Baltimoren sukuhaaran tragedia hurmasi

Ensin oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja nyt Baltimoren sukuhaaran tragedia (suom. Kitra Poutanen, Tammi 556 s.). Olen ryhtynyt fanittamaan molempien mahtavien lukuromaanien kirjoittajaa sveitsiläissyntyistä Joel Dickeriä.  

Kertojana kirjassa on kirjailija, joka kirjoittaa romaania lähisukulaistensa kohtaloista. Eletään tätä aikaa Yhdysvalloissa ja monen ihmisen elämässä kaikki se mikä voi epäonnistua, epäonnistuu, vaikka elämä on ollut enemmän kuin mallillaan. 

Kirjoittaja on pienenä poikana ihaillut ennen kaikkea setäänsä, tämän kaunista lääkärivaimoa ja serkkujaan. Heillä kaikki on paremmin kuin hänen perheessään.

Vähitellen paljastuu että kaikki se mikä on näyttänyt hyvältä onkin ollut veljesten – kahdessa sukupolvessa – armotonta keskinäistä kilpailua siitä kummasta veljeksestä vanhemmat pitävät enemmän. Kateus syöksee heidät kaikki tuhoon tai auttamattomaan ahdinkoon.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ykkösluokan lukuromaani. Sen juonirakennelma on niin houkuttelevasti kirjoitettu, ettei paksua kirjaa tohdi millään laskea pois käsistään. Voi väittää että kyseessä on viihderomaani, mutta ei henkilökuvauksista syvyyttääkään puutu. Monet 

aikamme ilmiöt ovat kiinteästi mukana romaanin käänteissä. On sijoitustoiminnalla äkkirikastuneita, urheilu-urasta haaveileva nuori, jopa dopingia, hienoja taloja ja hulppeita autoja. 

Oman viehätyksensä tarinan etenemiseen tuo se, että kaikessa seurataan kiinteästi kertojan ja hänen serkkujensa ja ystäviensä kasvamista lapsesta vastuulliseksi tai vastuuttomaksi aikuiseksi. Eikä tarinasta puutu pyyteetöntä rakkauttakaan.