Delia Owensin Suon villi laulu

 Yhdysvaltalaisen Delia Owensin esikoisromaani Suon villi laulu (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2020, 416 s.) on lumoava romaani. Romaani on pysynyt  New York Timesin bestsellerlistalla lähes sata viikkoa. Kirjan kannen tietojen mukaan kirjaa on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta.

 Delia Owes on asunut yli kaksikymmentä vuotta Afrikassa ja tutkinut miehensä kanssa Afrikan villieläimiä. Luonto on keskeinen elementti Suon villissä laulussa. Kirjassa eletään Yhdysvalloissa Pohjois-Carolinan marskimailla ja rämesoilla. Marskimaa on lietemaata, joka on suurimman osan aikaa veden alla. Rämesuo on puista suota, yleisin puulaji Suomen rämeillä on mänty.

Suon villin laulun päähenkilö Kya Clark on 7-vuotias vuonna 1952, kun hänen äitinsä lähtee korkokengissään käsilaukkunsa kanssa kotoa pois eikä palaa enää koskaan. Vanhimmat sisarukset ovat jo jättäneet kodin, mihin jäävät Kya ja hänen murrosikäinen veljensä Jodia sekä juoppo, äkkipikainen, käytökseltään täysin arvaamaton isä. Kauan ei mene ennen kuin Jodiakin lähtee. Kya jää kaksin isän kanssa. Isä ei välitä tyttärestään, jonka on opittava pitämään huolta itsestään. Ja sen Kya tekeekin käsittämättömän sinnikkäästi. Koulu ei ole häntä varten eikä mikään ympäröivästä yhteiskunnasta. Pikkutyttö näkee nälkää, vain musta pariskunta, joka myy polttoainetta ja ruokaa pienessä kaupassaan uskaltaa auttaa häntä. 

Lähempää tuttavuutta Kya tekee vain kahden pojan kanssa, jotka uskaltautuvat ryhtyä tekemiseen Rämelikan kanssa.  Kanssakäyminen poikien kanssa osoittautuu kohtalokkaaksi. Luonnontutkimukseen pikkupojasta saakka perehtynyt Tate saavuttaa sen verran Kyan luottamusta, että tämä antaa Taten opettaa itseään lukemaan.   

 Pohjois-Carolinan luonto rämeineen, soineen, kasvineen ja eläimineen on monimuotoista ja kiehtovaa. Kya oppii tuntemaan ympäristönsä kaikki eläimet ja kasvit. Vähitellen Taten tuomien kirjojen avulla hän saa selville niiden nimet ja alkaa piirtää ja maalata näkemäänsä. Kyasta tulee osa häntä ympäröivää luontoa, jonka keskelle lukijakin pääsee.  

Luonnon ja Kyan kasvukertomuksen ohella Suon villi laulu on myös kertomus murhasta, josta Kyaa epäillään. Todisteet häntä vastaan ovat niin aukottomat, että hän joutuu odottamaan oikeudenistunnon päätöstä vankilassa. Rämelikka on yhteisön mielestä ilman muuta syyllinen.

 Kyan kasvu villistä pikkutytöstä taiteilijaksi on tarinana lähes uskomaton, mutta Delia Owens kertoo kaiken kuulaasti, jopa lumoavasti. Kyan elämän olosuhteet ovat lapsena käsittämättömät, mutta samalla tavalla kuin Kya saa voimaa luonnosta, saa lukijankin mieli rauhoittua luonnonkuvausten keskellä. Vaikka tarina on karu, romaani on salaperäisellä tavalla kaunis.  

  

 

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa

Keväällä 1945 saksalaiset sotilaat lastataan risteilyalukseen Pohjois-Norjassa. Lappi ja Ruija on hävitetty ja poltettu, väki evakuoitu. Jäljellä ovat vain saksalaisten joukkojen mukana Narvikiin tulleet suomalaiset naiset. Osa naisista on päässyt mukaan Saksaan lähteneisiin laivoihin. Raskaana olevat naiset otettiin mukaan ilman muuta, kunhan heillä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Sotilaiden lähdettyä naiset yrittivät jatkaa sitä mitä he olivat Narvikissa tehneet: hoitaa sairaita sotilaita, kirjoittaa puhtaaksi raportteja, myydä ruokaa kanttiinissa, pestä pyykkejä. Mutta heidät kootaan kuorma-autoihin ja kuljetaan lautaparakkeihin – vangeiksi.

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020, 351 s.) etsii vastausta kysymykseen mikä sai viisi naista valitsemaan leirin sijasta heille tarjotun mahdollisuus lähteä kotiin. Matkaa kotiin Rovaniemelle tai Kuusamoon oli Narvikista satoja kilometrejä, Kuusamaan yli 700 kilometriä. Matka oli käveltävä, kannettava mukana matkalaukku, jossa oli koko omaisuus, yövyttävä lahoissa ladoissa tai taivasalla. Eväinä vain muutama säilyke- ja sardiinipurkki.

Irenen maailma oli pimeä, sekasortoinen. Hän oli jo ehtinyt antaa itselleen luvan toivoa parempaa, levähtää hetki ja kerätä voimia tulevaan, mutta nyt hän kulki märin kengin pitkin loskaista tietä. Väsymys repi ohimoita. Hän ei tiennyt mitä tahtoisi.

Epäinhimilliset olosuhteet ja epätietoisuus miten kaikki päättyy jäytää jokaisen mieltä. Romaani on kuin balladi, jossa annetaan vihjeitä siitä mitä on tapahtunut ja mitä vielä tapahtuu, mutta kaikkea ei paljasteta. Viikkokausia yhdessä olevat naiset kertovat toisilleen hyvin niukasti miksi he ovat saksalaisten matkaan lähteneet. He häpeävät kaljuksi ajettua päätään ja tuntuu, että he häpeävät lähtemistään saksalaisten matkaan, mutta toisaalta eivät kuitenkaan häpeä.

He eivät jaksa hävetä sitäkään, kun jättävät joukostaan hänet, joka ei enää jaksa kulkea muiden tahdissa. Jokainen tietää että yksin jätetyn kohtalona ei voi olla mikään muu kuin hidas nälkäkuolema. Aililla ei vaihtoehtoja ole.

 

Mitä nuo tietävät vanhenemisesta, mitä ymmärsivät siitä, millaista on huomata ettei enää jaksa? Nuoret luottavat aina liikaa elämään. Eivät ne olleet vielä heränneet siihen aamuun, jollin hämmästelee, minne on kadonnut käsivarsien vahvuus tai jalkojen voima. Nuoruus oli yhä hänessä sisällä, mutta sen päälle oli kasvanut monta kerrosta ikää. 

 

Jokainen joutuu kuorimaan itsestään jotain kilometri kilometrin jälkeen. Ajoittain tuntuu, että naisista ei ole jäljellä mitään muuta kun jalat, jotka juuri ja juuri tottelevat kantajansa ohjeita. Mieltä jäytää niin moni asia: ”Valitsipa hän elämässä minkä tahansa tien, se ei veisi häntä lämpöön eikä rauhaan”.

Hienosti Tommi Kinnunen saa viimeistä taivalta kulkevan kahden naisen pohtimaan millaiseen elämään he oikeasti ovat palaamassa. Monta vuotta oli eletty erilaistan sääntöjen mukaan. Olisiko enää missään olemassa tavallista elämää.

 

Jospa he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys onkin tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa?

Harva alkoi palvoa, mutta on ollut heitäkin jotka ovat palvoneet. Mutta nyt me tiedämme, että paljon oli heitä jotka olivat rikki ja myös sen että rikkinäisyydestä tuli tavallisuutta. Saksalaisten huoran leiman saaneiden kohtalo on täytynyt olla hirvittävä. Irene ei pysty eikä halua palata miehensä luokse. Hänen kohtalonsa on luettavissa kirjan viimeisiltä sivuilta. Kinnunen on kirjasta antamissaan haastatteluissa kertonut, että hän halusi sijoittaa kirjan loppuun pöytäkirjan, josta Irenen tilanne selviää. Sen voin paljastaa että kaunis se ei ole.    

Pakahduttava tarina kerrottuna karun kauniilla kielellä. Kirjaa lukiessa on kuin kuorisi sipulia. Kerros kerrokselta sipuli pienenee, kyyneleet vain valuvat silmistä ja loppujen lopuksi jäljellä on vain sipulin kuoret ja sisus, jota ei oikeastaan ole.

Tommi Kinnunen, turkulainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja on vakiinnuttanut asemansa hyvien kertojien joukossa. Kirjat ovat olleet keränneet kiitosta kriitikoilta ja lukijoilta. Niitä on käännetty yli 20 kielelle. Esikoisteos Neljäntienristeys ilmestyi 2014, Lopotti 2016 ja Pintti 2018. Kinnunen kertoo kirjoittavansa öisin, remontoivansa vanhaa taloaan ja jatkavansa opettajan töitä, hän kokee olevansa enemmän opettaja kuin kirjailija. Äidinkielen opettajien talvipäivät ovat mieluisampi tilaisuus kuin kirjamessut.

   

Lucinda Rileyn romaanit lumoavat lukijansa

Lucinda Riley, Elena Ferrante, Anne B. Radge, Alexander McCall Smith, Enni Mustonen, Sirpa Kähkönen, Eppu Nuotio. Yöpöydälläni on pari viimeistä vuotta ollut jokin näiden kirjailijoiden kirjoista. Nykysanonnan mukaan olen jäänyt koukkuun heidän kirjasarjoihin. Puhumattakaan sitten suosikkidekkareista. Dekkareidenkin salaisuus ja viehättävyys on tutuissa henkilöissä, joiden elämästä ja työstä kerrotaan kirjasta toiseen.

Olen ollut Turussa etsimässä Jussi Varesta. Ravintola Koulussa kyselin keväisenä lauantai-iltapäivänä baarimikolta onko Varesta näkynyt. Hän kertoi että kannattaa lähteä etsimään yksityisetsivää Pankista,  Apteekista tai Puutorin vessasta. Ei näkynyt näissä ravintoloissa Varesta, mutta illan myöhäisinä hetkinä kirjailija tupasahti Olavin Krouviin ja päästiin hänen juttusilleen. Tampereella olen tietysti kolunnut komissario Koskisen asuinpaikat ja muut kirjojen tapahtumapaikat.   

Henning Mankellin Wallander kirjat sijoittuvat Ystadiin. Muutama vuosi sitten päädyimme juhannusajelulla Kööpenhaminasta sillan yli Malmön kautta Ystadiin. Kaikki kaupat, kahvilat ja ruokapaikat olivat kiinni, mutta turistitoimisto oli auki ja sieltä saimme kartan, jonka avulla löysimme tärkeät paikat: Wallanderin kotitalon, hänen suosikkikirjakauppansa ja -kahvilansa, Ystadin poliisiasemakin nähtiin ja monta muuta paikkaa, joissa kirjoista tehtyjä elokuvia oli kuvattu.

Ei tämä sarjoihin hurahtaminen mitään uutta ole. Monta vuotta meni lapsena ennen kuin olin saanut lahjaksi – jouluna ja syntymäpäivänä – Anni Swanin kootut. Louisa M. Alcottin Pikku naisia, Viimevuotiset ystävämme, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat luin myös moneen kertaan. Rauha S. Virtanen Seljan tytöt ja Anni Polvan Tiina-kirjat olivat nuorimman tyttäreni suosikkeja. 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina perehdyttää lukijansa suomalaisen kulttuurin historiaan, tapahtumiin, ihmisiin, paikkoihin ja taideteoksiin. Olin vuosikymmenet luullut ihan väärää taloa Espoon Ruukinrannassa Ville Vallgrenin taloksi. Asia selvisi Mustosen kirjojen avulla.       

Vielä en ole alkanut suunnitella matkaa Napoliin Elena Ferranten romaanien jalanjäljissä. Paljon pidempi kiertomatka olisi tiedossa jos lähtisin Lucinda Rileyn matkassa etsimään hänen romaaniensa seitsemän adoptoidun sisaruksen esivanhempia ja heidän kotipaikkaansa. Joutuisin matkaamaan Brasiliaan, Norjaan, Skotlantiin, Thaimaahan, Australiaan, Keniaan, Pariisiin, New Yorkiin, Ranskaan, Genevessä Sveitsissäkin oli pakko pistäytyä. 

Seitsemän sisarta sarjasta on ilmestynyt suomeksi viisi: Seitsemän sisarta, Myrskyn sisar, Varjon sisar, Helmen sisar ja Kuun sisar. Auringon sisar ilmestyy syksyllä. Kirjat on ansiokkaasti kääntänyt Hilkka Pekkanen ja kustantanut Bazar. Järkälemaiset, paksuimmat yli 700 sivua, pitävät lukijan ”näpissään”. Kirjoissa eletään monella eri vuosikymmenellä, monessa eri maassa ja kulttuurissa. Kirjojen viehättävyys perustuu niiden monimuotoisuudelle. Yllätyksiäkin on mukana, kuten myös  rakkautta, välillä väärään, välillä oikeaan mieheen. 

Samaa rakkauden mutkikkaita polkuja ja niistäkin haarautuviaon  kinttupolkuja on runsaasti tarjolla Lucinda Rileyn Perhosen huoneessa (suom. Tuukka Pekkanen, Bazar 2020, 652 s.). Perhosten huoneen päähenkilö on lähes 70-vuotias Posy Montague Pohjanmeren rannalla Englannin Suffolkissa perintötalossaan. Posyn isä on kuollut sodan aikana, kun tyttö on ollut vielä pieni. Romaani perustuu monen henkilön osalta valheeseen. Posykin joutuu punnitsemaan elämänsä peruspilareita, kun hän kuulee mitä hänen isälleen on oikeasti tapahtunut. 

Olen kuunnellut osan Lucinda Rileyn romaaneista äänikirjoina, useimmissa lukijana Usva Kärnä. Rohkenen väittää, että romaanit ovat olleet koronakevään piristys. Kun on yrittänyt pureutua eri sisarusten elämänvaiheisiin, ei hetkeen ole muistanut liikkumisrajoituksia, tapaamiskieltoja tai aviomiehen tapaamisoikeuden rajoittamista. Tiedän että kaikki kiellot ovat sittenkin olleet vain suosituksia. 

Nyt minä puolestani suosittelen Rileyn romaaneja!!!    

                 

 

Niko Rantsin Sinun puolestasi vuodatettu

On kiusattu ja kiusaaja, mutta voi olla myös puolustaja. Puolustajan teko ei häivy mielestä milloinkaan – ei silloinkaan kun kiitollisuus vuosikymmenien takaisesta tapahtumasta johtaa tilanteeseen jota kukaan ei olisi toivonut.

Sinun puolestasi vuodatettu on rikosylikonstaapeli Niko Rantsin esikoisromaani. Rantsi työskentelee keskusrikospoliisissa. Kirjan etulehden tietojen mukaan hän on pitkän uransa aikana ollut mm. päätutkijana Turun terrori-iskun selvittelyssä sekä tsunamiuhrien tunnistajana. Vapaa-ajallaan Rantsi harrastaa kilpauintia.

Tähän ansiolistaan hän saa uuden sulan ja komean sulan saakin erikoisdekkarillaan. Sinun puolestasi vuodatettu on kaikesta sen pahuutta sisältävästä tarinasta huolimatta sympaattinen dekkari.  

Järjestyspoliisina työskentelevän Veli-Matti Suojasen elämä on muuttunut hankalaksi. Pikkurikollinen, jonka kanssa Suojanen on ollut tekemisissä, on alkanut vainota Suojasta ja hänen perhettään. Lapsuudenystävä on sekaantunut hämäräperäisten liikemiesten bisneksiin. Suojanen on ajautumassa henkiseen umpikujaan. Hän ei tiedä miten karistaa häiritsijä kannoiltaan eikä sitäkään miten ystävää voisi auttaa. Eikä hän tiedä mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta vaimolleen.

Rantsi kuvaa uskottavasti poliisin elämistä monenlaisten ristipaineitten alaisena. Työkin pitäisi voida hoitaa mahdollisimman hyvin. Ei vain johtajien vaatimuksesta, vaan myös itse itselleen asettamien normien mukaan. Ristiriidat kärjistyvät kun Suojanen saa tiedon, joka ratkaisisi käden käänteessä murhatutkinnan, joka on kärjistänyt Suojasen elämän täysin.

Romaanin tarina soljuu sujuvasti eteenpäin. Niin kuin kuuluu, lukija etsii syyllistä murhaan väärältä taholta. Poliisien työn kuormittavuus, poliisin oman elämän ja työminän yhdistäminen tai erottaminen, rikollisten käyttäminen, ihmismielen heikkous ja vahvuus. Ne kaikki tekevät Niko Rantsin dekkarista koskettavan ja mukaansa tempaavan.   

Niko Rantsi. Sinun puolestasi vuodatettu. Tammi 2020. 347 s.

Mustosen Pukija ja Tuula-Liina Variksen elämä

Liisankadulta Hollywoodiin 

Kulttuurihistoriasta ja lähiajan historiasta laajemminkin voi tänä keväänä nauttia lukemalla romaaneja. Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään (WSOY 2020, 356 s.) on luokiteltu romaaniksi, mutta se on selkeästi romaani kirjoittajan omasta elämästä, henkilöiden nimet vain on muutettu.

Enni Mustosen Pukija (Otava 2020, 524 s.) on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kahdeksas romaani. Faktan ja fiktion oivallinen sekoitus. Siinä missä Varis keskittyy tavallisen suomalaisen perheen arkielämän kuvaukseen, liikutaan Pukijassa monenlaisissa kulttuuripiireissä Suomi-Filmiteollisuuden  Helsingin studioilta Universal-yhtiön studioille Hollywoodiin.

Pukijan päähenkilö on kolmatta sukupolvea romaanisarjan naisten ketjussa. Viena Aaltonen on Iidan tyttären Kirstin tytär. Iida ja Kirsti asuvat edelleen Leppävaarassa. Kirstillä on uusi miesystävä, jonka kanssa hän avioituu ja silloin joudutaan myös miettimään missä asutaan. Elämänmenon kuvaaminen 1950-luvun Suomessa on mielenkiintoista luettavaa molemmissa romaaneissa. Pukija jatkaa edeltäjiensä linjaa siinä että romaanin päähenkilöillä on työnsä tai muiden elämäntilanteiden ansiosta mahdollisuus törmätä tai joutua tekemiseen Suomen kulttuuri- ja nyt myös talouselämän eliittiin.

Kirsti ja Viena ovat jopa mukana Marimekon ensimmäisessä muotinäytöksessä Kalastajatorpalla 1951. Kirsti ei usko lainkaan puuvillamekkojen tulevaisuuteen. Viena oppii Liisankadun studioilla tuntemaan filmimaailman kirkkaimmat tähdet. Tanssi yli hautojen on Vienan ammattitaidon koetinkivi. Miten saada keisaria esittävän Leif Wagerin olkapäälle ylimääräinen lisätakkia täydellisen keisarin sotauniformun päälle.    

  

Amerikkaan Viena päätyy oltuaan Miss Universum -kisoihin osallistuneen Miss Suomen Armi Kuuselan pukijaksi ja ”huoltajaksi”. Missikuvioissa Viena tutustuu Pohjanmaalta kotoisin olevaan Martta Valoon, Universal-studioiden puvustopäällikköön ja päätyy studiolle töihin.

Luottamus Enni Mustosen sarjan fakta-tietojen oikeellisuuteen sai monta osaa sitten pahemman luokan kolauksen, kun Kirsti paikallisjunassa istuessaan mietti, että olisi sittenkin pitänyt ostaa talo täysihoitolalle Kauniaista että olisi lyhyempi matka Helsinkiin. Totta kai me radanvarren asukkaat hämmästelimme moista huolimattomuutta. Mutta ihan pienistä ei kannata pillastua.

Aina saa hävetä

Tarkkaa ajankuvaa Tuula-Liina Varis on rakentanut romaanissa Sattunut syntymään Suomen Kuvalehden artikkeleista otetuilla lainauksilla. Paikka paikoin ne tuntuivat päälle liimatuilta. Ajan kuvausta tuli kaksostyttöjen ja heidän isosiskonsa kehitystä seuraavassa tarinassa tarpeeksi muutenkin. Ei oikein tiennyt lukiko romaania vai kepeää historia-kertomusta.

Tuula-Liina Varis on hyvin ansioitunut ja tuottelias kirjailija. Hän julkaisi esikoisteoksensa Esiäiti kellarissani ja muita kertomuksia 50-vuotiaana. Erityisesti olen pitänyt monen muun lukijan tavoin Variksen muistelmateoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Se kertoo hänen avioliitostaan runoilija, kääntäjä Pentti Saarikosken kanssa. Maan päällä paikka yksi on (1999) kertoo Variksen ja hänen sisartensa lapsuudesta. Kaiken kaikkiaan Varis on julkaissut yli 20 teosta ja yli tuhat kolumnia eri lehdissä. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton ensimmäinen naispuheenjohtaja.

Kaikki alkaa kun 1942 kun syntyy kaksostytöt, jälkimmäinen 20 minuutti ensimmäisen syntymän jälkeen. Kätilö luulee painelevansa ulos jälkeisiä, mutta syntyykin toinen lapsi. Ja muutenkin kaikki menee heti pieleen, on odotettu yhtä poikaa ja tuleekin kaksi tyttöä ja ennestään on jo yksi tyttö.

”..isä oli mennyt veljensä luo itku silmässä tätä onnettomuutta suremaan, mutta oli sitten lopuksi huokaissut, että kai niillekin jostain leipää saadaan. Mutta ei saatu maitoakaan, äidiltä ei herunut.”

1940- ja 1950-luvuilla elämä oli hyvin kaavoihin kangistunutta. Lapsesta asti opittiin miten piti oppia elämään. Syitä moniin tapoihin ja uskomuksiin, eivät vanhemmat osanneet antaa mitään selitystä, näin vain kuului tehdä.

Kaksosten elämässä häpeästä tuli keskeinen asia elämässä. Hävetä piti vaatteita, kotia, sisaruksia, vanhempia, vähän kaikkea. Häpeä ei hellitä eikä sen tilalle tule muitakaan tunteita, kun tyttöjen äiti ja isä kuolevat ennen kuin he ovat aikuisia. Onneksi heidän ympärillään on ihmisiä, jotka auttavat ja kannustavat heitä opiskelemaan.

Tuula-Liisa Varis käy romaanissa läpi paljolti oman elämänsä vaiheita. Tapahtumat lienevät kaikki napattu ns. oikeasta elämästä. Henkilöiden nimet hieman muutettu. Ensimmäinen toimittaja-mies on Jarmo eikä Rauno. Saarikoski on runoilija, juristi-aviomies Mikko Miska.

On hienoa miten Tuula-Liisa Varis pitää huolta Runoilijasta. ”Runoilija kirjoittaa Assille: ”Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä.” He pysyivät ystävinä. Kuolemaan asti.”

Celeste Ng:n Olisi jotain kerrottavaa

Amerikkalainen opintonsa kesken jättänyt perheenäiti, opettajan työhönsä kyllästynyt kiinalainen isä, omissa oloissaan elävä poika, tyttö jonka on korvattava kaikki se mitä vanhemmat ovat menettäneet ja nuorin tytär jonka olemassa oloa vanhemmatkaan eivät aina huomaa tai muista. Perhe asuu 1970-luvun pikkukaupungissa Ohiossa.

Tässä lähtökohta yhdysvaltalaisen Celeste Ng:n toiselle romaanille Olisi jotain kerrottavaa (suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2020, 285 s.). Ng:n esikoisromaani Tulenarkoja asioita (ilmestyi 2017, suomeksi 2019) on niittänyt mainetta ympäri maailmaa. Se on nimetty moneen kertaan vuoden parhaaksi romaaniksi ja siitä on tekeillä tv-sarja.

Olisi jotain kerrottavaa ei ole samalla tavalla amerikkalaisen keskiluokkaisen perheen kuvausta kuin esikoisteos. Kiinalais-amerikkalainen perhe on yhteisönsä silmätikku.  Lapset eivät saa ystäviä, äiti ei osaa seurustella naapuruston naisten kanssa, isä eristäytyy omassa työyhteisössään.

Vanhimmat lapset oppivat jo pienestä pitäen teeskentelemään että heillä on kavereita ja kaikki on hyvin. On helpompi vastailla vanhempien kysymyksiin myöntävästi, kuin kertoa heille millaiseen eristykseen he ovat joutuneet koulussa. Lapset eivät tiedä millaista heidän kiinalaisen isänsä elämä oikeasti on. 

”Jamesille erilaisuus on ollut aina poltinmerkki, joka on painettu suoraan hänen silmiensä väliin, sillä vuosien varrella kylmät väreet ovat käyneet hänen selkäpiitään pitkin vähän väliä, koska häntä on tuijotettu sumeilematta kuin eläintarhan asukkia ja hänen korviaan on vihlonut lukemattomia kertoja, koska hänelle on mutistu kadulla ”kinkki”, ”vinosilmä” ja ”häivy täältä”. Perheen jäsenet eivät pysty jakamaan toistensa kanssa ”erilaisuuttaan”.      

   

Romaani on synteesi siitä mitä tapahtuu kun lapsen elämä on pelkkää vanhempien toiveiden täyttämistä. Lydia on lahjakas tyttö, mutta hänen harteilleen kasaantuu kaikki se mikä vanhemmilla on ”mennyt pieleen”. Perheen elämä järkkyy, kun äiti ilman ennakkovaroituksia muuttaa pois kotoa. Hän palaa opiskelemaan vanhaan yliopistoonsa, hänen tavoitteensa on sama kuin nuorena – hänestä tulee lääkäri. Yllättävät olosuhteet saavat hänet palaamaan kotiin.

Äidin lähteminen kotoa jättää pysyvät jäljet kaikkiin. Erityisesti Lydia pelkää, että jonakin päivänä äiti katoaisi, isä murtuisi ja koko perhe särkyisi uudelleen. Lydia on niin tottunut pelkäämiseen, että hän on unohtanut millaista on elää ilman pelkoja.

Kun äidin oma suunnitelma unelman toteuttamisesta on kariutunut siirtää hän ne tyttäreen. On entistä selkeämpää että Lydiasta tulee lääkäri. Äiti vahtii hänen läksyjään kaiken aikaa, teettää tytöllä ylimääräisiä tehtäviä, vahtii tytön elämää kaikin tavoin. Lydialle on tärkeintä, että äiti ei enää lähde ja sen tähden hän suostuu kaikkeen mitä äiti ja isäkin hänelle ehdottaa. Hän haluaa että vanhemmat ovat onnellisia.

Lydia on niin käpertynyt toisten toiveiden toteuttamiseen, että hän henkiset voimavaransa eivät riitä tilanteen muuttamiseen, vaikka naapurissa asuva poika yrittää auttaa häntä, samoin kuin isoveli, joka on rakentanut oman elämänsä itsensä varaan.

Romaani alkaa lauseella: ”Lydia on kuollut.” Romaanin lopussa tiedämme miksi. Pakahduttavan todentuntuinen romaani, joka pakottaa ajattelemaan monia asioita. Hienosti punottu tarina, joka on kirjoitettu kuulaasti ja kiihkottomasti.    

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet ja Viljami Puustisen Veljekset Gallèn

Lukulistalle osui kaksi kirjaa, joissa päällimmäisenä aiheena ovat kirjeet ja kolmiodraama. Alex Schulman kertoo romaanissaan Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020, 277s.) isovanhemmistaan Karin ja Sven Stolpesta.

Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320 s.) kertoo hänen isoisoisästä Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista sekä heidän vaimoistaan ja äidistään.

 Sven Stolpe (1905-1996) oli ruotsalainen, kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Karin Stolpe (1907-2003) käänsi lukuisia kirjoja, mutta hyvin monien kirjojen kääntäjäksi on merkitty aviomies. Alex Schulman havahtui miettimään riideltyään vaimonsa kanssa – ties monennenko kerran – miksi hänen sisällään on selittämätöntä vihaa, lapset pelkäävät häntä ja vaimo kärsii tilanteesta. Hän pohti olisiko kaikelle jokin syy hänen sukunsa menneisyydessä. Ja oli.  

Schulman ryhtyi selvittämään isovanhempiensa elämää. Hän läpikävi arkistoja, luki päiväkirjoja ja isoisänsä laajan tuotannon. Lopulta hän löysi isoäitinsä erityisen huolellisesti säilyttämät kirjeet. Löytyi syy miksi isoisä suhtautui vaimoonsa väheksyvästi ja rakkaudettomasti.

Karinilla oli ollut lyhyt suhde avioliittonsa ensi vuosina ruotsalaisen kulttuurivaikuttajan Olof Lagercrantzin (1911-2002) kanssa. Kirjeet olivat Olofin kirjoittamia. Tukahdetun rakkauden tarina löytyi myös Olofin päiväkirjoista.

”Aurinko oli poissa ja pilvet roikkuvat raskaina ja lyijynharmaina. Mutta silti kaikki oli niin kirkasta ja ihanaa. Rastas lauloi kaukana kauniimmin ja heleämmin kuin koskaan ennen. Hän painautui minua vasten niin luottavaisesti ja vailla epäilyksi kuvaamattoman mustine hiuksineen, tummine silmineen ja valkoisina ihoineen”.  

Karin ei vain kyennyt eroamaan. Hän ei vain voinut. Tänä päivänä sitä on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää. Hän joutui elämään miehensä mielivallan alla. Kaikki kolme elivät iäkkäiksi ja olivat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Olofkin  avioitui tahollaan. Jäljellä oli kuitenkin rakkaus, joka ei koskaan kuollut – niin kirjassa kuin elävässä elämässäkään.

Ihastuttava, pakahduttava kirja. Elin henkilöiden kanssa monta päivää senkin jälkeen kun olin lopettanut lukemisen.

Kun mikään ei onnistu

Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320 s.) kertoo hänen isoisoisästään Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista. Kirja syntyi kun Puustinen sai käsiinsä isoäitinsä isältään Amerikasta saadut kirjeet.

Uno oli Gallènin veljeksistä se, jolle ei oikein mikään elämässä tahtonut onnistua. Unon avioliittoa temperamentikkaan Ellenin kanssa varjosti toinen mies. Sittemmin Lohjan kirkkoherrana toiminut Adolf Neovius rakastui tulisesti Elleniin vaikka oli itse naimisissa. Leskeksi jäätyään Neovius meni naimisiin eron saaneen Ellenin kanssa.

Siinä missä Akseli-veli teki uraa ja maalasi vimmatusti, Uno yritti rakentaa omaa elämäänsä niin Venäjällä, Suomessa kuin Amerikassakin. Kirjassa ollaan välillä Ruovedellä, välillä Pariisissa, Helsingissä, Espoossa, Pietarissa, Tyrväällä, Porvoossa, Berliinissä, New Yorkissa.    

  

Poikien äiti Mathilda Gallèn seurasi tiiviisti Akselin taiteilijan uraa. Uno väittää että Akseli oli äidin lempipoika. Uno itse valitsi vaikenemisen muutettuaan Amerikkaan. Hän ei pitänyt mitään yhteyttä äitiinsä. Ei Akselin urakaan yksiviivaisen menestykäs ollut. Oli kausia jolloin maalaaminen ei sujunut juuri ollenkaan tai tehdyt työt eivät saaneet kiitosta eivätkä ostajia.  

Siinä missä Uno Gallèn ei menesty ammatillisesti, hän menestyy ja etenee Vapaamuurarien hierarkiassa ja kaikessa veljeskunnan toiminnassa. Harvoin olen lukenut näin seikkaperäisesti vapaamuurarien menoista.

Kirja avartaa monella tavalla 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista kulttuurielämää. Tuntuu että kaikki tunsivat kaikki. Taiteilijoita, lehtimiehiä ja poliitikkoja yhdisti työ venäläistymistä vastaan.  

Kulttuurihistoriallisesti arvokas teos.    

Fernando Aramburun Äidinmaa

Fernando Aramburun Äidinmaa (suom. Sari Selander, WSOY, 664 s.) on järkälemäinen kertomus kahden suvun elämästä Etan varjossa Pohjois-Espanjassa. Eta eli Baskien kotimaa ja vapaus perustettiin 1959 Francon diktatuurin aikana. Järjestö ajoi vuosikymmenten ajan väkivaltaisin keinoin itsenäisen baskivaltion luomista Pohjois-Espanjan ja Etelä-Ranskan alueelle. Järjestö lakkautettiin 2011.

Romaanin pienessä espanjalaisessa kylässä oli miltei sääntö että työläiskotien pojat ajautuivat Etan riveihin. Rohkeimmista heistä tuli oikeita taistelijoita. Vihan ja iskujen kohteena olivat kaikki, jotka eivät kannattaneet Etaa. Riitti kun oli yrittäjä, joka ei suostunut maksamaan tukirahoja Etalle. Rahoilla oli tarkoitus rahoittaa Etan toimintaa. Kuljetusfirman omistaja kieltäytyy ja joutuu herjauskampanjan kohteeksi ja lopulta hänet surmataan. Oliko tekijä ystäväperheen poika?

Äidinmaa on maaginen sukusaaga, jossa pala palalta selviää miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui. Tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä ja se tekee lukemisesta kiehtovan ja palkitsevan. Lukijalle tulee pakottava tarve tietää mitä, miksi, missä ja kenelle.  

Romaanissa rakastetaan, vihataan, petytään, loukkaannutaan, sairastutaan, kadehditaan, onnistutaan, kuollaan. Sopiva kirja lukijalle, joka haluaa viipyä pitkään saman romaanin henkilöiden parissa.

Henkilöitä on paljon, koska samalla kun kerrotaan niistä jotka nyt elävät, kerrotaan myös heistä jotka ovat eläneet aikaisemmin. Espanjalaiseen tapaan äidit ja isätkin pitävät itsestään selvyytenä että lapset elävät naimisiinkin mentyään perheen kanssa sulassa sovussa. Sodan jälkeen syntyneitten lapset eivät kuitenkaan enää ajattele niin. Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Romaanin naiset ovat samaan tapaan vahvoja ja lastensa puolesta uhrautuvia kuten monien suomalaistenkin romaanien naiset.  

Politiikka loitontaa perheen jäsenet toisistaan, se rikkoo lapsuudessa rakennetun ystävyyden, se erottaa rakastavaiset. Kun Etan toiminta lakkautettiin, järjestö pyysi anteeksi kärsimystä ja vahinkoa, joita se aiheutti pitkään jatkuneen terrorikampanjansa aikana. Etan iskuissa kuoli yli kahdeksansataa ihmistä.

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020, 245 s.) Auri pitää oman elämänsä langat visusti omissa käsissään. Leopardiksi nimetyn rollaattorin avulla eläkkeellä oleva hammaslääketieteen tohtori seikkailee vaikka missä, ei ota neuvoja tyttäreltään ei keneltäkään.

Auri on tämän ajan kasikymppinen, tyylikäs, itseriittoinen, hänellä on lakatut kynnet ja huoliteltu kampaus. Hän käy ostoksilla vain Stockmannilla. Sinne hänet vie tuttu, luotettava taksiautoilija.

Mutta Aurin elämä on tylsää. Hän on vihainen kuolleelle aviomiehelleen. ”Hän oli äkäinen yliopistolle, koko vanhusvihamieliselle yhteiskunnalle, omalle raihnaistuvalle keholleen ja ajalle, jonka kulumiselle hän ei ollut mahtanut mitään.”

Yhdellä ostomatkallaan tuttua taksia ei näy sovitussa paikassa. Mutta paikalle tullut nuori nainen houkuttelee Aurin autoonsa ja vastoin kaikkia tyttärensä varoituksia, Auri päästää luokseen hulvatonta elämää viettävän Natalian.

Auri pyytää Natalialta korvausta vastaan pikku palveluksia. Aluksi lukijan on ihan varma että Natalia ”ryöstää” Aurin. Natalian elämä on epävakaista ja sekavaa, aivan erilaista mitä Auri on aktiivivuosinaan viettänyt. Mutta erot eivät estä naisia jollain tavalla ystävystymästä. Ainakin Auri viihtyy paremmin Natalian seurassa kuin kaikkiin hänen asioihinsa sekaantuvan tyttären parissa. 

Mielellään Auri seurustelee tyttärentyttärensä kanssa, mutta tältä ei kovin paljoa liikene aikaa isoäidille. Yksinäisyydestään huolimatta Auri sinnittelee kotona – mielellään myös ilman mitään turvaranneketta. Hän ei yksinkertaisesti suostu ymmärtämään miksi toiset ovat hänestä huolissaan.

Ei saa elvyttää on samansukuinen hätähuuto vanhusten itsemääräämisoikeuden puolesta mitä Minna Lindgrenin romaanit. Mäkisen teos on vain astetta vakavampi. Siihen tuo myös uudenlaista ulottuvuutta elämässään epäonnistuneen nuoren naisen mukana olo.

Välillä toivoisi että tomeraa, itsestään huolta pitävää vanhusta pidettäisiin ihan tavallisena. Tunnen lukemattomia yli 80 ja jopa yli 90-vuotiaita, jotka kykenevät päättämään omasta elämästään ja huolehtimaan omista asioistaan. Ei fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja raihnaistuminen ole merkki siitä, että tarvitsee ”holhoojaa”. Vakavasti muistisairaat vanhukset ovat eri asia.         

Paula Norosen Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa

Kaikkia lukemiaan kirjoja ei tarvitse ottaa vakavissaan. Nyt haluaisin tietää minä korona-karanteerista ja etenkin meistä korona-vanhuksista ajattelisi korsolaisen Räkkärimarketin kassa Tarja Kulho. Hän on Paula Norosen hulvattoman hauskan Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa (Tammi 2020, 166 s.) päähenkilö.

Paula Noronen on toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan lasten pitämän Supermarsu-sarjan kirjoittajana. Tarja Kulho on Norosen Radiomafiaan luoma hahmo. Noronen on itse kotoisin Järvenpäästä ja hän on halunnut laittaa Kulhon asumaan muualle kuin kotikaupunkiinsa. Entisenä keravalaisena korsolaisuus tuntuu kutkuttavan tutulta. Vielä minuakin vanhemmat syntyperäiset keravalaiset kertoivat käyneensä ”hillumassa”  Korsossa, kotikulmilla piti käyttäytyä asiallisesti.

Tarja Kulho opastaa lapsiaan, suuresti rakastamaansa aviomiestään ja ennen kaikkea asiakkaitaan. Hänellä on aina aikaa vaihtaa muutama sana heidän kanssaan ja jakaa heille elämänohjeita. Uutta sisältöä ja vipinää Tarjan elämään tuo Vantaan harrasteopiston ”Uusi suunta työelämälle” – verkkokurssi. Ensin Tarja väittää ilmoittautuneensa kurssille vahingossa, mutta kun rahojaan ei saa takaisin päättää hän katsoa mistä oikein on kyse.

Yllättäen Tarja Kulho huomaa osaavansa kirjoittaa ja kaiken lisäksi hän havaitsee miten paljon hänellä on annettavaa kurssin järjestäjille. Kun Tarjan pitäisi kertoa mitä virheitä hän on tehnyt työelämässään ja miten käsitellyt niitä, Tarja pohtii ensin yksityiselämän mokia.

”En ole katunut sitä, että en saa vietyä mitään urheiluharrastusta loppuun saakka, vaan maksan edelleenkin esimerkiksi kuukausittaista kuntosalijäsenyyttä vuodelta 1998… Kuntonyrkkeilyssä sen sijaan olen käynyt. Ainakin kerran.”

Ei hän kadu sitäkään että opinnot jäivät lukioon. Hän tajusi ettei ole lukunaisia. Opiskelu tuntui tympäisevän tylsältä, paitsi välitunnit, jolloin lähdettiin mopoilla Keravan Teboilille pelaamaan hedelmäpelejä.  Kurssin myötä Tarja ymmärtää olevansa aika onnellinen. On mieluinen työpaikka, mies, jota rakastaa, fiksu pikkutyttö ja Hollannissa vaihto-oppilaana oleva poika, joka kyllä välillä uhkaa jäädä Hollantiin – mutta ei sitten jääkään. Kun Tarja huomaa pitävänsä kirjoittamisesta, hän ilmoittautuu toiselle ja jopa kolmannellekin kurssille.    

Oman roolinsa paikka paikoin vuoropuhelun muotoon kirjoitetussa kirjassa saavat Tarjan työtoverit mies- ja muine huolineen. Eri henkilöt on kuvattu riemastuttavan huolellisesti ja hersyvän hauskasti. Huvittavat ja liikuttavat piirteethän ovat meissä kaikissa. Kun ne kaivaa esille oikealla tavalla, on koossa piristävää luettavaa.

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge

Elizabeth Strout on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja hänen romaaninsa Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020, 374 s.) ylistetty teos. Kirjan nimihenkilö Olive Kitteridge on isokokoinen, ärhäkkä entinen matematiikan opettaja ja apteekkarin vaimo Keskilännen pikkukaupungissa.

Kirjassa on 13 eri lukua – oikeammin novellia. Olive ei ole niiden kaikkien päähenkilö, mutta kertoopa Strout kenestä tahansa Oliven kotikaupungin henkilöstä, sivuaa tarina jollain tavalla Olivea. Kirjassa ovat mukana elämän kaikki ilmiöt ja ihmiselämään kuuluvat käänteet ja tapahtumat.

Olive on ollut vuosikausia opettajana ja hän kohtaa ajoittain entisiä oppilaita. Aika hanakasti hän jakaa näille elämänohjeita ja muistelee millainen oppilas nuorempana oli.

Olive Kitteridgen oma elämä on näennäisesti aika selkää, vaikka avioliitto kaupunkilaisten - etenkin naisten – arvostaman apteekkarin kanssa ei ole aivan mutkatonta. Kummallakin on avioliiton ulkopuolinen suhde, mutta Henry kuitenkin palaa vaimonsa luo. Omat koukeronsa elämään tuo pariskunnan ainoan pojan aviolliset ongelmat. Pojan avioerosta kun ei voi kertoa kenellekään. 

Perheen jäsen

et ovat aika etäisiä toisilleen. Hellyyttä ei rakkaudesta huolimatta pystytä osoittamaan puolin eikä toisin. Olivella on vankka mielipide kaikista asioista ja niin on hänestäkin mielipide kotikaupungin asukkailla. Kirjassa on mukana kaikki elämän ilmiöt kehdosta hautaan. Strout kuvata arkisia ja tavanomaisiakin asioita ymmärtäväisesti ja hyvin koskettavasti.  

Stroutin kuvaukset vanhenemisesta ja elämän hupenemisesta ovat koskettavia. Henry joutuu sairauden murtamana hoitokotiin. Tunteet sairasta miestä kohtaan ovat hyvin ailahtelevaisi.

”Olive odotti kunnes oli varma, ettei kukaan tulisi häiritsemään, hän kumartui Henryn ylle ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Sinä voi kuolla nyt, Henry. Siitä vaan. Minä voin hyvin. Sinä voit mennä edeltä. Se on ihan oikei.” Hän ei katsonut taakseen lähtiessään huoneesta. Torkkuessaan erkkerihuoneessa hän odotti puhelimen soivan. Aamulla Henry istui pyörätuolissaan kohtelias hymy huulillaan, silmät soikeita. Neljältä iltapäivällä Olive palasi ja lusikoi illalla hänen suuhunsa. Seuraavalla viikolla tilanne oli sama.”

Harva kirja tarinoineen on niin elämänmakuinen kuin Stroutin Olive Kitteridge. Kirjasta on tehty tv-sarja. Sarja se on meillä ollut katsovissa HBO:ssa. Hienoja ovat myös Stroutin aikaisemmin suomennetut (Kristina Rikman) iteokset Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018) ja Kaikki on mahdollista (Tammi 2019).