941 näkemäänsä sotilaaseen. Hän on pitkä tumma, pehmehuulinen, hänessä on jotain kovaa ja pehmeää yhtä aikaa”. Suomenruotsalainen Tor on aivan erilainen kuin Mirjamin tuntemat miehet. Nuoret tapailevat ja rakastavat, kunnes Torin pitää lähteä rintamalle.

Mirjamin elämä pikku midinettinä jatkuu edelleen ja tärkeimmäksi asiaksi tulevat Torilta tulevat kirjeet ja etenkin ne jotka eivät tule. Mies on sairastunut. Tuberkuloosi on sotavuosien Suomessa kammottava ja pelottava tauti. Mirjamin vanhemmat yrittävät saada Mirjamia luopumaan rakastamastaan miehestä, mutta nuori nainen tietää mitä hän elämältään tahtoo, vaikka välillä epäusko valtaa mielen: ”Jos Tor ei koskaan parane, jos rauha ei tuotkaan yhteistä elämää?”  

Kängäksen ote sodan ajan kotirintama-elämään on aika lailla rauhallinen ja monelta osin tuttua asiaa. Uutta on vain henkilöiden väliset jännitteet ja luonteiden kuvaukset. Tiedämme että naiset pärjäsivät ja ylittivät kykynsä ja tahdonvoimalla pystyivät mihin vain.

Kun kaikkia tai melkein kaikki on menetetty on sittenkin jäljellä vankka usko parempaan elämään. Se voi tulla ilman uutta taloa ja rakkautta tai niiden kanssa. 

Katja Kärjen Jumalan huone

Kaija Kärjen Jumalan huone (Bazar 2019, 462 s.) on mahtava kertomus pohjois-karjalaisen Martikaisen suvun naisista. Kirjan kolmen sukupolven naisista Aili on syntynyt 1921, Maria 1960 ja Elsa 1985. Heidän kaikkien elämään lestadiolaisuus vaikuttaa syvästi. Heistä jokainen kärsii sodan turmelemista miehistä, jopa Elsakin. Heistä kaksi nuorinta Maria ja Elsa haluavat loppujen lopuksi päästä eroon ahdistavasta uskonnollisuudesta. Mutta suvun salaisuudet, puhumattomuudet, väkivaltaisuus ja rakkaudettomuus eivät jätä heitä rauhaan.

Katja Kärki, synt. 1985 jatkaa hienolla romaanillaan äidinkielen opettajien ansiokasta työtä. Kärjen Jumalan huone on samalla tavalla upea esikoisteos kuin Tommi Kinnusen Neljän tien risteys ja Minna Rytisalon Lempi. Kinnunen opettaa äidinkieltä Turussa, Rytisalo Kuusamossa ja Kärki Rovaniemellä.

Jumalan huoneen tapahtumat ajoittuvat vuosille 1934-2009. Romaanin rakenne tekee siitä kiehtovan ja mielenkiintoisen. Kun tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä joutuu lukija välillä pinnistelemaan ja välillä jopa hieman arvailemaankin tapahtumien kulkua. Koko ajan haluaa tietää enemmän ja varmistua ovatko mielikuvat, joita on rakentanut oikeita vai onko sittenkin tapahtunut jotain mitä ei rivien välistäkään aavista.

Kertojan äänikin vaihtelee. Ailin tarina kerrotaan kolmannessa persoonassa, Marian ja Elsan ensimmäisessä persoonassa. Lestadiolaisten perheet ovat suuria ja kirjassakin on henkilöitä runsaasti. Useimmat Mariankin sukupolven naisista pitävät itsestään selvyytenä että he solmivat avioliiton uskossa olevan miehen kanssa ja perustavat suurperheen.

Mutta Martikaisen suvussa eivät kaikki kulje uskon sisarien ja veljien viitoittamaa tietä. Vähitellen salaisuudet ja piilossa pidetyt asiat tulevat päivän valoon. Aili on kuin selvännäkijä, joka tietää kaikki ja jolta mikään ei oikeastaan pysy salassa.

Elsa muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ja hänen elämäänsä ei ulotu Allin eikä oman perheen valvova käsi eikä katse. Välillä Elsan opiskelijaelämän tarkka kuvaaminen hieman kyllästytti. Mutta uskottavaa on että tarkasti vartioidusta tytöstä tulee vapauden myötä hurjapäinen ja oman tiensä kulkija. Mutta eiköhän Elsakin aikanaan rauhoitu ja löydä omaa polkuaan. Niin käy Mariallekin, joka ei saa rakastamaansa miestä, mutta löytää lopulta oman rakkaansa.

Viime aikoina on julkaistu monia lestadiolaisuudesta kertovia romaaneja. Jumalan huoneessa on omanlaista uljuuttu ja uskottavuutta.

Hieno esikoisteos.

Annamari Miettisen Tässä meillä on kaikki nyt

Avioero vireillä, muutto omaan asuntoon, suhde naimisissa olevan miehen kanssa, yksinäiset illat. Amanda on päättänyt hankkia itselleen mielekästä tekemistä. Itä-suomalaisessa kaupungissa ei ruotsin kielen taidolla ole juuri kysyntää, mutta voisihan sitä silti opiskella kansalaisopistossa. Heti ensimmäisellä kerralla hauskannäköinen mies istahtaa Amandan viereen ja ehdottaa tunnin jälkeen jopa yhteistä kahvihetkeä.

Tästä alkaa Annamari Miettisen romaanissa Tässä meillä on kaikki nyt (Tammi 2019, 313 s.) onnellisen onneton rakkaustarina. Amandan vierustoveri paljastuu venäläiseksi Jehovan todistajaksi ja turvapaikanhakijaksi. Jehovan todistajien usko on julistettu Venäjällä pannaan ja Valentin on päättänyt aloittaa uuden elämän Suomessa.

Amanda rakastuu päätä pahkaa ja yrittää työntää rakastamansa miehen uskon taka-alalle. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Tunteet – suuretkaan - eivät ylitä ennakkoluuloja ja asian vierautta. ”Rakkaus on luonnonvoima. Kun se tulee, se tulee, ihminen ei ole sen edessä mitään. Eikä se koskaan tule tai lähde jälkiä jättämättä.”

Annamari Miettinen on koonnut romaaniinsa Jehovan todistajuudesta kaikki yleiset ennakkoluulot, pelot ja tietynlaisen vastenmielisyyden mitä ovikellon soittajia, lehtiään ja kirjojaan ”tuputtavia” uskonnon levittäjiä vastaan tunnetaan.

Miten kertoa asia hyvälle ystävättärelle, vanhemmille, työtovereille. Amanda ei osaa eikä tiedä miten kannattaisi menetellä. Ei sekään ole hyvä jos Valentin ehättää ennen Amandaa kertomaan asian Amandan lähipiirin ihmisille. Eikä vastavuoroisesti Amandankaan ole helppo suhtautua Valentinin uskonveljiin ja -sisariin.

Tarinan heikkous on kaiken kaikkiaan siinä, että sen lopun aavistaa jo melkein ennen kuin se on alkanut. ”Joskus kun tunteita on liikaa on käyttäydyttävä kuin niitä ei olisi. On käyttäydyttävä kuin olisi niellyt rautaa kuin suonissa virtaisi jää kuin ei välittäisi kuin olisi julmin mitä on.”

Marttinen kirjoittaa selkeästi ja arkipäiväisestikin, mutta hyvin, hyvin uskottavasti. Rakkaus pakahduttaa lukijankin mieltä. Samalla ihastelen että miten hyvä on, että käsitellään muidenkin uskontojen kuin lestaadiolaisuuden jättämiä jälkiä.

Riitta Jalosen Tanssikaa!

Kuusi kertaa vuodessa Elisabetin kotona levitetään pöydälle silkkinen pöytäliina, vietetään enojen syntymäpäiviä. Merkillistä tämä on pienen tytön mielestä koska enot ovat kuolleet. Vain yksi seitsemästä enosta on elossa. Isäkin kuolee. Elisabet asuu kuoleman talossa eikä kuitenkaan asu.

Riitta Jalosen romaanissa Tanssikaa! (Tammi 2019, 203 s.) mitään ei selitetä eikä kerrota vuolaasti, turhia sanoja ei ole. Niukkasanaisuus ja tietynlainen asioiden salaperäisyys on tyypillistä Riitta Jalosen tyylille. Lukija joutuu välillä pinnistelemään jotta hän voisi olla ihan varma siitä mitä kirjailija nyt tahtoo kertoa minulle.

Vaikka Elisabetin kotitaloa varjostaa kuolema, haluaa äiti järjestää vanhan tavan mukaan talon pirtissä tansseja. Tanssitaan vaikka murhetta ja vastoinkäymisiä olisi tarjolla. Tanssi pitää ihmisten mielen kasassa. Kaiken hankalan ja käsittämättömän vastapainona on oltava jotain muuta. Vaikkapa se, että kahvikuppeihin tanssien lomassa lorautetaan sekaan jotain kirkasta.  

Kotona vietettyjen syntymäpäivien lisäksi tulevat sodassa menehtyneet enot tutuiksi hautausmaallakin. Valkoiset ristit muistuttavat: ”Enää ei ole kiire minnekään, ei vanhaan, eikä tulevaan. Muistot, jotka otin talteen toiselta ihmiseltä, ommeltiin minuun tiukasti. Kestää aikansa ennen kuin kiinnityskohdat ratkeavat.”   

Tytöstä on hienoa että hänellä on sama nimi kuin kuningattarella. Aina hän ei kuitenkaan ymmärrä miksi niin moni ihminen häärää hänen äitinsä ympärillä ja äiti tuntuu ymmärtävän heitä paremmin kuin tytärtään. Muistoistaan tyttö ei pääse eroon aikuisenakaan. Eikä se ole tarkoituskaan.

Jalosen tyyli on sukua balladille. Se on samalla kertaa jylhää ja arkipäiväistä. Virkistävän erilaista luettavaa.  

Raija Orasen Manu

Vanha mies erkkeri-ikkunan ääressä Katajanokalla, ratikassa katsellen ihan yhtä paljon kanssamatkustajiaan kuin näkymiä ratikan ikkunoista, hitaalla kävelylenkillä viljapeltojen keskellä, klapeja pilkkomassa, lunta luomassa, pohtimassa mitä hän oikein kertoi Gorbatsoville ja Bushille.

Näitä ja monia muita ihastuttavia tuokiokuvia on täynnä Raija Orasen romaani Manu (Otava 2019, 335 s.). Aluksi hieman vierastin kirjaa, joka on pelkästään täynnä Mauno Koiviston ajatuksia, yksinpuheluja, muisteluja, mutta mitä pitemmälle kirja eteni sitä innokkaammin sitä luin ja pidin lukemastani.  

Oma viehätyksensä on lukea fiktiivistä romaania henkilöstä, jonka on kaukaisesti tuntenut ja jonka tekemiset ja ajatukset ovat tuttuja mediasta ja henkilön kirjoittamista kirjoista. Kutkuttavaa on kuvitella tilanteita, joissa Manu istuu lempituolissaan kotonaan Helsingissä ja selaa kirjoittamiaan kirjoja, koska haluaa tarkastaa mitä oikeasti tapahtui. Muistiin kun ei voi oikein enää luottaa.

Poliittisten tapahtumien ja valtakunnan asioiden hoidon ohella romaani sivuaa moneen kertaan Tellervoa, Assia, lentopalloa, Tähtelää ja sotaa. Sodasta selviydyttyään Manu tiesi, että hän haluaa päästä vaikuttamaan asioihin. Kun hän puhui kokouksissa ja muuallakin, hän huomasi että häntä kuunnellaan. 

”Minä arvaan että kun tästä vielä vanhenen enkä enää jaksa, minulle tulee ikävä pelaamista, ihan sitä itseänsä, pallon kosketusta, sen pompahduksia, kenttänäkymää, yhteen toimimista, fiksuja jujutuksia ja taitavia pallon tappoja.” Samalla kun Manu muistelee rakkaan harrastuksensa lentopallopelin perimmäistä olemusta, hän kiteyttää senkin miten hän kaipaa myös politiikkaan osallistumisesta ja Suomen ja välillä vähän koko maailmankin asioiden hoitamisesta.

Romaanin koskettavuus ja sen hienous on läsnä joka kerta, kun Manu erittelee rakkauttaan Tellervoon. Kaikki oli ensitapaamisesta lähtien niin selvää. ”Minua kerrassaan pyörrytti kun näinkin Tellervoni hoikan, pitkän hahmon, hänen käyntinsä hallitun ja keveän keinahtelun, hänen hiustensa säkenet lampun alla, ja kun sain hänet syliini, tuntui kuin hän olisi kasvanut kiinni minun ihooni…. Se hurma jatkui siitä pitäen vuosikymmen toisensa perään, ei ole tullut ketään toista, ei sellaista kuin hän.. Niin onnellinen mies minä olen ollut.”  

Eniten Manun mieltä kaihertavat sotamuistot. Niistä hän ei pääse eroon. Mikään sotasankari hän ei halua olla – eikä ollut. Manu ei ole tässä asiassa mikään poikkeus, mutta hänen onnensa on, että hän ahdistavista muistoista ja painajaisunista huolimatta on kestänyt sodan aiheuttamat henkiset paineet.   

Monen isän ja äidin tavoin Manu havahtuu monta kertaa miettimään miten aika on vaikuttanut hänen tyttäreensä. ” .. hän on ehtinyt jo olla aikuinen ja kulkea samaa tietä kuin isänsä ja äitinsä, vanhuutta ja kuolemaa kohti, menetyksiä kohti, luopumisen tietä”.

Kiristin Hannah Satakieli

Kristin Hannahin Satakieli (suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2019, 568 s.) on huikea retki saksalaisten miehittämään ranskalaiseen kylään Toisessa maailmansodassa. Viviannen ja Isabellan äiti on kuollut ja isä on jättänyt tytöt perheen entiselle kesäasunnolle miltei oman onnensa nojaan.

Vivianne pakenee tukalaa tilannettaan rakastumassa 16-vuotiaana, 17-vuotiaana hän naimisissa ja muutaman vuoden kuluttua pienen tytön äiti. Hänestä tulee kylän koulun opettaja. Kun sota alkaa, Viviannen mies lähtee sotaan.

Isabelle on uhmapäinen tyttö, joka ei alistu isän suunnitelmiin. Tytön on määrä varttua sisäoppilaitoksissa, mutta syystä tai toisesta hänet erotetaan oppilaitoksesta toisensa jälkeen. Tyttöjen isä pitää kirjakauppaa Pariisissa ja sinne Isabella matkustaa viimeisten potkujensa jälkeen sodan alettua.

”Hän halusi uskoa, että isä toivottaisi hänet tervetulleeksi kotiin, että isä viimein ojentaisi kätensä ja lausuisi hänen nimensä hellästi niin kuin ennen, silloin kun äiti oli vielä liimannut heidät yhteen”.

Isabellen toive ei toteudu. Isä lähettää tytön pois Pariisista, mutta matka sisaren luo ei sujukaan suunnitelmien mukaan. Auto, johon Isabella on pakattu, joutuu lopettamaan matkan teon kun bensiini loppuu. Isabelle lähtee kävelemään määränpäätään kohti ja törmää matkalla partisaaneihin. Nuoren miehen kohtaaminen koituu Isabellen kohtaloksi. Hänestä tulee Juliette Gervaise, Satakieli.

Isabelle ei aio jäädä toimettomana katsomaan mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän ryhtyy pelastamaan liittoutuneiden lentokoneista pudonneita lentäjiä.

Natsit valtaavan Viviannen kotikylän ja Vivianne joutuu pois opettajan työstään varomattomien sanojensa takia. Elämä alkaa käydä tukalaksi. Pakolaisia virtaa kylään koko ajan. Rahat ovat lopussa ja puutarhan antimet eivät riitä tytön ja äidin ruokkimiseen. Viviannen taloon on muuttanut saksalainen upseeri.

Lopulta Viviannekin antaa periksi ja ryhtyy pelastamaan juutalaislapsia natsien käsistä. Hänen hoivissaan on hänen parhaan ystävänsä Rachelin poika. Rachel on viety pois ja Vivianne on luvannut huolehtia pojasta. Tyttöjen isäkin paljastuu vastarintaliikkeen aktivistiksi.

Molemmat sisarukset ovat sankareita. Isabellen kohtalo on karu. Hänen terveytensä murenee niissä karuissa olosuhteissa missä hän tekee työtään. Viviannen kohtalo natsien käsissä on piinaa piinan jälkeen.

Kirjan tapahtumat ovat karuja ja sietämättömän julmia, mutta kokonaisuus on hieno kuvaus kahden naisen sodasta, rakkaudesta ja anteeksiannosta. Rakkauden tähden naiset ovat valmiita käsittämättömän rohkeisiin ja kauaskantaviin tekoihin.    

Harvoin olen lukenut näin vaikuttavaa ja mieltä liikuttavaa kuvausta vastarintaliikkeen toiminnasta. Kirjaa lukiessa tunsi olevansa joko Isabellen mukana ylittämässä Pyreneitten vuoria tai Viviannen kanssa tarjoilemassa ilta-ateriaa sietämättömän inhottavalle natsiupseerille.

Kirja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 2015. Se on saanut monia palkintoja ja nyt sen pohjalta ollaan tekemässä Hollywood-elokuva. 

Kuunneltuna kirja saattoi olla vielä vaikuttavampi kuin luettuna.