Alex Schulmanin Unohda minut

Lapsuutensa kokemuksista alkoholismin varjossa voi kertoa monella tavalla. Tunnetuin suomalainen romaani aiheesta on Kreeta Onkelin Ilonen talo vuodelta 1996. 

Alex Schulman on kolmannen polven ruotsalainen julkkis. Hän on kolumnisti ja vetää kirjailija Sigge Eklundin kanssa Ruotsin suosituinta podcastia. Schulmanin suomalaissyntyinen isä oli tunnettu tv-tuottaja ja toimittaja Ruotsissa. Äiti oli ison yrityksen  viestintäjohtaja. Äidinisä oli kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. 

Alx Schulmanin romaani Unohda minut (suom. Raija Rintamäki, Nemo 2017, 183 s.) on riipaiseva kirja Schulmanin äidin alkoholismista. Alexilla on kaksi veljeä. Kun pojat olivat pieniä ja isä sanoi, että ”äiti on huonona”, pojat ymmärsivät, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Pian he ymmärsivät mikä aiheutti äidin merkillisen käytöksen.

Romaanin muotoon kerrotun tarinan koskettavinta luettavaa on se miltä pienestä pojasta, nuorukaisesta ja aikuisesta miehestäkin tuntui kun hän oli äidilleen näkymätön. "Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku."

Aikuisena Alex yrittää monin tavoin auttaa äitiään, mutta äiti torjuu avun kerta toisensa jälkeen. Kunnes fyysinen kunto on niin huono, että hoitoon on alistuttava. Ennen kuolemaansa äiti raitistuu ja Alex saa äitinsä ”takaisin”. Kaikella tavalla koskettava ja vaikuttava kirja. Auttaa ymmärtämään mitä tarkoitetaan kun sanotaan että alkoholismi on sairaus. 

     

Sylvi Salonen - viimeinen diiva

Mielessäni on häivähdyksenomainen muistikuva tyylikkäästä ja uljasryhtisestä näyttelijä Sylvi Salosesta Tampereen Työväen Teatterin lähellä joskus 1960-luvun alkuvuosina. Sylvi Salonen (1920 – 2003) ei jäänyt keneltäkään huomatta – ei näyttämöllä eikä siviilissä. Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa ovat kirjoittaneet nimihenkilöä kaihtamatta ihailevan teoksen Sylvi Salonen. Viimeinen diiva. Elämäkerta (Minerva 2017,  249 s.). 

  

Porilainen nuori tyttö hakeutui teatteriin ja pääsi esiintymään 14-vuotiaana. Siitä alkoi pitkä ja hieno ura. Vuonna 1943 Sylvi Salosesta tuli Tampereen Teatterin näyttelijä ja muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Tampereen Työväen Teatteriin. Siellä on kehittyi ja kasvoi näyttelijänä Eino Salmelaisen siipien suojassa.

Kirja kertoo taitelijan elämänvaiheet sopivan perusteellisesti. Tarinat tuovat hyvin mieleen jokaisen niistä esityksistä missä olen nähnyt Sylvi Salosen näyttelevän. Puhumattakaan hänen tv-rooleistaan, jotka monella tapaa ovat meidän kaikkien omaisuutta. Kukapa varttuneempi kansalainen ei muistaisi Sylvi Emmi Viléninä Tankki täyteen tv-sarjassa!

Diivamaisuus on asia, joka aina yhdistetään Sylvi Saloseen, mutta omalla toiminnallaan ja elämänasenteellaan hän loi ympärilleen diivamaisen ilmapiirin.  Salonen oli myös melko taitava talousasioissa, joten hänen elämänasenteellaan oli tästäkin näkövinkkelistä katetta. Hän osasi myös solmia suhteet ns. tärkeisiin henkilöihin. Listalla oli väkeä presidenteistä alkaen!  

Sylvi Salosen persoonan syventämisessä ovat hyvin ansiokkaita kirjaa varten tehdyt Sylvi Salosen työtovereitten ja muiden läheisten haastattelut. Vaikka hän oli hyvin kärkevä lausunnoissaan ja tokaisuissaan, ei kukaan halua muistella häntä pahalla.

Ensimmäinen reaktio kun sain tietää että Sylvi Salosesta on kirjoitettu uusi elämäkerta oli hämmästys, onko jotain jäänyt aikaisemmissa teoksissa kertomatta. Kysymyksen asettelu oli väärä. Kirja on hyvin antoisa ja kukkuroillaan mukaansatempaavia tarinoita teatterin maailmasta.

Todellinen aarre tamperelaisille teatterin ystäville!        

Heidi Köngäksen Sandra

Heidi Köngäksen Sandrassa (Otava 2017, 285 s.) näyttelijä saa käsiinsä isoäitinsä vanhoja papereita. Klaaraa on aina kiehtonut vanha valokuva, josta hän tunnistaa isoäitinsä ja -isänsä. Klaaran lisäksi romaanissa ovat kertojina päähenkilö Sandra ja Sandran käly Lyyti.

Sandra ihastuu ensisilmäyksellä uudessa palvelupaikassaan komeaan renkiin. Heistä tulee pari ja Jannen toimeliaisuuden ansiosta he saavat oman torpan vilkkaasti liikennöidyn maantien varteen. Torpan paikka koituukin heidän kohtalokseen. Ruoveden ja Vilppulan rajamailla soditaan kiivaasti talvella 1918. 

Janne ajautuu punaisten puolelle tavallaan vahingossa. Hänen isänsäkin vahgitaan kotikulmillaan ja tapetaan. Janne päätyy vankileirille ensin Hennalaan ja sitten Lappeenrantaan.   

Romaani kertoo riipaisevalla ja koskettavalla tavalla siitä miten Sandra selviytyy nälästä ja ahdingosta viiden lapsensa kanssa. Heidi Köngäs kertoo vuoden 1918 tapahtumista naisten silmin: Jannen äidin, vaimon ja sisarien. Naisten kertokyky joutuu äärirajoille, mutta he selviytyvät. Klaaran tehtävä on peilata omaa elämäänsä sata vuotta sitten eläneiden naisten elämään ja kohtaloihin. 

Kärsimyksille ja sodan mielettömyydelle ei löydy selitystä. Niin vain tapahtui. Ei sillekään että talolliset kääntävät täysin selkänsä ja mielensä punakapinaan osallistuneiden miesten perheille ja heidän hädälleen. Lastenkaan ahdinko ei heidän mieltään muuta- 

Heidi Köngäs osaa vangita lukijan kertojiensa kokemusten keskelle hienosti. Maltillisesti hän kuvaa hätää, puutetta ja kaikenlaista ahdinkoa. 

   

Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus

Ennen kuin sota lopetti nuoruuden

Varakkaan tehtailijaperheen tytär tulee opiskelemaan suomen kieltä Helsingin yliopistoon 1930-luvun lopulla. Vastassa on melko kiihkeä politisoitunut ilmapiiri: on Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä, Akateemisen Sosialistiseuran innokkaita kannattajia, maltillisempia sosialidemokraatteja ja niitä, jotka seuraavat kaikkea sivusta.

Eila Pennasen esikoisteos Ennen sotaa oli nuoruus (1942) on jälkikäteen luokiteltu kulttuurihistoriallisia arvoja sisältäväksi kuvaukseksi ylioppilasmaailmasta. Romaanin Eila Pennanen kirjoitti vuosina 1941 – 42. Romaani ilmestyi 1942 ja siitä otettiin toinen painos 1985.

Siinä vaiheessa Eila Pennanen (1916 – 1994) oli jo ansioitunut kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja kulttuurivaikuttaja. Hän ehti vaikuttaa suomalaisessa kulttuurielämässä viitenä vuosikymmenenä. Työmäärä on ollut huikea: parikymmentä romaania, lukuisia novelleja, näytelmiä ja kuunnelmia, neljäkymmentä vuotta kirjallisuusarvostelijana ja esseistinä. Hän suomensi sata kirjaa, koulutti kääntäjiä, luennoi ja esiintyi televisiossa.

Muistokirjoituksessa Pekka Tarkka kirjoittaa: ”Proosassaan Eila Pennanen seurasi herkästi ajan suuntauksia, mutta kehitti niistä aina persoonalliset muunnoksensa. Hänen ihanteitaan olivat hyvä kieli, elävä kerronta ja kirjallinen laatu”.

Tämä kaikki on mukana jo esikoisteoksessa. Sen kieli on soljuvaa, oman aikansa hyvää suomen kieltä, kaikki on kerrottu elävästi ja uskottavasti.. 

Yliopiston kahvilassa

Olin samassa tilanteessa kuin Kirsti Vehmas vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Aloitin opiskeluni Helsingin yliopistossa tuntematta etukäteen ketään oman alani opiskelijaa. Yliopiston kahvilasta tuli paikka, jossa ehti vaihtaa ajatuksia opiskelutovereittensa kanssa ja kuuli ”viimeisimmät juorut”.

Kirsti on kasvanut pienellä paikkakunnalla ja ainoa side helsinkiläiseen elämänmenoon on serkku. Kirsti tiesi serkkunsa Jorman poliittisista puuhista. Ja jossain vaiheessa hän yritti auttaa serkkuaan ja teki tälle jopa poliittisia palveluja, mutta huomasi nopeasti että se on liian vaarallista hänelle.

Kirstin luokkatoveri Hilkka saa mahdollisuuden opiskeluun, kun Kirstin isä lainaa Hilkalle rahaa. Hilkka ihailee Jormaa ja hakeutuu tämän seuraan ja päätyy miehen apuriksi ja rakastajattareksi. Pitkään Hilkka olettaa sopivan ajan tullessa hän avioituu Jorman kanssa. Totuus kuitenkin selviää, kun Hilkka saa tietää että Jorma onkin naimisissa. Kirsti suhtautuu ymmärtäväisesti Hilkan taloudelliseen ahdinkoon, joka lainasta huolimatta on olemassa, mutta ei itse tee asian eteen mitään. Liioin hän ei paljasta Jorman naimisissa oloa.

Hyvin paljon romaanissa pohditaan myös Akateemisen Karjala-Seuran jäsenten asennoitumista. AKS:n jäsenet kokevat että heitä pilkataan, mutta samalla he pystypäin ovat ylpeitä siitä, että he tietävät Suomen aseman vaarallisuuden ja lähestyvän sodan tuhoisuuden. ”Maan ensimmäiset miehet ovat alentuneet puoluepukareiksi, riidellään pikkuasioista, rahapenneistä, kun itärajan takana odottaa hyvin koulutettu puna-armeija syöksyäkseen herrojensa käskystä kimppuumme”.    

Mikä on minun paikkani

Ennen sotaa oli nuoruus on omalla tavallaan hyvin tavanomainen romaani juuri koulunsa lopettaneista nuorista. He etsivät omaa paikkaansa hyvinkin raastavilla ja ristiriitaisilla tavoilla. Romaanin päähenkilö välillä kokeilee tietoisesti erilaisten suuntausten parissa toimivien nuorten seuraa. Välillä hän ajautuu tahtomattaan joukkoihin, joihin hän ei oikein halua kuulua.

Radiohaastattelussa Eila Pennanen huomauttaa että romaanin Kirstillä on paljon hänen piirteitään, mutta omakuva romaani ei ole.

Oman mielenkiintoisen lisävärin tuo osakunnan kotiseutukerho, jossa Kirsti olettaa löytävänsä ei-poliittisen ilmapiirin. Loppujen lopuksi Kirsti hakeutuu omalta paikkakunnalta kotoisin olevan nuorukaisen pariin. Mies yrittää työn ohella opiskella. Kun ylioppilaat juhlivat vappua pitkin Helsinkiä, vaeltaa Kirsti ystävänsä kanssa Nuuksion metsässä.

Romanttinen Itä-Karjala

Eila Pennanen eli 1930-luvulla keskellä suomalaista poliittista todellisuutta. Hänen serkkunsa toimittaja Jarno Pennanen oli liittynyt Suomen Kommunistiseen Puolueeseen  1934. Jarno Pennanen ehti työskennellä eri lehtien toimituksissa, välillä hän veljeili fasistien kanssa, mutta joutui vankilaan 1943 liittyen Hella Wuolijoen vakoiluepäilyihin. Selkeästi Jorman esikuvana on Jarno Pennanen.

Kotonaan Eila Pennanen oli tutustunut sosialistiseen kirjallisuuteen. Hänen isäntä oli Tampereelle tehtaan isännöitsijä. Isä varoitti tytärtään sekaantumasta politiikkaan. Jarnon kannanotot eivät saaneet tukea Eilan isältä.

Areenasta löytyvässä vuonna 1976 nauhoitetussa radiohaastattelussa Eila Pennanen myöntää, että työläiset olivat hänelle pelottava voima, ei puoleensa vetävä. Hän tunsi työläisiä ulkonäöltä ja kertoo tervehtineensä monia.

 

-Jouduin 1939 äärioikeiston vaikutuksen alaiseksi. Sota tuntui todistavan kansalliskiihkoiset ajatukset oikeiksi.  Jatkosota tuntui ylivoimaiselta kestää. Olin talvi- ja jatkosodan aikana naisten työpalvelussa Leppävirralla ja lottana Vienan Karjalassa. Lohdutuksena oli että pääsin Itä-Karjalan romanttisiin paikkoihin, jotka liittyivät kansallisrunouteemme, kertoo Eila Pennanen haastattelussa.

Ihastuttava Tampere -sarja

Esikoisromaanin jälkeen Eila Pennanen kirjoitti psykologisoivia romaaneja. 1950-luvulla hän siirtyi kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Kiitetyin tämän kauden tuotannosta on Pyhä Birgitta (1954). Aikanaan Eila Pennasesta kehkeytyi työläisten ja keskiluokan kuvaaja. Himmun rakkaudet (1971) aloitti viisiosaiseksi laajenneen Tampere -sarjan. Sarja käsittelee toisaalta Pennasen perhettä ja sukua, mutta toisaalta myös laajemmin työväestön ja keskiluokan nousua Suomessa 1900-luvun alkupuolella.

Pennanen jatkoi yhteiskunnallisten teemojen parissa vielä 1980- ja 1990-luvuilla, mutta silloin huomattavasti pessimistisempään sävyyn. Hän kirjoitti elämänsä loppuun asti niin, että viimeiset teokset jäivät hänen työkoneelleen käsikirjoituksina. Hän sai Aleksis Kiven palkinnon 1965, suomentajien Agricola-palkinnon 1971 ja Väinö Linnan palkinnon 1974.

Huikean toimeliaisuuden tavoite oli selvä: suomalaisen kirjallisen sivistyksen vaaliminen, kirjoittaa Pekka Tarkka. 

Vaikka Ennen sotaa oli nuoruus kuvaa kaukaisesti samantapaista opiskelijatytön alkutaivalta, jonka aikanaan itse koin, se jää etäiseksi. Kirsti on merkillisellä tavalla ulkopuolinen – on hän sitten mukana millaisessa joukossa tahansa. Vaikka sodan uhka leijuu kaiken yllä, uskaltautuu Kirsti aika harvoin miettimään asiaa .

”AKS odotti sotaa ja vaati varustautumista; Jorma odotti sotaa -. Kukaties se tulisi, tulisi kuolema, joka veisi kaiken. Vai syntyisikö sitten suur-Suomi, ja minkä arvoinen se olisi?” Tämä on romaanissa varmaan selkein pelonsekainen ajatelma siitä mitä voisi olla tulossa.

Eila Pennasen ihailija ja ahkera lukija minusta tuli Himmun rakkauden(1971) ja sitä seuranneiden muiden Tampere -sarjan romaanien Koreuden tähden (1972), Ruusuköynnös(1973) , Santalahden aika (1986) ja Kulmatalon perhe (1988) parissa. 

Luin Eila Pennasen Ennen sotaa oli nuoruus osana Ylen Kirjojen Suomi hanketta.

 

Eppu Nuotion Myrkkykeiso

Jos dekkarit vievät yöunen ja pahojen asioiden vatvominen ei kiinnosta, voi silti ryhtyä lukemaan Eppu Nuotion Myrkkykeisoa (Otava 2017. 252 s.). Kirjan alatosikkona on Ellen Lähteen tutkimuksia. Ellen Lähde on uusi tuttavuus Nuotion monimuotoisessa tuotannossa. 

Ellen on puuhakas, ikänsä Turussa asunut eläkeläisrouva. Hän hoitaa pihamaataan Portsan puutaloalueella, auttaa monella tavalla naapureitaan, osallistuu Marttojen toimintaan.

Ellen sekaantuu tahtoen tai tahtomattaan naapureiden ja vähän muidenkin elämään. 

Melkein vahingossa hän haluaa saada selville mihin pienen lapsen uraäiti on kadonnut. Ellenin mieltä askarruttaa myös naapurissa asuva venäläissyntyinen pianon opettaja. Nykyajan googlailulla Ellen saa nopeasti selville molempien naisten taustat ja vähän muutakin. 

Eppu Nuotio kirjoittaa soljuvasti ja sujuvasti. Dekkareiden tapaan tapahtumat ovat kiinni ajassamme. On sitten kyse koulua kaihtavasta nuorukaisesta, uralleen antautuvasta äidistä, miehestä joka laiminlyö perhettään. Nuotio saa näihin sinänsä tavallisiin ja yleisiin ilmiöihin lämpimällä tavalla elämisen makua. Vääjäämättä jään kaipaamaan Ellen Lähteen ”uusia seikkailuja”.    

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa

Kaikki alkaa Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) siitä kun kertojan aviomies sanoo aamukahvilla: "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen". Hänen halunsa on jo siinä vaiheessa muuttunut teoiksi. 

Romaanin kiehtovuutta lisää se, että kirjailija on avoimesti kertonut, että kyseessä on hänen oma elämänsä ja hänen aviomiehensä, nykyisin entinen aviomies ja nainen. 

Selja Ahava kirjoittaa kuulaasti ja tyylikkäästi vaikka hänen aiheensa on rankka. Romaani on tunnelmaltaan ajoittain pakahduttavan ankea, ajoittain toiveikas. Kauheinta on kestää tunne, että romaanin kertoja ei oikeastaan koe tunteneensa miestään ollenkaan. On kuin häntä olisi petetty vuosikaudet. Vai onko hänellä koskaan ollutkaan miestä. 

Ahava on hienosti nivonut tarinaan Kristoffer Kolumbuksen retket ja löytömatkailijan arvoituksellisen olemuksen. Kolumbuksen löydöt eivät olleet sitä mitä hän luuli. Hänen yrityksensä löytää Intia valui hiekkaan. Itse hän ei vain sitä tiennyt. On kuin hänenkin sisällään oli jotain mitä kukaan ei tiennyt - ei edes hän itse.  

Mitä me oikeasti tiedämme lähellämme elävistä ihmisistä tai julkkiksista, joiden elämää saatamme hyvinkin innokkaasti seurata.

Selja Ahavan toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat julkaistiin 2015 ja se oli Finlandia-palkintoehdokas ja se sai 2016 EU:n kirjallisuuspalkinnon. Ennen kuin mieheni katoaa on yhtä kuulaasti ja koskettavasti kirjoitettu kuin Taivaalta tippuvat asiat. Ihastuttavan viimeistelyjä romaaneja. 

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tämän syksyn kirjailijajulkkis. Uusi romaani Rikinkeltainen taivas (suom. Laura Bäck, Otava 2017, 459 s.) on ilmestynyt ja Kansallisteatterissa on aloittanut voittokulkunsa Westön Kangastus 38 -romaanista tehty näytelmä. Tyylikäs ja ajankohtainen tulkinta romaanista, joka monella tavalla avartaa käsitystämme 1930-luvun Suomesta sen haavoista, haaveista ja todellisuudesta.  

Molemmat ovat paikkansa ansainneet. Rikinkeltainen taivas on romaani ystävyydestä ja uskottomuudesta, rakkaudesta ja rahasta, onnesta ja onnistumisesta, vääristä ja oikeista teoista.

Romaani kertoo suomenruotsalaisista, helsinkiläisistä suvuista kolmen sukupolven ajan. Kertojana on ns. tavallisesta perheestä kotoisin oleva mies, joka seurustelee tiiviisti lapsesta saakka paremmissa piireissä. Jo pikkupoikana hän tutustuu hienossa kartanossa asuviin sisaruksiin. Hän ystävystyy Alexin kanssa ja Alexin sisar Stella on hänen suuri rakkaudesta.

Pari seurustelee, eroaa, on ystäviä, yrittää elää yhdessä, eroaa moneen kertaan ja kaipaa toisiaan. Pakahduttavaa. Toinen tärkeä nainen kertojan elämässä on Stellan ystävätär.

Kertoja haahuilee samalla tavalla kuin naisasioittensa kanssa myös ammatillisesti. Hänen esikoisromaaninsa saa huikean vastaanoton ja sitten seuraavat romaanit eivät saa kiitosta juuri miltään taholta. On pakko palata opettajaksi.

Stellan ja Alexin perhe ei ole niin siloinen ja onnellinen, mitä lapset yrittävät uskotella kaikille ulkopuolisille. Salaisuudet paljastuvat vääjäämättä. Yhteys lapsuuden ystäviin Alexiin ja kahteen muuhun säilyy ja häilyy. Alex keskittää kaiken tarmonsa rikastumiseen. Hänestä kehkeytyy itsekäs ja ylimielinen liikemies.

Westön kaikissa romaaneissa liikutaan yhteiskunnan ylimmän luokan liepeillä. Aina on mukana niitäkin jotka eivät ole rikkaita, eivät edes varakkaita. Lähimpänä toisiaan Rikinkeltaisen taivaan henkilöt ovat nuoruus-iässä. Nuorten kasvukivut ovat melko samanlaisia riippumatta heidän kotinsa varallisuudesta. Suhde omiin vanhempiin rakentuu myös lapsuudessa ja nuoruudessa. Kertojan vanhemmat eroavat, mutta hän on tekemisissä isänsä ja äitinsä kanssa näiden elämän loppuun asti. 

Hyvin keskeisessä roolissa – kuten monessa muussakin Westön romaanissa – on Helsinki. On hauska lukea kirjaa, jonka kadut ja talot pystyy palauttamaan mieliinsä. On kuin katselisi elokuvaa lukiessaan.

Rikinkeltainen taivas on lukuromaani sanan parhaassa merkityksessä.

Pauliina Lindholmin kiehtova Komendantti

Suomenlinna on yksi suosituimmista turistikohteistamme. Moni on käynyt Suomenlinnan retkellään Suomenlinnan rakentajan Augustin Ehrensvärdin hautamuistomerkillä. Nyt ei enää tarvitse pohtia minkälainen mies Ehrensvärd oli. Pauliina Lindholm osallistui Otavan historiallisten esikoisromaanin kilpailuun ja voitti sen teoksellaan Komendantti (Otava 2017, 300 s.). 

Sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710 – 1772) on päätynyt monien, ei kovin voitokkaiden sotaretkiensä jälkeen pieneen kaupunkipahaiseen Helsinkiin. Tehtävänä on rakentaa kaupunkia ja koko maata suojaamaan linnoitus, jonka läpi itäinen vihollinen ei pääsisi. Ehrensvärd pursuaa ideoita siitä miten kaikki toteutetaan. Mikään ei ole hänelle ylivoimainen tehtävä. 

Pääosa rakentajista ja kivien louhijoista on ruotuväkeä. Muurarit on saatava Saksasta ja moni muukin ammattimies kaukaa. Ehrensvärdin ideoiden toteuttaminen ei ole helppoa, mutta omalla innostuksellaan hän saa murrettua monenlaisen vastarinnan. Hankalinta on saada Tukholmassa valtion rahakasojen päällä istuvat ymmärtämään miksi rahaa on saatava kaukaiseen kolkkaan.  

Komendanti ystävineen elää ylellisesti. Herkkuja riittää herrojen ruokapöytään. Työväki syö kehnosti ja joutuu asumaan kurjissa röttelöissä. Ahrensvärd yrittää parhaansa mukaan kohentaa oloja, mutta kaikki maksaa. 

Jotta romaaniin on saatu ripaus romantiikkaa on mukana vanha kalastaja ja hänen pojantyttärensä, kuvankaunis Anna. Kun komendanti tapaa Annan, hänelle herää palava halua piirtää tytöstä muotokuvia. Ehrensvärdin rakas harrastus on piirtäminen. Tyttö on vähitellen Komendantille muutakin kuin pelkkä malli.  

Komendantin kieli on kutkuttavalla tavalla vanhahtavaa, se tuo romaaniin sopivalla tavalla meennen ajan tunnun. Lukija todella kokee elävänsä vuotta 1748. Lindholmin ansiona voi pitää sitäkin, että romaanin keskeistä antia on todella Suomenlinnan rakentaminen. Pidin romaanista samalla tavalla kuin Aki Ollikainen Nälkävuodesta. 

On tietävinään historiallista tapahtumista monia asioita. Hyvä romaani, joka pohjautuu tosiasioihin, tuo tapahtumiin inhimillisyyttä ja arkipäiväisyyttä.  

    

Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu

Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu (Tammi 2017, 457 s.) on hykerryttävän hyvä Maria Kallio -dekkari. Seksuaalirikoksista tuomittu nainen löytyy kuolleena samana päivänä kun hän on vapautunut vankilasta. Ruumis löytyy dekkarissa melkein kotikulmiltani ja muutenkin liikutaan tutuissa paikoissa. 

Maria Kallio joutuu työtovereittensa kanssa visaisen tehtävän ratkojaksi. Vuosia sitten tapahtuneet rikokset on kaivettava uudelleen esiin ja mukaan joutuvat uhrit, jotka tavalla tai toisella ovat yrittäneet selviytyä kärsimyksistään.

Maria Kalliolla on kaksi uutta työtoveria. Toinen heistä tosi-tv -sarjasta julkkikseksi noussut miespoliisi. Uudet henkilöt antavat kerronnalle mukavaa lisäväriä. Kunnon dekkarissahan poliisit ovat enemmän kuin persoonia. 

Maria Kallio -dekkari on kiinni ajassamme, mitäänhän ei enää tapahdu ilman somea ja nettiä. Leena Lehtolainen kirjoittaa vetävästi, koukuttavasti ja samalla pakottaa lukijan ottamaan kantaa kaikkeen siihen pahaan mistä kirja kertoo. Vanhojen ja uusien Lehtolaisen ystävien ilon aihe. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017, 645 s.) on uhkea romaani yhden suvun vaiheista kuuden sukupolven ajalta. Kirjailija ylsi esikoisromaanillaan Kultarinta viime vuoden Finlandia-palkinto ehdokkaaksi. Kiitetty romaani sai myös monia muita palkintoja. 

Tuskin Kivitaskukaan jää huomiotta. Niin tasokkaasta ja hienosta romaanista on kyse tälläkin kertaa.   

Kaikki alkaa kun venäläinen aatelisnuorukainen pelastautuu vuonna 1849 mestauslavalta ja joutuu pakkotyöhön Suomeen. Hetken mielijohteesta Sergei päättää ottaa onnettomuudessa kuolleen vankitoverinsa identiteetin. Hänestä tulee Albert, venäläinen työmies. Monien eri vaiheiden jälkeen Albert päätyy mahtavien kallioiden keskelle kaakkois-Suomeen. Alkaa tarina joka päättyy omaan aikaamme. 

Kytömäen romaanissa luonto on hyvin keskeisessä roolissa, erityisesti järvi ja sen kupeilla kohoavat kalliot, jotka osaavat niitä ymmärtäville kertoa menneisyydestämme. Romaanissa on melkoinen ripaus myös mytologiaa, onpa yksi henkilöistä lähiympäristössä leimattu noidaksikin. Osuupa paikalle myös kansanrunouden kerääjä kohtalokkain seurauksin. 

Kytömäen Kivitasku on monella tavalla lähes täydellinen romaani: kieli on kuulasta, henkilöt uskottavia, juonen käänteet yllättäviä. Romaanissa matkataan vuodesta 1849 vuoteen 2012. Vain se on ajan ilmiöistä romaanissa mukana, mikä on romaanin henkilöiden elämänpiirissä olennaista tärkeää. 

Romaani on myös ylistyslaulu ihmisille ja eritoten naisille, jotka selviytyvät karuissa ja ykinkertaisissa oloissa paremmin kuin moni muu yltäkylläisyydessä. Albert sortuu aika ajoin miettimään millaista hänen elämänsä aatelismiehenä olisi ollut. Vallankumouksen pyörteitä hän ei ota ajatuksissaan huomioon. 

Rakkaus ja syvä ystävyys ovat myös romaanin keskeisiä elementtejä. Tuntui pahalta kun niin moni menettää rakkaimpansa jo nuorena. Samoin syöksytään mielisairauden monimutkaisiin kiemuroihin. Elämän kirjo on mukana monessa eri muodossa. 

Tänä kesänä on lukulistallani ollut monta paksua romaania. Sivumäärät huikeimmillaan yli 1 100. Joku totesi, että sitä kauemmin saa nauttia paksusta romaanista, mitä enemmän siinä on sivuja. Mielipide piti hyvin paikkansa Kivitaskua lukiessa. Jäi tunne että haluaisin tietää näiden vielä elossa olevien henkilöiden elämästä enemmän. 

Eino Leinosta vielä kerran

Järkälemäisten kirjojen kesä jatkuu. Panu Rajalan Virvatuli Eino Leinon elämä, WSOY, 597 s. painaa melkein 1 300 grammaa. Melkein jokainen gramma on paikkansa ansainnut.

Ensimmäinen reaktio uudesta Eino Leino kirjasta oli aika epäileväinen. Kaikkihan on Eino Leinosta kerrottu moneen kertaan. Niin hänen elämänsä ulkoiset puitteet juhlien ja naisten parissa, ehtymätön luomiskyky, kirjalliset tuotteet ruodittu ja analysoitu moneen kertaan. Oman lisänsä sain Leino-tietouteen asuessani Keravalla ja tehdessäni alueradiossa töitä Rantatien paikoista ja tapahtumista, joissa Leino oli ollut osallisena.

Nyt ei voi muuta kuin ihastella ja kiittää Panu Rajalaa uudesta kirjasta. Vaikka Leinon paikka niin sanotusti on kansakunnan kaapin päällä, saa hänen elämänsä myös toisenlaista ulottuvuutta lukijan silmissä.

Virvatulessa käydään hyvin tarkkaan läpi Leinon tuotantoa. Käsittelyn alla ovat niin kaikkien hyvin tuntemat runot kuin vähemmän tunnetut romaanit ja monet muut aikaansaannokset. Ei voi kuin taas uudestaan ja uudestaan hämmästellä miten kaiken keskellä mies kykeni kirjoittamaan.

Panu Rajala ei olisi Panu Rajala, jos hän ei ansiokkaassa elämäkerrassaan kertoisi päähenkilön naisista. Ja heitähän Leinon elämässä riitti. Kolme vaimoa ja kaksi syvää suhdetta kirjailijakollegoihin L. Onervaan ja Aino Kallakseen.

Vuosikymmenet on pohdittu ja vihjailtu Eino Leinon sairastamassa syfilisperäisestä vatsasairaudesta. Panu Rajala on omin silmin nähnyt Hyrylän varuskuntalääkärin Väinö Lindénin tekemät muistiinpanot asiasta. Asiakirjat ovat Väinön pojanpojan HUS:n toimitusjohtajan Aki Lindénin hallussa.   

Virvatulessa Eino Leino seurustelee aikalaistensa taiteilijoiden kanssa, politisoi ja polemisoi, elää läpi vuoden 1918 tapahtumat, pörrää Helsingissä ja vetäytyy välillä maaseudulle, rakastaa ja vihaa, kirjoittaa runoja, kirjeitä, kirjoja, lehtijuttuja. Samalla tavalla kun ihastelen Leinon aikaansaannoksia, ihailen myös Panu Rajalan kykyä heittäytyä aina täysillä kuvattavansa elämään ja uutteralla työllä saada elämäkertoihin myös uudenlaisia ulottuvuuksia.