Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet ja Viljami Puustisen Veljekset Gallèn

Lukulistalle osui kaksi kirjaa, joissa päällimmäisenä aiheena ovat kirjeet ja kolmiodraama. Alex Schulman kertoo romaanissaan Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2020, 277s.) isovanhemmistaan Karin ja Sven Stolpesta.

Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320 s.) kertoo hänen isoisoisästä Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista sekä heidän vaimoistaan ja äidistään.

 Sven Stolpe (1905-1996) oli ruotsalainen, kirjailija, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Karin Stolpe (1907-2003) käänsi lukuisia kirjoja, mutta hyvin monien kirjojen kääntäjäksi on merkitty aviomies. Alex Schulman havahtui miettimään riideltyään vaimonsa kanssa – ties monennenko kerran – miksi hänen sisällään on selittämätöntä vihaa, lapset pelkäävät häntä ja vaimo kärsii tilanteesta. Hän pohti olisiko kaikelle jokin syy hänen sukunsa menneisyydessä. Ja oli.  

Schulman ryhtyi selvittämään isovanhempiensa elämää. Hän läpikävi arkistoja, luki päiväkirjoja ja isoisänsä laajan tuotannon. Lopulta hän löysi isoäitinsä erityisen huolellisesti säilyttämät kirjeet. Löytyi syy miksi isoisä suhtautui vaimoonsa väheksyvästi ja rakkaudettomasti.

Karinilla oli ollut lyhyt suhde avioliittonsa ensi vuosina ruotsalaisen kulttuurivaikuttajan Olof Lagercrantzin (1911-2002) kanssa. Kirjeet olivat Olofin kirjoittamia. Tukahdetun rakkauden tarina löytyi myös Olofin päiväkirjoista.

”Aurinko oli poissa ja pilvet roikkuvat raskaina ja lyijynharmaina. Mutta silti kaikki oli niin kirkasta ja ihanaa. Rastas lauloi kaukana kauniimmin ja heleämmin kuin koskaan ennen. Hän painautui minua vasten niin luottavaisesti ja vailla epäilyksi kuvaamattoman mustine hiuksineen, tummine silmineen ja valkoisina ihoineen”.  

Karin ei vain kyennyt eroamaan. Hän ei vain voinut. Tänä päivänä sitä on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää. Hän joutui elämään miehensä mielivallan alla. Kaikki kolme elivät iäkkäiksi ja olivat jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Olofkin  avioitui tahollaan. Jäljellä oli kuitenkin rakkaus, joka ei koskaan kuollut – niin kirjassa kuin elävässä elämässäkään.

Ihastuttava, pakahduttava kirja. Elin henkilöiden kanssa monta päivää senkin jälkeen kun olin lopettanut lukemisen.

Kun mikään ei onnistu

Viljami Puustisen kirja Veljekset Gallèn (Like 2020, 320 s.) kertoo hänen isoisoisästään Uno Gallènista ja tämän veljestä Akselista. Kirja syntyi kun Puustinen sai käsiinsä isoäitinsä isältään Amerikasta saadut kirjeet.

Uno oli Gallènin veljeksistä se, jolle ei oikein mikään elämässä tahtonut onnistua. Unon avioliittoa temperamentikkaan Ellenin kanssa varjosti toinen mies. Sittemmin Lohjan kirkkoherrana toiminut Adolf Neovius rakastui tulisesti Elleniin vaikka oli itse naimisissa. Leskeksi jäätyään Neovius meni naimisiin eron saaneen Ellenin kanssa.

Siinä missä Akseli-veli teki uraa ja maalasi vimmatusti, Uno yritti rakentaa omaa elämäänsä niin Venäjällä, Suomessa kuin Amerikassakin. Kirjassa ollaan välillä Ruovedellä, välillä Pariisissa, Helsingissä, Espoossa, Pietarissa, Tyrväällä, Porvoossa, Berliinissä, New Yorkissa.    

  

Poikien äiti Mathilda Gallèn seurasi tiiviisti Akselin taiteilijan uraa. Uno väittää että Akseli oli äidin lempipoika. Uno itse valitsi vaikenemisen muutettuaan Amerikkaan. Hän ei pitänyt mitään yhteyttä äitiinsä. Ei Akselin urakaan yksiviivaisen menestykäs ollut. Oli kausia jolloin maalaaminen ei sujunut juuri ollenkaan tai tehdyt työt eivät saaneet kiitosta eivätkä ostajia.  

Siinä missä Uno Gallèn ei menesty ammatillisesti, hän menestyy ja etenee Vapaamuurarien hierarkiassa ja kaikessa veljeskunnan toiminnassa. Harvoin olen lukenut näin seikkaperäisesti vapaamuurarien menoista.

Kirja avartaa monella tavalla 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista kulttuurielämää. Tuntuu että kaikki tunsivat kaikki. Taiteilijoita, lehtimiehiä ja poliitikkoja yhdisti työ venäläistymistä vastaan.  

Kulttuurihistoriallisesti arvokas teos.    

Fernando Aramburun Äidinmaa

Fernando Aramburun Äidinmaa (suom. Sari Selander, WSOY, 664 s.) on järkälemäinen kertomus kahden suvun elämästä Etan varjossa Pohjois-Espanjassa. Eta eli Baskien kotimaa ja vapaus perustettiin 1959 Francon diktatuurin aikana. Järjestö ajoi vuosikymmenten ajan väkivaltaisin keinoin itsenäisen baskivaltion luomista Pohjois-Espanjan ja Etelä-Ranskan alueelle. Järjestö lakkautettiin 2011.

Romaanin pienessä espanjalaisessa kylässä oli miltei sääntö että työläiskotien pojat ajautuivat Etan riveihin. Rohkeimmista heistä tuli oikeita taistelijoita. Vihan ja iskujen kohteena olivat kaikki, jotka eivät kannattaneet Etaa. Riitti kun oli yrittäjä, joka ei suostunut maksamaan tukirahoja Etalle. Rahoilla oli tarkoitus rahoittaa Etan toimintaa. Kuljetusfirman omistaja kieltäytyy ja joutuu herjauskampanjan kohteeksi ja lopulta hänet surmataan. Oliko tekijä ystäväperheen poika?

Äidinmaa on maaginen sukusaaga, jossa pala palalta selviää miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui. Tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä ja se tekee lukemisesta kiehtovan ja palkitsevan. Lukijalle tulee pakottava tarve tietää mitä, miksi, missä ja kenelle.  

Romaanissa rakastetaan, vihataan, petytään, loukkaannutaan, sairastutaan, kadehditaan, onnistutaan, kuollaan. Sopiva kirja lukijalle, joka haluaa viipyä pitkään saman romaanin henkilöiden parissa.

Henkilöitä on paljon, koska samalla kun kerrotaan niistä jotka nyt elävät, kerrotaan myös heistä jotka ovat eläneet aikaisemmin. Espanjalaiseen tapaan äidit ja isätkin pitävät itsestään selvyytenä että lapset elävät naimisiinkin mentyään perheen kanssa sulassa sovussa. Sodan jälkeen syntyneitten lapset eivät kuitenkaan enää ajattele niin. Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Romaanin naiset ovat samaan tapaan vahvoja ja lastensa puolesta uhrautuvia kuten monien suomalaistenkin romaanien naiset.  

Politiikka loitontaa perheen jäsenet toisistaan, se rikkoo lapsuudessa rakennetun ystävyyden, se erottaa rakastavaiset. Kun Etan toiminta lakkautettiin, järjestö pyysi anteeksi kärsimystä ja vahinkoa, joita se aiheutti pitkään jatkuneen terrorikampanjansa aikana. Etan iskuissa kuoli yli kahdeksansataa ihmistä.

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020, 245 s.) Auri pitää oman elämänsä langat visusti omissa käsissään. Leopardiksi nimetyn rollaattorin avulla eläkkeellä oleva hammaslääketieteen tohtori seikkailee vaikka missä, ei ota neuvoja tyttäreltään ei keneltäkään.

Auri on tämän ajan kasikymppinen, tyylikäs, itseriittoinen, hänellä on lakatut kynnet ja huoliteltu kampaus. Hän käy ostoksilla vain Stockmannilla. Sinne hänet vie tuttu, luotettava taksiautoilija.

Mutta Aurin elämä on tylsää. Hän on vihainen kuolleelle aviomiehelleen. ”Hän oli äkäinen yliopistolle, koko vanhusvihamieliselle yhteiskunnalle, omalle raihnaistuvalle keholleen ja ajalle, jonka kulumiselle hän ei ollut mahtanut mitään.”

Yhdellä ostomatkallaan tuttua taksia ei näy sovitussa paikassa. Mutta paikalle tullut nuori nainen houkuttelee Aurin autoonsa ja vastoin kaikkia tyttärensä varoituksia, Auri päästää luokseen hulvatonta elämää viettävän Natalian.

Auri pyytää Natalialta korvausta vastaan pikku palveluksia. Aluksi lukijan on ihan varma että Natalia ”ryöstää” Aurin. Natalian elämä on epävakaista ja sekavaa, aivan erilaista mitä Auri on aktiivivuosinaan viettänyt. Mutta erot eivät estä naisia jollain tavalla ystävystymästä. Ainakin Auri viihtyy paremmin Natalian seurassa kuin kaikkiin hänen asioihinsa sekaantuvan tyttären parissa. 

Mielellään Auri seurustelee tyttärentyttärensä kanssa, mutta tältä ei kovin paljoa liikene aikaa isoäidille. Yksinäisyydestään huolimatta Auri sinnittelee kotona – mielellään myös ilman mitään turvaranneketta. Hän ei yksinkertaisesti suostu ymmärtämään miksi toiset ovat hänestä huolissaan.

Ei saa elvyttää on samansukuinen hätähuuto vanhusten itsemääräämisoikeuden puolesta mitä Minna Lindgrenin romaanit. Mäkisen teos on vain astetta vakavampi. Siihen tuo myös uudenlaista ulottuvuutta elämässään epäonnistuneen nuoren naisen mukana olo.

Välillä toivoisi että tomeraa, itsestään huolta pitävää vanhusta pidettäisiin ihan tavallisena. Tunnen lukemattomia yli 80 ja jopa yli 90-vuotiaita, jotka kykenevät päättämään omasta elämästään ja huolehtimaan omista asioistaan. Ei fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja raihnaistuminen ole merkki siitä, että tarvitsee ”holhoojaa”. Vakavasti muistisairaat vanhukset ovat eri asia.         

Paula Norosen Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa

Kaikkia lukemiaan kirjoja ei tarvitse ottaa vakavissaan. Nyt haluaisin tietää minä korona-karanteerista ja etenkin meistä korona-vanhuksista ajattelisi korsolaisen Räkkärimarketin kassa Tarja Kulho. Hän on Paula Norosen hulvattoman hauskan Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa (Tammi 2020, 166 s.) päähenkilö.

Paula Noronen on toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan lasten pitämän Supermarsu-sarjan kirjoittajana. Tarja Kulho on Norosen Radiomafiaan luoma hahmo. Noronen on itse kotoisin Järvenpäästä ja hän on halunnut laittaa Kulhon asumaan muualle kuin kotikaupunkiinsa. Entisenä keravalaisena korsolaisuus tuntuu kutkuttavan tutulta. Vielä minuakin vanhemmat syntyperäiset keravalaiset kertoivat käyneensä ”hillumassa”  Korsossa, kotikulmilla piti käyttäytyä asiallisesti.

Tarja Kulho opastaa lapsiaan, suuresti rakastamaansa aviomiestään ja ennen kaikkea asiakkaitaan. Hänellä on aina aikaa vaihtaa muutama sana heidän kanssaan ja jakaa heille elämänohjeita. Uutta sisältöä ja vipinää Tarjan elämään tuo Vantaan harrasteopiston ”Uusi suunta työelämälle” – verkkokurssi. Ensin Tarja väittää ilmoittautuneensa kurssille vahingossa, mutta kun rahojaan ei saa takaisin päättää hän katsoa mistä oikein on kyse.

Yllättäen Tarja Kulho huomaa osaavansa kirjoittaa ja kaiken lisäksi hän havaitsee miten paljon hänellä on annettavaa kurssin järjestäjille. Kun Tarjan pitäisi kertoa mitä virheitä hän on tehnyt työelämässään ja miten käsitellyt niitä, Tarja pohtii ensin yksityiselämän mokia.

”En ole katunut sitä, että en saa vietyä mitään urheiluharrastusta loppuun saakka, vaan maksan edelleenkin esimerkiksi kuukausittaista kuntosalijäsenyyttä vuodelta 1998… Kuntonyrkkeilyssä sen sijaan olen käynyt. Ainakin kerran.”

Ei hän kadu sitäkään että opinnot jäivät lukioon. Hän tajusi ettei ole lukunaisia. Opiskelu tuntui tympäisevän tylsältä, paitsi välitunnit, jolloin lähdettiin mopoilla Keravan Teboilille pelaamaan hedelmäpelejä.  Kurssin myötä Tarja ymmärtää olevansa aika onnellinen. On mieluinen työpaikka, mies, jota rakastaa, fiksu pikkutyttö ja Hollannissa vaihto-oppilaana oleva poika, joka kyllä välillä uhkaa jäädä Hollantiin – mutta ei sitten jääkään. Kun Tarja huomaa pitävänsä kirjoittamisesta, hän ilmoittautuu toiselle ja jopa kolmannellekin kurssille.    

Oman roolinsa paikka paikoin vuoropuhelun muotoon kirjoitetussa kirjassa saavat Tarjan työtoverit mies- ja muine huolineen. Eri henkilöt on kuvattu riemastuttavan huolellisesti ja hersyvän hauskasti. Huvittavat ja liikuttavat piirteethän ovat meissä kaikissa. Kun ne kaivaa esille oikealla tavalla, on koossa piristävää luettavaa.

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge

Elizabeth Strout on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja hänen romaaninsa Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020, 374 s.) ylistetty teos. Kirjan nimihenkilö Olive Kitteridge on isokokoinen, ärhäkkä entinen matematiikan opettaja ja apteekkarin vaimo Keskilännen pikkukaupungissa.

Kirjassa on 13 eri lukua – oikeammin novellia. Olive ei ole niiden kaikkien päähenkilö, mutta kertoopa Strout kenestä tahansa Oliven kotikaupungin henkilöstä, sivuaa tarina jollain tavalla Olivea. Kirjassa ovat mukana elämän kaikki ilmiöt ja ihmiselämään kuuluvat käänteet ja tapahtumat.

Olive on ollut vuosikausia opettajana ja hän kohtaa ajoittain entisiä oppilaita. Aika hanakasti hän jakaa näille elämänohjeita ja muistelee millainen oppilas nuorempana oli.

Olive Kitteridgen oma elämä on näennäisesti aika selkää, vaikka avioliitto kaupunkilaisten - etenkin naisten – arvostaman apteekkarin kanssa ei ole aivan mutkatonta. Kummallakin on avioliiton ulkopuolinen suhde, mutta Henry kuitenkin palaa vaimonsa luo. Omat koukeronsa elämään tuo pariskunnan ainoan pojan aviolliset ongelmat. Pojan avioerosta kun ei voi kertoa kenellekään. 

Perheen jäsen

et ovat aika etäisiä toisilleen. Hellyyttä ei rakkaudesta huolimatta pystytä osoittamaan puolin eikä toisin. Olivella on vankka mielipide kaikista asioista ja niin on hänestäkin mielipide kotikaupungin asukkailla. Kirjassa on mukana kaikki elämän ilmiöt kehdosta hautaan. Strout kuvata arkisia ja tavanomaisiakin asioita ymmärtäväisesti ja hyvin koskettavasti.  

Stroutin kuvaukset vanhenemisesta ja elämän hupenemisesta ovat koskettavia. Henry joutuu sairauden murtamana hoitokotiin. Tunteet sairasta miestä kohtaan ovat hyvin ailahtelevaisi.

”Olive odotti kunnes oli varma, ettei kukaan tulisi häiritsemään, hän kumartui Henryn ylle ja kuiskasi hänen korvaansa: ”Sinä voi kuolla nyt, Henry. Siitä vaan. Minä voin hyvin. Sinä voit mennä edeltä. Se on ihan oikei.” Hän ei katsonut taakseen lähtiessään huoneesta. Torkkuessaan erkkerihuoneessa hän odotti puhelimen soivan. Aamulla Henry istui pyörätuolissaan kohtelias hymy huulillaan, silmät soikeita. Neljältä iltapäivällä Olive palasi ja lusikoi illalla hänen suuhunsa. Seuraavalla viikolla tilanne oli sama.”

Harva kirja tarinoineen on niin elämänmakuinen kuin Stroutin Olive Kitteridge. Kirjasta on tehty tv-sarja. Sarja se on meillä ollut katsovissa HBO:ssa. Hienoja ovat myös Stroutin aikaisemmin suomennetut (Kristina Rikman) iteokset Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018) ja Kaikki on mahdollista (Tammi 2019).  

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade

On kaksi ystävätärtä. Toinen on päätynyt Espanjan Aurinkorannikolle ja toinen jäänyt kotikaupunkiinsa. Molemmat jääneet eläkkeelle hiljattain. Muistot ja nykyhetki lomittunut hienolla tavalla Laura Lähteenmäen romaanissa Sitten alkoi sade (WSOY 2020, 317 s.). Kertojina on miehensä kuoleman jälkeen yksinään isoa taloa asuva Paula ja Espanjassa asuvan Eevan huostaan ottama afrikkalaistyttö Ojo.

Paula on elämässään jo pitkään ollut toisten armoilla – niin terapeutti kuin on ollutkin. Mies pettää, palaa kotiin, kuolee, tytär eroaa, mieluinen vävy erkaantuu, tilalle tulee uusi, lapsenlapset muuttavat satojen kilometrien päähän, aluksi uusi naapurikin vaikuttaa arveluttavalta. Paula ei jatkuvassa muutosten karusellissa jaksa ottaa elämää omiin käsiinsä.

Eeva on paennut tukalaksi muodostunutta elämäänsä Espanjaan halpojen viinipullojen pariin. Eeva törmää sattumalta Afrikasta paenneeseen nuoreen tyttöön Ojoon ja ottaa tämän asumaan luokseen.

Kahden kertojan ääni tuo romaaniin elävyyttä ja syvyyttä. Molemmat muistelevat mennyttä elämäänsä ja kuvaavat välillä tätä päivää. Ojon tarinat lapsuudesta ja nuoruudesta Afrikassa ovat mielenkiintoisia ja avartavat mielikuvia vieraan kulttuurin parissa eläneen tytön elämästä. Kaikesta näennäisesti niukkuudesta ja poliittisista tapahtumista huolimatta, Ojo on saanut vankan henkisen pohjan elämälleen kodistaan ja läheisiltään.

”Äiti sanoi, että lapsi pitää ottaa mukaan kaikkiin puuhiin ja sille kertoa tarinoita, jotta lapsi kertoo tarinoita omille lapsilleen. Näin perheen tarinat siirtyvät eteenpäin ja lohduttavat ihmisiä, kun hän on yksin. Niin minä sanon rouvalle, kuin hän yhtenä päivänä itkeskelee viinilasinsa kanssa.”

Romaanissa tarinat soljuvat hyvin eteenpäin, henkilöt kaikkine tavallisine piirteineen ja tekoineen ovat hyvin uskottavia. Moni asia romaanissa on sellaista mistä on ennenkin lukenut, mutta nyt se on kerrottu niin elävästi ja koskettavasti että se jää mieleen ja kaikesta rakentuu kuva hyvästä romaanista.     

Laura Lähteenmäki on julkaissut lukemattomia nuorten kirjoja. Sitten alkoi sade on hänen kolmas aikuisille suunnattu romaani. Aikaisemmin ovat ilmestyneet Yksi kevät ja Ikkunat yöhön.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen

Ennakkoluulot estävät ajoittain tarttumasta kirjaan, vaikka siitä puhuttaisiin myönteisesti. Arvostan suuresti Petri Tammista. Pidän hänen niukkasanaisesta tyylistään. Muutamalla sanalla hän saattaa puuttua isoon ongelmaan ja seuraavassa taas muutamalla sanalla ehdottaa miten se pitäisi ratkaista.

Sitten osuivat silmiini otsikot, joissa kerrottiin että Tammisen poika Antti Rönkä on kirjoittanut kirjan Jalat ilmassa (Gummerus 2019, 114 s.), jossa hän kertoo kouluvuosiensa kärsimyksistä ja myös siitä että hän ei koskaan kertonut vanhemmilleen miten hänellä koulussa oikein meni. Usein tietokoneen vieressä istuva uutta romaaniaan kirjoittava isä huikkasi pojalle, kun tämä tuli koulusta kotiin, ja kysyi miten meni. Helpointa oli vastata: ”Ihan hyvin!”

Jalat ilmassa on myös paljon muuta kuin koulukiusatun kokemuksia. Se on myös hieno kasvukertomus opiskelijanuorukaisen sopeutumisesta yksin elämiseen ja siihen kaikkeen, kun pitää ottaa vastuu omasta elämästään. Epävarmuus ja heikko itsetunto eivät kohene pelkästään sillä että pääsee opiskelemaan korkeakoulun. Eikä kaikkea paranna rakastuminenkaan.

Samaa selkeyttä tuo tilanteen ymmärtämiseen isän ja pojan kirjeenvaihto, josta on koottu kirja Petri Tamminen-Antti Rönkä: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020, 112 s.). Isä ja poika rakentavat välillä WhatsApp -viesteillä, välillä perinteisillä kirjeillä suhdettaan sen jälkeen kun vanhemmat ovat saaneet tietää poikansa todellisesta elämästä itsemurha-yrityksen jälkeen.

Kirjassa pystyy myös seuraamaan Jalat ilmassa -kirjassa syntymistä. Miten yleistä onkaan lapsen – onpa hän minkä ikäinen hyvänsä – hyväksyä isän tai äidin ohjeita! Petri Tamminen opettaa kirjoittamista, mutta oman pojan on vaikea ymmärtää, että isän ohjeista kannattaisi ottaa oppia. Pikemminkin Antista tuntuu, että isä on ajoittain valmis musertamaan hänet neuvoillaan ja mitätöimään kaiken hänen kirjoittamansa. Lukijalle Petri Tammisen neuvot ovat kullan kalliita.    

Molemmat kirjat ovat koskettavia ja avartavat näkökulmaa koulukiusaamiseen. Ja etenkin siihen miten vaikea aikuisten on tietää asiasta, jos lapsi ei halua tai uskalla siitä kertoa.  

J-P Koskisen hieno Tulisiipi

J-P Koskisen Tulisiipi (Like 2019, 352 s.) on hurja matka unelman toteutumisesta.  Amerikassa suomalaisten siirtolaisten poika Kaarlo hurmaantuu lentämisestä. Hän näkee Charles Lindberghin lentävän ja saa lentäjältä kortin, johon lentäjä-sankari on kirjoittanut ”Sinusta tulee maailman paras lentäjä”. Kaarlon aarre matkaa hänen mukanaan läpi elämän ja haave olla maailman paras lentäjä elää ja kannattelee Kaarloa läpi elämän.  

  

Kaarlon perhe muuttaa 1930-luvun lamavuosina Amerikasta Neuvostoliittoon. Mutta  haaveet murtuvat Stalinin vainovuosien aikana. Kaarlon vanhemmat onnistuvat palaamaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan jaloista. Kaarlo pääsee tai joutuu taistelukoneen lentäjäksi. 

Hän saa lentää sydämensä kyllyydestä, kunnes saksalainen kone pudottaa hänen koneensa ja neuvostoliittomaiseen tapaan hänet karkotetaan vuosikausiksi Siperiaan. Siellä hän pysyy hengissä unelmansa avulla – hän haluaa lentää.  

Kaarlo vapautetaan ja hän pääsee mukaan hankkeeseen, jonka tarkoitusperä selviää hänelle vähitellen. Neuvostoliitto haluaa lähettää avaruuteen ihmisen. Siihen tarvitaan huippuhyvä lentäjä. Mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi mene niin kuin Kaarlo oli luullut. Hänen piti olla ensimmäinen avaruuslentäjä, mutta hän ei sitä sittenkään saanut olla. Valtataistelu avaruuden herruudesta oli alusta alkaen armotonta ja armotonta oli myös ihmisten kohtelu Neuvostoliitossa sodan jälkeen.

Finlandia-palkintoraadin mukaan Koskisen Tulisiipi on ”traaginen tarina vallankäytöstä, vakoilusta, vainosta, epäilyistä ja sairaasta maailmasta”.  Se on kaikkea tätä, hyvin soljuvasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu. Kirjan tarina on samalla kertaa hyvin rankka ja kaunis. Huikeaa miten J-P Koskinen on rakentanut  sinänsä tutuista aineksista ja ihmiskohtaloista ainutlaatuisen hienon romaanin.    

   

Claes Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Anderssonin Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3 (WSOY 2019, 224 s.) on arkipäiväistä kuvausta vanhan miehen elämästä, hänen muistoistaan, haaveistaan, rakkauksistaan ja ihan vähän tilitystä eletystä elämästä – menikö kaikki sittenkään niin kuin piti.

Claes Andersson (1937-2019) eli hyvin tapahtumarikkaan elämän. Hän oli psykiatri, jazzmuusikko, kirjailija, kansanedustaja, puoluejohtaja, kulttuurinministeri. Romaania lukiessakin tulee välillä hengästyttävä olo, kun miettii miten yksi mies on ehtinyt tätä kaikkea. Kaikissa Oton elämästä kertovissa romaaneissa on ollut itsestään selvää, että kirjailija kertoo omasta elämästään.

Oton elämässä tapahtuu juuri sitä mitä me ”vanhat” joudumme kokemaan. Omakotitalosta täytyy muuttaa kerrostaloon.

”Otto muuttaa pois T:ssa sijaitsevasta omakotitalosta, jossa on asunut kaksikymmentäneljä vuotta avovaimonsa K:n ja heidän kahden (jo aikoja sitten kotoa muuttaneen) poikansa kanssa. Muutto on kuin pieni kuolema, mutta myös pieni uusi syntymä. On inventoivat ja käytävä läpi koko se aika, jonka on asunut talossa.”

Uusi koti on Jätkäsaaressa. Romaanissa Otto seuraa uuden kaupunginosan syntymistä. Nyt Otto pääsee ratikalla Helsingin keskustaan ostoksille, syömään tai joskus vähän pelaamaankin.

Oton terveys reistailee. Hän joutuu sairaalaan ja sinne rientävät perheenjäsenet ja ystävät tervehtimään häntä, jopa hänen tärkeä ja elinikäinen ystävänsä, joka ei ole ollut tekemisissä hänen kanssaan kahteen vuoteen. Mutta Otto ei anna periksi – niin kuin ei antanut Anderssonkaan. Pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen mies pyöräilee pitkin Helsinkiä, kirjoittaa esseitä ja romaania, esiintyy ja osallistuu, soittaakin.

Mieltä lämmittävää on että kirjassa ei hitustakaan katkeruutta, ei valittelua, ei itsesyytöksiä, ei vanhuuden mitätöintiä. Samalla kertaa on otettava huomioon iän tuomat rajoitukset ja yritettävä elää niiden kanssa niin hyvin kuin pystyy. Leppoisa ja ihastuttava kirja, joka jäi Claes Anderssonin viimeksi.

Kaiho Niemisen Sokkeli

Kaiho Niemisen Sokkeli (WSOY 2019, 283 s.) on kirjailijan 19. romaani. Nieminen on tuotannossaan ollut uskollinen ns. tavalliselle ihmiselle. Hän sankarinsa eivät ole syntyneet sankareiksi, pikemminkin päin. Sokkelin sankari on 19-vuotias Einari Karttunen, Rikkihappotehtaan työmies Lappeenrannasta. Nuori mies komennetaan rintamalle 1944. Einari ei oikein ymmärrä mitä varten hänetkin tarvitaan mukaan ja vielä vähemmän hän ymmärtää kasarmilla ainaista odottamista ja komentelua. Aikanaan odottelu loppuu.

Yllättäen Karttunen kumppaneineen joutuu keskelle ankaria taisteluja ja kaikkien yllätykseksi syrjään vetäytyvä sotamies yltää urotekoihin. ”Aivan erityisesti hän kunnostautui 13.6. ns. ”Munakukkulan” omistuksesta käydyssä taitelussa, jossa hän yksin henkilökohtaisella ja peräänantamattomuudellaan ratkaisevasti vaikutti omien joukkojemme selviämiseen pahalta näyttäneessä tilanteessa”. Näin kirjoitetaan kirjeessä, jolla ylipäällikkö nimittää Karttusen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Palkitsemisen merkitsee myös ylimääräistä lomaa ja rahaa.

Karttunen ei ymmärrä mitä ihmeellistä hän on tehnyt. Hän teki vain sen mitä pitikin. Lomalla kaikki menee pieleen. Ennen sotaan lähtöä Einari on tavannut esikunnassa töitä tekevän lotan Kirstin. Kirstille hän on kirjoittanut ahkerammin kuin äidille, vaikka Kirstiltä ei juuri kirjeitä ole tullut. Lomalainen ei Kirstiä tapaa, pikemminkin kuulee ikäviä juoruja siitä mitä nainen on tehnyt. Rahatkin hupenevat. Einari sekoilee niin paljon että sotapoliisit pidättävät hänet ja hänet passitetaan takaisin rintamalle.

Rintamalla Einari ei enää kestä, vaan lahoaa henkisesti täysin. Hän joutuu  mielisairaalaan. Sieltä hän päätyy turhanaikaisiin tietöihin, kunnes hänet kotiutetaan. Elämä siviilioloissa alkaa vähitellen normalisoitua. Einari rakastuu ja sen myötä elämä rauhoittuu. Tosin viina kelpaa hänelle turhan usein. Taimin isä houkuttelee tai oikeastaan painostaa nuoren parin ostamaan edullisen tontin.

Haave omasta talosta alkaa elää Einarin mielessä ja hän odottaa malttamattomana että pääsee kaivamaan tontille lumien sulattua monttua. Ja siinä sitten ohikulkijat näkevät ilta toisensa perään tontilla miehen ja lapion. 

Romaanin liikuttavinta luettavaa on Taimin synnyttäminen. Isällä ei ole sairaalaan asiaa kahteen vuorokauteen. Lopulta Einari pääsee katsomaan poikaansa – lasin läpi, kuten siihen aikaan oli sairaaloissa tapana. Ja sen jälkeen tuoreen isän piti juhlia tapahtumaa. Einarin onni on käsin kosketeltavaa.

”Illalla hämärissä mies vielä höntyili kotiansa niin, ettei tie oikein tahtonut millään piisata. Ja äsken, nyt aamusella, hujoppi vain lähti niin torhiasti polkemaan minne lie työmailleen. Riuska poika. Vaikka näyttäis vähän siihen aihetta nyt olevankin, ainakin vaimon mahasta päätellen. Ja niin se näytti olevankin. Maitokaupan naiset tiesivät missä mennään.”

Kaiho Niemisen sankarit ovat maanläheisiä ihmisiä, jotka lopulta aina löytävät itsensä ja paikkansa. Kirja alkaa liikuttavasti kuvauksella, miten vanha mies liikkuu omalla tontillaan.

Eleetön, niukoilla tyylikeinoilla kerrottu tarina.   

Heidi Köngäksen Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjami (Otava 2019, 348 s.) on jatkoa kiitetylle Sandra -romaanille (2017). Nyt eletään talvi- ja jatkosodan vuosia. Sandra on miehensä ja lapsikatraansa kanssa joutunut muuttamaan Mäntän rajamaille, mihin on rakennettu uusi mökki.

Perheen pojat joutuvat toinen toisensa jälkeen rintamalle. Punavankina tuomittu Janne on sotaan liian vanha. Kotiin jäävät naiset, heidän vaiheitaan ja tuntojaan romaanissa seurataan. Sandran lisäksi kertojina ovat hänen kolme tytärtään, pääosassa romaanin nimihenkilö, Sandran tyttäristä keskimmäinen Mirjami.

Kirja kertoo koskettavasti kotirintamalla elävistä naisista. Kaiken aikaa on mielessä huoli rintamalla olevista rakkaista ja sukulaisista. Vähitellen elämä muuttuu tukalaksi, kun kaikesta on pulaa.   

Mirjami ja hänen kohtalonsa. Hän rakastuu pikavauhtia keuhkotautia sairastavaan Toriin. Tor joutuu rintamalta parantolaan ja sairaus varjostaa Mirjamin elämässä kaikkea. Romaani on koskettavaa kuvausta kotirintaman elämästä. 

Pommituksia pelätään Mäntässä ihan yhtä lailla kuin kaikkialla muuallakin Suomessa. Ruokaa ei ole riittävästi ja vaatteiden saantikin on hankalaa puhumattakaan kengistä, joita ei yksinkertaisesti voi ostaa mistään.

Mirjami rakastuu päätä pähkää syksyllä 1941 näkemäänsä sotilaaseen. Hän on pitkä tumma, pehmehuulinen, hänessä on jotain kovaa ja pehmeää yhtä aikaa”. Suomenruotsalainen Tor on aivan erilainen kuin Mirjamin tuntemat miehet. Nuoret tapailevat ja rakastavat, kunnes Torin pitää lähteä rintamalle.

Mirjamin elämä pikku midinettinä jatkuu edelleen ja tärkeimmäksi asiaksi tulevat Torilta tulevat kirjeet ja etenkin ne jotka eivät tule. Mies on sairastunut. Tuberkuloosi on sotavuosien Suomessa kammottava ja pelottava tauti. Mirjamin vanhemmat yrittävät saada Mirjamia luopumaan rakastamastaan miehestä, mutta nuori nainen tietää mitä hän elämältään tahtoo, vaikka välillä epäusko valtaa mielen: ”Jos Tor ei koskaan parane, jos rauha ei tuotkaan yhteistä elämää?”  

Kängäksen ote sodan ajan kotirintama-elämään on aika lailla rauhallinen ja monelta osin tuttua asiaa. Uutta on vain henkilöiden väliset jännitteet ja luonteiden kuvaukset. Tiedämme että naiset pärjäsivät ja ylittivät kykynsä ja tahdonvoimalla pystyivät mihin vain.

Kun kaikkia tai melkein kaikki on menetetty on sittenkin jäljellä vankka usko parempaan elämään. Se voi tulla ilman uutta taloa ja rakkautta tai niiden kanssa.