Kim Thúyn Ru - Vietnamista Kanadaan

Vietnamin venepakolaiset tulivat Suomeen yli 40 vuotta sitten. Suomi otti heidät vastaan mielihyvin ja he sopeutuivat hyvin. Paljolti jäi käsitys että vietnamilaisten venepakolaisten kävi maailmanlaajuisestikin hyvin. Kim Thúyn Ru (suom. Marja Luoma, Gummerus 2019, 144 s.) kertoo yläluokkalaisen vietnamilaistytön matkasta kahden lapsen äidiksi Kanadaan. Kirjailija kertoo omasta elämästään.  

Kirjassa eritellään ja analysoimaan kiihkottavasti Vietnamin sodan ja rauhankin aiheuttamia ongelmia. Vietnamin sodan syyt ja kulku saa uusia ulottuvuuksia. Vaikka kuinka innokkaasti olin mukana vaatimassa Vietnamin sodan lopettamista huomasin kirjaa lukiessani miten yksisilmäisesti asioita saattaa tarkastella.

Pikkutytön elämä Saigonissa oli suuren yläluokkaan kuuluvan perheen keskellä hyvin suojattua. Kunnes kommunistit tulivat ja pelosta tuli vieras, joka ei lähtenyt pois. Perheellä oli rahaa lähteä etsimään parempaa elämää. Elämä Malesian paikolaisleirillä oli painajaismaista. Sopeutuminen Kanadaan tapahtui sekin hitaasti. Nuori nainen haaveili amerikkalaisesta unelma, jonka mukaan kaikki on mahdollista. Niin ei elämässä kuitenkaan käynyt.    

Kirjailija on oppinut tarkastelemaan elämää uudella tavalla autistisen poikansa kautta. ”Äitiys, minun äitiyteni, on antanut taakakseni sydäntä raastavan, paisuttavan ja uuvuttavan rakkauden.”   

Kuulaan raikkaasti kirjoitetussa kirjassa on suuri annos elämänviisautta ja rakkautta. Kirjailija ei tuomitse ketään, hän kunnioittaa ja rakastaa monia elämänsä varrella tapaamiaan ihmisiä. Ihastuttavinta on, ettei hän ole millään tavalla eikä kenellekään katkera.

Kirja on tyylillisesti hieno. Pienet katkelmat eri elämäntilanteista antavat lukijalle suuresti tilaa miettiä mitä kaikkea oikein tapahtui. Kerrankin kaikkea ei selitetä.          

Joel Haahtelan Adélen kysymys

Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava, 2019, 188 s.) on alkulehdellä määritelty pienoisromaaniksi. Se kuvaa hyvin Haahtelan pohdiskelevaa ja yhteen paikkaan keskittyvää teosta. Mutta sisällöltään se ei ole pienoisromaani. Pikemminkin päinvastoin.

Elämässään eksyksissä oleva Helsingin yliopiston klassisten kielten opettaja on päättänyt ratkaista mitä oikeasti tapahtui nuorelle Adélelle, joka putosi äkkijyrkältä kallionkielekkeeltä yhdeksän sataa vuotta sitten, ei loukkaantunut, vaan ryhtyi tekemään ihmetekoja. Hänet on myöhemmin julistettu Pyhimykseksi. Putoamispaikan lähelle on perustettu luostari ja sen uumenissa on säilytetty vuosisatoja tapaukseen liittyvää aineistoa, jotka mies saa nyt käsiinsä. Opettaja on pitänyt sapattivuotta ja jatkanut kirkkohistorian opintojaan.

Miehen ystävä on vieraillut sattumalta luostarissa ja saanut elämälleen uutta sisältöä ja muuttunut henkisesti kun hän on saanut koskettaa luostarin kirkossa olevaa puulipasta, jossa säilytetään Pyhän Adélen viittaa ja palaa hiiltynyttä luuta.

Hämmentävä kokemus on jättänyt jälkensä romaanin päähenkilöön ja hän päättää selvittää mistä on kysymys. Hän tapaa yllättäen naisen, joka myös on tullut vuorille tavatakseen luostarissa ystävänsä, josta on tullut luostarin johtava munkki.

Haahtelan romaanin tunnelma on hyvin rauhallinen ja harras. Hartautta lisää syvällinen pohdinta monista hengellisistä kysymyksistä. Uskonnollinen romaani ei ole mutta, se on hyvin hengellinen.

”Veli Paul sanoo, että on olemassa pahuutta, joka tekee kaikkensa erottaakseen ihmisen Jumalasta. Herodeksen joukot kiertävät edelleen yössä, hiljaa ja väsymättä, eivät syö eivätkö koskaan nuku…  Paha työntää heitä eteenpäin, tappamisen ja turmelemisen himo”.

Veli Paul ei lupaa, että jokainen luostariin tullut ja sinne jäänyt pystyisi täysin irtautumaan pahasta. ”Mutta kenties luonteen puutteellisuuksistakin on syytä iloita, koske ne pitävät mielen nöyränä. Jos hyveestä tulee ylpeyden aihe, silloinhan se lakkaa olemasta hyve.”

Adelén kysymykseen eli siihen mitä kalliolla oikeasti tapahtui, ei löydy yhtä vastausta. Niin kuin ei löydy lukemattomiin muihinkaan kysymyksiin, joita eteemme tulee. Joen Haahtelan romaani antaa omalla, salaperäisellä tavalla eväitä tähän suureen tehtäväämme.   

Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet

Nuoret rakastuvat Pohjanmaan lakeuksilla. Talon tytär ja renkimies. Tytön isä pyytää kuolinvuoteella tyttäreltään ”Koita sinä pitää tila suvus”.  Nuorempi tytär voisi lähteä emännäksi muihin taloihin. Perheen esikoinen, poika on kuollut hyvin pienenä, joten jatkajana on oltava toinen tyttäristä.

Tässä lähtökohta Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet -romaanille (Otava 2019, 334 s.). Romaani on Paula Nivukosken esikoisteos. Nivukoski on maatilan tytär, joka oppi jo hyvin pienenä ajamaan leikkuupuimuria kotitalon pelloilla, mutta päätyi opettajaksi yliopistolle. Ennakkokäsitys on että luvassa on romaani vahvasta pohjalaisnaisesta.   

Isälleen lupauksen antanut Liisa on eittämättä yksi vahvoista pohjalaisnaisista, joita kirjallisuutemme tuntee jo ennestään. Mutta tämän päivän näkökulmasta käsin 1920-luvun pohjalaisnaisissakin on heikot kohtansa, jotka aikaisemmin helposti ohitettiin. Liisan elämä ei ihanan Kallen rinnalla olekaan niin auvoista miltä kaikki aluksi vaikutti. Sitä mukaa kun Liisa henkisesti erkaantuu Kallesta, koventaa Liisan äiti puheitaan ja otteitaan. Kaikki olisi vanhan emännän mukaan toisin, jos perheen poika olisi saanut elää. Äidin mielestä tytär ei osaa tehdä mitään oikein.   

Kalle liikkuu kylillä ja kuulee tarinoita tutuista miehistä, jotka ovat lähteneet Amerikkaan. Onpa joku palannut takaisinkin ison rahatukun kanssa ja hankkinut itselleen ison talon, maat ja mannut. Vähitellen Kalle alkaa vihjailla, että jospa hänkin lähtisi, palaisi sitten aikanaan ja rahojen turvin voisi tilaa kohentaa. Liisa alistuu eikä ryhdy millään tavalla vastustamaan miehen aikeita.

1920-luvun Suomessa hänellä ei ole sanan sijaa, kun Kalle myy tilan metsää, jotta saa matkarahat Amerikkaan. Kun mies on lähtenyt, selviää Liisalle, että hän raskaana. Elämä synkkenee koko ajan. Ahdinko on niin suuri että leipätaikinaan on pakko panna pettujauhoa ruisjauhon jatkeeksi.

Siteenä Kalleen on harvakseltaan Amerikasta saapuvat kirjeet. Rahaa ei kirjeen mukana koskaan tule. Sen sijaan Kalle lupaa tulla jouluksi kotiin. Lapset takertuvat isän lupaukseen, joka ei koskaan toteudu. Liisa saa voimaa ja uskoa elämän jatkumiseen Anterosta. Miehestä, joka aikanaan jo oli pyytänyt Liisaa vaimokseen ja joka nyt auttoi tilan töissä. Kun Liisan navetta paloi ukkosmyrskyssä, oli Antero valmis auttamaan uuden navetan rakentamisessa.

Liisan sisar ei päädy emännäksi naapuritaloihin, vaan lähtee räätälin oppiin ja sieltä edelleen oman ompelimon pitäjäksi kaupunkiin. Sennin elämänsisältöä ovat langat, kankaat, pitsit, sakset ja kaikki se minkä avulla hän saa aikaan omilla käsillään kauniita vaatteita. Liisa toisaalta kadehtii itsenäistä pikkusiskoaan.

”Senni keitteli kahvia, siskon kädet näyttivät niin levollisilta, eikä kukaan roikkunut sen helpoissa. Sennin kasvoilla oli huoleton hymy, hihansuuhun unohtunut muutama nuppineula. Niin kevyttä oli Sennin työ, istua nyt päivät pitkät ompelemassa, päärmäämässä silkkilenkinkien helmoja.”

Molemmille naisille on tärkeää tunne, että isä olisi heistä nyt ylpeä.  

Kirjan kieli on kiehtovaa murretta. Sitä on helppo lukea, vaikka minulle isokyröläinen tapa puhua on vieras.

”-Joko syörähän? Mullon kauhia nälkä!

-Perunoota, piiku, perunoota…

-Kerkiät hetken viälä leikkiä.”

Romaani on raikkaan kuulas, vaikka sen aihe kokonaisuutena on rankka. Miehensä hylkäämä nainen, joka on voimiensa äärirajoilla. Toivo on kuitenkin voimakkaana olemassa kaiken aikaa. Ilahduttavaa miten moneen kertaa kirjallisuudessamme kuvatusta aiheesta on syntynyt koskettava ja tasokas romaani.

Michelle Obaman valloittava Tarinani

Aina pitää tehdä jotain uutta. Olen kuunnellut ensimmäisen äänikirjana Michelle Obaman Minun tarinani (suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018, 508 s., lukijana Krista Putkonen-Örn, kesto 20 tuntia). Kirja soveltui kuunneltavaksi erinomaisesti. Aika ajoin jopa eläydyin kin Michelle itse olisi lukenut minulle kirjaa – suomeksi!

Kun päähenkilö ja moni tapahtumakin oli tuttu entisestään, tarinan seuraaminen oli helppoa. Ihailen ja arvostan entistä enemmän Michelle Obamaa. Hän ajoi johdonmukaisesti itselleen tärkeitä asioita, tyttöjen koulutusta ja nuorten kannustamista ja käynnisti näiden asioiden edistämiseksi monia hankkeita.   

Moneen kertaan hän korostaa, että ilman vanhempien ja suvun tukea hän ei olisi saavuttanut sitä mitä on saavuttanut. Obama sai aikaan että monille lapsille on tarjolla koulussa kunnon ateria. Terveellisen ravinnon symboliksi nousivat myös Valkoisen talon puutarhan kasvimaat.

Ollessani Yhdysvalloissa tyttäreni perheen luona, pakkasin joka aamu lapsille mukaan kouluun välipalat: keksiä, shipsejä, makeita juomia. Hedelmät eivät millään tahtoneet mahtua tähän valikoimaan. Koulussa maksua vastaan tarjottiin hampurilaisia, pitsaa ja muuta meillä pikaruokana pidettävää syötävää.  

Presidenttiparin ja heidän lastensa elämää hyvin epätavallisissa oloissa oli mukava seurata. Obama kuvaa hyvin elämänpiirin rajoittumista vastoin omaa tahtoa. Olosuhteisiin on vain mukauduttava.

Arvostan myös suuresti sitä, että Michell Obama ei sorru haukkumaan miehensä seuraajaa. Hän myöntää ”valvoneensa öitä, ahdistuneensa ja seuranneensa raskain mielin kun huolellisesti rakennettuja, myötätuntoisia linjauksia on peruttu… Toisinaan mietin kuinka syvälle on mahdollista vajota.”  

En halua pohtia onko Obama kirjoittanut kirjansa itse vai ei. Joka tapauksessa soljuvaa, sujuvaa ja ajatuksia herättävää luettavaa ja/tai kuunneltavaa. Hämmästyin itsekin miten innoissani olin ja olen kirjasta!  

Hurmaava Adalmiinan helmi Tikkurilassa

Käsikirjoittaja Anna Krogerus on loihtinut satusetä-Topeliuksen Adalmiinan helmi  -sadusta raikkaan ja mukaansa tempaavan teatteriesityksen. Ohjaaja Rosa-Mari Perä on kannustanut Tikkurilan teatteri- ja sirkuskoulun oppilaat upeaan esitykseen. Mukana on kosolti sadun taikaa ja kosolti myös tämän päivän nuorten arvomaailmaa.

Tikkurilassa oikutteleva ja omahyväinen Adalmiina on epämiellyttävä tyyppi juuri sillä tavalla mitä ns. nykynuori voi tahtoen tai tahtomattaan olla. Hienovaraisesti Anni Hintsanen eteerisenä, mutta pontevana, komentelevana ja kiukuttelevan pitää esityksen hiesnosti kasassa. 

 Toisen näytöksen Miina onkin sitten jopa vähän liian kiltti ja nyhverömäinen, mutta samalla hyvällä tavalla esikuvaksi kelpaava nuori nainen. Enni Ahvenrannan tulkinta on osuva, rauhallinen, luonnossa viihtyvä ja kaikkea hiljaisesti tarkkaileva. 

Molemmat prinsessat tekevät upeaa työtä!    

Kuningas (mainio Jasmin Hattunen) on vallanhimossaan kutkuttava typerys. Paljon tarmokkaampi ja taitavampi kaikessa on kuningatar (topakka Ella Pomeranz). 

                                      Kuningas ja kuningatar rauhoittelevat

                                      tuittupäistä tytärtään, joka ei ymmärrä miksi

                                      hän ei saa poistua linnan muurien ulkopuolelle

Prinssi (Noa Lange) oli liikuttavan hämmentynyt tavattuaan ihanan nuoren naisen. Maltillisesti ja harkiten hän päätyi siihen että tässä on nyt hänen etsimänsä tyttö. Ei hän oikeastaan tarvitse puolta valtakuntaa, mitä sillä tekee kun isän perintönä on kuitenkin maita ja mantuja. Prinsessa Adalmiinan etsimisen voisi lopettaa.    

Näytelmän hauskuuttaja oli ilman muuta Emil Santamäki. Miehen koikkelehtiminen korkeissa korkkareissa on aina huvittavaa, mutta Emil osasi punoa rooleihinsa paljon muutakin. Totta kai peruukista ja punaisista kengistä oli apua.

Näytelmän lavastus (ohjaaja, Anu Kamppila ja Ted Leonard) oli tarinan hengen mukainen. Anu Kamppilan puvut olivat erittäin onnistuneita ja moni-ilmeisiä.  

Mukana näytelmässä on lähteen henkiä, palvelijoita, vartija, haltioita, nuoria neitoja ja kavereita. Nuoret ovat 15-18 -vuotiaina ja he ovat harrastaneet näyttelemistä 6 – 7 vuotta. Moni heistä hoiti näytelmässä useita rooleja. Suurin osa esiintyjistä on taidoltaan jo niin korkealla tasolla, että ammatin valinta saattaa olla itsestään selvyys. Puhetaitoa kun karttuu niin taitoa on esittää melkein mitä vaan.  

Vantaalaiset voivat olla ylpeitä nuorista näyttelijöistään!

                                                  Toisen näytöksen sopuisa

                                                  Adalmiina - Enni Ahvenranta 

                                                  

                                                  Kuvat Leena Tiuri 

Markus Leikolan Sakean veren vuosi

Markus Leikolan Sakean veren vuosi (Into, 2018, 245 s.) on riipaiseva kertomus vuodesta 1918. On kaksi veljestä, toinen päätyy valkoisten joukkoihin, toinen punakaartiin, on helsinkiläinen työläistyttö, on jääkäri ja hänen saksalaissotilaaseen rakastuva sisarensa. 

Toimittajamaisella tarkkuudella ja napakkuudella kirjoittava Leikola on saanut tarinaansa mukaan Vapaaherra Mannerheimin, kreivi von der Goltzin, Svinhufvudin, Suomen kuninkaan, Yrjö Kallisen. 

Toisaalla ovat tavalliset, sotaan tahtomattaan sekaantuneet ja mukaan joutuneet tai päässeet, toisaalla ne, jotka näkevät tapahtumissa mahdollisuuden rakentaa juuri itsenäiseksi julistautuneesta maasta jotain ainutkertaista. 

Sodan mielettömyys ja epäoikeudenmukaisuus ovat voimakkaasti läsnä koko ajan. Tässä on mukana kaikki. Ei ole Leikolan syytä että kirjan tarinat eivät pääty hyvin. Onko pakko kertoa ettei Helsinkiin tehtaaseen töihin tullut maalaistyttö, joka on ollut punakaartissa muonittajana saa asianmukaista oikeudenkäyntiä - ei vaikka on raskaana. On pakko!

Leikolan ansioksi on luettava sekin, että monta kansalaissodasta kertovaa romaania ja tietokirjaa kahlanneena, innostuin ja liikutuin tästä kirjasta. Selkeä, turhista selityksistä vapaa tyyli sopi tähän kirjaan erinomaisesti. 

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Olin koulutovereitteni kanssa koulun jälkeen katsomassa muotinäytöstä Sara Hildenin muotiliikkeen ikkunoiden takana Näsilinnankadun ja Kauppakadun kulmauksessa Tampereella 1958. Pääasiassa naisten takkeja myyvä liike oli liikesiiven alakerrassa, mutta katutasolla oli valtavan suuret ikkunat, joten tilaa mannekiineille riittiä. Eniten meitä kiinnosti tamperelainen Pirkko Mannola, joka oli voittanut Miss Suomi -kilpailut. Asiantuntevasti me 14-15 tytöt totesimme, että Mannolalla ei ole kyllä riittävän kauniit sääret, pillikintut, sanoimme me.

Muotitalo Hildénin liike oli avattu lokakuussa 1956. Anna Kortelaisen Hyvä Sara!, Gummerus 2018, 447 s. kirjassa kerrotaan, että ennen liikkeen näyttäviä avajaisia Sara Hilden kävi Pariisissa ja hankki sieltä suuren määrän asusteita, vöitä, solkia, koruja ja huiveja. Hildenin muodikkaat ja hyvälaatuiset takit eivät olleet mitään halpatavaraa. Sodasta toipuneet tamperelaiset naiset halusivat olla muodikkaita ja olivat valmiita käyttämään pukeutumiseen rahaakin. Hildeniltä sai hyvän palvelun ja tarvittaessa ostokset saattoi maksaa osamaksulla.

Olen saattanut aikuisempana poiketa Hildenin liikkeessä katsomassa sopivaa takkia, mutta sieltä koskaan mitään ostanut. Olen aika varma, että äiti kulki Hildeniltä ostetussa tyylikkäässä ulsterissa. Kun ensin oli saanut käsityksen, että Sara Hilden on etevä liikenainen, alkoi vähitellen tihkua tietoa julkisuuteen että hän on myös taiteen kerääjä.  

Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää: Tuntematon Saara, tunnettu Sara ja Onnellinen Sara. Kirjan alaotsikot jo kertovat paljon.

Usein köyhistä oloista rikkaaksi kivunneen yrittäjän saavutukset kuitataan toteamalla, että hän oli hyvin etevä yrittäjä. Näin Saarankin rikastuminen selitetään. Saara loi pohjan liikenaisen ja taidemesenaatin uralleen tehdessään ahkerasti töitä vieraiden palveluksessa. Asiansa osaava liikenainen loi muitten palveluksessa ollessaan hyvät kontaktit tavaroiden eli tässä tapauksessa vaatteiden valmistajiin. Mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset siitä miten Saara sota-aikana auttoi ystäviään ja tuttaviaan kaikenlaisten tavaroiden hankkimisessa.  Moni Saaran palveluihin muissa pukineliikkeissä tottunut asiakas, siirtyi haikailematta Saaran asiakkaaksi tämän omiin liikkeisiin.

Taide- ja taiteilijaelämä tuli tutuksi Erik Enrothin myötä. Avioliitto erityisine taloudellisine järjestelyineen teki Sarasta taidekeräilijän. Avioparin sopimuksen mukaan kaikki Erikin valmiit työt olivat Saran omaisuutta. Mutta tästä vastikkeena Erik Enroth eli täysin vaimonsa kustannuksella niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Avioliittoa varjosti taiteilijan alkoholismi.

Anna Kortelaisen ihaileva suhtautuminen kirjan päähenkilöön, tekee monelta osin kirjasta aika tavanomaisen elämäkerran. Pakko myöntää ettei Sara Hildénin aikaansaannoksia voi kuin ihailla. Kirjasta tekee erityislaatuisen sen kuvitus. Etenkin Sara Hildenin ja konservaattorin keskustelut taideteoksista ovat armottoman rehellisiä ja keskustelijoiden syvemmätkin tunteet paljastavia.  

Entinen tamperelainen lukee kirjaa varmaan hieman eri tavalla kuin ei-tamperelainen. Joten lisäpisteitä ja ihastelua tulee myös siitä.   

Pinnalla pysymisen taito

Onneksi Leppävaaran pari vuotta toiminnassa ollutta maauimalaa ei ihan pian uhkaa sulkeminen. Uimalasta on tullut minulle tärkeä paikka. Vesijuoksun lomassa voi taivaalta tähystää lentolaivueita, jotka toivat Putinin ja Trumpin varusteita Helsinkiin. Altaalla voi omissa ajatuksissaan ponnia päästä päähän, tai voi rupatella ystävänsä kanssa, ylipäätään kokea veden myönteinen vetovoima. Samaa vapauden tunnetta ei saavuta uimahallissa vaikka vesijuoksu-radalla voikin ikkunoista aavistaa millainen sää ulkona milloinkin on.   

Mitä tehdä kun maauimala, jossa olet uinut 80 vuotta aiotaan sulkea. Englannissa maauimalassa uiminen on monelle ainoa kosketus veteen. Ei ole tuhansia järviä, joissa uida.

Libby Page Pinnalla pysymisen taidossa (suom. Natasha Vilokkinen), Otava 2018, 333 s. päähenkilö on 86-vuotias Rosemary, jonka elämältä on luisumassa pohja pois uimalan sulkemisen takia. Paikallislehden nuori toimittaja tulee tekemään juttua maauimalasta ja ystävystyy Rosemaryn kanssa.

”Kate katselee häntä, vanhaa naista sinisessä uimapuvussaan, naista joka on uinut täällä koko elämänsä. Hän kuvittelee, miltä tuntuisi nähdä kaupungin muuttuvan ympärillä ja menettää paikka, joka tuntuu kodilta.”

Rosemarylle uimala on myös rakkaiden muistojen paikka, siellä hän on uinut vuosikausi yhdessä rakkaan miehensä kanssa. Rosemaryn ja Georgen rakkauden voima tuntuu romaanissa voimakkaana, vaikka George on kuollut pari vuotta aikaisemmin kun kirjan tapahtumat alkavat. Lapseton pariskunta on keskittynyt elämään yhdessä kiinteästi ja sopuisasti.

Kate saa voimaa omaan olemiseensa Rosemarylta. Paniikkikohtaukset, jotka ovat aika ajoin uhanneet Katen henkistä tasapainoa uudella paikkakunnalla ja uudessa työapikassa, haalistuvat ja loppuvat vähitellen. Ystävyyden voima voi olla ihmeellinen!

Pinnalla elämisen taito on herttaisen liikuttava kertomus siitä, mitä yhteisö voi saada aikaan, kun riittävän moni puhaltaa yhteen hiileen. Romaani on myös kertomus vanhan naisen rakkaudesta ja luopumisesta. Modernia romantiikkaa ja taistelua rahavaltaan vastaan. Oivallinen sekoitus!

Seppo Aallon Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918

Vuosi 2018 alkaa olla lopuillaan. Takana on monta romaania, tietokirjaa, näytelmää, tv-ohjelmaa, esitelmää, artikkelia siitä kaikesta mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918. Yllätyin täysin kun Tieto-Finlandia -palkinnon voittanut Seppo Aallon Kapina tehtailla Kuusankoski 1918 (Siltala 2018, 358 s.) toi kansalaissotamme taustaan ja tapahtumiin aivan uusia ulottuvuuksia.

Seppo Aalto ei ole teoksessaan tyytynyt vain kertomaan mitä hirveyksiä Kuusankoskella rintaman molemmin puolin tapahtui 1918. Hän on ulottanut katseensa 1800-luvun loppuvuosiin. Se kaikki mitä tehdasyhteisössä oli tapahtunut 1800 -luvun loppuvuosista lähtien johti vääjäämättä yhteenottoihin talvella ja keväällä 1918.

Jälkikäteen voi tietynlaisella kunnioituksella suhtautua työntekijäjoukkoihin, jotka uskalsivat asettautua tehtaan ylintä ja keskijohtoa vastaan. Työntekijöitä oli sadoittain ja sadoittain, heidät oli helppo saada mukaan äärimmäisiinkin tekoihin, koska epäkohdat tehdasyhteisössä olivat vähitellen kasaantuneet kestämättömiksi. Kuusankosken tehdasyhteisö oli myös niin mittava, että sinne lähetettiin Paperiliiton agitaattoreita tukemaan ja organisoimaan.

Mielenkiintoista on myös se miten tehtaan työnjohtajat ja insinöörit asettautuivat tehtaan johtoa vastaan. Heillä oli käynnissä oma kapina. Turhautuminen kun mikään ei mennyt niin kuin oli suunniteltu, oli aikamoinen. 

Monen teoksen läpikahlaamisen jälkeen, oli hämmentävää löytää uudenlainen, historiallisesti tarkka ja analyyttinen lähestymistapa niin punaisten kuin valkoistenkin puolen tekoihin ja suhtautumistapoihin. Julius Polin ja Emil Mäki olivat Kymintehtaan kansakoulun johtokunnan jäseniä. Tupakkatauolla Mäki huomautti Polinille: ”Kyllä herrat ampuivat täällä paljon työmiehiä.” Polin yrähti: ”Eivät herrat työmiehiä ampuneet vaan sen tekivät teidän luokkaisenne.” Mäki oli hiljaa ja jätti sanomatta:” Niin eivät herrat rupea itse likaisia töitä tekemään.”

Pakko kliseemäisesti todeta, että teos on todella palkintonsa ansainnut.   

Jarkko Tontin Perintö

Sisar ja kuusi vuotta nuorempi veli. Vuosikausien puhumattomuus, jonka katkaisee isän kuolema. Pakko oli hoitaa asioita yhdessä. Nyt äiti on kuollut ja taas aika olisi hoitaa asioitja, fantasiaromaani, esseitä ja ka yhdessä. Tässä Jarkko Tontin Perintö (Otava 2018, 251 s.) -romaanin lähtökohta.

Äidin kotoa löytyy pino sinikantisia vihkoja, joihin hän on kirjoittanut päiväkirjaansa. Sisar tietää vihoista, mutta ei sitä mitä äiti on niihin vuosien varrella kirjoittanut. Veli haluaa saada selville, mitä salaisuuksia äiti on mahdollisesti päiväkirjoihinsa kätkenyt. Vihkojen sivuilta paljastuu aivan toisenlainen nainen, jota lapset ovat tottuneet pitämään äitinään. Ei riitä, että hän on ollut työnsä tunnontarkasti hoitanut lääkäri, miehensä alkoholismin ja väkivallan kestänyt vaimo ja äiti kahdelle lapselle.

Perintö on viiltävän tarkkaa kuvausta sisarkateudesta. Sisarukset muistavat lapsuuden ja nuoruuden samat tapahtumat aivan eri lailla. Kummankin mielestä äiti on suosinut heistä toista. Etenkin mies kokee, että hän jäänyt ns. naisten juttujen ulkopuolelle.

Oman osansa romaanissa saavat myös päähenkilöiden murrosikäiset lapset. Vanhemmista on sietämätöntä kestää sitä, että lapset liukuvat vääjäämättä heidän vaikutusvaltansa ulkopuolelle. Ehkäpä lopun auvoisat ylioppilasjuhlat kielivät siitä, että kaikki ei sittenkään ole niin toivotonta, miltä se saattaa vanhemmista vuosikausia tuntua.  

Romaani on kaiken lisäksi juoneltaan jännittävä ja mukaansa tempaava rikostarina. Se on myös tarina salaisuuksista, kaksoisroolin kantamisesta, perheistä ja rakkaudesta.    

Jarkko Tontti on kirjailija, runoilija ja lakimises. Teoslistalla on romaaneja, runoja, esseitä, fantasiaromaani ja kollektiiviromaani. 

    

Katja Ketun Rose on poissa

Katja Ketun Rose on poissa (WSOY 2018, 284 s.) on huikaiseva lukukokemus. Intiaanityttö ja suomalaispoika rakastuvat Pohjois-Yhdysvaltain reservaatti-alueilla. Kaksi erilaista kulttuuririntamaa, joilla ei ole mitään yhteistä ja jotka eivät periaatteessa halua tietää toisistaan mitään. Nuoren parin takia kanssakäymistä on puolin ja toisin pakko sietää.

Romaanin nuori pari ei liioin ole mikään tavallinen pariskunta. Rose on tietäjän ja parantajan tytär, ojibwa-intinaani ja Ettu kommunisti-lakkokenraalin poika.

Heidän tyttärensä Lempi palaa 45 vuoden jälkeen reservaattiin. Hän haluaa selvittää mihin hänen äitinsä katosi ja mitä hänen isälleen tapahtui. Isä on menettänyt muistinsa samoihin aikoihin kuin äiti katosi.

Lempi on yrittänyt unohtaa lapsuutensa ja siihen liittyvät ihmiset. Mutta kun hän saapuu tutulle kotikonnulleen, muistuvat tapahtumat ja ihmiset mieleen vähitellen. Alkaa hurja sukellus menneisyyteen. Äidin kadottua Lempi on 45 vuotta sitten viety suomalaisen isoäidin luokse.

Isoäiti Helmi ei osannut sanaakaan englantia. Hänen tuhokseen koituu nuoruudessa saatu kuppa. ”Helmin maailmassa ihminen piti karaista isku iskulta, haava haavauman perästä pihkatukkeja sahaten, piinata kaivosten mustuudessa niin että tästä rusentui esiin työteliäs timantti”. Lempin lapsuus loppuu kun hänet säilötään sisäoppilaitokseen. 

Mutta mitä on tapahtunut Roselle. Tytär löytää nipun kirjeitä, joissa äiti kertoo elämästään. Kirjeetkään eivät täysin selvitä sitä miksi äiti katosi. ”Minun äitini Rose. Oikeudenmukainen, itsepäinen, äkkiväärä. Rikki reunoiltaan ja silti ytimessä paloi roihu. Miksi tuo roihu ei suojannut minua.”   

Tarinan voisi lukea sukukronikkana, ensin tapahtui näin ja sitten näin. Katja Ketun romaani on myös paljon enemmän. Se on omanlaisensa, se on tarinaltaan ravisuttava ja kieleltään rönsyilevä ja rikas. Se osoittaa siekailematta sen vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden, jolla Amerikassa kohdeltiin intiaaneja. Eivätkä siitä väärästä kohtelusta paljoa jääneet jälkeen kielitaidottomina uudelle mantereelle matkanneet suomalaiset, finlanderitkaan. 1900-luvun taitteessa 300 000 suomalaista muutti Amerikkaan

Ketun romaanin kieli on moniuloitteista ja monimuotoista. Kielikuva seuraa toistaan. Kaikki on helppo nähdä kuvina, hyvin värikkäinä kuvina. ”Kipusin perässäsi ruohikkorinnettä harmaisiin paaseihin tukeutuen, enkä voinut olla jälleen hämmästelemättä kuinka ketterästi liikuit rampakoipinesi. Löysimme pienen graniittipaaden intiaanitupsujen ja ohdakkeiden seasta kummulta, jossa pieni tuulenvire kahisutti kuivia korsia.”

Sykähdyttävä matka kahden tuntemattoman kulttuurin perimmäiseen olemukseen.