Aino Acktén uskomaton elämä

En ole Raija Orasen romaanien suurkuluttaja, mutta arvostan ja ihailen sitä vimmaa millä hän jaksaa kirjoittaa joka vuosi uuden historiallisen romaanin. 

Tällä kertaa on vuorossa romaani oopperalaulaja Aino Acktéesta. Ackte! (Teos 2016, 444 s.) on taiteilijan omalla äänellä kerrottu tarina huikean uran luomisesta ja sen ylläpitämisestä. Ainon voimakastahtoinen äiti Emmy on naimisiin menon myötä luopunut lupaavasti alkaneesta urastaan. Äiti pitää huolen siitä että tyttärelle ei kävisi samoin. Maailmanvalloitus alkaa Pariisista, missä Aino luokin upean uran.

Romaani on hyvin tarkkaa kuvausta laulunopinnoista, rooleista, konserteista, taidemaailman vehkeilyistä, kateudesta ja ylpeydestä ja ennen kaikkea Ainon rakkauksista. On ensimmäinen aviomies Heikki Renvall, rakas Albert Edelfelt, toinen aviomies Bruno Jalander. 

 Aino ei vain malta pysyä ei miestensä eikä lastensa luona. Taiteilijan palo esiintymisen perään on loputon. Kaiken ohella syntyvät Savonlinnan oopperajuhlat ja Ainon vauraus kasvaa myös ihailtavalla tavalla. Tunnetut ja lahjakkaat taiteilijat eivät ole koskaan joutuneet tyytymään vaatimattomiin palkkioihin – eri asia on millä tavalla he ovat tulonsa käyttäneet. 

Antoisa romaani, joka ei unohda myöskään Ainon ajan yhteiskunnallisia oloja. Raija Oranen osaa liittää aikakauden tapahtumat päähenkilönsä elämänmenon lomaan. Vaikka Aino Ackté asuu pääosin ulkomailla, hän pysyy hyvin tietoisena siitä mitä Suomessa tapahtuu. Venäläistyttämisstoimenpiteet ja niiden vastustaminen tulevat lähellä häntä aviomiehen Heikki Renvallin kautta. Ja oman jälkensä on Suomen historiaan jättänyt Bruno Jalanderkin. 

Romaanin yksi ulottuvuus ja viehätys on kulttuurihenkilöiden mukana olo. Aino ihailee Juhani Ahon töitä ja saa niistä itsekin voimaa kirjoittaa. Aino Ackté (1976 - 1944 )on kirjoittanut Muistoja ja kuvitelmia (1916), Muistojen kirja (1925) ja Taiteeni taipaleelta (1935).   

    

Eurooppalaiset unet hätkähdytti

Romaanissa ihmiset ja asiat voivat kohdata oikeissa tai väärissä paikoissa. Ajallakaan ei ole väliä. Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY 2016, 179 s.) sitoo hienosti yhteen eri aikakauden ihmisiä ja tapahtumia Euroopassa. Osa asioista on historiallisesti totta, osa henkilöistäkin oikeita. Samalla kertaa on läsnä mennyt ja tuleva.

Kirjan viehättävyys on siinä että näennäisesti irrallisilla tapahtumilla ja niissä mukana olevilla henkilöillä on paljon enemmän yhteistä kuin äkkipäätä voisi olettaa. Mutta samaahan on oikeassakin elämässä. Emma Puikkonen kirjoittaa ilmavasti ja ilmeikkäästi. Eurooppalaisissa unissa Etiopiasta paennut nuori nainen, Tsekistä loikannut rekkakuski, ruotsalainen hippi, Itä-Berliinissä kasvanut nainen, heidän perheensä jäsenet kohtaavat ja eroavat. Eurooppa on läsnä eikä kuitenkaan ole.

Huikeinta luettavaa on kirjan loppu, jossa eletään vuotta 2027. Albaniasta lähtöisin oleva Edi ja etiopialaisen äidin tytär Immi kohtaavat samalla työpaikalla. Heidän tehtävänään on kirjoittaa ja muokata uutisia ja artikkeleita sekä printtimediaan että sosiaaliseen mediaan siitä mitä maailmassa muka tapahtuu. Kaikki on muokattu niin uskottavaksi että lukija ja näkijä uskoo että näin se on. Totuutta ei tiedä kukaan.

”- Eli me emme voi käsikirjoittajinakaan tietää, mikä on totta? … jokin uutinen saattoi olla lavastettu jo alun perin tai monisyisestä tarinasta oli unohtunut kaksi kolmasosaa… Immi kuului valittuihin, niihin joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.”

Puikkosen Eurooppalaiset unet on ravisteleva ja uusia ajatusrakennelmia liikkeelle paneva romaani. Ehdottomasti ansaitsi paikkansa Finlandia-ehdokkaiden joukossa.

Älykkäät miehet Engel ja Viikilä

Runoilijana tunnettu Jukka Viikilä teki ensin radiokuunnelman saksalaisesta arkkitehti Carl Ludvig Engelistä ja innostui siitä kirjoittamaan lisää Engelistä. Ja niin syntyi vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittanut romaani Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 213 s.).

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamaiseen muotoon puettu romaani. Viikilän ajankuva on kaunista ja teksti kuulasta. Kirjoittajan tausta runoilijana näkyy monissa oivallisissa kiteytyksissä. Finlandia-palkinnon ehdokkaat valinneen raadin mukaan Viikilän kirja on pieni helmi. ”Viikilä maalaa suuria kuvia pienillä piirroilla, niukoista merkinnöistä rakentuu kaupunki ja Engelin elämänkaari.”

Arkkitehti Carl Ludvig Engel on jättänyt kätensä jäljen moneen muuhunkin paikkaan kuin Helsingin Senaarintorille. Senaatintorilla voimme ihastella Engelin luomuksia: valtioneuvoston talo, yliopiston päärakennus, yliopiston kirjasto ja Tuomiokirkko. Lukuisat kirkot ja julkiset rakennukset eri puolilla Suomea on hänen suunnittelemiaan.

Vuonna 1837 valmistunut Nokian kirkko on yksi Engelin luomuksista. Olen ollut kirkossa useamman kerran. Äitini suvun sukuhauta on aivan kirkon läheisyydessä. Vasta nyt sain teitää että kirkko on Engelin suunnittelema.    

Tosin Engel jossain vaiheessa pohtii, että hänen piirroksiaan ei aina noudateta kovinkaan tarkkaan niillä monilla rakennustyömailla, joihin hänen luomuksensa on määrä nousta. 

Romaanin teksti on hyvin runomaista. Hankalat ja ikävät asiat berliiniläinen arkkitehti pukee Viikilän tekstissä raikkaaseen muotoon: ”Katsoin miten suomalainen mies, luultavasti isännälleen vesikuormaa hakemassa, löi hevostaan molemmille puolille turpaa kuin olisi putsannut hanskojaan. Sitten syljettyään hetken katuun, hän riisui hanskansa ja silitti eläintä niin kuin jotain taidokasta puutyötä”.     

Näiltä rehdisti elämään suhtautuvilta kansanmiehiltä Engel hakee tietämättään tukea siihen ajatukseen, ettei hän taida koskaan palata rakkaaseen kotikaupunkiinsa Berliiniin. Vielä enemmän sinne kaipaa takaisin Engelin vaimo. Vaimo on kuitenkin se joka pitää pystyssä heidän kotielämänsä. 

Viikilän romaani on monella tapaa ihastuttavan erilainen. Toivottavasti nyt saimme Finlandia-voittajan, josta pitää moni lukija. Toivottavasti nekin lukijat, jotka eivät elä Helsingissä. Kaikki Helsingissä käyneet ovat varmasti poikenneet Senaatintorilla.

  

Baltimoren sukuhaaran tragedia hurmasi

Ensin oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja nyt Baltimoren sukuhaaran tragedia (suom. Kitra Poutanen, Tammi 556 s.). Olen ryhtynyt fanittamaan molempien mahtavien lukuromaanien kirjoittajaa sveitsiläissyntyistä Joel Dickeriä.  

Kertojana kirjassa on kirjailija, joka kirjoittaa romaania lähisukulaistensa kohtaloista. Eletään tätä aikaa Yhdysvalloissa ja monen ihmisen elämässä kaikki se mikä voi epäonnistua, epäonnistuu, vaikka elämä on ollut enemmän kuin mallillaan. 

Kirjoittaja on pienenä poikana ihaillut ennen kaikkea setäänsä, tämän kaunista lääkärivaimoa ja serkkujaan. Heillä kaikki on paremmin kuin hänen perheessään.

Vähitellen paljastuu että kaikki se mikä on näyttänyt hyvältä onkin ollut veljesten – kahdessa sukupolvessa – armotonta keskinäistä kilpailua siitä kummasta veljeksestä vanhemmat pitävät enemmän. Kateus syöksee heidät kaikki tuhoon tai auttamattomaan ahdinkoon.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ykkösluokan lukuromaani. Sen juonirakennelma on niin houkuttelevasti kirjoitettu, ettei paksua kirjaa tohdi millään laskea pois käsistään. Voi väittää että kyseessä on viihderomaani, mutta ei henkilökuvauksista syvyyttääkään puutu. Monet 

aikamme ilmiöt ovat kiinteästi mukana romaanin käänteissä. On sijoitustoiminnalla äkkirikastuneita, urheilu-urasta haaveileva nuori, jopa dopingia, hienoja taloja ja hulppeita autoja. 

Oman viehätyksensä tarinan etenemiseen tuo se, että kaikessa seurataan kiinteästi kertojan ja hänen serkkujensa ja ystäviensä kasvamista lapsesta vastuulliseksi tai vastuuttomaksi aikuiseksi. Eikä tarinasta puutu pyyteetöntä rakkauttakaan.   

   

Hurmaava kirja Astrid Lindgrenistä

Tanskalainen Jens Andersen on kirjoittanut hienon elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä (suom. Kari Koski, WSOY, 435 s.) kertoo pitkän elämän (1907 – 2002) eläneestä kirjailijasta.

Kirjailija ehti olla mukana monessa. Astrid Lindgren pääsi jo 16-vuotiaana paikallislehden toimittajaharjoittelijaksi ja sai kirjoittaa vaativistakin aiheista. Nuoren tytön elämä mutkistui, kun hän sai pojan ja joutui sijoittamaan lapsen vieraaseen perheeseen.

Kesti muutaman vuoden ennen kuin Astrid sai Lassen omaan kotiinsa. Astrid avioitui ja sai tyttären. Hän teki erilaisia sihteerin töitä monta vuotta. Vuonna 1945 ilmestyi Peppi Pitkätossu ja siitä alkoi menestyksekkään kirjailijan ura.

Moni meistä on lukenut Lindgrenin kirjoja lapsilleen ja lastenlapsilleen ja ihastellut niiden kieltä ja tarinoita. Lindgren seurasi kiinteästi kaikkea mitä lastenkasvatuksesta kirjoitettiin ja mitä siitä keskusteltiin. Astrid ei koskaan menettänyt uskoaan siihen, että lapsen kyky luoda mielikuvituksessaan uusia maailmoja koituu vielä pitkällä tähtäimellä sivilisaation pelastukseksi.

Yhteiskunnasta kiinnostunut, mutta politiikkaa vain sivusta seuraava kirjailija pillastui kuin Ruotsin verotus saavutti hänen kohdallaan huippunsa 1970-luvulla, veroprosentti oli 102. Lindgren sai kirjoituksillaan Palmen hallituksen kärsimään vaalitappion. Loppuelämänsä Lindgren oli aktiivinen eläinoikeus- ja ympäristöaktivisti.  

On helppo hyväksyä Astrid Lindgrenin elämänasenne: ”Tämä päivä, yksi elämä. Elämä voi olla ohi yhdessä päivässä, ja yksi päivä voi tuntua kokonaiselta elämältä.”  Astrid Lindgrenin elämänfilosofian ydinajatus oli Jens Andersenin mukaan saada lyhyessä ajastaan maan päällä irti mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvää. 

Viisaasta naisesta rakkaudella ja kunnioitukselle kirjoitettu mukaansatempaava ja monipuolinen elämäkerta. Rakastan ja arvostan Pepin äitiä aikaisempaa enemmän kun tiedän enemmän hänen elämästään ja elämänfilosofiastaan. 

Rytisalon Lempissä kaikki on kohdallaan

Uutisissa kerrottiin että aniharva käsikirjoitus päätyy nykyisin kirjaksi. Onneksi on näitä harvoja, jotka ilmestyvät oikein kustantajan kustantamana kirjana. Äidinkielenopettajan Minna Rytisalon esikoisteos Lempi (Gummerus 2016, 234 s.) on samantapainen ihastuksen kohde kuin oli Tommi Kinnusen Neljäntien risteys. Lempi on sanoin kuvaamattoman hieno romaani. Sen tarina on uskomaton, henkilökuvaus syvällistä, kieli kuulasta ja kaunista, luonnon kuvaaminen upeaa.

Kirjassa kolme naista ja yksi mies kertoo mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu. On kaksoset, joista toinen on 11 minuuttia vanhempi, se kauniimpi ja rohkeampi. Kauppiaan tyttäret hupsuttelevat ja pohtivat voisiko Lempi päätyä kaupan ovesta ensimmäisenä tulevan nuoren miehen vaimoksi. Ja totta kai hän voi, vaikka ylioppilastyttö päätyykin Lapin kyläpahaiseen pienen maalaistalon ”emännäksi”.

Viljami myöntää, että heidän elämänsä oli ennen Viljamin sotaan joutumista leikkiä. He leikkivät isäntää ja emäntää ja onnistuivatkin aika hyvin. Pitihän isännän myös palkata emännälle apulainen. Ja parempihan oli ettei Lempi jäänyt ihan yksin kun Viljamin piti lähteä rintamalle.

Kirjan tapahtumat on kiedottu salaperäiseen pakettiin, joka aukeaa lukijalle vähitellen pienten vihjeiden ja kertojien pohdintojen myötä. Tapahtumat ovat niin hirveitä, ettei niitä oikein tahdo todeksi uskoa. Kaiken yllä ovat myös Lapin sodan tapahtumat ja suomalaisnaisten kohtalo heidän matkatessaan sotilaiden mukana Saksaan.  

Kirja on monella tapaa ennen kokemattoman. Kudokset on kiedottu yhteen hienonhienolla kultalangalla, jonka katkeamista pelkää koko ajan, mutta joka ei katkeakaan. Kirjaa ei kehuta eikä kiitetä turhaan. Hienoa pohdintaa rakkaudesta ja syyllisyydestä ja syyttömyydestä. 

   

Seitsemän minuuttia hampaille joka ilta

Miika Nousiainen ei petä tälläkään kerralla. Nousiaisen uuden kirjan Juurihoito (Otava 2016, 332 s.) lopussa yksi kirjan päähenkilöistä, hammaslääkäri toteaa: ”Jos on näin kauniit hampaat ja näin mukava perhe, niin kai se nyt kannattaa hymyllä näyttää”. Ennen kirjan loppua olen lukijana ehtinyt hymyillä ja jopa nauraa ääneen monta kertaa.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen. Mainosmies menee hammaslääkäriin, jolla on sama sukunimi kuin hänellä itsellään. Hampaiden hoitamisen lomassa Pekka Kirnuvaara yrittää kysellä mahdollisesta sukulaisuudesta. Esko Kirnuvaaralle, liki 60 v. on olemassa vain hampaat ja niiden hoitaminen. Sukulaisuudesta on mahdotonta tietää, kun Eskon äiti on hylännyt lapsensa jo pienenä. Kasvattivanhemmat eivät ole osanneet selittää miksi Esko on hylätty.

Hylätty on Pekkakin. Kun miehet hieman ystävystyvät he ryhtyvät selvittämään lapsuutensa arvoitusta. Vähitellen löytyvät muutkin sisarukset. Sisaria on kolme: Tukholmassa, Thaimaassa ja Australiassa. Sisarukset matkaavat yhdessä ja etsivät isänsä jalanjälkiä ja lopulta ne kaikki löytyvät.

Ihastuttavinta on että sisarusten mielestä isä on lastensa hylkäämisistä huolimatta ollut hyvä mies. Ja ainakin hän yrittänyt ymmärtää erilaisia ihmisiä. Ihan niin kuin hänen lapsensakin yrittävät.

Soljuvaa kerrontaa, herkkää ihmiskuvausta ja uskomattoman hauskoja ja yllättäviä juonen käänteitä ja kaiken yllä pureva huumori. Sen enempää ei voi toivoa kirjalta jonka lukemisesta tulee hyvä olo.

Hammaslääkäri Esko Kirnuvaaran ohjeiden mukaan hampaita kuuluu hoitaa joka ilta seitsemän minuuttia - hammaslankaa on ehdottomasti käytettävä. Mitään sokeripitoista ei pidä koskaan syödä.  

Kähkösen Tankkien kesä

On ollut ilo seurata useamman kuopiolaisen perhekunnan elämää vuosikymmenten ajan. Sirpa Kähkönen on edennyt sarjassaan vuoteen 1968. Tankkien kesänä (Otava 412 s.) vakaumukselliset kommunistit ja maltillisemminkin maailmanmenoa tarkastelevat joutuvat määrittelemään kantansa siihen kun Neuvosliiton tankit vyöryvät Tsekkoslovakiaan.

Sirpa Kähkönen osaa hienosti kietoa yhteen yksittäisen ihmisen elämän ja yleismaailmallisen poliittisen tilanteen. Tällä kertaa Kähkösen henkilöt kertovat yksi kerrallaan juuri sen hetkisestä elämästään ja aina tietysti myös menneestä.

Henkilöitä on niin monia, että ilman henkilöluetteloa ainakin aluksi on hieman vaikea hahmottaa kuka on kuka. Valittu kerrontatapa teki lukemisen hieman hankalaksi. Tuntui ettei kirjassa oikein tapahdu mitään. Tarinat pakostakin pitkittyvät kun kaikesta pitää kertoa useamman henkilön näkökulmasta.

Moni solmu aukeaa kirjan edetessä ja henkilöihin liittyvät salamyhkäisyydet hälvenevät.
Kirjan nuorimmainen Hilla on alle kouluikäinen tarkasti elämää ja ihmisiä seuraava pikkutyttö. Hänen ajatuksensa ja huomionsa ovat raikkaita ja uuteen suuntaavia.

Analyyttisempi ote olisi saattanut tehdä romaanista luettavamman ja houkuttelevamman.

Taituri Helmi Kekkosen siveltimestä

Uudet tuttavat ja tuttavuudet piristävät. Niin teki Helmi Kekkosen Vieraat (Siltala 2016, 193 s.). Vieraat on romaani ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa Senjan ja Laurin järjestämillä illallisilla. Kohtaavat mutta eivät ole täydellisesti läsnä juuri siinä tilanteessa missä heidän on tarkoitus olla.

Senja on kärsinyt lukuisista keskenmenoista. Elämä on käpertynyt yhä pienemmäksi ja ahtaammaksi, jäljellä on vain hauras toive lapsesta. Tarkoitus on juhlien avulla piristää Senjaa.

Senja on tutustunut samassa talossa asuvaan nuoreen äitiin ja hänen iki-ihanaan pieneen Toivo-poikaan. Heidätkin on kutsuttava. Samoin paras ystävätär ja hänen miehensä, äidillekin tulee soitettua hätäpäissään. Lauri kutsuu sisarensa ja kertomatta Senjalle kaksi nuorta naista, jotka hän omien sanojensa mukaan on tavannut kadulla. Todellisuus on ihan jotain muuta.

Ennen kuin vieraat ovat tulleet Senja kertoo, että hän haluaa lisää valkoisia ruusuja. Lauri lähtee ostamaan niitä. Vieraat saapuvat ripotellen, tulevat tai eivät, mutta Lauria ei kuulu takaisin.

Vieraat on viehättävä, koskettava ja kuulas romaani. Yhdenkään vieraan tai isäntäväen elämä ei ole ollut seesteistä eikä yksioikoista. Helmi Kekkonen on kietonut jokaisen tarinan omaksi kokonaisuudeksi. Tarinat ovat yllättäviä, monen kokemukset lähes käsittämättömiä. Isä ei ole osannut olla isä, äiti äiti, eikä lapsikaan lapsi. Mutta elettävä on ja yritettävä elää paremmin kuin aikaisemmin. On vain jaksettava uskoa parempaan

”Minulta ei pyydetty mitään, ei vaadittu mitään, enkä vielä osannut ajatella tai pelätä tulevaa, miksi olisinkaan. En halunnut ajatella että jos jokin vaikutti liian hyvältä ollakseen totta, se useimmiten oli.”  

 

Vähän kuin Downton Abbeyssä

Olen niin vankkumaton Downton Abbey -fani että olisin jaksanut seurata kartanon väen edesottamuksia tv-sarjasta vaikka kuinka kauan. Lohdukkeeksi Otava tarjoaa sarjan käsikirjoittajan Julian Fellowesin romaanin Belgravia (suom. Markku Päkkilä, 477 s.).

Romaani alkaa vuodesta 1815, jolloin Lontoon yläluokan nuorukaiset lähtevät kirjaimellisesti suoraan tanssiaisista Waterloon taisteluun. Kuten kunnon viihderomaanin kuvioihin kuuluu parhaimmat nuorukaiset ja upseerit kaatuvat. Ja heitä jää suremaan oman perheen lisäksi aika usein myös nuori nainen, joka on odottanut milloin häntä kositaan ja rakkaus voidaan sinetöidä.  

Näin käy varakkaan kauppiasperheen tyttärelle Sophialle. Nuorten viimeisestä kohtaamisesta alkaa kahden eri suvun yhteiset ja erilliset ongelmat. Belgravia on salaisuuksien ihastuttava vyyhti. Välillä lukija tietää enemmän kuin, välillä vähemmän kuin kirjan henkilöt. Fellowes on punonut romaanin täyteen erilaisia ja eriasteisia valtataisteluja.

Hämmentävää on miten häikäilemättä yläluokkaan kuuluvat vanhemmat ovat tyytymättömiä lapsiinsa. Sama pätee myös Sophian isään, kauppiaaseen, joka yrittää kaikin keinoin saada säätyläisten hyväksyntää itselleen ja perheelleen. Poika vain ei halua mukautua isänsä toiveisiin.

Romaanin palveluskunta on ahneempaa ja vähemmän isäntäväelleen uskollista kuin Downton Abbeyssä. He ovat kiinteästi mukana kirjan juonikuvioissa. Tällä kertaa työsuhteetkin ovat hieman höllemmässä.

Belgravia on ansiokas historiallinen viihderomaani. Monien sen henkilöiden kohtalo on yllättävän armoton ja juonittelut välillä hieman epäuskottavia. Ei korvaa Downton Abbey -haikailua.    

Tampere melkein pääroolissa Hiljaisissa huvimajoissa

Me lukijat olemme varmaan ihastuneet historiallisiin romaanisarjoihin. Laila Hietarmies valloitti historiallisilla romaaneilla monen lukijan sydämen.

Monta vuotta saimme myös lukea joka syksy uuden Kaari Utrion kirjan. Meillä oli jonotuslista tyttäriemme kanssa. Ensimmäisenä kirjan lukenut ei saanut kertoa kenen kanssa päähenkilö päättää avioitua.

Sirpa Kähkönen, Pirjo Tuominen ja Enni Mustonen ovat nyt hstoriallisten romaanien rintamalla ajankohtaisia nimiä. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja saa tänä syksynä jatkoa. Tankkien kesä kertoo vuodesta 1968.

Enni Mustosen Syrjästävetäytyjän tarina on edennyt neljänteen osaan. Ruokarouva on yhtä mielenkiintoinen ja ajan kuvauksena vakuuttava ja kiinnostava kuin sarjan aikaisemmatkin romaanit.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut neljäkymmentä romaania. Niiden joukossa on muutamia historiallisia sarjoja. Hiljaiset huvimajat (Tammi 2016, 448 s.) aloittaa kustantajan tietojen mukaan uuden sarjan. Päähenkilö on orvoksi jäänyt lappenrantalaisen kauppiasperheen tytär Maria. Hän päätyy Viipurin kautta sukulaistensa luokse Pirkanmaalle ja Tampereelle. Maria on saanut tädiltään eräänlaisena ennakkoperintönä sievoisen rahasumman, jota hän ei tietenkään alaikäisenä saa käyttöönsä.

Ennen Tampereelle päätymistään Maria on Näsijärven rannalla Portaan maakauppakartanossa. Hän saa naisen mallin Portaan tomerasta emännästä, joka alle 30-vuotiaana on ottanut ison tilan ohjakset käsiinsä. Piiasta emännäksi noussut nuori nainen ei leskeksi jäätyään kaihda työn tekoa. Maria omaksuu Martan arvomaailman, josta hänelle on vuosien kuluessa paljon hyötyä.

1900-luvun Tampere on selkeästi kahtiajakautunut kaupunki. On tehtaitten työväki ja porvaristo. Jotta romaani olisi monen muun vastaavan romaanin kanssa verrannollinen tarvitaan Hiljaisiin huvimajoihinkin tehtaan tyttö. Hän on aikanaan Laukon kartanon mailta häädettävän torppariperheen tytär. Sofia ja Maria ovat olleet tekemisissä Portaan maakauppakartanossa.

Kirjaan on sovitettu monia historiallisia tapahtumia. On suurlakkoa, Laukon häätöjä, suuri pankkikavallus, kaupankäynnin muuttuminen, venäläisten sortotoimenpiteet.

Pirjo Tuominen ei täysin usko että hänen lukijansa tuntevat 1900-luvun alun historiaa. Moni asia pohjustetaan moneen kertaan, niin että asiat tietävä lukija jo melkein tuskastuu. Mutta sujuva kerronta ja viihdyttävä ote asioihin, tekevät Hiljaisista huvimajoista mukavan lukukokemuksen.