Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Olin koulutovereitteni kanssa koulun jälkeen katsomassa muotinäytöstä Sara Hildenin muotiliikkeen ikkunoiden takana Näsilinnankadun ja Kauppakadun kulmauksessa Tampereella 1958. Pääasiassa naisten takkeja myyvä liike oli liikesiiven alakerrassa, mutta katutasolla oli valtavan suuret ikkunat, joten tilaa mannekiineille riittiä. Eniten meitä kiinnosti tamperelainen Pirkko Mannola, joka oli voittanut Miss Suomi -kilpailut. Asiantuntevasti me 14-15 tytöt totesimme, että Mannolalla ei ole kyllä riittävän kauniit sääret, pillikintut, sanoimme me.

Muotitalo Hildénin liike oli avattu lokakuussa 1956. Anna Kortelaisen Hyvä Sara!, Gummerus 2018, 447 s. kirjassa kerrotaan, että ennen liikkeen näyttäviä avajaisia Sara Hilden kävi Pariisissa ja hankki sieltä suuren määrän asusteita, vöitä, solkia, koruja ja huiveja. Hildenin muodikkaat ja hyvälaatuiset takit eivät olleet mitään halpatavaraa. Sodasta toipuneet tamperelaiset naiset halusivat olla muodikkaita ja olivat valmiita käyttämään pukeutumiseen rahaakin. Hildeniltä sai hyvän palvelun ja tarvittaessa ostokset saattoi maksaa osamaksulla.

Olen saattanut aikuisempana poiketa Hildenin liikkeessä katsomassa sopivaa takkia, mutta sieltä koskaan mitään ostanut. Olen aika varma, että äiti kulki Hildeniltä ostetussa tyylikkäässä ulsterissa. Kun ensin oli saanut käsityksen, että Sara Hilden on etevä liikenainen, alkoi vähitellen tihkua tietoa julkisuuteen että hän on myös taiteen kerääjä.  

Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää: Tuntematon Saara, tunnettu Sara ja Onnellinen Sara. Kirjan alaotsikot jo kertovat paljon.

Usein köyhistä oloista rikkaaksi kivunneen yrittäjän saavutukset kuitataan toteamalla, että hän oli hyvin etevä yrittäjä. Näin Saarankin rikastuminen selitetään. Saara loi pohjan liikenaisen ja taidemesenaatin uralleen tehdessään ahkerasti töitä vieraiden palveluksessa. Asiansa osaava liikenainen loi muitten palveluksessa ollessaan hyvät kontaktit tavaroiden eli tässä tapauksessa vaatteiden valmistajiin. Mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset siitä miten Saara sota-aikana auttoi ystäviään ja tuttaviaan kaikenlaisten tavaroiden hankkimisessa.  Moni Saaran palveluihin muissa pukineliikkeissä tottunut asiakas, siirtyi haikailematta Saaran asiakkaaksi tämän omiin liikkeisiin.

Taide- ja taiteilijaelämä tuli tutuksi Erik Enrothin myötä. Avioliitto erityisine taloudellisine järjestelyineen teki Sarasta taidekeräilijän. Avioparin sopimuksen mukaan kaikki Erikin valmiit työt olivat Saran omaisuutta. Mutta tästä vastikkeena Erik Enroth eli täysin vaimonsa kustannuksella niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Avioliittoa varjosti taiteilijan alkoholismi.

Anna Kortelaisen ihaileva suhtautuminen kirjan päähenkilöön, tekee monelta osin kirjasta aika tavanomaisen elämäkerran. Pakko myöntää ettei Sara Hildénin aikaansaannoksia voi kuin ihailla. Kirjasta tekee erityislaatuisen sen kuvitus. Etenkin Sara Hildenin ja konservaattorin keskustelut taideteoksista ovat armottoman rehellisiä ja keskustelijoiden syvemmätkin tunteet paljastavia.  

Entinen tamperelainen lukee kirjaa varmaan hieman eri tavalla kuin ei-tamperelainen. Joten lisäpisteitä ja ihastelua tulee myös siitä.   

Pinnalla pysymisen taito

Onneksi Leppävaaran pari vuotta toiminnassa ollutta maauimalaa ei ihan pian uhkaa sulkeminen. Uimalasta on tullut minulle tärkeä paikka. Vesijuoksun lomassa voi taivaalta tähystää lentolaivueita, jotka toivat Putinin ja Trumpin varusteita Helsinkiin. Altaalla voi omissa ajatuksissaan ponnia päästä päähän, tai voi rupatella ystävänsä kanssa, ylipäätään kokea veden myönteinen vetovoima. Samaa vapauden tunnetta ei saavuta uimahallissa vaikka vesijuoksu-radalla voikin ikkunoista aavistaa millainen sää ulkona milloinkin on.   

Mitä tehdä kun maauimala, jossa olet uinut 80 vuotta aiotaan sulkea. Englannissa maauimalassa uiminen on monelle ainoa kosketus veteen. Ei ole tuhansia järviä, joissa uida.

Libby Page Pinnalla pysymisen taidossa (suom. Natasha Vilokkinen), Otava 2018, 333 s. päähenkilö on 86-vuotias Rosemary, jonka elämältä on luisumassa pohja pois uimalan sulkemisen takia. Paikallislehden nuori toimittaja tulee tekemään juttua maauimalasta ja ystävystyy Rosemaryn kanssa.

”Kate katselee häntä, vanhaa naista sinisessä uimapuvussaan, naista joka on uinut täällä koko elämänsä. Hän kuvittelee, miltä tuntuisi nähdä kaupungin muuttuvan ympärillä ja menettää paikka, joka tuntuu kodilta.”

Rosemarylle uimala on myös rakkaiden muistojen paikka, siellä hän on uinut vuosikausi yhdessä rakkaan miehensä kanssa. Rosemaryn ja Georgen rakkauden voima tuntuu romaanissa voimakkaana, vaikka George on kuollut pari vuotta aikaisemmin kun kirjan tapahtumat alkavat. Lapseton pariskunta on keskittynyt elämään yhdessä kiinteästi ja sopuisasti.

Kate saa voimaa omaan olemiseensa Rosemarylta. Paniikkikohtaukset, jotka ovat aika ajoin uhanneet Katen henkistä tasapainoa uudella paikkakunnalla ja uudessa työapikassa, haalistuvat ja loppuvat vähitellen. Ystävyyden voima voi olla ihmeellinen!

Pinnalla elämisen taito on herttaisen liikuttava kertomus siitä, mitä yhteisö voi saada aikaan, kun riittävän moni puhaltaa yhteen hiileen. Romaani on myös kertomus vanhan naisen rakkaudesta ja luopumisesta. Modernia romantiikkaa ja taistelua rahavaltaan vastaan. Oivallinen sekoitus!

Seppo Aallon Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918

Vuosi 2018 alkaa olla lopuillaan. Takana on monta romaania, tietokirjaa, näytelmää, tv-ohjelmaa, esitelmää, artikkelia siitä kaikesta mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918. Yllätyin täysin kun Tieto-Finlandia -palkinnon voittanut Seppo Aallon Kapina tehtailla Kuusankoski 1918 (Siltala 2018, 358 s.) toi kansalaissotamme taustaan ja tapahtumiin aivan uusia ulottuvuuksia.

Seppo Aalto ei ole teoksessaan tyytynyt vain kertomaan mitä hirveyksiä Kuusankoskella rintaman molemmin puolin tapahtui 1918. Hän on ulottanut katseensa 1800-luvun loppuvuosiin. Se kaikki mitä tehdasyhteisössä oli tapahtunut 1800 -luvun loppuvuosista lähtien johti vääjäämättä yhteenottoihin talvella ja keväällä 1918.

Jälkikäteen voi tietynlaisella kunnioituksella suhtautua työntekijäjoukkoihin, jotka uskalsivat asettautua tehtaan ylintä ja keskijohtoa vastaan. Työntekijöitä oli sadoittain ja sadoittain, heidät oli helppo saada mukaan äärimmäisiinkin tekoihin, koska epäkohdat tehdasyhteisössä olivat vähitellen kasaantuneet kestämättömiksi. Kuusankosken tehdasyhteisö oli myös niin mittava, että sinne lähetettiin Paperiliiton agitaattoreita tukemaan ja organisoimaan.

Mielenkiintoista on myös se miten tehtaan työnjohtajat ja insinöörit asettautuivat tehtaan johtoa vastaan. Heillä oli käynnissä oma kapina. Turhautuminen kun mikään ei mennyt niin kuin oli suunniteltu, oli aikamoinen. 

Monen teoksen läpikahlaamisen jälkeen, oli hämmentävää löytää uudenlainen, historiallisesti tarkka ja analyyttinen lähestymistapa niin punaisten kuin valkoistenkin puolen tekoihin ja suhtautumistapoihin. Julius Polin ja Emil Mäki olivat Kymintehtaan kansakoulun johtokunnan jäseniä. Tupakkatauolla Mäki huomautti Polinille: ”Kyllä herrat ampuivat täällä paljon työmiehiä.” Polin yrähti: ”Eivät herrat työmiehiä ampuneet vaan sen tekivät teidän luokkaisenne.” Mäki oli hiljaa ja jätti sanomatta:” Niin eivät herrat rupea itse likaisia töitä tekemään.”

Pakko kliseemäisesti todeta, että teos on todella palkintonsa ansainnut.   

Jarkko Tontin Perintö

Sisar ja kuusi vuotta nuorempi veli. Vuosikausien puhumattomuus, jonka katkaisee isän kuolema. Pakko oli hoitaa asioita yhdessä. Nyt äiti on kuollut ja taas aika olisi hoitaa asioitja, fantasiaromaani, esseitä ja ka yhdessä. Tässä Jarkko Tontin Perintö (Otava 2018, 251 s.) -romaanin lähtökohta.

Äidin kotoa löytyy pino sinikantisia vihkoja, joihin hän on kirjoittanut päiväkirjaansa. Sisar tietää vihoista, mutta ei sitä mitä äiti on niihin vuosien varrella kirjoittanut. Veli haluaa saada selville, mitä salaisuuksia äiti on mahdollisesti päiväkirjoihinsa kätkenyt. Vihkojen sivuilta paljastuu aivan toisenlainen nainen, jota lapset ovat tottuneet pitämään äitinään. Ei riitä, että hän on ollut työnsä tunnontarkasti hoitanut lääkäri, miehensä alkoholismin ja väkivallan kestänyt vaimo ja äiti kahdelle lapselle.

Perintö on viiltävän tarkkaa kuvausta sisarkateudesta. Sisarukset muistavat lapsuuden ja nuoruuden samat tapahtumat aivan eri lailla. Kummankin mielestä äiti on suosinut heistä toista. Etenkin mies kokee, että hän jäänyt ns. naisten juttujen ulkopuolelle.

Oman osansa romaanissa saavat myös päähenkilöiden murrosikäiset lapset. Vanhemmista on sietämätöntä kestää sitä, että lapset liukuvat vääjäämättä heidän vaikutusvaltansa ulkopuolelle. Ehkäpä lopun auvoisat ylioppilasjuhlat kielivät siitä, että kaikki ei sittenkään ole niin toivotonta, miltä se saattaa vanhemmista vuosikausia tuntua.  

Romaani on kaiken lisäksi juoneltaan jännittävä ja mukaansa tempaava rikostarina. Se on myös tarina salaisuuksista, kaksoisroolin kantamisesta, perheistä ja rakkaudesta.    

Jarkko Tontti on kirjailija, runoilija ja lakimises. Teoslistalla on romaaneja, runoja, esseitä, fantasiaromaani ja kollektiiviromaani. 

    

Katja Ketun Rose on poissa

Katja Ketun Rose on poissa (WSOY 2018, 284 s.) on huikaiseva lukukokemus. Intiaanityttö ja suomalaispoika rakastuvat Pohjois-Yhdysvaltain reservaatti-alueilla. Kaksi erilaista kulttuuririntamaa, joilla ei ole mitään yhteistä ja jotka eivät periaatteessa halua tietää toisistaan mitään. Nuoren parin takia kanssakäymistä on puolin ja toisin pakko sietää.

Romaanin nuori pari ei liioin ole mikään tavallinen pariskunta. Rose on tietäjän ja parantajan tytär, ojibwa-intinaani ja Ettu kommunisti-lakkokenraalin poika.

Heidän tyttärensä Lempi palaa 45 vuoden jälkeen reservaattiin. Hän haluaa selvittää mihin hänen äitinsä katosi ja mitä hänen isälleen tapahtui. Isä on menettänyt muistinsa samoihin aikoihin kuin äiti katosi.

Lempi on yrittänyt unohtaa lapsuutensa ja siihen liittyvät ihmiset. Mutta kun hän saapuu tutulle kotikonnulleen, muistuvat tapahtumat ja ihmiset mieleen vähitellen. Alkaa hurja sukellus menneisyyteen. Äidin kadottua Lempi on 45 vuotta sitten viety suomalaisen isoäidin luokse.

Isoäiti Helmi ei osannut sanaakaan englantia. Hänen tuhokseen koituu nuoruudessa saatu kuppa. ”Helmin maailmassa ihminen piti karaista isku iskulta, haava haavauman perästä pihkatukkeja sahaten, piinata kaivosten mustuudessa niin että tästä rusentui esiin työteliäs timantti”. Lempin lapsuus loppuu kun hänet säilötään sisäoppilaitokseen. 

Mutta mitä on tapahtunut Roselle. Tytär löytää nipun kirjeitä, joissa äiti kertoo elämästään. Kirjeetkään eivät täysin selvitä sitä miksi äiti katosi. ”Minun äitini Rose. Oikeudenmukainen, itsepäinen, äkkiväärä. Rikki reunoiltaan ja silti ytimessä paloi roihu. Miksi tuo roihu ei suojannut minua.”   

Tarinan voisi lukea sukukronikkana, ensin tapahtui näin ja sitten näin. Katja Ketun romaani on myös paljon enemmän. Se on omanlaisensa, se on tarinaltaan ravisuttava ja kieleltään rönsyilevä ja rikas. Se osoittaa siekailematta sen vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, jolla Amerikassa kohdeltiin intiaaneja. Eivätkä siitä väärästä kohtelusta paljoa jääneet jälkeen kielitaidottomina uudelle mantereelle matkanneet suomalaiset, finlanderitkaan. 1900-luvun taitteessa 300 000 suomalaista muutti Amerikkaan

Ketun romaanin kieli on moniuloitteista ja monimuotoista. Kielikuva seuraa toistaan. Kaikki on helppo nähdä kuvina, hyvin värikkäinä kuvina. ”Kipusin perässäsi ruohikkorinnettä harmaisiin paaseihin tukeutuen, enkä voinut olla jälleen hämmästelemättä kuinka ketterästi liikuit rampakoipinesi. Löysimme pienen graniittipaaden intiaanitupsujen ja ohdakkeiden seasta kummulta, jossa pieni tuulenvire kahisutti kuivia korsia.”

Sykähdyttävä matka kahden tuntemattoman kulttuurin perimmäiseen olemukseen.

Soljuva ja koskettava Taina Latvalan Venetsialaiset

Nuori nainen kertoo isänsä hautajaisista. Hän on istunut siunaustilaisuudessa äitinsä vieressä etupenkissä. Suru ja hämmennys ovat päällimmäisiä tunteita. Yhtäkkiä hän huolestuu ja ryhtyy miettimään mitä täällä oikein pitää tehdä. Pitää kysyä isältä! Hetken päästä hän havahtuu, hän ei koskaan enää voi kysyä neuvoa eikä ohjeita isältä. Ei selvältä eikä humalaiselta isättä.

Samanlaisessa elämäntilanteessa ovat Taina Latvalan romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018, 255 s.) kolme sisarta. Heidän elämässään mikään ei ole sitä mitä he ovat luullevat. Alkoholisti-isä on pitänyt otteessaan tyttäret ja kaksi vaimoaan ja muutkin naisensa. Eikä isän vaikutusvalta ole loppunut edes hänen kuolemaansa.

Sisarukset ovat tulleet isän mökille viettämään kesän lopettajaisjuhlaa. Läheisellä tanssilavalla on luvassa jokavuotiset venetsialaisjuhlat. Mökillä on tärkeä paikka jokaisen sydämessä. Isän rakentama mökki on ollut lapsuudessa turvapaikka, nyt sen kohtalo on ratkaistava.

Pala palalta lukijalle paljastuu naisten oikea eletty elämä ja ennen kaikkea se mikä vaikutus isällä on siihen kaikkeen ollut. Äidin osuus jokaisen naisen elämässä on ollut aika hatara, riippumatta siitä millainen heidän äitinsä on tai on ollut. Naiset ovat isänsä tyttäriä. ”Hänen tyttärensä muistuttavat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia.”

Isän vaikutus ja varjo on ollut niin suuri, että jokaisen sisaren parisuhteet ovat olleet ongelmallisia. Niistä on vaikea puhua ja monesta muustakin asiasta.   

Taina Latvala kuvaa hyvin sen miten vieraita sisaret ovat itselleen ja toisilleen. He kuvittelevat olevansa oman elämänsä herroja ja hallitsijoita, mutta eivät sitä ole. Ulkoisesti tämä tulee kaikkein selvimmin esille alkoholisoituneen sisaren elämässä ja käyttäytymisessä. Eikä se velvollisuudentuntoinen sisarkaan elämässä ole helpolla päässyt. Itsensä pettämisessä kaikki ovat hyviä.  

Koskettava ja hyvin mukaansatempaava. Latvala kirjoittaa hienosti. Hän solmii henkilöiden välille hienovireisesti lankoja ja solmuja.  

Minna Rytisalon Rouva C.

Minna Canth patsaana Tampereella Hämeenpuistossa ja kirjastosta lainaamani monet Minna Canthin kirjat. Vuosien varrella luin elämäkertoja, näytelmiä, kirjoituksia. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että tiedän kirjailijasta ja lankakauppiasta paljon. Se että Tampereella 1844 syntynyt Minna lopetti Jyväskylän seminaarin 1865 avioiduttuaan koulun lehtorin kanssa, on aina askarruttanut. Minkä ihmeen takia hänen piti mennä naimisiin, synnyttää seitsemän lasta, ryhtyä kauppiaaksi. Mutta kaiken tämän vastapainona hän kirjoitti lehtiartikkeleita, kirjoja, näytelmiä ja piti kirjallista salonkia Kuopiossa. Monella tavalla uskomaton, rohkea, arvoituksellinen nainen.   

Onneksi samat asiat ovat mietityttäneet Minna Rytisaloa. Rytisalo valloitti kirjalliset piirit esikoisromaanillaan Lempi. Harvoin on ensimmäinen romaani niin hiottu, hallittu ja puhutteleva. Minna C. (Gummerus 2018, 387 s.) on Rytisalon sukellus nuoren Minna Canthin sielun maisemaan.

Minna on saanut isänsä suostumaan siihen että hän voi lähteä Kuopiosta opiskelemaan Jyväskylään seminaariin, johon otetaan myös tyttöjä. Hänestä tulisi opettaja! Lankakauppaa voisivat aikanaan pitää veli ja pikkusisko.

Pian seminaarin alkamisen jälkeen Minna löytää itselleen ystävän. Minna ihastuu Florassa valoon ja selkeyteen. ”Minna tarvitsi Floraa tilkitsemään oman outoutensa koloja.”

Mutta vielä enemmän hän ihastuu lehtori Ferdinand Canthin luonnonhistorian oppitunteihin. Vielä enemmän kuitenkin ihastuu lehtori oppilaaseensa. ”Neiti Johnson oli erilainen kuin muut, siitä harhailevat ajatukset johtuivat. Neidillä oli kauniimmat silmät ja älykkäämpi otsa kuin kenelläkään toisella, ja huumorintajua”. Sekä oppilas että opettaja tiesivät että ihastus ja tunteet eivät olleet Cygnaeuksen ”nunnaluostarissa” sallittuja.

Minna on innostunut oppija. Hän imee sisäänsä kaikki uudet asiat ja asenteet mitä on tarjolla. Vähitellen hänelle alkaa muodostua oma näkemys moneen asiaan.  Ne hän pystyy ottamaan käyttöön sitten kun Ferdinand voi avittaa häntä saamaan ajatuksiaan julkisuuteen lehtikirjoitusten muodossa.

Minna Rytisalo on kirjailijan vapaudella paneutunut kaimansa ajatusmaailmaan. Hän kuvaa kuulaasti ja kauniisti hyviä asioita ja pahatkaan eivät hänen jäljiltään tunnu mahdottomilta. 

Minnan ja Ferdinandin rakkaus ja avioliitto eivät ole itsestään selviä. Ferdinand olettaa ilman muuta että he voivat uhmata rehtori Cygnaeusta ja ajan henkeä: Minna voisi jatkaa opiskelua avioliiton solmimisen jälkeen. Mutta suunnitelma ei toteudukaan. Minna jää olosuhteiden pakosta kotiin eikä elämä ole aluksi helppoa kummallekaan.

 ”Tällaistako oli avioliitto, kahden tahdon paiskautumista vastakkain? Eikö se mennytkään niin että toinen oli kova kuin kivi, toinen vesi joka väistyi kiven tieltä, kietoitui sen ympärille ja myötäili.” Lapset tasaavat aviopuolisojen välejä. Lapsia syntyy seitsemän, nuorin vasta isän kuoleman jälkeen.

Minna on varmaankin ollut hyvä äiti lapsilleen – muutenkin kuin romaanissa. Lapset ovat hänelle voimavara, joiden avulla hän venyy tarvittaessa lähes uskomattomiin suorituksiin. Minnan ja hänen nuoruudenystävänsä yhteisymmärrys murenee pala palalta. Flora kangistuu monissa yhteiskunnallisissa asioissa vanhoihin kaavoihin.

Minna alkaa vähitellen syttyä oman aikakautensa 1860- ja 1870 -lukujen epäkohtiin. Hän aloittaa kirjallisen uransa kirjoittamalla Keskisuomalaiseen erityisesti naisen asemasta. Ferdinand kannustaa vaimoaan kirjoittamaan ja ottamaan kantaa. ”Kirjoita. Se on sinun lajisi”, on miehen ohje vaimolleen. Ja Minna kirjoittaa. Ferdinand oli Keskisuomalaisen päätoimittaja 1874 – 1875.

Minnalle erityisesti tyttöjen kasvatus ja tyttöjen asema on tärkeä. Omasta kokemuksestaan hän tietää miten kipeää tekee, kun joutuu jäämään saatavilla olevan tiedon ulkopuolelle.   

   

Minna C. on hieno ja kaunis kirja. Sen kieli on hiottua ja monivivahteista. Se on myös onnistunut kunnianosoitus Minnan kirjalliselle tuotannolle. Vaikka Minna Canthin elämästä on kerrottu monissa elämäkerroissa, on Rytisalon Rouva C. kertomus rakkaudesta, joka kannatteli Minnaa miehen kuoleman jälkeen ja edesauttoi hänen huimaa uraansa niin kirjailijana, yhteiskunnallisena vaikuttaja, äitinä ja yrittäjänä.      

   

                                                        Kirjailija Minna Rytisalo 

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa

Uusia näkökulmia vuoden 1918 sotaan löytyy romaaneista ja muustakin kirjallisuudesta koko ajan. Erilaisen näkökulman kevään 2018 tapahtumiin tuo Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (Otava 2018, 343 s.).

Lahteen neljän Kiinassa vietetyn vuoden jälkeen palannut Pasi Pekkola kertoi, että häntä alkoi askarruttaa mitä Hennalan vankileirillä oikein tapahtui. Häntä myös hämmästytti miten vähän kansalaissodan tapahtumat ovat Lahdessa läsnä.

Kirjan eri osien nimet kuvastavat sen sisältöä hyvin: Villilähde, Henrik, Lahti, Eeva, Hennala, Eino. Kotona Villilähteen mökissä kaikki on lasten mielestä hyvin. Lahti on mukana kun kuvataan nykyisyyttä. Hennala edustaa kaikkea sitä pahaa mitä Eeva ja Eino ovat lapsena kokeneet. Hennala jättää kumpaankiin pysyvät jäljet eikä Hennala jätä heitä rauhaan aikuisiälläkään. Parantumattoman haavan ja jäljen se jättää Hennalassa mainetta niittäneen ”lahtaajankin” elämään. Henrik on romaanin päähenkilöistä sittenkin se, johon sota on painanut raskaimman leiman.   

Pelko on tunne joka ei koskaan hellitä. ”Pelko on taivaalla jylisevä ukkonen. Pelko on äidin rimpuilevat kintut sarkatakkisten miesten otteessa. Pelko on sylissä värisevä jäniksenpoikanen. Pelko on tuntemattomien säälivät katseet.” Jokainen joutuu taistelemaan omaa pelkoaan vastaan – yksin.  

  

Hennalan vankileirin kauheuksilla Pekkola ei onneksi sorru ”mässäilemään”. Lasten asema on ihan yhtä kurja kuin aikuistenkin. Lohtua tuo etenkin Eevalla ystävystyminen toisen tytön kanssa. Jossain vaiheessa Eeva pääsee apulaiseksi sairashuoneelle ja Eino saa roikkua päivät siellä hänen mukanaan. Einon turvana on pieni jäniksenpoika, jonka hän merkillisellä tavalla onnistuu pitämään hengissä. Toinen turva on Eevan kertomat sadut.

Eevasta tulee rauhaton nainen, joka ei löydä paikkaansa. Eino saa uuden kodin sodan jälkeen Pohjanmaalta ja etenee opiskelujen kautta vastuunalaisiin tehtäviin. Mutta he kaikki ovat rikkinäisiä ihmisiä. Eeva ei pysty Hennalan jälkeen kertomaan eikä lukemaan yhden yhtä satua.

Sisarukset tapaava vuosien jälkeen, mutta tunteet toista kohtaan ovat turtuneet. ”Hän yrittää kysellä siskolta tämän elämästä, mutta saa vastaukseksi vain hajanaisia lauseita, kuin leipää nokkivan linnun suusta tipahtelevia murusia. On paikkoja ja maita ja ihmisiä ja ammatteja, mutta yhtäkään niistä Eino ei osaa sovittaa siskonsa päälle. Koko Eevan elämä tuntuu kuin vääränkokoiselta vaatteelta.”

Pekkola kuvaa kansalaissodan tapahtumia kiihkottomasti, välillä hidastaen kertomista ja tapahtumien etenemistä. Sodan varjo ja sen henkiset vauriot tulevat hyvin voimakkaasti ja vakuuttavasti esille. Useimmiten vuoden 1918 sodan kauheuksia kokeneet eivät enää elä sodan jälkeen. Pekkolan näkökulma on uusi, ankeudestaan huolimatta raikas.    

Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa

Miksi pojastani tai veljestäni tuli terroristi? Milloin hän alkoi muuttua? Mitä hänelle oikein tapahtui? Näihin kysymyksiin lehtijutuissa haetaan usein vastausta, kuin jokin tapahtuma on luokiteltu itsemurhaiskuksi tai terroriteoksi tai halutaan selvittää miksi joku nuorukainen on yllättäen alkanut radikalisoitua.  

Pakistanilaissyntyinen, nykyisin Lontoossa asuva kirjailija Kamila Shamsie etsii vastausta vastaaviin kysymyksiin romaanissaan Joka veljeään vihaa (suom. Kristiina Drews, Gummerus 2018, 302 s.). Kirjailijan kertomaan mukaan romaanin lähtökohta on Sofokleen Antigone -näytelmän sijoittaminen nykyaikaan. Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä, vaikka kaikki ovat sitä vastaan, etenkin hänen kuningas-isänsä.

Näytelmää on tulkittu vuosisatojen ajan. Meillä J.V. Snellman ainakaan tulkitsi, että näytelmässä on pääteemana valtion ja perheen välinen ristiriita.  J.L. Runebergin mukaan näytelmässä on vastakkain jumalilta peräisin oleva määräys vainajien hautaamisesta ja Antigoneen isän Kreon kuninkaan päätös olla välittämättä tyttärensä pyrkimyksistä.

Romaanissa on kolme sisarusta. Heistä vanhin on muuttamassa Englannista Yhdysvaltoihin. Kaksosten on määrä jäädä Lontooseen. Perheen äiti on kuollut ja isästä lapset tietävät että tämä on kuollut kun häntä oltiin viemässä Guantanamon vankilaan. Lapsille on epäselvää mitä isä oikeasti oli tehnyt ja missä hän oli ollut mukana.

Ennen Isman, vanhimman sisaren matkaa veli lähtee selvittämään isänsä kohtaloa. Sisaret kuulevat että veli on mukana Syyrian taisteluissa. Samaan aikaan nuorin sisaruksista rakastuu Englannin sisäministerin poikaa. Ministerillä on aikanaan ollut hyvin ratkaiseva vaikutus siihen mitä perheen isälle on tapahtunut. Yhteiskunnallinen ulottuvuus tulee hyvin voimakkaasti mukaan.

Tarinassa osaset loksahtavat paikoilleen vähitellen. Sitä mukaa kun kertoja vaihtuu, tulee aina uutta tietoa. Olettamukset saavat vahvistusta tai osoittautuvat vääriksi. Romaanin vahvuus on sen todenmukaisuus. Hyvin vahvaksi jää tunne, että kaikki eivät radikalisoidu ja ryhdy terroristeiksi omasta tahdostaan, vaan heidät pakotetaan siihen tavalla tai toisella.

Romaani on rankkaa luettavaa, mutta se on hyvin todentuntuinen, ravisteleva ja ajankohtainen. Vaikeista asioista on pakko kirjoittaa vahvasti ja totuuteen pyrkien.  

  

Joni Skiftesvikin Finlandia City

Vuosia sitten ihastelin, että harvaa kirjailijaa voi saman perheen kolme eri sukupolviin kuuluvaa lukijaa ihastella. Isäni, tyttäreni ja minun ihailema kirjailija oli Joni Skiftesvik. Hänen lukuista romaaninsa ja novellikokoelmansa olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka Pohjanlahden perukan elämä onkin meille kaikille vierasta.

Joni Skiftesvikin Finlandia City (WSOY 2018, 267 s.) lupaa alaotsikossa lukijalle ”Elämänkuvia”. Kirjailija muistelee lämmöllä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ainoa hämmennyksen aihe on Norjassa asuva isä, jolta poika on saanut vain nimensä. Moneen kirjailijan kirjoista tuttuun tarinaan tai tapahtumaan löytyy tositapahtuma. Kirjailija on upealla ja elämänmyönteisellä tavalla osannut rakentaa sinänsä arkipäiväisistäkin tapahtumista hienon tarinan. Vaikka suurin osa tarinoista on kyllä aika huikeita ja välillä niiden todenperäisyyttä on ollut vähän vaikea uskoa.

Kirjailija suhtautuu pieneen seikkailuja rakastavaan poikaan myötätunnolla. ”Äiti ja mummo kielsivät minua menemästä telttaan tai edes sen lähelle… Samanlaisen kiellon sai kotonaan myös Jorma. Mutta tietysti me menimme telttaan, uteliaisuus meidän sinne veti. Kaikki maailman pikkupojat pistävät nokkansa kiellettyihin paikkoihin. Löytöretkeilijöitä he ovat, niin olimme mekin.”

Skifesvik on pikkupoikana löytänyt Kiiminkijoen suusta syvänteen, mistä sai aina kaloja. Yhdellä kerralla sieltä löytyi köyden päästä ihan muuta kuin kaloja. Pikkupoika ei koskaan saanut selville näkikö kukaan hänen puuhansa, asia askarrutti häntä. Vasta armeija-aikana hänelle selviää mistä syvänteen pullokasassa oikein oli kyse. Ja tietysti tämäkin asia on päätynyt kirjan kansien väliin.

Finlandia City on kirja, jota olisi hyvä lukea ääneen hämyisässä huoneessa. Sen tarinoista tulee hyvä mieli. Voiko kirjalta enää enempää vaatia!

Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) oli myös omaelämäkerrallinen romaani ja se sai Runeberg-palkinnon.      

Tommi Kinnusen Pintti

Tiivis tehdasyhteisö ja siellä elävät sisarukset ovat aineksia Tommi Kinnusen kolmannessa romaanissa Pintti (WSOY 2018, 291 s.). Tommi Kinnusta on kuvattu yhdeksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Äidinkielen opettajasta tuli kiitetty ja palkittu kirjailija esikoisromaanillaan Neljäntienristeys. Hieman laimeamman vastaanoton sai Lopotti, mutta sitä on edeltäjänsä lailla käännetty jo useille kielille.

Pintti on lasinpuhalluksessa syntyvä jätelasi, joka heitetään saaviin odottamaan uudelleenkäyttöä lasinvalmistuksessa. Siinä missä Kinnusen Pintti on ihmissuhderomaani, se on myös työn kuvauksen, lasinpuhalluksen kiinteä oppitunti. Kirjailija väittää, ettei hän tiennyt lasinpuhalluksesta mitään ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan romaania. Kinnusen lasitehtaan esikuva on Nuutajärvi, missä hänen vaimonsa isovanhemmat ovat työskennelleet.

Kun koko yhteisö elää ja hengittää tehtaan mukana. Kartanosta käsin johdettu tehdas on samalla kertaa turvapaikka ja lähes vankila. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on yhteisössä oma tarkka paikkansa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Siitä ei saa millään tavalla poiketa. Jos poikkeaa, joutuu yhteisön hylkiöksi.

Näin on käynyt Tyynelän perheessä Jussille. Jussi sairastaa epilepsiaa, ei pysy töissä eikä oikein muuallakaan mukana muiden tahdissa. Hän joutuu vääjäämättä sivuraiteelle, vaikka tietääkin tarkasti minkä ikäistä mikäkin puu on ja missä järjestyksessä puut pitää varastolta siirtää lämmittämään lasin valmistamisessa tarvittavia uuneja. Jussi aiheuttaa tahtomattaan sekä läheltä piti tilanteita että oikeita vaaratilanteita itselleen ja muille.

Perheen nuorempi tytär Helmi on yhteisössä varteen otettava henkilö ne vuodet, jotka hän elää yhdessä tehtaalle Ranskasta tulleen lasinpuhaltajan kanssa. Suhteen vahvistaa pieni tyttö. Mutta kaikki muuttuu entistä pahemmaksi kun Helmin mies kuolee. On murheellista lukea kuvausta siitä miten sodan jälkeisessä Suomessa yksinäinen äiti hoitaa pientä lastaan. Kun tyttö on pari-vuotias häntä ei enää voi ottaa mukaan työpaikalle. Tyttö on sidottava päiväksi sängyn jalkaan ja toivottava että hän ei karkaa. Siihen tyttö pystyy monta kertaa. Helmi ei toivu miehensä kuolemasta, vaan vaipuu merkilliseen masennuksen ja ahdistuksen täyttämään elämään. Helmin tehtävä on Hiomossa merkata lasituotteisiin viivoin niihin myöhemmin tehtävät koristeet.

”Hän on kateellinen näille pikareille ja maljakoille, sillä ne pyrähtävät kylästä karkuun kuin syksyn karkottamat kottaraiset, matkaavat kauemman kuin mihin hän ikinä tulee pääsemään”.

Helmikin on mukana sotavuosina lasitehtaalla toisenlaisessa elämässä. Kun miehet ovat rintamalla saavat naiset jopa opetella lasinpuhaltajan töitä. Ja hyvin he töissä selviytyvätkin, vaikka sodan päätyttyä voi vain vaisusti todeta miehille että hyvin me olemme pärjänneet. Naiset tajuavat, että he ovat onnistuneet, jopa iloinneet työstään samaan aikaan kun miehet ovat eläneet sodan kauhujen keskellä.

Tyynelän Raili, sisaruksista vanhin ei kestä sodan jälkeistä tilannetta, jossa kaikki se mitä on saanut oppia, otetaan pois. Tarjolla on vain avustavia töitä. Raili lähtee Helsinkiin ja siellä elämä paljastaa hänelle karut puolensa. Kaikesta huolimatta Raili palaa lasitehtaalle, minne tieto hänen huonomaineisesta elämästä on ehtinyt kiiriä. Maine ei muserra Railia, vaan hänet on musertanut aivan muu asia.

Pintti on hieno kunnianosoitus monen erilaisen ihmisen ammattitaidolla, käsityölle, taiteelle, uutteruudelle ja pelottomuudelle. Samalla on Kinnusmainen sukellus ihmismielen syövereihin. Vaikka romaanin päähenkilöille ei käy hyvin, heidän elämänsä on elämisen arvoista ja lukija pakostakin kunnioittaa heitä aivan eri tavalla mitä heidän elinympäristönsä. Kinnunen on selkeästi heikompien puolella. Hänellä on taiturimainen ote kuvattaviinsa. Mikään ei ole tarinassa liikaa, siitä ei puutu mitään, se on kokonainen.