Eppu Nuotion Anopinhammas

Merkillistä että kirja, jossa etsitään vastausta vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen mystiseen kuolemantapaukseen, voi olla leppoisaa ja rentouttavaa luettavaa. Eppu Nuotion salainen ase on että hän osaa kirjoittaa juuri tällaisia kirjoja.

Eppu Nuotion Anopinhammas, Ellen Lähteen tutkimuksia (Otava 2018, 254 s.) on toinen Ellen Lähteestä kertova kirja. Ellen Lähde jo sinänsä on viehättävä yhdistelmä puutarhaihmistä, innokasta marttaa ja rikoksia rakastavaa eläkeläistä. Tällä kertaa kaikki alkaa Espanjassa vietettävistä häistä, jossa juhlivat suomalainen sulhanen ja espanjalainen morsian. Tapahtumat saavat merkillisen käänteen kun sulhasen äiti löydetään aamulla kuolleena.

Ellen vaistoaa että kaikki eivät ole sulhasen perhekunnassa ihan kunnossa. Suomeen palattuaan Ellen alkaa punoa palasia yhteen Turusta käsin. Ellenin tarmokkuutta lisää puutarhamatkan vetäjän, miellyttävän espanjalaismiehen mielenkiinto Elleniä kohtaan. Skype-puhelut ovat melkein jokapäiväisiä. Siinä sivussa Ellen ihastelee miten jo edellisessä kirjassa tullut nuori Samuel saa elämänsä uuteen järjestykseen. Ellenin huolenpidosta saavat nauttia monet muutkin. Ja kuten kunnon dekkarimaisessa kirjassa kuuluu kaikki kuuluu kaikkeen.

Lehtokarin sukukunnan salaisuudet selvenevät pala palalta. Onneksi lukija pysyy tässä kirjassa hyvin menossa mukana. Mikään ei ole liian monimutkaista eikä tarinassa päälle liimattua.  Suvussa on rankkoja asioita, jotka ovat jääneet selvittämättä. Ellen lähestyy ongelman ydintä vääjäämättömyydellä tarmokkuudella. Viehättävää on miten tuntuu että Mynämäen hieno kirkko on melkein tutumpi kirjan päättyessä kuin oma kotikirkko.

Täydellinen kesäkirja. Ja varmasti sen parissa viihtyisi syyspimeydessäkin. Mutta suolle en syyspimeässä lähde!

J. Pekka Mäkelän Hunan

Matematiikan opettajani Tampereen Yhteislyseossa oli vuosina 1955 – 1963 (lukion ekaa vuotta lukuun ottamatta) Helvi Söderman eli Kimuna, kuten häntä kutsuimme. Nimi tuli siitä että opettaja oli ollut lähetyssaarnaajana Kiinassa. Hänen päänsä nyki kummallisesti. Hän oli hyvin halukas kertomaan meille tarinoita Kiinan vuosistaan. Ymmärsin että hän on ollut Kiinassa toisen maailmansodan aikaan ja päässyt pakenemaan sieltä hengessä kaupalla. Olimme varmoja, että hän oli kokenut Kiinassa pahoja asioita.

Kuten muutkin opettajat oli Helvi Söderman (1902 – 1986) oli mielestäni ikivanha. Emme kovin korkealle arvostaneet hänen opettajan taitojaan. Sillä olenkin sitten vuosikymmenet selittänyt huonoja matikan taitoja. Hän olisi ollut varmaan parempi lähetyssaarnaaja kuin matikan ope!

Södermanin sisaren tyttärenpoika J. Pekka Mäkelä tutustui jo äitinsä elinaikana isotätinsä ja kummitätinsä Kiinan vuosien (1935 – 1946) päiväkirjoihin. Ennen äitinsä varhaista kuolemaa Mäkelä kävi hänen kanssaan keväällä 1991 Hunanissa paikallisen kirkon vieraana. Vuosien kypsyttelyn jälkeen syntyi romaani Hunan (Like 2018, 549 s.).

Nyt tiedän hieman paremmin millaista matikan opettajani elämä Kiinassa oli. Mäkelä on rakentanut hienon romaanin, jossa Helvi Södermanin päiväkirja -merkinnät ovat sellaisenaan kannattelemassa tarinaa eteenpäin. Muut kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat kirjailijan luomaa fiktiivistä kerrontaa.

Kokonaisuutena Hunan on vaikuttava kirja. Siitä saa hyvän kuvan siitä millaisessa murroksessa Kiinassa elettiin 1930 -luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. Oli maan sisäisiä ristiriitoja kommunisteineen ja muine keskenään taistelevia joukkoja. Toinen maailmansota toi maahan japanilaiset. Henkilöt ovat hyvin uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavia.

Lähetysasemilla joissa Helvi Söderman muiden suomalaisten kanssa eli ja teki lähetystyötä ei ollut sen turvallisempaa kuin muuallakaan. Södermania ja kirjan muitakin lähetystyöntekijöitä jäytyy myös pysyvä epävarmuus siitä onko heidän työnsä todella tarpeellista ja oikeutettua.

Se miksi Söderman lähti Lahdesta matematiikan opettajan virastaan lähetystehtävää hoitamaan ei ole täysin selvinnyt. Täti ei halunnut paljastaa sitä edes viimeisinä elinkuukausinaan. Ehkäpä siihen ei ollut vain yhtä syytä. 

Muut kuin me Södermanin entiset oppilaat lukevat kirjan kurkistuksena Kiinan historiaan ja erilaisiin ulkopuolisten ihmisten kohtaloihin. Nyt osaan kunnioittaa ja arvostaa opettajaani aivan toisella tavalla. On hienoa, että hänen päiväkirjansa ovat tulleet julkisiksi. Niissä ei paljasteta mitään suuria tunteita eikä salaisuuksia. Tekstit ovat hyvin hillittyjä, eivät aina edes kovin henkilökohtaisia.       

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto

Tarina, jossa välillä ollaan ruokakaupassa, sängyssä, ratkomassa vaikeita työn aiheuttamia ongelmia, pohditaan parisuhteen merkitystä tai merkityksettömyyttä. Toisaalta eletään tavallista perhe-elämää: nainen, mies ja lapsi. Toisaalta liikutaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Turhaan ei Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostoa (suom. Marianna Kurtto, Gummerus 2018, 237 s.) ole mainostettu poikkeukselliseksi romaaniksi. Sitä se todella on. Ja kaiken lisäksi hyvässä mielessä.

Elämä ei ole romaanin kertojalle ollut ihan sitä mitä hän on kuvitellut. Sitä ei ole ollut perhe-elämä, ei työ, ei äitinä oleminen. Moni asia kiertyy unen ympärille: ”Olen viime aikoina nähnyt toistuvasti unta, jossa mies laittaa kanssani poikki juhlissa ja sanoo: Selitän myöhemmin. Anna minun nyt olla rauhassa. Mutta kun kerron unesta hänelle, hän muuttuu kärttyisäksi. ”Mehän olemme naimisissa, jos muistat. Ei kukaan ole laittamassa kenenkään kanssa poikki.”

Mutta nainen on mielessään koko ajan eroamassa. Miehellä on tyttöystävä ja nainen yrittää löytää elämäänsä uusia ulottuvuuksia. Offillin tapa kertoa naisen mielenliikkeistä on monivivahhteista, moniulotteista, uudella tavalla raikasta ja erilaista. Välillä romaani lukee kuin päiväkirjaa, välillä kuin merkillistä yksinpuhelua, välillä on kuin lukisi filosofista tai psykologista tekstiä.

Yllättävää on että pariskunta muuttaa uudelle paikkakunnalle ja aloittelee siellä romaanin loppupuolella uutta elämää. Helppoa se ei ole, mutta amerikkalaiselta romaanilta odottaa toisenlaista ratkaisua. Niinpä ns. onnellisesta lopusta iloitsee, vaikkakin se tuntuu teennäiseltä.

Romaanin voima on sen todenmukaisuudessa ja tyylin moninaisuus ja yllätyksellisyys. Ongelmien ratkomisessa ja suhteessa toiseen tai toisiin ihmisiin olemme hyvin yllätyksellisiä. Vaikka kertoja yrittää vakiinnuttaa mielensä tasapainoa hakemalla apua monenlaisista filosofisista ja muista lähteistä, ei mikään ole yksinkertaista.

Enni Mustosen Taiteilijan vaimo

Bulevardilla, Albergassa ja Pariisissa 

On kaksi vaihtoehtoa kun saa käsiinsä Enni Mustosen uutuuden Taiteilijan vaimo (Otava 2018, 427 s.).  Kirja on odotettu ja siitä pitää. Tai. Lukiessa ajatukset risteilevät miksi joku haluaa kirjoittaa saman naisen elämästä kuusi romaania ja lisää on tulossa. Ja tässä minä istun ja luen.

Tuottelias Enni Mustonen (itse asiassa Kirsti Manninen) on kirjoittanut lukemattomia romaaneja, näytelmiä, kuunnelmia, tv-käsikirjoituksia ja ollut monessa mukana. Moni hänen romaaneistaan on ollut sarja.

Aluksi oli hauska seurata miten paimentyttö Idasta kasvoi topakka emännöitsijä, itsenäinen nainen. Oma viehätyksensä oli Idan työpaikoissa. Sai uudesta näkökulmasta kurkistaa Topeliuksen ja  Sibeliuksen perheiden ja Albert Edelfeltin elämään. Romaanit ovat myös kappale suomalaista kulttuurihistoriaa.

Nyt tarinassa on edetty Idan, täysihoitolan pitäjän tyttären elämän seuraamiseen. Kirsti on päätynyt Pariisiin saamaan oppia muodin maailmassa. Samaan aikaan Pariisissa on tietysti Olavi Paavolainen, Mika Waltari, Heikki Asunta, Yrjö Gustafsson. Idan täysihoitola on Viivi ja Ville Vallgrenin huvilan naapuristossa ja tietysti perheet ovat ystävystyneet.  

Jotta mukaan saadaan koko suomalainen eliitti on mukana Hertta Kuusinen, Kirstin luokkatoverina. On tunnettu lehtimies Erkki Kivijärvi, L. Onerva, Leevi Madetoja, Eino Leino, Minna Craucher. Tuntuu että kirjailijalla on lähes pakonomainen tarve ujuttaa romaaneihinsa mukaan kaikki kuvattavan aikakauden suomalaiset kulttuurihenkilöt. Pirtukauppa, Lapuan liike ja kyydityksetkin on saatu mukaan. Idan aviomies on taksiautoilija, joka öisillä ajoretkillään hoitelee omasta mielestään ”isänmaan asioita”.

Kirsti perustaa ystävättärensä kanssa muotiliikkeen Helsingin Bulevardille. 1930- ja 1940 -lukujen muotia on hauska seurata ja sitä miten kekseliäästi naiset nappaavat ajan tapahtumista ideoita tuotteisiinsa.  Charles Lindberghin ensimmäinen välilaskuton lento yli Atlantin valtameren ja lentäjän vierailu Suomessa saivat naiset valmistamaan lentäjänlakkeja. Niistä tulikin Kirstin muotiliikkeen ”hittituote” pitkäksi aikaa.

Kaiken kaikkiaan romaani on kepeää ja harmitonta ajan kuvausta, onneksi kuitenkin hyvin todentuntuista kaikesta huolimatta. Mukaan on mahdutettu Kirstin miehen kuvanveistäjä Iivon taiteen tekemisen kiemuroita. Ehkäpä seuraavassa romaanissa kuulemme lisää menestyneestä kuvataiteilija Aaltosesta.

Enni Mustosen tyyli on sujuvaa, henkilökuvat kohtalaisen uskottavia. Mutta mielessä väikkyy toisenkinlainen mahdollisuus kuvata Suomen historiaa. Olisihan eri vuosikymmeniä voinut kuvat itsenäisissä romaaneissa. Sarja syntyy nopeasti ja nyt olemme tottuneet moniosaisiin teoksiin niin tv-sarjoissa kuin romaaneissa. Nyt odotamme Elena Ferranten Napoli-sarjan neljännen osan suomennoksen ilmestymistä ja viimeistään kevättalvella mikä on seuraavan Syrjästäkatsojan tarinan osan nimi. Päätyykö Kirsti poliitikoksi?  

Anne Swärdin Vera

Ruotsalaiskirjailijan Anne Swärdin Vera (suom. Jaana Nikula, Otava 2018, 373 s.) on samaan aikaan lumoava ja rankka romaani. Se on kertomus puolalaistytöstä, joka selviytyy toisen maailmansodan päätyttyä hirvittävien kokemusten jälkeen Ruotsiin.

Romaanissa on samankaltainen uskomaton ja hämmentävä tunnelma kuin englantilaisen Jessie Burtonin Nukkekaapissa. Nukkekaapissa kotiinsa suljettu nuori vaimo elää 1600-luvun Hollannissa, Verassa eletään 1940 – 1950 -lukuja.

Vera on romaanin päähenkilön Sandrinen tytär, joka syntyy äitinsä hääyönä jääkylmään huvilaan. Sandrine on 16-vuotias, kun saksalainen upseeri tappaa hänen vastarintaliikkeessä mukana olevan äitinsä hänen silmiensä edessä. Sandrinen elämäntahto on niin voimakas että hän alistuu mukisematta kaikkeen mitä hänelle tehdään. On se sitten eläminen saksalaisten sotilaiden tai  yläluokkaisen ruotsalaisperheen luona.

Tarina on samalla kertaa uskomaton ja hyvin koskettava. Miksi äiti ei voi rakastaa lastaan, miksi homous on hirvittävää, miten riippuvaisia perheenjäsenet ovat toisistaan ja maineestaan. Samalla kertaa huolehtivaisia ja armottomia.

”Tämä perhe menee yli kaikkien rajojen salaisuuksineen ja konflikteineen. Valheita, skandaaleja, salaista vehkeilyä, mutta yhtä usein myös avointa peliä. Heillä on toisensa mutta he eivät näköjään pidä sitä etuoikeutenaan koska niin innokkaasti manipuloivat ja tallovat toisiaan.”

Anne Swärd kirjoittaa raskaistakin asioista kauniisti ja kuulaasti. Hän ei liioittele eikä myöskään kaunistele. Kaikessa kerrotussa on lumoa. Se kietoo lukijan keskelle elämää, jota ei usko edes olevan olemassa. Hieno romaani!  

Skoonessa asuvalta Anne Swärdiltä on suomennettu hänen esikoisromaaninsa Kesällä kerran (2012) ja läpimurtoromaaniksi nimetty Viimeiseen hengenvetoon (2011). 

Seppo Jokisen Lyödyn laki

Seppo Jokisen uutuutta Lyödyn lakia (CrimeTime 2018, 409 s.) lukiessa tuntui kotoiselta ja turvalliselta.  Sorin aseman poliisit ovat melkein enemmän tuttuja kuin naapurit. Tampereella kaikki tapahtuu tutuissa paikoissa - tai ainakin melkein. Komisario Koskinen on tutumpi kuin moni sukulaismies. Lyödyn laki on 23:s Koskisesta ja hänen työtovereistaan ja läheisistään kertova kirja. 

Jokinen on kirjailijana tavoittanut oman vakaan tyylinsä. Tarpeettomasti ei selitetä mitään, mutta dekkarin juonen käåänteet ovat uskottavia, osa ennalta arvattavia, osa ei. Jokisen kirjoja pidetään inhimillisinä ja sitähän ne ovat. Koskinen ei ole kyyninen poliisi, vaan hän herkistyy tarvittaessa, mutta tarvittaessa on myös hyvin tiukka. Uutuudessa pehmennystä tuo uusi koti, vihdoinkin Ulla Lundelin ja Sakari Koskinen ovat aloittaneet yhteisen elämän. On ostettu vanha omakotitalo Iidesjärven rannalta, läheltä työpaikkaa. Sopimus on ettei työasioita tuoda kotiin, mutta kuinka ollakaan tärkeimmät käänteet rikosten ratkaisemisessa käydään Koskisen-Lundenin keittön pöydän ääressä. 

Romaanin rikokset ovat tätä päivää. On valelääkäreitä, maahanmuuttajia auttavia lääkäreitä, huijari-kirjailijoita, työssä loppuun palamista, pettämistä, pettymyksiä, sairauksia, välittämistä ja välinpitämättömyyttä, katoamisia, mustasukkaisuutta. Tärkeänä todistaja on romaanissa pieni tyttö. 

 Vaikka rikokset ovat hyvin uskottavia, vastaavia tapahtuu varmaan kaiken aikaa, on romaanissa rakentava ja lämmin tunnelma. Paha saa palkkansa. Tärkeintä on että Koskinen ja kumppanit osaavat työnsä hyvin. Ei haittaa vaikka välillä poliisit piikittelevät toisilleen, eivät tahdo uskoa mitä toinen on saanut selville. Tosipaikan tullen vedetään yhtä köyttä ja ratkaistaan mahdottomaltakin tuntuvat ongelmat. 

    

Timo Saarron Kuoleman kuukausi

Marraskuussa 1918 elämä Suomessa ja Helsingissä oli hyvin sekavaa. Poliisit oli erotettu viroistaan. Järjestystä valvoi punakaartin miliisikunta. Miliisiksi kelpasi melkein kuka eristyksissä. Rautatiet palvelivat vain atahansa. Asemansa ja virkansa olivat säilyttäneet vain etsivän osaston poliisit. Järjestyslaitoksessa heillä oli ammattitaitoa, jota eivät miliisiksi nimitetyt pystyneet korvaamaan. Tosin joukkoon pääsi myös kun oli tarpeeksi hyviä suhteita.

Koko kaupunki oli eristyksissä. Rautatiet palvelivat vain Venäjän armeijan tarpeita. Viljan tuonti Venäjältä oli supistunut. Suomenlahdella Helsingistä lähteen vallitsi purjehduskielto. Kaupungissa nähtiin nälkää.

Timo Saarron Kuoleman kuukausi (Karisto 2018, 310 s., Vuoden johtolanka 2018 -palkinto) sukeltaa keskelle tätä kaaosta. Kun kirjan päähenkilöksi nouseva miliisi ja virastaan syrjäytetty poliisi törmäävät ruumiisiin ja sitä kautta selvittämättömiin murhiin, on luettavana huikea ajankuva. Molempien asema sekavassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on tukala. Ja vielä tukalammaksi kaikki muuttuu heidän päästessä jäljille siitä mistä murhissa oikein on kyse.

Kirjan sisäkansissa on karttapiirrokset kirjan tapahtumapaikoista Helsingin kantakaupungissa ja Helsingin Sörnäisissä. Huomaavaista on ollut liittää mukaan myös nimilista kaduista, joiden nimet ovat sadassa vuodessa muuttuneet. Merkillisellä tavalla tuntee olevansa tapahtumien keskellä, kun tietää paikat, joista puhutaan ja joissa tapahtuu. Paikka paikoin kuvaus on turhankin seikkaperäistä.

Kuoleman kuukausi välittää hyvin sen epätietoisuuden, jonka vallassa kaupungissa eletään. Välillä poliisireservaatti humaltuu Kaivohuoneella, välillä ollaan siveyspoliisin tiloissa, välillä yritetään auttaa aviottoman lapsensa kanssa elävää yksinäistä naista ettei tämän tarvitsisi lähteä hankkimaan elantoaan kadulta tai ollaan mukana hurmoshenkisessä hengellisessä kokouksessa.

    

Timo Saarron palkittu dekkari tuo uudenlaisen lisän sadan vuoden tapahtumista kertovien kirjojen runsaslukuiseen joukkoon.

  

Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen

Romaani neljän sukupolven perhekunnasta Pohjanmaalta. Tuntuu että Satu Vasantola on saanut mahdutettua esikoisromaaniinsa En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018, 379 s.) kaiken mitä elämässä voi tapahtua. On yrittämistä, perheväkivaltaa, rikoksia, pettämistä, rakkautta, maahanmuuttajia, synnytyksiä, kuolemia – ylipäätään elämä kaikessa kirjossaan.

Vasantolan esikoisesta tulee vääjäämättä mieleen Tommi Kinnusen Neljäntien risteys, Pauliina Rauhan Taivaslaulu ja Rytisalon Lempi. Koin lukevani jotain samanlaista. Rehellistä ja väkevää kuvausta suomalaisesta elämänmenosta ja meistä eri-ikäisistä ihmisistä. Tällä kertaa mukana ovat myös maahanmuuttajat.

Susanna on lähtöisin Pohjanmaalta pienestä kylästä työläisperheestä. Isä on ankara ja pieksee lapsiaan pienestäkin rikkomuksesta. Susannan turvapaikka on enon perheen luona ja mumman – äidinäidin kodissa. Mumma on romaanin sydän, Susanna tärkein kertoja. 

Mummakaan ei ole päässyt elämässä helpolla. Lapsia on neljä, mutta on myös se ensimmäinen, josta ei puhuta. On alkoholisoitunut mies, mutta on myös toinen, rakas mies. Mumma ymmärtää ja rakastaa lapsiaan, heidän lapsiaan ja näiden lapsia. Rakkaus ei vain aina paranna kaikkea pahaa mitä on ympärillä.

Susanna lähtee ylioppilaaksi tultuaan kotikonnuiltaan pois ja päättää ettei palaa sinne koskaan. Mutta kun juristin paperit on hankittu, tarvitaan hänen apuaan enon nopeasti laajenevassa rakennusliikkeessä. Susannan työnä Helsingissä on auttaa maahanmuuttajia. Auttamishalussaan hän on majoittanut kotiinsa Fatiman lapsineen ja veljineen.

Siinä missä Susanna on tehnyt pitkän matkan Pohjanmaalta Helsinkiin – etenkin henkisesti, on Fatima tehnyt painajaismaisen matkan Irakista Pasilan poliisiaseman kautta Susannan asuntoon. Samanlaisella tarkkanäköisyydellä kuin meidän suomalaisten elämänmenoa Satu Vasantola kuvaa myös irakilaisten elämää ja pakenemista.

Romaanin rakenne rikkoo aikarajat. Eri luvut kertovat eri vuosista. Kaukaisin on vuosi 1939 ja viimeisin vuosi 2029. Aikajanan rikkominen tekee romaanista kiinnostavamman. Henkilöt tulevat eri tavalla tutuksi, kun kaikki ei paljastukaan aikajärjestyksessä.

En palaa takaisin koskaan, luulen on samalla kertaa rankkaa ja helppoa luettavaa. Elämä kaikkineen on toisenlaista mitä siltä etukäteen odotamme. Rakastaminen ei ole aina helppoa eikä toisen ymmärtäminenkään.  Vasantolan romaani on kuin elämä itse, yllätyksiä täynnä.   

Kristiina Vuoren Elinan surma

Balladi Elinan surmasta on syöpynyt mieleen syvästi. Kertoohan se Laukon kartanossa Vesilahdella, lähellä Tamperetta, kotikaupunkiani sattuneensa kolmoisdraamasta 1400-luvun lopulla. Balladista on syöpynyt mieleen itsestään selvät asiat: Elina on hyvä ja viaton, Kirsti paha, viettelevä nainen ja Klaus Kurki kiusaukseen lankeava, mutta liiaksi pahantahtoisia kanssaihmisiään kuunteleva korskea kartanon isäntä.

Kristiina Vuori murtaa historiallisilla romaaneillaan pinttyneitä myyttejä. Elinan surman (Tammi 2018, 320 s.) selitysosassa hän rehellisesti kertoo, että hän on ottanut itselleen vapauden kertoa Elinan surma -balladin tapahtumat niin kuin ne Laukon kartanon historiasta ja tämän päivän ympäristöstä käsin olisivat voineet tapahtua.

Elinan surma on monella tavalla lumoava romaani. Se tempaa lukijan mukaan huikeaan seikkailuun. Kaikenhan pitäisi olla balladin perusteella itsestään selvää. Mutta ei välttämättä! Kirsti ei Kristiina Vuoren romaanissa ole pahantahtoinen ja itsekäs viettelijä, vaan hän on olosuhteiden uhri. Kartanon isännällä on rajoittamattomat oikeudet ottaa rakastajattarekseen tai yhden yön kumppanikseen kenet tahansa palkollisen. Kirstiä ei suojaa edes se että hän on ollut kasvattina orvoksi jäätyään arvotalossa. Elinahan on hänen kasvinkumppaninsa, melkein sisar. Kirsti ei kelpaa kartanon emännäksi, vaikka emäntäpiikana taitaa kaikki tehtävät ja taidot.

Romaani on huikea matka 1460-luvun Suomeen. Vaikka Laukossa on oma pappi, on elämä taikojen ja uskomusten ympäröimää. Kaikki asiat pitää tehdä määrätyssä järjestyksessä, on uhrattava ja uskottava. Erilaisilla yrteillä ja tarvekaluilla, oikeastaan taikaesineillä voidaan tarvittaessa vahingoittaa toista tai suojella itseään pahoilta hengiltä.

Kun Kirsti menettää odottamansa tyttären, ei hänen kaunallaan ja katkeruudellaan ole enää mitään rajoja. Niinpä hän lähtee mukaan imettäjä-äitinsä pojan alhaiseen juoneen. Kaikki saavat kavalan tuhopolton seurauksena rangaistuksensa, mutta Kirsti saa myös elämälleen uuden sisällön ja suunnan. Romaanissa ei käy yhtä pahasti kuin runossa.

Omakin mielikuvani Kirstistä on pitkälti muovautunut balladin viimeisestä säkeestä: ”Se oli menoa nuoren miehen,/Kanssa nainehen urohon;/Kirsti rakkina perässä.” Romaani päättyy kauniisti: ”Me emme ole yhdessä nyt, mutta aina on olemassa huominen. Ja jonakin päivänä huominen ei ole enää tulevaisuutta.”

Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla voi perehtyä historiallisiin nimityksiin, asioihin ja ilmiöihin. Samoin kirjailija on koonnut sinne tietopaketin Elinan surman historiallisista taustoista.

On hienoa että kirjailija tarttuu aiheeseen, joka on kaikille tuttu ja josta ei pitäisi olla muuta kerrottavaa kuin se mitä on kirjoitettu ja kerrottu jo moneen kertaan. Elinan surma on lumoava romaani. Se on hieno sukellus historiaan ja oivaltava tulkinta tutusta tarinasta.           

Muita Kristiina Vuoren historiallisia romaaneja:
Näkijän tytär, Siipirikko, Disa Hannuntytär, Neidonpalula, Kaarnatuuli ja Filippa.

Pauliina Rauhalan Synninkantajat

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) sai monia palkintoja ja siitä on tehty näytelmäkin. Äidinkielen opettajan kirjoittama romaani kosketti lukijoita. Synninkantajat (Gummerus 2018, 367 s.) on tarina vanhalestadiolaisten elämästä 1970-luvulla pienellä Pohjanmaan paikkakunnalla. Kirjan kertojina on alakouluikäinen Aaron, hänen isoisänsä (isänisä) Taisto, mummo Aliisa (äidinäiti) ja Aliisan tytär Auroora.

Taisto on kalastaja, maallikkosaarnaaja ja seurakuntansa vanhin, tinkimätön uskossaan ja puuhissaan.  Aliisa laulaa kirkkokuorossa, osallistuu diakoniapiiriin eikä vahdi vääränlaiseen mieheen rakastuvaa tytärtään. Aaron rakastaa ja ihailee molempia isovanhempiaan. Pienen pojan maailmassa pitäisi olla vain rakastavia ihmisiä eikä Rauhanyhdistyksen tiukkojen sääntöjen vahtijoita.

Synninkantajat on koskettava, hitusen ahdistavakin kuvaus omaan uskoonsa käpertyvien ihmisten ahdasmielisyydestä. Taiston tinkimättömyys on hyvin epäinhimillistä ja hänen tekoihinsa ja ajatuksiinsa on luonnonrakkaudesta huolimatta vaikea samaistua millään tavalla. 

Aliisa on uskovainen, joka todella rakastaa läheisiään. Senkin jälkeen kun Aliisa on saanut kirjeen Rauhanyhdistyksen johdolta, hän on toiveikas. ”Valo värjäsi taivaalle juovia, jotka kiermursivat korkealle niin kuin oranssit ja punaiset polut. Usko muuttui, onneksi. Se tervehtyisi taas, vaikkakin järkytyksen ja torjunnan kautta. Hän selviäisi tästä. yhteisö selviäisi tästä.”

Romaanissa on myös tämän päivän matkaaja, joka etsii vastausta siihen miksi Rauhanyhdistyksen yhteisöllinen vaikutus oli niin suuri. Matkakertomukset jäävät kuitenkin irralliseksi.

Paljon paremmin tarinaa kantaa ja vie eteenpäin monenlaiset lainaukset niin Raamatusta kuin muustakin kirjallisuudesta.

Luonto on keskeisessä osassa kirjassa. Se lohduttaa ja kannattelee ihmisiä, joiden on välillä vaikea ymmärtää mitä ympärillä ihan oikeasti tapahtuu. Romaanin kieli on kuulasta ja kaunista. Välillä kietoo sisäänsä kaiken raskaan ja käsittämättömän mitä tapahtuu. 

Ravisteleva ja tärkeä romaani.

Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918

Mike Pohjola Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018, 525 s.) on erilainen romaani. Sitä ei lueta kannesta kanteen, vaan heti aluksi lukijan on määrä valita itselleen roolihahmo. Kirjailija Mike Pohjola on myös pelisuunnittelija ja tätä taitoaan hän käyttänyt hyväksi kirjoittaessaan sadan vuoden takaisista tapahtumista.

Roolihenkilölle käy juuri yhtä sattumanvaraisesti kuin oikeassakin sodassa vuonna 1918. Hengestään voi päästä kun on väärässä paikassa väärään aikaan riippumatta siitä onko punakaartissa vai suojeluskunnassa.

Mike Pohjolan kirjassa vuoden 1918 tapahtumat ovat hyvin moninaiset. Roolihenkilö voi löytää itsensä Muurmannin legioonasta, olla mukana Viipurin pamauksessa, marssia voitonparaatissa Helsingissä, kitua vankileirillä, kokea saksalaisten maihinnousun, olla Lapin suojeluskunnan jäsen tai siviilinä joko omalla alueella tai vihollisalueella. Mahdollisuuksia on kymmeniä.  

Välillä ”sorruin” lukemaan kirjaa kronologisesti ja se toimi myös niin. Pohjola kirjoittaa hyvin elävästi ja vauhdikkaasti. Kirja on harvinaisen moniulotteinen ja vauhdikas. Pelimäisyys ei vähennä sen kirjallista arvoa. 

Kirjan tyyli on hyvin ytimekästä, virkkeet lyhyitä ja sisällöltään hyvin konkreettisia. ”Rautatieasemasta taistellaan ja yhtenä päivän kylänraitilla makaa kuolleita sotilaita. Naamaltaan he ovat valkoisia ja sohjoinen maa ympärillä on punaista.”

Tampereella Suomen pelimuseossa voi pelata lautapeliä Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918. Peli tuli myyntiin joulun alla 1918 ja sitä myytiin kirjakaupoissa. Tämän ajan pelimaailman mallin mukaan rakennettu romaani on oiva ja opettavainen retki vuoden 1918 tapahtumiin.