Mustosen Pukija ja Tuula-Liina Variksen elämä

Liisankadulta Hollywoodiin 

Kulttuurihistoriasta ja lähiajan historiasta laajemminkin voi tänä keväänä nauttia lukemalla romaaneja. Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään (WSOY 2020, 356 s.) on luokiteltu romaaniksi, mutta se on selkeästi romaani kirjoittajan omasta elämästä, henkilöiden nimet vain on muutettu.

Enni Mustosen Pukija (Otava 2020, 524 s.) on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kahdeksas romaani. Faktan ja fiktion oivallinen sekoitus. Siinä missä Varis keskittyy tavallisen suomalaisen perheen arkielämän kuvaukseen, liikutaan Pukijassa monenlaisissa kulttuuripiireissä Suomi-Filmiteollisuuden  Helsingin studioilta Universal-yhtiön studioille Hollywoodiin.

Pukijan päähenkilö on kolmatta sukupolvea romaanisarjan naisten ketjussa. Viena Aaltonen on Iidan tyttären Kirstin tytär. Iida ja Kirsti asuvat edelleen Leppävaarassa. Kirstillä on uusi miesystävä, jonka kanssa hän avioituu ja silloin joudutaan myös miettimään missä asutaan. Elämänmenon kuvaaminen 1950-luvun Suomessa on mielenkiintoista luettavaa molemmissa romaaneissa. Pukija jatkaa edeltäjiensä linjaa siinä että romaanin päähenkilöillä on työnsä tai muiden elämäntilanteiden ansiosta mahdollisuus törmätä tai joutua tekemiseen Suomen kulttuuri- ja nyt myös talouselämän eliittiin.

Kirsti ja Viena ovat jopa mukana Marimekon ensimmäisessä muotinäytöksessä Kalastajatorpalla 1951. Kirsti ei usko lainkaan puuvillamekkojen tulevaisuuteen. Viena oppii Liisankadun studioilla tuntemaan filmimaailman kirkkaimmat tähdet. Tanssi yli hautojen on Vienan ammattitaidon koetinkivi. Miten saada keisaria esittävän Leif Wagerin olkapäälle ylimääräinen lisätakkia täydellisen keisarin sotauniformun päälle.    

  

Amerikkaan Viena päätyy oltuaan Miss Universum -kisoihin osallistuneen Miss Suomen Armi Kuuselan pukijaksi ja ”huoltajaksi”. Missikuvioissa Viena tutustuu Pohjanmaalta kotoisin olevaan Martta Valoon, Universal-studioiden puvustopäällikköön ja päätyy studiolle töihin.

Luottamus Enni Mustosen sarjan fakta-tietojen oikeellisuuteen sai monta osaa sitten pahemman luokan kolauksen, kun Kirsti paikallisjunassa istuessaan mietti, että olisi sittenkin pitänyt ostaa talo täysihoitolalle Kauniaista että olisi lyhyempi matka Helsinkiin. Totta kai me radanvarren asukkaat hämmästelimme moista huolimattomuutta. Mutta ihan pienistä ei kannata pillastua.

Aina saa hävetä

Tarkkaa ajankuvaa Tuula-Liina Varis on rakentanut romaanissa Sattunut syntymään Suomen Kuvalehden artikkeleista otetuilla lainauksilla. Paikka paikoin ne tuntuivat päälle liimatuilta. Ajan kuvausta tuli kaksostyttöjen ja heidän isosiskonsa kehitystä seuraavassa tarinassa tarpeeksi muutenkin. Ei oikein tiennyt lukiko romaania vai kepeää historia-kertomusta.

Tuula-Liina Varis on hyvin ansioitunut ja tuottelias kirjailija. Hän julkaisi esikoisteoksensa Esiäiti kellarissani ja muita kertomuksia 50-vuotiaana. Erityisesti olen pitänyt monen muun lukijan tavoin Variksen muistelmateoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Se kertoo hänen avioliitostaan runoilija, kääntäjä Pentti Saarikosken kanssa. Maan päällä paikka yksi on (1999) kertoo Variksen ja hänen sisartensa lapsuudesta. Kaiken kaikkiaan Varis on julkaissut yli 20 teosta ja yli tuhat kolumnia eri lehdissä. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton ensimmäinen naispuheenjohtaja.

Kaikki alkaa kun 1942 kun syntyy kaksostytöt, jälkimmäinen 20 minuutti ensimmäisen syntymän jälkeen. Kätilö luulee painelevansa ulos jälkeisiä, mutta syntyykin toinen lapsi. Ja muutenkin kaikki menee heti pieleen, on odotettu yhtä poikaa ja tuleekin kaksi tyttöä ja ennestään on jo yksi tyttö.

”..isä oli mennyt veljensä luo itku silmässä tätä onnettomuutta suremaan, mutta oli sitten lopuksi huokaissut, että kai niillekin jostain leipää saadaan. Mutta ei saatu maitoakaan, äidiltä ei herunut.”

1940- ja 1950-luvuilla elämä oli hyvin kaavoihin kangistunutta. Lapsesta asti opittiin miten piti oppia elämään. Syitä moniin tapoihin ja uskomuksiin, eivät vanhemmat osanneet antaa mitään selitystä, näin vain kuului tehdä.

Kaksosten elämässä häpeästä tuli keskeinen asia elämässä. Hävetä piti vaatteita, kotia, sisaruksia, vanhempia, vähän kaikkea. Häpeä ei hellitä eikä sen tilalle tule muitakaan tunteita, kun tyttöjen äiti ja isä kuolevat ennen kuin he ovat aikuisia. Onneksi heidän ympärillään on ihmisiä, jotka auttavat ja kannustavat heitä opiskelemaan.

Tuula-Liisa Varis käy romaanissa läpi paljolti oman elämänsä vaiheita. Tapahtumat lienevät kaikki napattu ns. oikeasta elämästä. Henkilöiden nimet hieman muutettu. Ensimmäinen toimittaja-mies on Jarmo eikä Rauno. Saarikoski on runoilija, juristi-aviomies Mikko Miska.

On hienoa miten Tuula-Liisa Varis pitää huolta Runoilijasta. ”Runoilija kirjoittaa Assille: ”Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä.” He pysyivät ystävinä. Kuolemaan asti.”

Celeste Ng:n Olisi jotain kerrottavaa

Amerikkalainen opintonsa kesken jättänyt perheenäiti, opettajan työhönsä kyllästynyt kiinalainen isä, omissa oloissaan elävä poika, tyttö jonka on korvattava kaikki se mitä vanhemmat ovat menettäneet ja nuorin tytär jonka olemassa oloa vanhemmatkaan eivät aina huomaa tai muista. Perhe asuu 1970-luvun pikkukaupungissa Ohiossa.

Tässä lähtökohta yhdysvaltalaisen Celeste Ng:n toiselle romaanille Olisi jotain kerrottavaa (suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2020, 285 s.). Ng:n esikoisromaani Tulenarkoja asioita (ilmestyi 2017, suomeksi 2019) on niittänyt mainetta ympäri maailmaa. Se on nimetty moneen kertaan vuoden parhaaksi romaaniksi ja siitä on tekeillä tv-sarja.

Olisi jotain kerrottavaa ei ole samalla tavalla amerikkalaisen keskiluokkaisen perheen kuvausta kuin esikoisteos. Kiinalais-amerikkalainen perhe on yhteisönsä silmätikku.  Lapset eivät saa ystäviä, äiti ei osaa seurustella naapuruston naisten kanssa, isä eristäytyy omassa työyhteisössään.

Vanhimmat lapset oppivat jo pienestä pitäen teeskentelemään että heillä on kavereita ja kaikki on hyvin. On helpompi vastailla vanhempien kysymyksiin myöntävästi, kuin kertoa heille millaiseen eristykseen he ovat joutuneet koulussa. Lapset eivät tiedä millaista heidän kiinalaisen isänsä elämä oikeasti on. 

”Jamesille erilaisuus on ollut aina poltinmerkki, joka on painettu suoraan hänen silmiensä väliin, sillä vuosien varrella kylmät väreet ovat käyneet hänen selkäpiitään pitkin vähän väliä, koska häntä on tuijotettu sumeilematta kuin eläintarhan asukkia ja hänen korviaan on vihlonut lukemattomia kertoja, koska hänelle on mutistu kadulla ”kinkki”, ”vinosilmä” ja ”häivy täältä”. Perheen jäsenet eivät pysty jakamaan toistensa kanssa ”erilaisuuttaan”.      

   

Romaani on synteesi siitä mitä tapahtuu kun lapsen elämä on pelkkää vanhempien toiveiden täyttämistä. Lydia on lahjakas tyttö, mutta hänen harteilleen kasaantuu kaikki se mikä vanhemmilla on ”mennyt pieleen”. Perheen elämä järkkyy, kun äiti ilman ennakkovaroituksia muuttaa pois kotoa. Hän palaa opiskelemaan vanhaan yliopistoonsa, hänen tavoitteensa on sama kuin nuorena – hänestä tulee lääkäri. Yllättävät olosuhteet saavat hänet palaamaan kotiin.

Äidin lähteminen kotoa jättää pysyvät jäljet kaikkiin. Erityisesti Lydia pelkää, että jonakin päivänä äiti katoaisi, isä murtuisi ja koko perhe särkyisi uudelleen. Lydia on niin tottunut pelkäämiseen, että hän on unohtanut millaista on elää ilman pelkoja.

Kun äidin oma suunnitelma unelman toteuttamisesta on kariutunut siirtää hän ne tyttäreen. On entistä selkeämpää että Lydiasta tulee lääkäri. Äiti vahtii hänen läksyjään kaiken aikaa, teettää tytöllä ylimääräisiä tehtäviä, vahtii tytön elämää kaikin tavoin. Lydialle on tärkeintä, että äiti ei enää lähde ja sen tähden hän suostuu kaikkeen mitä äiti ja isäkin hänelle ehdottaa. Hän haluaa että vanhemmat ovat onnellisia.

Lydia on niin käpertynyt toisten toiveiden toteuttamiseen, että hän henkiset voimavaransa eivät riitä tilanteen muuttamiseen, vaikka naapurissa asuva poika yrittää auttaa häntä, samoin kuin isoveli, joka on rakentanut oman elämänsä itsensä varaan.

Romaani alkaa lauseella: ”Lydia on kuollut.” Romaanin lopussa tiedämme miksi. Pakahduttavan todentuntuinen romaani, joka pakottaa ajattelemaan monia asioita. Hienosti punottu tarina, joka on kirjoitettu kuulaasti ja kiihkottomasti.    

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet ja Viljami Puustisen Veljekset Gallèn

Lukulistalle osui kaksi kirjaa, joissa päällimmäisenä aiheena ovat kirjeet ja kolmiodraama. Alex Schulman kertoo romaanissaan Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020, 277s.) isovanhemmistaan Karin ja Sven Stolpesta.

Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320 s.) kertoo hänen isoisoisästä Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista sekä heidän vaimoistaan ja äidistään.

 Sven Stolpe (1905-1996) oli ruotsalainen, kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Karin Stolpe (1907-2003) käänsi lukuisia kirjoja, mutta hyvin monien kirjojen kääntäjäksi on merkitty aviomies. Alex Schulman havahtui miettimään riideltyään vaimonsa kanssa – ties monennenko kerran – miksi hänen sisällään on selittämätöntä vihaa, lapset pelkäävät häntä ja vaimo kärsii tilanteesta. Hän pohti olisiko kaikelle jokin syy hänen sukunsa menneisyydessä. Ja oli.  

Schulman ryhtyi selvittämään isovanhempiensa elämää. Hän läpikävi arkistoja, luki päiväkirjoja ja isoisänsä laajan tuotannon. Lopulta hän löysi isoäitinsä erityisen huolellisesti säilyttämät kirjeet. Löytyi syy miksi isoisä suhtautui vaimoonsa väheksyvästi ja rakkaudettomasti.

Karinilla oli ollut lyhyt suhde avioliittonsa ensi vuosina ruotsalaisen kulttuurivaikuttajan Olof Lagercrantzin (1911-2002) kanssa. Kirjeet olivat Olofin kirjoittamia. Tukahdetun rakkauden tarina löytyi myös Olofin päiväkirjoista.

”Aurinko oli poissa ja pilvet roikkuvat raskaina ja lyijynharmaina. Mutta silti kaikki oli niin kirkasta ja ihanaa. Rastas lauloi kaukana kauniimmin ja heleämmin kuin koskaan ennen. Hän painautui minua vasten niin luottavaisesti ja vailla epäilyksi kuvaamattoman mustine hiuksineen, tummine silmineen ja valkoisina ihoineen”.  

Karin ei vain kyennyt eroamaan. Hän ei vain voinut. Tänä päivänä sitä on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää. Hän joutui elämään miehensä mielivallan alla. Kaikki kolme elivät iäkkäiksi ja olivat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Olofkin  avioitui tahollaan. Jäljellä oli kuitenkin rakkaus, joka ei koskaan kuollut – niin kirjassa kuin elävässä elämässäkään.

Ihastuttava, pakahduttava kirja. Elin henkilöiden kanssa monta päivää senkin jälkeen kun olin lopettanut lukemisen.

Kun mikään ei onnistu

Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320 s.) kertoo hänen isoisoisästään Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista. Kirja syntyi kun Puustinen sai käsiinsä isoäitinsä isältään Amerikasta saadut kirjeet.

Uno oli Gallènin veljeksistä se, jolle ei oikein mikään elämässä tahtonut onnistua. Unon avioliittoa temperamentikkaan Ellenin kanssa varjosti toinen mies. Sittemmin Lohjan kirkkoherrana toiminut Adolf Neovius rakastui tulisesti Elleniin vaikka oli itse naimisissa. Leskeksi jäätyään Neovius meni naimisiin eron saaneen Ellenin kanssa.

Siinä missä Akseli-veli teki uraa ja maalasi vimmatusti, Uno yritti rakentaa omaa elämäänsä niin Venäjällä, Suomessa kuin Amerikassakin. Kirjassa ollaan välillä Ruovedellä, välillä Pariisissa, Helsingissä, Espoossa, Pietarissa, Tyrväällä, Porvoossa, Berliinissä, New Yorkissa.    

  

Poikien äiti Mathilda Gallèn seurasi tiiviisti Akselin taiteilijan uraa. Uno väittää että Akseli oli äidin lempipoika. Uno itse valitsi vaikenemisen muutettuaan Amerikkaan. Hän ei pitänyt mitään yhteyttä äitiinsä. Ei Akselin urakaan yksiviivaisen menestykäs ollut. Oli kausia jolloin maalaaminen ei sujunut juuri ollenkaan tai tehdyt työt eivät saaneet kiitosta eivätkä ostajia.  

Siinä missä Uno Gallèn ei menesty ammatillisesti, hän menestyy ja etenee Vapaamuurarien hierarkiassa ja kaikessa veljeskunnan toiminnassa. Harvoin olen lukenut näin seikkaperäisesti vapaamuurarien menoista.

Kirja avartaa monella tavalla 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista kulttuurielämää. Tuntuu että kaikki tunsivat kaikki. Taiteilijoita, lehtimiehiä ja poliitikkoja yhdisti työ venäläistymistä vastaan.  

Kulttuurihistoriallisesti arvokas teos.    

Fernando Aramburun Äidinmaa

Fernando Aramburun Äidinmaa (suom. Sari Selander, WSOY, 664 s.) on järkälemäinen kertomus kahden suvun elämästä Etan varjossa Pohjois-Espanjassa. Eta eli Baskien kotimaa ja vapaus perustettiin 1959 Francon diktatuurin aikana. Järjestö ajoi vuosikymmenten ajan väkivaltaisin keinoin itsenäisen baskivaltion luomista Pohjois-Espanjan ja Etelä-Ranskan alueelle. Järjestö lakkautettiin 2011.

Romaanin pienessä espanjalaisessa kylässä oli miltei sääntö että työläiskotien pojat ajautuivat Etan riveihin. Rohkeimmista heistä tuli oikeita taistelijoita. Vihan ja iskujen kohteena olivat kaikki, jotka eivät kannattaneet Etaa. Riitti kun oli yrittäjä, joka ei suostunut maksamaan tukirahoja Etalle. Rahoilla oli tarkoitus rahoittaa Etan toimintaa. Kuljetusfirman omistaja kieltäytyy ja joutuu herjauskampanjan kohteeksi ja lopulta hänet surmataan. Oliko tekijä ystäväperheen poika?

Äidinmaa on maaginen sukusaaga, jossa pala palalta selviää miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui. Tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä ja se tekee lukemisesta kiehtovan ja palkitsevan. Lukijalle tulee pakottava tarve tietää mitä, miksi, missä ja kenelle.  

Romaanissa rakastetaan, vihataan, petytään, loukkaannutaan, sairastutaan, kadehditaan, onnistutaan, kuollaan. Sopiva kirja lukijalle, joka haluaa viipyä pitkään saman romaanin henkilöiden parissa.

Henkilöitä on paljon, koska samalla kun kerrotaan niistä jotka nyt elävät, kerrotaan myös heistä jotka ovat eläneet aikaisemmin. Espanjalaiseen tapaan äidit ja isätkin pitävät itsestään selvyytenä että lapset elävät naimisiinkin mentyään perheen kanssa sulassa sovussa. Sodan jälkeen syntyneitten lapset eivät kuitenkaan enää ajattele niin. Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Romaanin naiset ovat samaan tapaan vahvoja ja lastensa puolesta uhrautuvia kuten monien suomalaistenkin romaanien naiset.  

Politiikka loitontaa perheen jäsenet toisistaan, se rikkoo lapsuudessa rakennetun ystävyyden, se erottaa rakastavaiset. Kun Etan toiminta lakkautettiin, järjestö pyysi anteeksi kärsimystä ja vahinkoa, joita se aiheutti pitkään jatkuneen terrorikampanjansa aikana. Etan iskuissa kuoli yli kahdeksansataa ihmistä.

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020, 245 s.) Auri pitää oman elämänsä langat visusti omissa käsissään. Leopardiksi nimetyn rollaattorin avulla eläkkeellä oleva hammaslääketieteen tohtori seikkailee vaikka missä, ei ota neuvoja tyttäreltään ei keneltäkään.

Auri on tämän ajan kasikymppinen, tyylikäs, itseriittoinen, hänellä on lakatut kynnet ja huoliteltu kampaus. Hän käy ostoksilla vain Stockmannilla. Sinne hänet vie tuttu, luotettava taksiautoilija.

Mutta Aurin elämä on tylsää. Hän on vihainen kuolleelle aviomiehelleen. ”Hän oli äkäinen yliopistolle, koko vanhusvihamieliselle yhteiskunnalle, omalle raihnaistuvalle keholleen ja ajalle, jonka kulumiselle hän ei ollut mahtanut mitään.”

Yhdellä ostomatkallaan tuttua taksia ei näy sovitussa paikassa. Mutta paikalle tullut nuori nainen houkuttelee Aurin autoonsa ja vastoin kaikkia tyttärensä varoituksia, Auri päästää luokseen hulvatonta elämää viettävän Natalian.

Auri pyytää Natalialta korvausta vastaan pikku palveluksia. Aluksi lukijan on ihan varma että Natalia ”ryöstää” Aurin. Natalian elämä on epävakaista ja sekavaa, aivan erilaista mitä Auri on aktiivivuosinaan viettänyt. Mutta erot eivät estä naisia jollain tavalla ystävystymästä. Ainakin Auri viihtyy paremmin Natalian seurassa kuin kaikkiin hänen asioihinsa sekaantuvan tyttären parissa. 

Mielellään Auri seurustelee tyttärentyttärensä kanssa, mutta tältä ei kovin paljoa liikene aikaa isoäidille. Yksinäisyydestään huolimatta Auri sinnittelee kotona – mielellään myös ilman mitään turvaranneketta. Hän ei yksinkertaisesti suostu ymmärtämään miksi toiset ovat hänestä huolissaan.

Ei saa elvyttää on samansukuinen hätähuuto vanhusten itsemääräämisoikeuden puolesta mitä Minna Lindgrenin romaanit. Mäkisen teos on vain astetta vakavampi. Siihen tuo myös uudenlaista ulottuvuutta elämässään epäonnistuneen nuoren naisen mukana olo.

Välillä toivoisi että tomeraa, itsestään huolta pitävää vanhusta pidettäisiin ihan tavallisena. Tunnen lukemattomia yli 80 ja jopa yli 90-vuotiaita, jotka kykenevät päättämään omasta elämästään ja huolehtimaan omista asioistaan. Ei fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja raihnaistuminen ole merkki siitä, että tarvitsee ”holhoojaa”. Vakavasti muistisairaat vanhukset ovat eri asia.         

Paula Norosen Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa

Kaikkia lukemiaan kirjoja ei tarvitse ottaa vakavissaan. Nyt haluaisin tietää minä korona-karanteerista ja etenkin meistä korona-vanhuksista ajattelisi korsolaisen Räkkärimarketin kassa Tarja Kulho. Hän on Paula Norosen hulvattoman hauskan Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa (Tammi 2020, 166 s.) päähenkilö.

Paula Noronen on toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan lasten pitämän Supermarsu-sarjan kirjoittajana. Tarja Kulho on Norosen Radiomafiaan luoma hahmo. Noronen on itse kotoisin Järvenpäästä ja hän on halunnut laittaa Kulhon asumaan muualle kuin kotikaupunkiinsa. Entisenä keravalaisena korsolaisuus tuntuu kutkuttavan tutulta. Vielä minuakin vanhemmat syntyperäiset keravalaiset kertoivat käyneensä ”hillumassa”  Korsossa, kotikulmilla piti käyttäytyä asiallisesti.

Tarja Kulho opastaa lapsiaan, suuresti rakastamaansa aviomiestään ja ennen kaikkea asiakkaitaan. Hänellä on aina aikaa vaihtaa muutama sana heidän kanssaan ja jakaa heille elämänohjeita. Uutta sisältöä ja vipinää Tarjan elämään tuo Vantaan harrasteopiston ”Uusi suunta työelämälle” – verkkokurssi. Ensin Tarja väittää ilmoittautuneensa kurssille vahingossa, mutta kun rahojaan ei saa takaisin päättää hän katsoa mistä oikein on kyse.

Yllättäen Tarja Kulho huomaa osaavansa kirjoittaa ja kaiken lisäksi hän havaitsee miten paljon hänellä on annettavaa kurssin järjestäjille. Kun Tarjan pitäisi kertoa mitä virheitä hän on tehnyt työelämässään ja miten käsitellyt niitä, Tarja pohtii ensin yksityiselämän mokia.

”En ole katunut sitä, että en saa vietyä mitään urheiluharrastusta loppuun saakka, vaan maksan edelleenkin esimerkiksi kuukausittaista kuntosalijäsenyyttä vuodelta 1998… Kuntonyrkkeilyssä sen sijaan olen käynyt. Ainakin kerran.”

Ei hän kadu sitäkään että opinnot jäivät lukioon. Hän tajusi ettei ole lukunaisia. Opiskelu tuntui tympäisevän tylsältä, paitsi välitunnit, jolloin lähdettiin mopoilla Keravan Teboilille pelaamaan hedelmäpelejä.  Kurssin myötä Tarja ymmärtää olevansa aika onnellinen. On mieluinen työpaikka, mies, jota rakastaa, fiksu pikkutyttö ja Hollannissa vaihto-oppilaana oleva poika, joka kyllä välillä uhkaa jäädä Hollantiin – mutta ei sitten jääkään. Kun Tarja huomaa pitävänsä kirjoittamisesta, hän ilmoittautuu toiselle ja jopa kolmannellekin kurssille.    

Oman roolinsa paikka paikoin vuoropuhelun muotoon kirjoitetussa kirjassa saavat Tarjan työtoverit mies- ja muine huolineen. Eri henkilöt on kuvattu riemastuttavan huolellisesti ja hersyvän hauskasti. Huvittavat ja liikuttavat piirteethän ovat meissä kaikissa. Kun ne kaivaa esille oikealla tavalla, on koossa piristävää luettavaa.

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge

Elizabeth Strout on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja hänen romaaninsa Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020, 374 s.) ylistetty teos. Kirjan nimihenkilö Olive Kitteridge on isokokoinen, ärhäkkä entinen matematiikan opettaja ja apteekkarin vaimo Keskilännen pikkukaupungissa.

Kirjassa on 13 eri lukua – oikeammin novellia. Olive ei ole niiden kaikkien päähenkilö, mutta kertoopa Strout kenestä tahansa Oliven kotikaupungin henkilöstä, sivuaa tarina jollain tavalla Olivea. Kirjassa ovat mukana elämän kaikki ilmiöt ja ihmiselämään kuuluvat käänteet ja tapahtumat.

Olive on ollut vuosikausia opettajana ja hän kohtaa ajoittain entisiä oppilaita. Aika hanakasti hän jakaa näille elämänohjeita ja muistelee millainen oppilas nuorempana oli.

Olive Kitteridgen oma elämä on näennäisesti aika selkää, vaikka avioliitto kaupunkilaisten - etenkin naisten – arvostaman apteekkarin kanssa ei ole aivan mutkatonta. Kummallakin on avioliiton ulkopuolinen suhde, mutta Henry kuitenkin palaa vaimonsa luo. Omat koukeronsa elämään tuo pariskunnan ainoan pojan aviolliset ongelmat. Pojan avioerosta kun ei voi kertoa kenellekään. 

Perheen jäsen

et ovat aika etäisiä toisilleen. Hellyyttä ei rakkaudesta huolimatta pystytä osoittamaan puolin eikä toisin. Olivella on vankka mielipide kaikista asioista ja niin on hänestäkin mielipide kotikaupungin asukkailla. Kirjassa on mukana kaikki elämän ilmiöt kehdosta hautaan. Strout kuvata arkisia ja tavanomaisiakin asioita ymmärtäväisesti ja hyvin koskettavasti.  

Stroutin kuvaukset vanhenemisesta ja elämän hupenemisesta ovat koskettavia. Henry joutuu sairauden murtamana hoitokotiin. Tunteet sairasta miestä kohtaan ovat hyvin ailahtelevaisi.

”Olive odotti kunnes oli varma, ettei kukaan tulisi häiritsemään, hän kumartui Henryn ylle ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Sinä voi kuolla nyt, Henry. Siitä vaan. Minä voin hyvin. Sinä voit mennä edeltä. Se on ihan oikei.” Hän ei katsonut taakseen lähtiessään huoneesta. Torkkuessaan erkkerihuoneessa hän odotti puhelimen soivan. Aamulla Henry istui pyörätuolissaan kohtelias hymy huulillaan, silmät soikeita. Neljältä iltapäivällä Olive palasi ja lusikoi illalla hänen suuhunsa. Seuraavalla viikolla tilanne oli sama.”

Harva kirja tarinoineen on niin elämänmakuinen kuin Stroutin Olive Kitteridge. Kirjasta on tehty tv-sarja. Sarja se on meillä ollut katsovissa HBO:ssa. Hienoja ovat myös Stroutin aikaisemmin suomennetut (Kristina Rikman) iteokset Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018) ja Kaikki on mahdollista (Tammi 2019).  

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade

On kaksi ystävätärtä. Toinen on päätynyt Espanjan Aurinkorannikolle ja toinen jäänyt kotikaupunkiinsa. Molemmat jääneet eläkkeelle hiljattain. Muistot ja nykyhetki lomittunut hienolla tavalla Laura Lähteenmäen romaanissa Sitten alkoi sade (WSOY 2020, 317 s.). Kertojina on miehensä kuoleman jälkeen yksinään isoa taloa asuva Paula ja Espanjassa asuvan Eevan huostaan ottama afrikkalaistyttö Ojo.

Paula on elämässään jo pitkään ollut toisten armoilla – niin terapeutti kuin on ollutkin. Mies pettää, palaa kotiin, kuolee, tytär eroaa, mieluinen vävy erkaantuu, tilalle tulee uusi, lapsenlapset muuttavat satojen kilometrien päähän, aluksi uusi naapurikin vaikuttaa arveluttavalta. Paula ei jatkuvassa muutosten karusellissa jaksa ottaa elämää omiin käsiinsä.

Eeva on paennut tukalaksi muodostunutta elämäänsä Espanjaan halpojen viinipullojen pariin. Eeva törmää sattumalta Afrikasta paenneeseen nuoreen tyttöön Ojoon ja ottaa tämän asumaan luokseen.

Kahden kertojan ääni tuo romaaniin elävyyttä ja syvyyttä. Molemmat muistelevat mennyttä elämäänsä ja kuvaavat välillä tätä päivää. Ojon tarinat lapsuudesta ja nuoruudesta Afrikassa ovat mielenkiintoisia ja avartavat mielikuvia vieraan kulttuurin parissa eläneen tytön elämästä. Kaikesta näennäisesti niukkuudesta ja poliittisista tapahtumista huolimatta, Ojo on saanut vankan henkisen pohjan elämälleen kodistaan ja läheisiltään.

”Äiti sanoi, että lapsi pitää ottaa mukaan kaikkiin puuhiin ja sille kertoa tarinoita, jotta lapsi kertoo tarinoita omille lapsilleen. Näin perheen tarinat siirtyvät eteenpäin ja lohduttavat ihmisiä, kun hän on yksin. Niin minä sanon rouvalle, kuin hän yhtenä päivänä itkeskelee viinilasinsa kanssa.”

Romaanissa tarinat soljuvat hyvin eteenpäin, henkilöt kaikkine tavallisine piirteineen ja tekoineen ovat hyvin uskottavia. Moni asia romaanissa on sellaista mistä on ennenkin lukenut, mutta nyt se on kerrottu niin elävästi ja koskettavasti että se jää mieleen ja kaikesta rakentuu kuva hyvästä romaanista.     

Laura Lähteenmäki on julkaissut lukemattomia nuorten kirjoja. Sitten alkoi sade on hänen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Yksi kevät ja Ikkunat yöhön.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen

Ennakkoluulot estävät ajoittain tarttumasta kirjaan, vaikka siitä puhuttaisiin myönteisesti. Arvostan suuresti Petri Tammista. Pidän hänen niukkasanaisesta tyylistään. Muutamalla sanalla hän saattaa puuttua isoon ongelmaan ja seuraavassa taas muutamalla sanalla ehdottaa miten se pitäisi ratkaista.

Sitten osuivat silmiini otsikot, joissa kerrottiin että Tammisen poika Antti Rönkä on kirjoittanut kirjan Jalat ilmassa (Gummerus 2019, 114 s.), jossa hän kertoo kouluvuosiensa kärsimyksistä ja myös siitä että hän ei koskaan kertonut vanhemmilleen miten hänellä koulussa oikein meni. Usein tietokoneen vieressä istuva uutta romaaniaan kirjoittava isä huikkasi pojalle, kun tämä tuli koulusta kotiin, ja kysyi miten meni. Helpointa oli vastata: ”Ihan hyvin!”

Jalat ilmassa on myös paljon muuta kuin koulukiusatun kokemuksia. Se on myös hieno kasvukertomus opiskelijanuorukaisen sopeutumisesta yksin elämiseen ja siihen kaikkeen, kun pitää ottaa vastuu omasta elämästään. Epävarmuus ja heikko itsetunto eivät kohene pelkästään sillä että pääsee opiskelemaan korkeakoulun. Eikä kaikkea paranna rakastuminenkaan.

Samaa selkeyttä tuo tilanteen ymmärtämiseen isän ja pojan kirjeenvaihto, josta on koottu kirja Petri Tamminen-Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020, 112 s.). Isä ja poika rakentavat välillä WhatsApp -viesteillä, välillä perinteisillä kirjeillä suhdettaan sen jälkeen kun vanhemmat ovat saaneet tietää poikansa todellisesta elämästä itsemurha-yrityksen jälkeen.

Kirjassa pystyy myös seuraamaan Jalat ilmassa -kirjassa syntymistä. Miten yleistä onkaan lapsen – onpa hän minkä ikäinen hyvänsä – hyväksyä isän tai äidin ohjeita! Petri Tamminen opettaa kirjoittamista, mutta oman pojan on vaikea ymmärtää, että isän ohjeista kannattaisi ottaa oppia. Pikemminkin Antista tuntuu, että isä on ajoittain valmis musertamaan hänet neuvoillaan ja mitätöimään kaiken hänen kirjoittamansa. Lukijalle Petri Tammisen neuvot ovat kullan kalliita.    

Molemmat kirjat ovat koskettavia ja avartavat näkökulmaa koulukiusaamiseen. Ja etenkin siihen miten vaikea aikuisten on tietää asiasta, jos lapsi ei halua tai uskalla siitä kertoa.  

J-P Koskisen hieno Tulisiipi

J-P Koskisen Tulisiipi (Like 2019, 352 s.) on hurja matka unelman toteutumisesta.  Amerikassa suomalaisten siirtolaisten poika Kaarlo hurmaantuu lentämisestä. Hän näkee Charles Lindberghin lentävän ja saa lentäjältä kortin, johon lentäjä-sankari on kirjoittanut ”Sinusta tulee maailman paras lentäjä”. Kaarlon aarre matkaa hänen mukanaan läpi elämän ja haave olla maailman paras lentäjä elää ja kannattelee Kaarloa läpi elämän.  

  

Kaarlon perhe muuttaa 1930-luvun lamavuosina Amerikasta Neuvostoliittoon. Mutta  haaveet murtuvat Stalinin vainovuosien aikana. Kaarlon vanhemmat onnistuvat palaamaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jaloista. Kaarlo pääsee tai joutuu taistelukoneen lentäjäksi. 

Hän saa lentää sydämensä kyllyydestä, kunnes saksalainen kone pudottaa hänen koneensa ja neuvostoliittomaiseen tapaan hänet karkotetaan vuosikausiksi Siperiaan. Siellä hän pysyy hengissä unelmansa avulla – hän haluaa lentää.  

Kaarlo vapautetaan ja hän pääsee mukaan hankkeeseen, jonka tarkoitusperä selviää hänelle vähitellen. Neuvostoliitto haluaa lähettää avaruuteen ihmisen. Siihen tarvitaan huippuhyvä lentäjä. Mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi mene niin kuin Kaarlo oli luullut. Hänen piti olla ensimmäinen avaruuslentäjä, mutta hän ei sitä sittenkään saanut olla. Valtataistelu avaruuden herruudesta oli alusta alkaen armotonta ja armotonta oli myös ihmisten kohtelu Neuvostoliitossa sodan jälkeen.

Finlandia-palkintoraadin mukaan Koskisen Tulisiipi on ”traaginen tarina vallankäytöstä, vakoilusta, vainosta, epäilyistä ja sairaasta maailmasta”.  Se on kaikkea tätä, hyvin soljuvasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu. Kirjan tarina on samalla kertaa hyvin rankka ja kaunis. Huikeaa miten J-P Koskinen on rakentanut  sinänsä tutuista aineksista ja ihmiskohtaloista ainutlaatuisen hienon romaanin.    

   

Claes Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3 (WSOY 2019, 224 s.) on arkipäiväistä kuvausta vanhan miehen elämästä, hänen muistoistaan, haaveistaan, rakkauksistaan ja ihan vähän tilitystä eletystä elämästä – menikö kaikki sittenkään niin kuin piti.

Claes Andersson (1937-2019) eli hyvin tapahtumarikkaan elämän. Hän oli psykiatri, jazzmuusikko, kirjailija, kansanedustaja, puoluejohtaja, kulttuurinministeri. Romaania lukiessakin tulee välillä hengästyttävä olo, kun miettii miten yksi mies on ehtinyt tätä kaikkea. Kaikissa Oton elämästä kertovissa romaaneissa on ollut itsestään selvää, että kirjailija kertoo omasta elämästään.

Oton elämässä tapahtuu juuri sitä mitä me ”vanhat” joudumme kokemaan. Omakotitalosta täytyy muuttaa kerrostaloon.

”Otto muuttaa pois T:ssa sijaitsevasta omakotitalosta, jossa on asunut kaksikymmentäneljä vuotta avovaimonsa K:n ja heidän kahden (jo aikoja sitten kotoa muuttaneen) poikansa kanssa. Muutto on kuin pieni kuolema, mutta myös pieni uusi syntymä. On inventoivat ja käytävä läpi koko se aika, jonka on asunut talossa.”

Uusi koti on Jätkäsaaressa. Romaanissa Otto seuraa uuden kaupunginosan syntymistä. Nyt Otto pääsee ratikalla Helsingin keskustaan ostoksille, syömään tai joskus vähän pelaamaankin.

Oton terveys reistailee. Hän joutuu sairaalaan ja sinne rientävät perheenjäsenet ja ystävät tervehtimään häntä, jopa hänen tärkeä ja elinikäinen ystävänsä, joka ei ole ollut tekemisissä hänen kanssaan kahteen vuoteen. Mutta Otto ei anna periksi – niin kuin ei antanut Anderssonkaan. Pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies pyöräilee pitkin Helsinkiä, kirjoittaa esseitä ja romaania, esiintyy ja osallistuu, soittaakin.

Mieltä lämmittävää on että kirjassa ei hitustakaan katkeruutta, ei valittelua, ei itsesyytöksiä, ei vanhuuden mitätöintiä. Samalla kertaa on otettava huomioon iän tuomat rajoitukset ja yritettävä elää niiden kanssa niin hyvin kuin pystyy. Leppoisa ja ihastuttava kirja, joka jäi Claes Anderssonin viimeksi.