Maritta Lintusen Stella

Stella (WSOY 2018, 315 s.) on Maritta Lintusen viides romaani. Kirjailija on uusi tuttavuus ja niin hyvä että aikaisemmatkin kirjat kiinnostavat. Stella -romaanin suuri kysymys on missä kulkee raja siinä miten saamme vaikuttaa ja määrätä toisen elämästä.

Stellassa nuori tyttö tulee Helsinkiin kirjoittajakurssille ja osuu sattumalta asumaan lahjakkaan laulajan luokse. Ikääntynyt ja aikanaan urastaan luopunut laulajatar ottaa tytön siipiensä suojaan. Sylvi saa Liisan luopumaan runotyttö -haaveista. 

Kun Liisa tulee raskaaksi, kannustaa Sylvi Liisaa opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hän auttaa apulaisen kanssa Jurin hoitamisessa. Nuori äiti saa omistautua opiskelulleen ja yksinäinen taiteilija saa perheen. Välit omiin poikiin ovat katkenneet vuosi sitten.

Sylvi saa päähänsä että pienellä pojalla on taipumus pianistiksi. Hän haluaa opastaa pojan muusikon uralle. Mutta samalla tavalla kuin äiti-Liisa on joutunut jättämään haaveet kirjoittamisesta, riistää hän pojaltaan mahdollisuuden kehittyä muusikkona. Soittotunnit vain lopetetaan syytä selittämättä.

Stellassa on monta kertojaa ja monta aikatasoa. Se on myös dekkarimainen kertomus siitä miten Juri saa selville mitä kaikkea hänen lapsuudessaan on tapahtunut. Toivoa elämään antaa kun Juri tutustuu lahjakkaaseen laulajaan, joka tarvitsee säestäjän.

Kiehtova ja lämminhenkinen kirja joka on sopivalla tavalla elämän tarjoamia sattumuksia täynnä. Vanhat lehtileikkeen näköiset tarinat Sylvi Indreniuksen loistavista konserteista ovat ihastuttavia. Musiikki on mukana kirjassa kaiken aikaa.     

Elena Ferranten Uuden nimen tarina

Odotan innolla Elena Ferranten Napoli-sarjan etenemistä. Ensimmäinen kirja Loistava ystäväni ei ihastuttanut suuresti. Hämmästelin miksi niin moni ihastelee ja kiittelee. Epäilin että monelle tarinan työläisluokkaan kuuluvien nuorten naisten elämästä 1950-luvun Italiassa tuntui eksoottiselta.  

Sarjan kakkososa Uuden nimen tarina (suom. Helinä Kangas, WSOY 2017, 508 s.) tempaisi mukaansa ensimmäiseltä sivulta. Kirjan päähenkilöt ovat nyt 15-17 -vuotiaita. Heistä toinen jopa menee 16-vuotiaana naimisiin, jopa ns. rikkaisiin naimisiin. Mutta Lilan avioliitto osoittautuu suureksi virheeksi jo hääyönä. Eikä tilanne parane missään vaiheessa. Lilaa ei ole luotu tiskin takana seisomaan. 

Elena ei aina pysty keskittymään koulunkäyntiinsä täysipainoisesti. Häntä ahdistaa ystävättären avioliitto ja suhde juuri sen nuoren miehen kanssa, jota hän itse on rakastanut pienestä pitäen. 

Salanimen taakse kätkeytyvät Elena Ferranta kirjoittaa tavalla johon omien elämänkokemusten mukaan on helppo samaistua. Eniten minua kosketti kuvaus siitä miten Elena tuntuu itsensä ulkopuoliseksi ja jopa häpeää omaa itseään yliopistossa, jossa muut opiskelijat ovat kotoisin varakkaista perheistä ja ihan toisenlaisista yhteiskunnallisista luokista kuin hän itse. 

   

Kirjassa on harvinaislaatuista lumoa rankoistakin aiheista huolimatta. Ystävyyttä on harvoin kuvattu näin hienosti ja monipuolisesti. Elenan ja Lilan napolilaisessa kaupunginosassa on läsnä 1950-luvun eurooppalainen yhteiskunta. On rikkaita ja köyhiä, onnistujia ja sairaita, rehellisiä ja varkaita. Mukana ovat juuri ne monet ilmiöt ja asiat, joiden muuttamiseksi meistä moni lähti mukaan politiikkaan ja yhteiskunnallisiin muutosliikkeisiin. Orastavasti tämä kaikki on mukana jo Uuden nimen tarinassa. 

Keväällä ilmestyy suomennettuna sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Neljäskin on jo odottamassa suomentamista. 

  

Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki

Syntyperäisenä tamperelaisena kuvittelen tietäväni jääkiekosta aika paljon. Olin lukiolaisena jopa myymässä pääsylippuja Koo-Veen otteluihin Koulukadun tekojäällä. Pelin kulusta en ymmärtänyt erityisemmin, mutta kotiseuran kannattajien tuntemukset ja käyttäytyminen tulivat tutuksi.

Ruotsalainen Fredrik Backman (suom. Riie Heikkilä, Otava 2017, 461 s.) tavoittaa romaanissaan Kiekkokaupunki jääkiekon syvimmän merkityksen ja luonteen. Sen mitä se merkitsee joukkueen jäsenille, valmentajille, seuran johtohenkilöille, kannattajille, koko paikkakunnalle. Koko pienen ruotsalaisen kaupungin kehitys on kiinni siitä miten seuran juniorijoukkue pärjää. Jos seura voittaa mestaruuden alkaisi paikkakunnalla uusi kukoistuskausi. Menestys on muutaman nuoren harteilla.   

Toiveet romuttuvat, kun joukkueen paras pelaaja käyttäytyy häikäilemättömällä tavalla itseään nuorempaa tyttöä kohtaan. Kukaan ei halua uskoa tytön kertomusta tapahtumista. ”On  vain samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, ja he kuuntelevat vain niitä arvoja, jotka vahvistavat heidän omaa maailmankuvaansa.”

Aikuiset ovat jo pitkään sulkeneet silmänsä siltä, mitä nuoret vapaa-aikanaan tekevät. Urheilevien poikien ympärille on kiedottu merkillinen sädekehä. Armotonta on myös niiden kohtelu jotka eivät taidoiltaan yllä tarpeeksi korkealle tai ovat kotoisin väärästä yhteiskuntaluokasta. Hämmästyttävän moni isä ja äiti on valmis käyttämään kaikki liikenevät voimavaransa poikansa kiekkouran eteen. 

Ravisteleva ja hyvin, hyvin ajankohtainen romaani. Kirjailija Fredrik Backman osallistuu me too -kampanjaan hienosti kirjallaan joka on kirjoitettu ennen kuin kampanja oli edes alkanut. 

Tuomas Vimman Vasen ranta

Tuomas Vimman nimi on enteellinen. Kirjailija pysyy nimelleen uskollisena ja kirjoittaa ihastuttavan vimmatusti. Vasen ranta (Gummerus 2017, 300 s.) vie lukijan huikealla matkalle Pariisiin. Suomalaisnainen kuolee kun pariisilaisessa kahvilassa räjähtää pommi. Pariisilainen valokuvaaja on hetkeä aikaisemmin ottanut kuvan kahvilan terassilla istuvista asiakkaista.

Australiassa asuva vainajan kaksoissisar tulee selvittämään sisarensa asioita. Naisen ja valokuvaajan tiet kohtaavat ja siitä alkaa huikea seikkailu, jossa löytyy tuntematon isä ja paljastuu suomalaisen armeijan naisillekin opettamat taistelutaidot.

Tuomas Vimman piti Pariisissa kirjoittaa fantasiaromaani, mutta onneksi hän kirjoittikin dekkarin. Kirjailija lähti Pariisiin kun vaimo aloitti opiskelunsa siellä. Vasen ranta on parempi kuin mikä tahansa tavanomainen matkaopas ja se on myös parempi kuin moni dekkari, jossa tarinan juonen kehittelyssä ruoditaan yhteiskunnallisia oloja, tämän päivän politiikkaa ja maailmantapahtumia.

Vasen ranta on lähtökohdiltaan ja juonen kululta hyvin tässä ajassa kiinni. Mutta kaikki on kerrottu kiihkottomasti ja ystävällinen pilke silmäkulmassa. Vimma kirjoittaa välillä aika arkisella tyylillä, välillä vauhdikkaasti ja välillä hidastellen.

Romaanissa liikutaan eri puolilla Pariisissa. Olen käynyt Pariisissa useamman kerran – vuosina jolloin tyttäreni perhe asui siellä. Oli hienoa kulkea kirjan mukana paikasta toiseen ja muistella miltä mikin Seinen yli kulkeva silta näyttää. 

Onnistunut uusi aluevaltaus räväköistä kirjoistaan tunnetuksi tulleelta kirjailijalta.

      

Juha Muje näyttämöllä, kulisseissa ja kirjassa

Juha Heiskasen Juha Muje Näyttämöllä ja kulisseissa (Docendo 2017, 208 s) on ihastuttavan sympaattinen kirja taitavasta ja empaattisesta näyttelijästä. 

Juha Muje kertoo rakastaneensa esiintymistä pienestä pitäen. Jos ei päässyt esiintymään piti mielikuvitusleikeissä esittää eri henkilöitä. Pieni poika kehitti henkilöille nimen ja tarinan. Eli teki teatteria tietämättään jo ennen kouluikää. 

Oikea näytteleminen alkoi Pietarsaaren Työväenopiston näytelmäkerhossa, jonne esiintymishaluinen poika pääsi mukaan 12-vuotiaana. Pietarsaaren Näyttämölle hänet tempaistiin mukaan 15-vuotiaana ja 18-vuotiaana nuori mies oli jo Teatterikoulussa. 

Nuoruusvuosien huippuhetket Juha Muje koko Turun kaupunginteatterissa. Hän oli legendaarisen Seitsemän veljeksen Eero. Turun jälkeen hän oli lyhyen aikaa mukana Kom-teatterissa. Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäkaartiin Juha Muje kuului 10 vuotta, Tampereen Työväen Teatterissa mies viihtyi kaksi vuotta. Pisin työrupeama on ollut Kansallisteatterissa 1997 - 2013. Eläkkeelle jäätyään Juha Muje on näytellyt Kansallisteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. 

Vaikka kirjassa käydään läpi Juha Mujeen rooleja melko tarkkaankin, se tempaisee lukijan mukaansa vaikka ei esityksiä olisi nähnytkään. On kuin kuuntelisi ja näkisi Juha Mujeen kertovan elämästään näyttämöllä tässä ja nyt. Hienosti näyttelijä kertoo omasta persoonallisesta tavastaan tehdä roolejaan. 

Ohjaajista Juha Muje kertoo paljon. Edesmennyt Kalle Holmberg on Mujeen Suuri Ohjaaja. 

Kirjassa ei vähätellä ketään eikä paljasteta mitään epämiellyttävää kenestäkään. Mutta siinä kerrotaan miehestä, joka on aina tiennyt mitä hän haluaa tehdä. Juha Mujeen tavassa tehdä työtään on kunnioitettavaa nöyryyttä ja kunnianhimoa. 

Kirjan erikoisuus on Jouni Haralan ottamat valokuvat Juha Mujeesta jokaisen kirjan luvun alkuun. Kuvat ovat upeita ja kertovat paljon. Hieno kirja!  

Antti Heikkisen Mummo

Kirjailija, toimittaja, näyttelijä, ohjaaja. Antti Heikkisellä on monta titteliä. Mies on kirjoittanut tiuhaa tahtia, kirja vuodessa. Mummo (WSOY 2017, 303 s.) on Heikkisen kolmas romaani. Välillä on syntynyt elämäkertoja: Juice Leskinen, Heikki Turunen ja Jaakko Teppo.

Mummokin on tavallaan monen naisen elämäkerta. Monissa romaaneissa olemme lukeneet itsenäisistä ja itsepäisistä Pohjanmaan naisista. Heikkinen asuu Nilsiässä ja kirjoittaa savolaisista sitkeistä naisista, jotka eivät anna periksi tapahtuu mitä tapahtuu.

Kuka on minun äitini, missä on isäni, kuka on isoäitini, kuka isoisäni. Entä jos äiti ei olekaan äiti ja isä onkin tässä vaikka aina olen olettanut että hän on kaukana. Miksi kukaan ei kerro, miksi salataan, vihataan ja rakastetaan. Näihin kaikkiin kysymyksiin Antti Heikkisen Mummossa etsitään vastausta.

Mummo on loistava kuvaus elämän muuttumisesta Suomessa 1920-luvulta tähän päivään. Vaikka romaanissa eletään Savossa, ovat monet sutkaukset ja ”elämänviisaudet” tuttuja, vaikka olenkin elänyt läntisessä Suomessa. Heikkinen kuva maaseudun elämänmenoa ja kyläläisten kanssakäymistä rehevästi. Kieli on selkeää ja omintakeista. Se ei ole vain savolaismurteella leikittelyä, vaan osa Mummon ihmisten persoonaa.   

Romaanin monikerroksisuus haastaa lukijan. Alkuun lukija joutui koville, kun piti saada kiinni kuka oikein on Äiti ja kuka Mummo – kirjan luvut on otsikoitu kertojan aseman mukaan. Alussa mummo on pieni liinatukka tyttönen ja lopussa hatarasti elämässä kiinni oleva vanhus. Siinä välissä kertojana on äiti, joka on tietysti mummon tytär.

Kirjan lopussa selviää kuka on omistuspuheen syntyjä ja kuka kuollut. Lause ”Omistettu hänelle, joka syntyi. Ja hänelle, joka kuoli pulska viikko syntyneen synnyttyä” on samalla tavalla kaunis ja arvoituksellinen kuin romaanin toiseksi viimeisellä sivulla oleva kuvaus Mummosta: ”VIIMEISENÄ HEIJASTUKSENA PISARAN kyljessä ennen mustaan veteen vaipumista kuulsi muisto, kaunis ja yksinkertainen, erittelemätön ja hyvä. Kelpo loppu elämälle ja kaunis alku elämälle”.

Alex Schulmanin Unohda minut

Lapsuutensa kokemuksista alkoholismin varjossa voi kertoa monella tavalla. Tunnetuin suomalainen romaani aiheesta on Kreeta Onkelin Ilonen talo vuodelta 1996. 

Alex Schulman on kolmannen polven ruotsalainen julkkis. Hän on kolumnisti ja vetää kirjailija Sigge Eklundin kanssa Ruotsin suosituinta podcastia. Schulmanin suomalaissyntyinen isä oli tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja Ruotsissa. Äiti oli ison yrityksen  viestintäjohtaja. Äidinisä oli kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. 

Alx Schulmanin romaani Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017, 183 s.) on riipaiseva kirja Schulmanin äidin alkoholismista. Alexilla on kaksi veljeä. Kun pojat olivat pieniä ja isä sanoi, että ”äiti on huonona”, pojat ymmärsivät, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Pian he ymmärsivät mikä aiheutti äidin merkillisen käytöksen.

Romaanin muotoon kerrotun tarinan koskettavinta luettavaa on se miltä pienestä pojasta, nuorukaisesta ja aikuisesta miehestäkin tuntui kun hän oli äidilleen näkymätön. "Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku."

Aikuisena Alex yrittää monin tavoin auttaa äitiään, mutta äiti torjuu avun kerta toisensa jälkeen. Kunnes fyysinen kunto on niin huono, että hoitoon on alistuttava. Ennen kuolemaansa äiti raitistuu ja Alex saa äitinsä ”takaisin”. Kaikella tavalla koskettava ja vaikuttava kirja. Auttaa ymmärtämään mitä tarkoitetaan kun sanotaan että alkoholismi on sairaus. 

     

Sylvi Salonen - viimeinen diiva

Mielessäni on häivähdyksenomainen muistikuva tyylikkäästä ja uljasryhtisestä näyttelijä Sylvi Salosesta Tampereen Työväen Teatterin lähellä joskus 1960-luvun alkuvuosina. Sylvi Salonen (1920 – 2003) ei jäänyt keneltäkään huomatta – ei näyttämöllä eikä siviilissä. Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa ovat kirjoittaneet nimihenkilöä kaihtamatta ihailevan teoksen Sylvi Salonen. Viimeinen diiva. Elämäkerta (Minerva 2017,  249 s.). 

  

Porilainen nuori tyttö hakeutui teatteriin ja pääsi esiintymään 14-vuotiaana. Siitä alkoi pitkä ja hieno ura. Vuonna 1943 Sylvi Salosesta tuli Tampereen Teatterin näyttelijä ja muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin. Siellä on kehittyi ja kasvoi näyttelijänä Eino Salmelaisen siipien suojassa.

Kirja kertoo taitelijan elämänvaiheet sopivan perusteellisesti. Tarinat tuovat hyvin mieleen jokaisen niistä esityksistä missä olen nähnyt Sylvi Salosen näyttelevän. Puhumattakaan hänen tv-rooleistaan, jotka monella tapaa ovat meidän kaikkien omaisuutta. Kukapa varttuneempi kansalainen ei muistaisi Sylvi Emmi Viléninä Tankki täyteen tv-sarjassa!

Diivamaisuus on asia, joka aina yhdistetään Sylvi Saloseen, mutta omalla toiminnallaan ja elämänasenteellaan hän loi ympärilleen diivamaisen ilmapiirin.  Salonen oli myös melko taitava talousasioissa, joten hänen elämänasenteellaan oli tästäkin näkövinkkelistä katetta. Hän osasi myös solmia suhteet ns. tärkeisiin henkilöihin. Listalla oli väkeä presidenteistä alkaen!  

Sylvi Salosen persoonan syventämisessä ovat hyvin ansiokkaita kirjaa varten tehdyt Sylvi Salosen työtovereitten ja muiden läheisten haastattelut. Vaikka hän oli hyvin kärkevä lausunnoissaan ja tokaisuissaan, ei kukaan halua muistella häntä pahalla.

Ensimmäinen reaktio kun sain tietää että Sylvi Salosesta on kirjoitettu uusi elämäkerta oli hämmästys, onko jotain jäänyt aikaisemmissa teoksissa kertomatta. Kysymyksen asettelu oli väärä. Kirja on hyvin antoisa ja kukkuroillaan mukaansatempaavia tarinoita teatterin maailmasta.

Todellinen aarre tamperelaisille teatterin ystäville!        

Heidi Köngäksen Sandra

Heidi Köngäksen Sandrassa (Otava 2017, 285 s.) näyttelijä saa käsiinsä isoäitinsä vanhoja papereita. Klaaraa on aina kiehtonut vanha valokuva, josta hän tunnistaa isoäitinsä ja -isänsä. Klaaran lisäksi romaanissa ovat kertojina päähenkilö Sandra ja Sandran käly Lyyti.

Sandra ihastuu ensisilmäyksellä uudessa palvelupaikassaan komeaan renkiin. Heistä tulee pari ja Jannen toimeliaisuuden ansiosta he saavat oman torpan vilkkaasti liikennöidyn maantien varteen. Torpan paikka koituukin heidän kohtalokseen. Ruoveden ja Vilppulan rajamailla soditaan kiivaasti talvella 1918. 

Janne ajautuu punaisten puolelle tavallaan vahingossa. Hänen isänsäkin vahgitaan kotikulmillaan ja tapetaan. Janne päätyy vankileirille ensin Hennalaan ja sitten Lappeenrantaan.   

Romaani kertoo riipaisevalla ja koskettavalla tavalla siitä miten Sandra selviytyy nälästä ja ahdingosta viiden lapsensa kanssa. Heidi Köngäs kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten silmin: Jannen äidin, vaimon ja sisarien. Naisten kertokyky joutuu äärirajoille, mutta he selviytyvät. Klaaran tehtävä on peilata omaa elämäänsä sata vuotta sitten eläneiden naisten elämään ja kohtaloihin. 

Kärsimyksille ja sodan mielettömyydelle ei löydy selitystä. Niin vain tapahtui. Ei sillekään että talolliset kääntävät täysin selkänsä ja mielensä punakapinaan osallistuneiden miesten perheille ja heidän hädälleen. Lastenkaan ahdinko ei heidän mieltään muuta- 

Heidi Köngäs osaa vangita lukijan kertojiensa kokemusten keskelle hienosti. Maltillisesti hän kuvaa hätää, puutetta ja kaikenlaista ahdinkoa. 

   

Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus

Ennen kuin sota lopetti nuoruuden

Varakkaan tehtailijaperheen tytär tulee opiskelemaan suomen kieltä Helsingin yliopistoon 1930-luvun lopulla. Vastassa on melko kiihkeä politisoitunut ilmapiiri: on Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä, Akateemisen Sosialistiseuran innokkaita kannattajia, maltillisempia sosialidemokraatteja ja niitä, jotka seuraavat kaikkea sivusta.

Eila Pennasen esikoisteos Ennen sotaa oli nuoruus (1942) on jälkikäteen luokiteltu kulttuurihistoriallisia arvoja sisältäväksi kuvaukseksi ylioppilasmaailmasta. Romaanin Eila Pennanen kirjoitti vuosina 1941 – 42. Romaani ilmestyi 1942 ja siitä otettiin toinen painos 1985.

Siinä vaiheessa Eila Pennanen (1916 – 1994) oli jo ansioitunut kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja kulttuurivaikuttaja. Hän ehti vaikuttaa suomalaisessa kulttuurielämässä viitenä vuosikymmenenä. Työmäärä on ollut huikea: parikymmentä romaania, lukuisia novelleja, näytelmiä ja kuunnelmia, neljäkymmentä vuotta kirjallisuusarvostelijana ja esseistinä. Hän suomensi sata kirjaa, koulutti kääntäjiä, luennoi ja esiintyi televisiossa.

Muistokirjoituksessa Pekka Tarkka kirjoittaa: ”Proosassaan Eila Pennanen seurasi herkästi ajan suuntauksia, mutta kehitti niistä aina persoonalliset muunnoksensa. Hänen ihanteitaan olivat hyvä kieli, elävä kerronta ja kirjallinen laatu”.

Tämä kaikki on mukana jo esikoisteoksessa. Sen kieli on soljuvaa, oman aikansa hyvää suomen kieltä, kaikki on kerrottu elävästi ja uskottavasti.. 

Yliopiston kahvilassa

Olin samassa tilanteessa kuin Kirsti Vehmas vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa tuntematta etukäteen ketään oman alani opiskelijaa. Yliopiston kahvilasta tuli paikka, jossa ehti vaihtaa ajatuksia opiskelutovereittensa kanssa ja kuuli ”viimeisimmät juorut”.

Kirsti on kasvanut pienellä paikkakunnalla ja ainoa side helsinkiläiseen elämänmenoon on serkku. Kirsti tiesi serkkunsa Jorman poliittisista puuhista. Ja jossain vaiheessa hän yritti auttaa serkkuaan ja teki tälle jopa poliittisia palveluja, mutta huomasi nopeasti että se on liian vaarallista hänelle.

Kirstin luokkatoveri Hilkka saa mahdollisuuden opiskeluun, kun Kirstin isä lainaa Hilkalle rahaa. Hilkka ihailee Jormaa ja hakeutuu tämän seuraan ja päätyy miehen apuriksi ja rakastajattareksi. Pitkään Hilkka olettaa sopivan ajan tullessa hän avioituu Jorman kanssa. Totuus kuitenkin selviää, kun Hilkka saa tietää että Jorma onkin naimisissa. Kirsti suhtautuu ymmärtäväisesti Hilkan taloudelliseen ahdinkoon, joka lainasta huolimatta on olemassa, mutta ei itse tee asian eteen mitään. Liioin hän ei paljasta Jorman naimisissa oloa.

Hyvin paljon romaanissa pohditaan myös Akateemisen Karjala-Seuran jäsenten asennoitumista. AKS:n jäsenet kokevat että heitä pilkataan, mutta samalla he pystypäin ovat ylpeitä siitä, että he tietävät Suomen aseman vaarallisuuden ja lähestyvän sodan tuhoisuuden. ”Maan ensimmäiset miehet ovat alentuneet puoluepukareiksi, riidellään pikkuasioista, rahapenneistä, kun itärajan takana odottaa hyvin koulutettu puna-armeija syöksyäkseen herrojensa käskystä kimppuumme”.    

Mikä on minun paikkani

Ennen sotaa oli nuoruus on omalla tavallaan hyvin tavanomainen romaani juuri koulunsa lopettaneista nuorista. He etsivät omaa paikkaansa hyvinkin raastavilla ja ristiriitaisilla tavoilla. Romaanin päähenkilö välillä kokeilee tietoisesti erilaisten suuntausten parissa toimivien nuorten seuraa. Välillä hän ajautuu tahtomattaan joukkoihin, joihin hän ei oikein halua kuulua.

Radiohaastattelussa Eila Pennanen huomauttaa että romaanin Kirstillä on paljon hänen piirteitään, mutta omakuva romaani ei ole.

Oman mielenkiintoisen lisävärin tuo osakunnan kotiseutukerho, jossa Kirsti olettaa löytävänsä ei-poliittisen ilmapiirin. Loppujen lopuksi Kirsti hakeutuu omalta paikkakunnalta kotoisin olevan nuorukaisen pariin. Mies yrittää työn ohella opiskella. Kun ylioppilaat juhlivat vappua pitkin Helsinkiä, vaeltaa Kirsti ystävänsä kanssa Nuuksion metsässä.

Romanttinen Itä-Karjala

Eila Pennanen eli 1930-luvulla keskellä suomalaista poliittista todellisuutta. Hänen serkkunsa toimittaja Jarno Pennanen oli liittynyt Suomen Kommunistiseen Puolueeseen  1934. Jarno Pennanen ehti työskennellä eri lehtien toimituksissa, välillä hän veljeili fasistien kanssa, mutta joutui vankilaan 1943 liittyen Hella Wuolijoen vakoiluepäilyihin. Selkeästi Jorman esikuvana on Jarno Pennanen.

Kotonaan Eila Pennanen oli tutustunut sosialistiseen kirjallisuuteen. Hänen isäntä oli Tampereelle tehtaan isännöitsijä. Isä varoitti tytärtään sekaantumasta politiikkaan. Jarnon kannanotot eivät saaneet tukea Eilan isältä.

Areenasta löytyvässä vuonna 1976 nauhoitetussa radiohaastattelussa Eila Pennanen myöntää, että työläiset olivat hänelle pelottava voima, ei puoleensa vetävä. Hän tunsi työläisiä ulkonäöltä ja kertoo tervehtineensä monia.

 

-Jouduin 1939 äärioikeiston vaikutuksen alaiseksi. Sota tuntui todistavan kansalliskiihkoiset ajatukset oikeiksi.  Jatkosota tuntui ylivoimaiselta kestää. Olin talvi- ja jatkosodan aikana naisten työpalvelussa Leppävirralla ja lottana Vienan Karjalassa. Lohdutuksena oli että pääsin Itä-Karjalan romanttisiin paikkoihin, jotka liittyivät kansallisrunouteemme, kertoo Eila Pennanen haastattelussa.

Ihastuttava Tampere -sarja

Esikoisromaanin jälkeen Eila Pennanen kirjoitti psykologisoivia romaaneja. 1950-luvulla hän siirtyi kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Kiitetyin tämän kauden tuotannosta on Pyhä Birgitta (1954). Aikanaan Eila Pennasesta kehkeytyi työläisten ja keskiluokan kuvaaja. Himmun rakkaudet (1971) aloitti viisiosaiseksi laajenneen Tampere -sarjan. Sarja käsittelee toisaalta Pennasen perhettä ja sukua, mutta toisaalta myös laajemmin työväestön ja keskiluokan nousua Suomessa 1900-luvun alkupuolella.

Pennanen jatkoi yhteiskunnallisten teemojen parissa vielä 1980- ja 1990-luvuilla, mutta silloin huomattavasti pessimistisempään sävyyn. Hän kirjoitti elämänsä loppuun asti niin, että viimeiset teokset jäivät hänen työkoneelleen käsikirjoituksina. Hän sai Aleksis Kiven palkinnon 1965, suomentajien Agricola-palkinnon 1971 ja Väinö Linnan palkinnon 1974.

Huikean toimeliaisuuden tavoite oli selvä: suomalaisen kirjallisen sivistyksen vaaliminen, kirjoittaa Pekka Tarkka. 

Vaikka Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa kaukaisesti samantapaista opiskelijatytön alkutaivalta, jonka aikanaan itse koin, se jää etäiseksi. Kirsti on merkillisellä tavalla ulkopuolinen – on hän sitten mukana millaisessa joukossa tahansa. Vaikka sodan uhka leijuu kaiken yllä, uskaltautuu Kirsti aika harvoin miettimään asiaa .

”AKS odotti sotaa ja vaati varustautumista; Jorma odotti sotaa -. Kukaties se tulisi, tulisi kuolema, joka veisi kaiken. Vai syntyisikö sitten suur-Suomi, ja minkä arvoinen se olisi?” Tämä on romaanissa varmaan selkein pelonsekainen ajatelma siitä mitä voisi olla tulossa.

Eila Pennasen ihailija ja ahkera lukija minusta tuli Himmun rakkauden(1971) ja sitä seuranneiden muiden Tampere -sarjan romaanien Koreuden tähden (1972), Ruusuköynnös(1973) , Santalahden aika (1986) ja Kulmatalon perhe (1988) parissa. 

Luin Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus osana Ylen Kirjojen Suomi hanketta.

 

Eppu Nuotion Myrkkykeiso

Jos dekkarit vievät yöunen ja pahojen asioiden vatvominen ei kiinnosta, voi silti ryhtyä lukemaan Eppu Nuotion Myrkkykeisoa (Otava 2017. 252 s.). Kirjan alatosikkona on Ellen Lähteen tutkimuksia. Ellen Lähde on uusi tuttavuus Nuotion monimuotoisessa tuotannossa. 

Ellen on puuhakas, ikänsä Turussa asunut eläkeläisrouva. Hän hoitaa pihamaataan Portsan puutaloalueella, auttaa monella tavalla naapureitaan, osallistuu Marttojen toimintaan.

Ellen sekaantuu tahtoen tai tahtomattaan naapureiden ja vähän muidenkin elämään. 

Melkein vahingossa hän haluaa saada selville mihin pienen lapsen uraäiti on kadonnut. Ellenin mieltä askarruttaa myös naapurissa asuva venäläissyntyinen pianon opettaja. Nykyajan googlailulla Ellen saa nopeasti selville molempien naisten taustat ja vähän muutakin. 

Eppu Nuotio kirjoittaa soljuvasti ja sujuvasti. Dekkareiden tapaan tapahtumat ovat kiinni ajassamme. On sitten kyse koulua kaihtavasta nuorukaisesta, uralleen antautuvasta äidistä, miehestä joka laiminlyö perhettään. Nuotio saa näihin sinänsä tavallisiin ja yleisiin ilmiöihin lämpimällä tavalla elämisen makua. Vääjäämättä jään kaipaamaan Ellen Lähteen ”uusia seikkailuja”.