Unohtumaton lukukokemus

Kirja on järkelemäinen. Siinä on 557 sivua ja teksti pientä ja tiuhaa. Mukana tämä päivä, tulevaisuus ja menneisyys. Juonen kulku ennen kokematon ja koko kirja jotain sellaista jota ei kuvittelisi koskaan lukevansa. Tätä kaikkea ja paljon muutakin on Jussi Valtonen Finlandia-palkinnon saanut He eivät tiedä mitä he tekevät (Tammi 2014).  

, synnytysmasennuksesta kärsivä nainen, isänsä hylkäämä poika, eläinkokeisiin perustuva tutkimus, teknologinen keksintö, jota ei oikeastaan ole olemassakaan, eläinaktivisteja, elämä kaikilla tahoilla ja kaikilla tasoilla.

Jussi Valtonen kykenee käsittämättömällä tavalla pureutumaan lukuisiin aikamme ilmiöihin. On sama onko kertomisen näkökulma miehen, maisen, nuorukaisen tai lapsen. Kirjan henkilöt ovat kykenemättömiä tulemaan toimeen kenenkään kanssa – ei oikeastaan edes itsensä kanssa.

Amerikkalaisen tutkijan näkemys suomalaisesta tiedemaailmasta on kaikkea muuta kuin imartelevaa. Kirjailijalla on kokemusta toisenlaisesta maailmasta USA:ssa. Romaani on tulvillaan sivalluksia meidän aika lailla sisäänpäin lämpiävästä arvomaailmastamme.

Valtosen romaani on aikalaisromaani enemmän kuin mikään muu romaani pitkään aikaan. Huikaiseva lukukokemus. Onko se nyt niin hyvä kuin väitetään, kysyy moni. Se on !!!!  

Sibeliusten arkea

Olen jo pitkän aikaa pitänyt Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) kirjoista. Hän kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä menneitä vuosikymmeninä. Aluksi vierastin ideaa nuoresta tytöstä, joka on piikana tai lapsenpiikana suomalaisissa kulttuurikodeissa. Syrjästäkatsojan tarinoiden sarjan ensimmäisessä romaanissa Paimentyttö Ida päätyi Topeliuksen perheeseen. Tuntui että satusetä-Topeliuksen arkipäivän elämän kuvaus ei oikein luonnistanut.

Sarjan toisessa osassa Ida on lapsenpiikana Sibeliuksen perheessä. Lapsenpiika, syrjästäkatsojan tarinoita II (Otava 2014) on monella tavalla luontevampi kuin ensimmäinen osa. Saattaahan olla että nykypäivän lukijan on vaikea ymmärtää sitä että tyttö voi 15-vuotiaana olla vieraan palveluksessa.

Idasta kasvaa Lapsenpiiasta itsetietoinen nuori nainen. Hänen ansiostaan Sibeliuksen perhe selviytyy arjestaan siedettävästi. Rahapulaa podetaan aina, jopa niin että suurimmassa hädässä Ida lainaa omat säästönsä isäntäperheelle. Säveltäjä säheltää Helsingissä, kun muu perhe melkein näkee nälkää Keravan Mattilassa, minne muutetaan halvemman vuokran takia. Ympärillä on myös väkeä, joka ymmärtää toisten ahdinkoa.

Riipaisevinta romaanissa on perheen nuorimman tyttären sairastaminen ja menehtyminen. 

Olen tähän asti – eri tahoilta saamieni tai haalimieni tietojen perusteella – pitävät Aino Sibeliusta taitavana ja aikaansaavana perheenemäntänä. Hän on kiinnostunut puutarhan hoidosta, mutta kaiken käytännön hoitamisen hän kuitenkin onnistuu siirtämään Idalle. Ja voimia ja kykyä selviytyä hankalista tilanteista, on nuorella Idalla kosolti enemmän kuin Aino Sibeliuksella.

Romaanissa tutustuu myös Ainon äitiin Elisabet Järnfeltiin, Jeanin veljeen Christian ”Kitti” Sibeliukseen, tulevaan ylilääkäriin ja professoriin ja hänen sisareensa Lindaan.

Enni Mustonen ei kiillottele eikä nöyristele kulttuuri-ikoneiden edessä. Sibeliuskin on välillä rakastava aviopuoliso, hellä isä, mutta välillä armoton juhlija ja itsekäs säveltäjä, jonka työrauha on ylitse kaiken muun. Seuraavaksi mennään Helsinkiin Elisabetinkadulle Albert Edelfeltin palvelukseen.

    

Ei vanhuus ole naurun asia

Ruotsalainen toimittaja-kirjailija Catharina Ingelman-Sundberg päätti kirjoittaa menestysromaanin. Kakkua, kiitos! (suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms 2014) romaanista tuli menestys. Sitä on käännetty monille kielille ja kiitetty laajasti. Maineen myötä Ingelman-Sundberg on paljastanut olevansa sukua J.L.Runebergille.

Romaanissa on pääosassa visikko: kaksi miestä ja kolme naista. He asuvat vanhusten palvelutalossa, kyllästyneitä ja tympääntyneitä huonoon kohteluun, tapahtumattomuuteen ja muihin asukkaisiin. Viisikko oivaltaa että vangit elävät paremmissa oloissa kuin vanhukset ja niinpä he päättävät heittäytyä rikollisiksi ja tavoitella hyvin kohdeltavan vangin osaa.

Tarina etenee hieman verkkaisesti, mutta romaani on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Oikean rikoksen tekeminen ei ole helppoa, vaikka rikolliset tekevät pohjatyöt huolellisesti. Rikoksen on oltava myös riittävän suuri, jotta sen takia päätyisi vankilaan.

Romaanissa tuodaan hyvin esille yksityisessäkin palvelutalossa rehottava vanhusten huono kohtelu. Kukaan ei edes huomaa vaikka viisikko on poissa ”kotoaan” päiväkausia. Samaa kritiikkiä on Minna Lindgrenin hyvin suosituissa romaaneissa Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset.

Romaani on oivallinen väline ironiselle kuvaukselle siitä millä tavalla vanhuksia nykyisin kohdellaan. Mutta aina en oikein jaksa innostua tästä taiteenlajista. On helppo nauraa dementoinutta näyttelevälle Leena Uotilalla Helsingin Kaupunginteatterin Vielä ehtii –näytelmässä. Samaa näytelmää esitetään ainakin Tampereen Komediateatterissa. Nauru ei aina ole edes aitoa, vaan pikemminkin vaivaantunutta.  

Vai olenko vain huumorintajuton ja ennakkoluuloinen! Kerron mielelläni hupaisia sattumuksia isäni elämästä hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan, joiden aikana hän kärsi dementiasta. Mutta pitääkö vakavien asioiden ja asiattomuuksien avulla rakentaa viihdettä.

Ehkäpä tunnen liian monta liki 90-vuotiasta hyvin itsenäisesti elävää, selväjärkistä ja toimintakykyistä vanhusta. Heidän puuhissaan ei ole mitään huvittavaa. Vaikka jokainen ei aina saakaan sitä apua mitä tarvitsee nopeaa tahtia, on asioilla taipumus järjestyä. Monessa tilanteessa vanhuksen oma asenne on se kaikkein tärkein. Ei siinä tarvita ulkopuolisia naurajia. Jos naurattaa niin teemme sen yhdessä, yleisöä ei siihen tarvita.  

Kun elämä menee hyvin ja huonosti

Norjalainen Per Pettersson on julkaissut vain kolme romaania. Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011) ihastuttivat niin kriitikot kuin lukijatkin. Pidin niistä hyvin paljon, 

Uusin romaani En suostu (suom. Katriina Huttunen, Otava 2014) on yhtä laadukas ja ainutlaatuinen kuin aikaisemmatkin. Kaksi poikaa Jim ja Tommy eivät ole tavanneet vuosikymmeniin. Kun Tommy ajaa hienolla autollaan aamuhämärässä siltaa pitkin tunnistaa hän kalastajien joukosta Jimin. 

Tommyn lapsuus oli koettelemuksia täynnä ja Jim puolestaan eli uskonnonopettaja-äitinsä kanssa turvallisesti. Varjopuolena elämässä oli ettei Jimillä ollut isää. Tommylla oli kaksi sisarta ja veli, väkivaltainen isä ja äiti, joka katosi. 

Tommy yritti pitää sisaruksistaan huolta, mutta lopulta lapset otettiin huostaan ja sijoitettiin eri perheiseen. Tommy kadotti yhteyden sisaruksiinsa. Hän asui naapurissa eläneen yksinäisen miehen luona. Tommyä eivät lapsuuden karut kokemukset nujertaneet - päinvasoin. Hänestä tuli menestynyt liikemies ja Jimin elämä luisui alamäkeä.

Petterson punoo tarinan poikien elämästä hienosti. Hän rikkoo aikajanan ja tapahtumien kulun. Hienovireistä kuvausta niin nuorten kuin aikuistenkin miesten elämästä – unohtamatta Tommyn äitiä ja sisarta. Kirjan sykähdyttävin kohtaus - ainakin minulle - oli se kun Tommyn sisar melkein pääsee heidän kadonneen äitinsä jalanjäljille. 

Norja ja Oslo ympäristöineen on kirjassa vahvasti läsnä. Välillä kerrotaan nimeltä ihan jokainen tie mitä pitkin ajatetaan. Nimet eivät kerro minulle mitään, mutta kaikesta osasi luoda mielikuvan ja aistia norjalaisen yhdyskunnan sielua.    

Wenla ja veljekset

Mikä keksintö! Että joku keksiikin kirjoittaa romaani nykypäivän seitsemästä veljeksestä. Riina Katajavuori keksi ja laittoi kirjansa nimeksi Wenla Männistö (Tammi 2014). Seitsemän äiditöntä poikaa, joilla on kolme eri isää, asustaa rappiotilassa olevassa omakotitalossa Käpylässä. Pojat tappelevat tietysti toukolalaisten kanssa, vierastavat koulunkäyntiä ja työntekoakin.  Ovat omapäisiä ja ihastuttavan erilaisia, mutta melkein samanlaisia kuin Kiven Nurmijärvellä tömistäneet veljekset.

Romaanin rakenne on yhtä ihastuttava kuin koko tarinankerronta. Yksi poikien isistä on afrikkalainen Ben. ”Ben oli niin tavallinen, mutkaton, teeskentelemätön ja suora, ettei haitannut yhtään, jos hänessä oli jotakin epäsymmetriaa. Oli minussakin. Jokainen meistä kenottaa jostain kohtaa vinossa kuin haapa myrskyssä, kun oikein tarkkaan tiiraa.” 

Kuvaus on poikien äidin Allin muistelua. Alli on kuollut ja muistelee elämänmenoaan pilven reunalta. Pojat puuhaavat paljon sellaista mitä äiti ei oikein hyväksy, mutta ei hän rakkaita poikiaan tuomitsekaan. Alussa tietysti tuntuu siltä, että poikien puuhista ei tule yhtään mitään. Ei tullut Kiven veljestenkään, mutta loppua kohti kaikki tietysti seestyy.

Onhan Wenla ihana 

Wenla asustaa kätilö-isänsä kanssa ja yrittää murrosikäisen sitkeydellä saada äitinsä kertomaan kuka on hänen isänsä. Mutta äiti ei millään tohdi paljastaa, että hänen yhden yön rakkautensa on muuttanut Thaimaahan ja puuhastelee siellä mitä puuhastelee. Hieman vahingossa totuus selviää Wenlalle. Maija-äiti on turhaan elänyt salaisuutensa kanssa vuosikausia.

Katajavuori kuvaa nykypäivän nuoria ihastuttavalla otteella. Nuoret puuhailevat ja törmäilevät kuten ikään ja elämänmenoon kuuluu. Iäkkäämpi lukija on välillä ihan ymmällä. Näinkö se nykyisin menee? Välillä nuoret heittäytyvät ajattelemaan sotaa, välillä tärkeintä ovat vaatteet tai kuntoilu, seurustelu ja ne aina niin käsittämättömän typerät vanhemmat.

Melkoisen tietopaketin saa nuorten suosimasta musiikista, leffoista ja muistakin muotijutuista. Runoilija Katajavuori on myös kirjoittanut romaaniin runoja, biisejä – miten vain niitä haluaa nimittää. Ne helisevät ja soivat lukijan korvissa samalla ihastuttavalla tavalla kuin Kivenkin tekstit.

Lopussa kaikki seestyy

Joutuuhan Wenla moneen kertaan vastaamaan kysymykseen kenet veljeksistä hän oikein aikoo ottaa. Katajavuoren Wenlassa kaikki tapahtuu ihan niin kuin oikeassa Seitsemässä veljeksessä, mutta oman aikamme tapojen ja menojen mukaan.

Erehtyypä Wenla väärän veljeksen matkaan ennen kuin hänelle selviää että Jusahan se oikea on. Eikä Wenla pääse ”väärästä rakkaudestaan” ihan ilman seuraamuksia, mutta sekin asia hoituu.

Lohdutonkin voisi olla kertomus noista isättömistä ja äidittömistä pojista, mutta onneksi Riina 

Katajavuori antaa hyvän voittaa ja elämän kulkea kelvolliseen suuntaan. Ihastuttavan erilainen romaani, jonka hieman rosoinen tyyli ja sanallinen kikkailu tekevät siitä virkistävän ja koskettavan kaikessa karheudessaan.    

   

Olli Jalosen kesä

Eletään vuotta 1972 Hämeenlinnan liepeillä. 17-vuotias lukiolaispoika päätyy kesätöihin peltihommiin. Hänen isänsä on saanut ”slaagin” ja perheen käytössä puoli vuotta ollut Taunus on pakko palauttaa auton myyjälle. Alunperin oli tarkoitus maksaa autoa kaksi kertaa vuodessa. Kun isä ei kykene maksamaan puolen vuoden käytöstä kertynyttä maksua, päättää poika hoitaa asian isänsä puolesta – salaa isältään.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014, 509 s.) on kertomus yhdestä kesästä. Kesään mahtuu pelti- ja putkimiesten elämän seuraamista, ystävystymistä kehitysvammaisen pojan kanssa, rakastumisia ja poikuuden menettämistä, radioamatöörien omia radiolähetyksiä, poikakavereita, isän terveyden horjumista ja äidin yletöntä työntekoa.

Aikuisten maailma näyttää nuorukaisesta välillä hyvin hämmentävältä. Seurustellaan ja ei seurustella, ollaan ystäviä ja ei olla ystäviä, mikään aikuisten elämänmenossa ei ole johdonmukaista. Olli Jalonen on tavoittanut uskottavasti ajan poliittisen tunnelman, eri puolueisiin kuuluvien miesten näkemykset ovat reilusti erilaisia eikä yhteisymmärrystä aina synny työtoverien kesken. Kekkosen rooli kummittelee taustalla hyvin voimallisena.

Lukio ei ole minun paikkani

Romaanin viiteen sataan sivuun mahtuu paljon arkipäivän elämän kuvaamista. On se sitten työntekoa tai ihan tavallista kotonaoloa. Olli Jalonen on taituri tällaisten asioiden kertomisessa ja analysoimisessa. Pakostakin ihastelee miten tavallisesta asiasta tulee merkityksellistä.

”Ei se ole paljon vihellellyt kevään jälkeen, siinä huomaan, en ole ainakaan sattunut kuulemaan. Sellaisen mitä ei ole ollut, huomaa vasta kun taas on”.

Vanhempien elämänohjeet ovat hyvin niukkoja. Perheenjäsenet eivät turhia puhu keskenään. ”Kun en kysy muuta, se aloittaa että jokaiselle meistä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempään”, neuvoo äiti poikaansa joka ihmettelee isän saamaa naisen allekirjoittamaa postikorttia.  

Erityisen hienovaraisesti Olli Jalonen kuvaa nuoren miehen päätöstä lopettaa lukiossa opiskelu. Vähitellen mieleen hiipuu ajatus että ehkäpä hänen paikkansa on enemmänkin työmiesten loputtomassa ketjussa kuin koulua käyneiden riveissä.

Ensin hätkähdin oliko todella niin että työläiskodin lapsi ei vuonna 1972 voinut mutkattomasti ajatella koulunkäynnin jatkamista ylioppilaaksi. Jo kymmenen vuotta aikaisemmin korkeakoulujen ja yliopistojen ovet olivat avautuneet meille monille työläiskotien lapsille.

Miehiä ja ihmisiä on hieno romaani. Se on hiottua ja harkittua kertomista, tyylillisesti hyvin karua, mutta samalla hyvin sisältörikasta. Mitään turhaa ei kerrota, vaikka koko kesän kuvaamisen tarvitaan yli 500 sivua.   

Uusi hieno ruotsalainen dekkari

Minulla on häkellyttävän hieno tunne. Olen tutustunut uuteen hyvään ruotsalaiseen dekkarien kirjoittajaan. Kristina Ohlsson on palkittu ja kiitetty kirjailija. Ei haittaa vaikka aloitinkin tutustumisen hänen kolmannesta Fredrika Bergman -kirjastaan. Varjelijat (suom. Outi Menna, ESOY 2011, 500 s.) on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun.

Juonen kehittely on huikea. Loppusivuille saakka lukija on yhtä kadoksissa punaisten lankojen kanssa kuin poliisitkin. Vaikka välillä on aina pari sivua poliisien kuulusteluista, jotka on pidetty sitten kun kaikki on ohi. Eivät nekään aukaise rikosten syitä eikä seurauksia. Poliisitkaan eivät erehtymättömiä työssään silloin kun tapahtumat sivuavat heidän läheisiään. Tällä kertaa avopuolisoa ja veljeä.

Henkilöitä niin kuin ruumiitakin on useita. Kirjassa on rinnakkain monta asiaa tutkittavana. On vanhoja ja uusia rikoksia. On vuosikymmeniä maassa maatuneita ruumiita ja hiljattain surmansa saaneita. Vaikka rikokset ovat Varjelijoissa hyvin raakoja ja käsittämättömiä, eivät ne kaikessa karmeudessaan ole ylitsepääsemättömän vastenmielisiä.

Kristina Ohlsson osaa taitavasti kuvata kirjansa monet eri henkilöt. Heistä jokaisesta muodostuu helposti oma yksilöllinen persoonansa. Useinhan poliisit tyypitellään niin että tuntuu kuin monessa eri dekkarissa seikkailisivat samat miehet ja naiset. Olssonin poliiseilla on kullakin oma yksityiselämänsä. Ei haittaa vaikka tapahtumia heidän elämässään on tavallista runsaammin: aviopuolison kuolema, onnettomuudessa vammautunut veli, hajoamisen partaalla ollut avioliitto, pakkomielteinen jämäytyminen vanhaan rikokseen. 

Tällä kertaa ruosalaisesta dekkarista puuttuu yhteiskunnan kritisointi ja analysointi. Ehkäpä se tkee Ohlssonin kirjasta selkeän ja helppolukuisen. 

Nuorempana en tohtinut lukea dekkareita koska niiden tapahtumat tunkeutuivat uniin ja jäivät askaruttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Nyt huomaan miettiväni rikoksen selvittäjien ajatusmaailmaa ja heidän yksityiselämäänsä. Rikolliset ja rikokset jäävät taka-alalle - jollain merkillisellä tavalla osaan etäännyttää ne ajatusmaailmastani. 

Fredrika Bergman -sajasta ovat aikaisemmin ilmestyneet Nukketalo ja Tuhakaunot. Neljäs osa Paratiisiuhri ilmestyi tänä keväänä. Ne kaikki on pakko saada luettavaksi. 

   

Veijarimainen talousneuvos ihastutti

Neljässäkymmenessä vuodessa seitsemäntoista romaania. Vuonna 1941 syntyneen Kaiho Niemisen tuotanto on kunnioitettava. Hän voitti esikoisromaanillaan Lovistoori Weilin + Göösin romaanikirjoituskilpailun vuonna 1972  ja jäi sen jälkeen vapaaksi kirjailijaksi. Nieminen on pureutunut kuvaamaan erityisesti suomalaista miestä.

Osasta hänen kirjoistaan olen pitänyt tosi paljon, osasta vähemmän. Mutta nyt yli 70-vuotias kirjailija yllättää. Trokari (WSOY 2013) on veijarimainen romaani tyhjätaskusta josta tuli äveriäs liikemies. Talousneuvos Viljo Kallioinen kertoo elämästään asianajalleen ja näistä muistiinpanoista on kirjailija loihtinut ihastuttavan elämäkerran. Suomenniemen suuri poika on yhtä fiktiivinen kuin hänen tekonsa ja menestyksensäkin, mutta tällainen Vikki Kallioinen olisi aivan hyvin voinut olla olemassa – ihan oikeastikin.

Isän kiroukset niskassaan kodistaan pois häädetty nuorukainen ”pääsee” mukaan pirtukauppaan. Reipas ja tarkkavainuinen nuorukainen rikastuu nopeasti. Hän elää itse hyvin säntillisesti ja oppii ammatin vaatimat taidot näppärästi. Kaiken lisäksi hänen sijoituksensa onnistuvat. Auttajana ja tukijana on vähän vanhempi ja kokeneempi yrittäjä-rouva, jota nuoren ja yrittelijään miehen seura kiinnostaa monella tavalla.

Kallioisen varallisuus karttuu, mikään ei epäonnistu. Mies päätyy Viipuriin. Hänen omistukseensa päätyy saha ja talo toisensa jälkeen. Sotavuodetkaan eivät horjuta miehen taloudellista asemaa. Toisen vaimon ansiosta ja avulla liiketoimet muuttuvat aina vain kukoistavimmiksi.

Nykyaika ei tietenkään enää ole yhtä auvoista kuin mennyt hyvä aika, mutta ei Neuvostoliiton sortuminen ja uudet tuulet ihan nujerra Vikkiä.  Naapurimaan liikemiesten kanssa on vain opittava käyttäytymään uudella tavalla.

Vanhoilla päivillään hän saa niskaansa velivainaan lesken, joka peräti rohkenee panetella talousneuvosta olan takaa. Kaunainen ja katkera nainen saa romaanissaan puheenvuoron omissa kirjeissään, jotka ovat herkullista luettavaa. Me kateelliset suomalaisnaiset yllämme tuolla saralle mihin vain!

Kaiho Nieminen on loihtinut Vilho Kallioisesta oivallisen romaanin. Romaanin kieli on hersyvää, se on täynnä reheviä sanontoja ja kielikuvia. Monella tavalla erilainen ja hauska romaani.  Kirjailijalle erityinen kiitos uudenlaisesta aluevaltauksesta.   

  

Tove Janssonin uskomattomat aikaansaannokset

Muumit ovat meidän kaikkien ystäviä. Niiden tekijä Tove Jansson syntyi sata vuotta sitten ja häntä on tänä vuonna juhlittu näyttävästi. Ateneumin näyttely paljasti miten tuottelias ja aikaansaapa hän on ollut. Maalauksia vaikka kuinka paljon, muumi-kirjoja ja sarjakuvia, romaaneja, novellikokoelmia.

Tuula Karjalainen on kirjoittanut ihastuttavan kirjan Tove Jansson – tee työtä ja rakasta (Tammi 2014). Kirjan alaotsikko on lainattu taiteilijan ex-libriksestä. Tove Janssonin elämä oli ristiriitoja täynnä, mutta myös antoisaa ja seesteistä. Karjalainen on tavoittanut muumien ”äidin” äänen ja ajatukset kirjassaan tosihienosti.

Tove Janssonin ääntä en ole koskaan kuullut mutta kirjaa lukiessa on välillä tunne että kirjailija itse kertoo itsestään. Tuula Karjalainen on tavoittanut välillä taiteen tekemisen vaikeuden kanssa painiskelevan maalarin mielentilat, välillä on pääpainoa Toven mies- ja naissuhteissa, välillä ollaan muumien maailmassa, välillä Toven maailmassa on vain meri.

Seitsämän vuotta Tove Jansson piirsi kuusi kertaa viikossa muumi-sarjakuvan englantilaiseen iltapäivälehteen The Evening Newsiin. Kun hän itse väsyi työhön, jatkoi sitä hänen veljensä Lars Jansson.   

Hienosti Tuula Karjalainen kuvaa myös Tove Janssonin vanhenemista ja vähittäistä luopumista monista tärkeistä asioista. Kirjassa on paljon tietoa jota en aikaisemmin ollut lukenut mistään.

Kirja on kaikella tapaa upea elämäkerta. Kirja itsessään on hyvin kaunis. On ilo lukea kirjaa, jossa on tavallista paksumpi paperi, joka on taannut sen että kuvat ovat hämmentävän hienoja ja kauniita.

Kävin Ateneumin näyttelyssä ja nyt saan nauttia monista maalauksista uudestaan.  

Itselleni oli hieno tieto ja löytö että Tove Jansson on maalannut Strömbergin tehtaan ruokalaan 1945 kaksi isoa maalausta.  

Idylliä ja sähköenergiaa Strömbergin Pitäjänmäen-tehtaan ruokasalia haluttiin sodan jälkeen piristää kookkaalla seinämaalauksella. Tehtaan johtaja, Janssonien perhetuttu, tilasi Tove Janssonilta tämän ensimmäiset kookkaat julkisiin tiloihin tarkoitetut maalaukset. Ensimmäisen maalauksen aiheena oli vapaa-ajan idylli, jossa hahmot nauttivat elämästään mielikuvitusmaisemassa.  Tilaaja ei kuitenkaan ollut teokseen tyytyväinen, ilmeisesti siksi, että sen edustama sähköala ei mitenkään näkynyt kuvassa. Niinpä Tove Jansson maalasi ilmaiseksi ensimmäiselle teokselle parin, jossa sähkö on hyvin selkeästi mukana: salamat halkovat taivasta ja kirkkaasti valaistu kaupunki saa sähköä korkeajännitekaapelia pitkin. Molemmat maalaukset on maalattu öljyvärillä pohjustetuille kovalevyille.

Olen aina niin iloinen kun löydän jotain merkittävää Pitäjänmäkeen liittyvää. Ilmari Kianto aloitti Punaisen viivan kirjoittamisen Pitäjänmäellä asuessaan 1909, Mannerheim kävi hallitusneuvotteluja salonkivaunussaan Pitäjänmäen asemalla 1944, Olavi Virta oli sähkömiehen opissa Strömbergillä, Unto Mononen yövahtina Valion tehtaalla, Martta Wendelin on asunut 1914 - 1§918 Pitäjänmäellä.  Paljon hyvää luettavaa    Muumi-kirjat: Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Kuinkas sitten kävikään, Vaarallinen juhannus, Taikurin hattu, Taikatalvi, Kuka lohduttaisi Nyytiä, Näkymätön lapsi, Mummipapan urotyöt, Mummipappa ja meri ja Vaarallinen matka sekä Outo vieras Muumitalossa. Nämä kaikki olen yli 30 vuotta sitten lukenut nuorimmalle tyttärelleni. Kirjat ovat tallessa ja nyt Kaisu-äiti lukee niitä nuorimmalleen. Tänä kesänä löysin Kertun kirjahyllystä Carll Lewisin Liisa ihmemaassa -kirjan, jonka Tove Jansson on kuvittanut.   Olen pitänyt kovasti myös Tove Janssonin aikuisten kirjoista. Kuvanveistäjän tytär on lukematta mutta se on Pitäjänmäen Eläkkeensaajien Lukupiirin listalla syksyllä. Parhaillaan luen Kesäkirjaa.  Paljon iloa olen saanut myös Aurinkokaupungista ja Kunniallisesta petkuttajsta. Novellikokelma Viesti sisältää Tove Janssonin valitut novellit.  Vain harva taiteilija pystyy Tove Janssonin mittaiseen tuotantoon. Miten paljon hän on tuottanut ja tuottaa edelleen iloa lapsille ja meille aikuiisille. Nyt lähden juomaan kahvia muumi-mukista. Ensin syön porkkanakiettoa muumi-kulhosta. Muumi-keksiä en kylläkään aio tänään syödä.

Siri Hustvedtin itsenäinen maailma

Jatkuvasti olen tilanteissa, joissa minut esitellään mieheni vaimona. Esittelijä olettaa että kolmas henkilö tuntee mieheni, joten sitä kautta selviää kuka minä olen. Aikoinaan se harmitti, mutta olen alistunut. Voihan olla niinkin että mieheni vaimona oleminen on sittenkin suurempi ansio mitä oletan.

Norjalainen Siri Hustvedt on kirjoittanut romaanin, jossa kuvataan miltä tuntuu olla taidekauppiaan hieman taiteita harrastava vaimo ja mitä leskeksi jäänyt nainen tekee oman taiteellisen minänsä mittauttamiseksi. Aiheesta ja asetelmasta huolimatta Siri Hustvedtin uusimman romaanin Säihkyvän maailman (suom. Kristiina Rikman, Otava 2014, 426 s.) kansilehden liepeessä kerrotaan että kirjailija asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin kanssa. Ei tälläkään kertaa käsitellä Siri Hustvedtiä itsellisenä kirjailija, vaan pitää muistuttaa kenen vaimo hän on.

Säihkyvässä maailmassa Harriet Burden päättää leskeksi jäätyään selvittää miten hänen tekemäänsä taiteeseen suhtaudutaan, kun teosten tekijänä on mies ja mielellään aika nuori mies. Hän saa houkuteltua hankkeeseen mukaan kolme nuorta miestä. Raha on houkutin mikä saa miehet tarttumaan tarjoukseen.

Kolme miestä ovat taustoiltaan hyvin erilaisia. Yksi heistä on jo ansainnut nimeä taiteilija, toiset ei. Eikä heistä kauhean paljon kuullakaan näyttelyjen jälkeen lukuun ottamatta itsemurhan tekijää, joka kuvaa oman kuolemansa.

Romaani on rakenteeltaan hyvin kiehtova. Siinä eri henkilöt kertovat mitä oikeasti tapahtuu heidän mielestään. Aina välillä tarina etenee päähenkilön omien päiväkirjamerkintöjen avulla. Tarinaa kasvaa ja kehittyy näiden eri mielipiteiden ja näkökulmien kompinaationa. Teos on tulvillaan myös filosofista pohdintaa taiteen merkityksestä. Sitaatit on lähdeviitteineen tarkkaan taltioitu. Harriet Burdenin toiminta on hyvin punnittua ja harkittua.  

”Elääkö maanpäällisessä vai päänsisäisessä maailmassa? Tulla nähdyksi ja tunnistetuksi, vai piileksiä ja ajatella itsekseen? Näyttelijä vai erakko? Kumpi? Hän halusi kumpaakin – olla sekä sisällä että ulkona, pohtia ja toimia.”

Loppujen lopuksi taidemaailma ei niin paljon hätkähdäkään Harrietin hankkeesta kuin hän itse on olettanut. Miten 60-vuotiaan naisen taideteokset muka voisivat olla alle 30-vuotiaitten miesten tekemiä. Mutta ne vain voivat. Kukaan ei epäile eikä hämmästele miksi juuri tämä miestaiteilija on tehnyt tällaisen teoksen. Liioin näyttelyt eivät saa mitään sensaatiomaista huomiota. Selvää on että jos niiden oikea tekijä olisi ollut näyttelyn töiden tekijä oikeasti, olisi huomio ollut vielä vähäisempää.

 Romaanin kiehtovuus on henkilökuvauksessa. Kertojien äänet ovat erilaisia ja ne tekevät romaanista moniulotteisen ja monipolvisen. Romaanin loppu on hyvin vaikuttava. Harvoin olen lukenut niin sykähdyttävää kuvausta kuolemisesta. Välillä kysyin miten tämä liittyy tähän kokonaisuuteen, mutta liittyyhän se. 

Ehkäpä Harriet Burdenin kuoleman kuvaus jollakin tavalla sovittaa sen kaunan ja katkeruuden joka heijastuu hänen kaikesta toiminnastaan. 

Tuntuu että normaalia hänen elämässään on vain suhde omaan tyttäreen. Poikakin on jäänyt jollakin tavalla vieraaksi. Ainakin minulle jäi itämään ajatus että sittenkin Harrietin työt olisivat saattaneet herättäää enemmän huomiota amerikkalaisessa taidemaailmassa jos hän olisi laittanut ne esille omalla nimellään. En halua antaa periksi siinä että maailma on nuorten miesten!  

  

Kun taru on totta

Hulvattomin koskaan lukemani romaani. Näin rohkenen väittää ruotsalaisen Jonas Jonassonin uusimmasta romaanista ”Lukutaidoton joka osasi laskea”  (suom. Laura Jänisniemi, 417 s. WSOY 2014). Mitä kaikkea tapahtuukaan kun ällistyttävän hyvällä laskutaidolla varustettu nuori afrikkalaisnainen päätyy atomipommin kanssa Ruotsiin.

Jonas Jonasson (synt. 1961) teki vuosikausia journalistin, mediakonsultin ja televisiotuottajan töitä, kyllästyi niihin, myi omaisuutensa, muutti Sveitsiin, kirjoitti romaanin” Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi”, muutti takaisin Ruotsiin, asuu Gotlannissa poikansa kanssa, kasvattaa kanoja ja kirjoitti uuden romaanin.

”Lukutaidon joka osasi laskea” -romaanin tapahtumat alkavat Etelä-Afrikasta, missä nuori tummaihoinen tyttö jää valkoihoisen insinöörin ajaman auton alle.  Syyllinen on tietysti tyttö, joka joutuu pakkotöihin Etelä-Afrikan ydinaseohjelmasta vastaavan insinöörin luokse.  Insinööri pitää enemmän konjakista kuin ydinaseista. 

Sen sijaan Nombeko perehtyy vähitellen kaikkeen siihen mitä insinöörin pitäisi hoitaa. Insinööri vain juopottelee. Nombekon pitäisi siivota, mutta siivoamiselle ei oikein tahdo jäädä aikaa kun on niin paljon muuta tekemistä eikä kukaan ehdi ostaa hänelle uutta moppia. Kiinan kielenkin Nombeko oppii ohimennen kun taloon on päätynyt kolme kiinalaisnaista.

Kiinan kielen taidosta on sittemmin iloa ja hyötyä kun Ruotsin pääministerin on pakko napata Nombeko tulkiksi kun Kiinan presidentti on valtiovierailulla. Tehtävää ei haittaa sekään että Nombekon läheisissä ystävissä on monarkin vastustajia – onneksi on myös kannattajia. Päätyyhän Ruotsin kuningaskin Nombekon ”vieraaksi”.

Romaanin tapahtumat ovat uskomattomia. Sellaisia joita ei oikeasti voi sattua, mutta kuitenkin voisi sattua. Hauskempaa minusta on lukea siitä Ruotsin kuninkaan puolesta, joka haluaisi olla maanviljelijä ja joka innostuu perunanviljelystä kreivittären kanssa kuin siitä mitä viime kuukausina on lehdissä kerrottu.

Satavuotiaasta kertovassa romaanissa Jonas Jonasson oli rakentanut juonen sen varaan että päähenkilö oli elämänsä varrella tavannut kaikki mahdolliset suurmiehet. Nyt meno on maltillisempaa ja samalla hitusen uskottavampaa.  Nombekon ystävät ovat samalla kertaa tyypillisiä ruotsalaisia ja epätyypillisiä ihmisiä.

Romaani on rakenteltaan jouhevaa kerrontaa ja hauskuutta täynnä. Eli kaiken kaikkiaan hyvin, hyvin viihdyttävä ja hauska. Kaiken lomassa on myös viittauksia kansainvälisen politiikan mutkiin ja käänteisiin. Ei olisi varmaan Suomenkaan politiikan menolle pahitteeksi vaikka valtion johtohenkilöiden ”neuvonantajaksi” päätyisi Nombekon kaltainen numeronero.