Soljuva ja koskettava Taina Latvalan Venetsialaiset

Nuori nainen kertoo isänsä hautajaisista. Hän on istunut siunaustilaisuudessa äitinsä vieressä etupenkissä. Suru ja hämmennys ovat päällimmäisiä tunteita. Yhtäkkiä hän huolestuu ja ryhtyy miettimään mitä täällä oikein pitää tehdä. Pitää kysyä isältä! Hetken päästä hän havahtuu, hän ei koskaan enää voi kysyä neuvoa eikä ohjeita isältä. Ei selvältä eikä humalaiselta isättä.

Samanlaisessa elämäntilanteessa ovat Taina Latvalan romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018, 255 s.) kolme sisarta. Heidän elämässään mikään ei ole sitä mitä he ovat luullevat. Alkoholisti-isä on pitänyt otteessaan tyttäret ja kaksi vaimoaan ja muutkin naisensa. Eikä isän vaikutusvalta ole loppunut edes hänen kuolemaansa.

Sisarukset ovat tulleet isän mökille viettämään kesän lopettajaisjuhlaa. Läheisellä tanssilavalla on luvassa jokavuotiset venetsialaisjuhlat. Mökillä on tärkeä paikka jokaisen sydämessä. Isän rakentama mökki on ollut lapsuudessa turvapaikka, nyt sen kohtalo on ratkaistava.

Pala palalta lukijalle paljastuu naisten oikea eletty elämä ja ennen kaikkea se mikä vaikutus isällä on siihen kaikkeen ollut. Äidin osuus jokaisen naisen elämässä on ollut aika hatara, riippumatta siitä millainen heidän äitinsä on tai on ollut. Naiset ovat isänsä tyttäriä. ”Hänen tyttärensä muistuttavat häntä kukin omalla tavallaan. Yksi kaipasi seikkailua, toinen turvaa, kolmas molempia.”

Isän vaikutus ja varjo on ollut niin suuri, että jokaisen sisaren parisuhteet ovat olleet ongelmallisia. Niistä on vaikea puhua ja monesta muustakin asiasta.   

Taina Latvala kuvaa hyvin sen miten vieraita sisaret ovat itselleen ja toisilleen. He kuvittelevat olevansa oman elämänsä herroja ja hallitsijoita, mutta eivät sitä ole. Ulkoisesti tämä tulee kaikkein selvimmin esille alkoholisoituneen sisaren elämässä ja käyttäytymisessä. Eikä se velvollisuudentuntoinen sisarkaan elämässä ole helpolla päässyt. Itsensä pettämisessä kaikki ovat hyviä.  

Koskettava ja hyvin mukaansatempaava. Latvala kirjoittaa hienosti. Hän solmii henkilöiden välille hienovireisesti lankoja ja solmuja.  

Minna Rytisalon Rouva C.

Minna Canth patsaana Tampereella Hämeenpuistossa ja kirjastosta lainaamani monet Minna Canthin kirjat. Vuosien varrella luin elämäkertoja, näytelmiä, kirjoituksia. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että tiedän kirjailijasta ja lankakauppiasta paljon. Se että Tampereella 1844 syntynyt Minna lopetti Jyväskylän seminaarin 1865 avioiduttuaan koulun lehtorin kanssa, on aina askarruttanut. Minkä ihmeen takia hänen piti mennä naimisiin, synnyttää seitsemän lasta, ryhtyä kauppiaaksi. Mutta kaiken tämän vastapainona hän kirjoitti lehtiartikkeleita, kirjoja, näytelmiä ja piti kirjallista salonkia Kuopiossa. Monella tavalla uskomaton, rohkea, arvoituksellinen nainen.   

Onneksi samat asiat ovat mietityttäneet Minna Rytisaloa. Rytisalo valloitti kirjalliset piirit esikoisromaanillaan Lempi. Harvoin on ensimmäinen romaani niin hiottu, hallittu ja puhutteleva. Minna C. (Gummerus 2018, 387 s.) on Rytisalon sukellus nuoren Minna Canthin sielun maisemaan.

Minna on saanut isänsä suostumaan siihen että hän voi lähteä Kuopiosta opiskelemaan Jyväskylään seminaariin, johon otetaan myös tyttöjä. Hänestä tulisi opettaja! Lankakauppaa voisivat aikanaan pitää veli ja pikkusisko.

Pian seminaarin alkamisen jälkeen Minna löytää itselleen ystävän. Minna ihastuu Florassa valoon ja selkeyteen. ”Minna tarvitsi Floraa tilkitsemään oman outoutensa koloja.”

Mutta vielä enemmän hän ihastuu lehtori Ferdinand Canthin luonnonhistorian oppitunteihin. Vielä enemmän kuitenkin ihastuu lehtori oppilaaseensa. ”Neiti Johnson oli erilainen kuin muut, siitä harhailevat ajatukset johtuivat. Neidillä oli kauniimmat silmät ja älykkäämpi otsa kuin kenelläkään toisella, ja huumorintajua”. Sekä oppilas että opettaja tiesivät että ihastus ja tunteet eivät olleet Cygnaeuksen ”nunnaluostarissa” sallittuja.

Minna on innostunut oppija. Hän imee sisäänsä kaikki uudet asiat ja asenteet mitä on tarjolla. Vähitellen hänelle alkaa muodostua oma näkemys moneen asiaan.  Ne hän pystyy ottamaan käyttöön sitten kun Ferdinand voi avittaa häntä saamaan ajatuksiaan julkisuuteen lehtikirjoitusten muodossa.

Minna Rytisalo on kirjailijan vapaudella paneutunut kaimansa ajatusmaailmaan. Hän kuvaa kuulaasti ja kauniisti hyviä asioita ja pahatkaan eivät hänen jäljiltään tunnu mahdottomilta. 

Minnan ja Ferdinandin rakkaus ja avioliitto eivät ole itsestään selviä. Ferdinand olettaa ilman muuta että he voivat uhmata rehtori Cygnaeusta ja ajan henkeä: Minna voisi jatkaa opiskelua avioliiton solmimisen jälkeen. Mutta suunnitelma ei toteudukaan. Minna jää olosuhteiden pakosta kotiin eikä elämä ole aluksi helppoa kummallekaan.

 ”Tällaistako oli avioliitto, kahden tahdon paiskautumista vastakkain? Eikö se mennytkään niin että toinen oli kova kuin kivi, toinen vesi joka väistyi kiven tieltä, kietoitui sen ympärille ja myötäili.” Lapset tasaavat aviopuolisojen välejä. Lapsia syntyy seitsemän, nuorin vasta isän kuoleman jälkeen.

Minna on varmaankin ollut hyvä äiti lapsilleen – muutenkin kuin romaanissa. Lapset ovat hänelle voimavara, joiden avulla hän venyy tarvittaessa lähes uskomattomiin suorituksiin. Minnan ja hänen nuoruudenystävänsä yhteisymmärrys murenee pala palalta. Flora kangistuu monissa yhteiskunnallisissa asioissa vanhoihin kaavoihin.

Minna alkaa vähitellen syttyä oman aikakautensa 1860- ja 1870 -lukujen epäkohtiin. Hän aloittaa kirjallisen uransa kirjoittamalla Keskisuomalaiseen erityisesti naisen asemasta. Ferdinand kannustaa vaimoaan kirjoittamaan ja ottamaan kantaa. ”Kirjoita. Se on sinun lajisi”, on miehen ohje vaimolleen. Ja Minna kirjoittaa. Ferdinand oli Keskisuomalaisen päätoimittaja 1874 – 1875.

Minnalle erityisesti tyttöjen kasvatus ja tyttöjen asema on tärkeä. Omasta kokemuksestaan hän tietää miten kipeää tekee, kun joutuu jäämään saatavilla olevan tiedon ulkopuolelle.   

   

Minna C. on hieno ja kaunis kirja. Sen kieli on hiottua ja monivivahteista. Se on myös onnistunut kunnianosoitus Minnan kirjalliselle tuotannolle. Vaikka Minna Canthin elämästä on kerrottu monissa elämäkerroissa, on Rytisalon Rouva C. kertomus rakkaudesta, joka kannatteli Minnaa miehen kuoleman jälkeen ja edesauttoi hänen huimaa uraansa niin kirjailijana, yhteiskunnallisena vaikuttaja, äitinä ja yrittäjänä.      

   

                                                        Kirjailija Minna Rytisalo 

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa

Uusia näkökulmia vuoden 1918 sotaan löytyy romaaneista ja muustakin kirjallisuudesta koko ajan. Erilaisen näkökulman kevään 2018 tapahtumiin tuo Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (Otava 2018, 343 s.).

Lahteen neljän Kiinassa vietetyn vuoden jälkeen palannut Pasi Pekkola kertoi, että häntä alkoi askarruttaa mitä Hennalan vankileirillä oikein tapahtui. Häntä myös hämmästytti miten vähän kansalaissodan tapahtumat ovat Lahdessa läsnä.

Kirjan eri osien nimet kuvastavat sen sisältöä hyvin: Villilähde, Henrik, Lahti, Eeva, Hennala, Eino. Kotona Villilähteen mökissä kaikki on lasten mielestä hyvin. Lahti on mukana kun kuvataan nykyisyyttä. Hennala edustaa kaikkea sitä pahaa mitä Eeva ja Eino ovat lapsena kokeneet. Hennala jättää kumpaankiin pysyvät jäljet eikä Hennala jätä heitä rauhaan aikuisiälläkään. Parantumattoman haavan ja jäljen se jättää Hennalassa mainetta niittäneen ”lahtaajankin” elämään. Henrik on romaanin päähenkilöistä sittenkin se, johon sota on painanut raskaimman leiman.   

Pelko on tunne joka ei koskaan hellitä. ”Pelko on taivaalla jylisevä ukkonen. Pelko on äidin rimpuilevat kintut sarkatakkisten miesten otteessa. Pelko on sylissä värisevä jäniksenpoikanen. Pelko on tuntemattomien säälivät katseet.” Jokainen joutuu taistelemaan omaa pelkoaan vastaan – yksin.  

  

Hennalan vankileirin kauheuksilla Pekkola ei onneksi sorru ”mässäilemään”. Lasten asema on ihan yhtä kurja kuin aikuistenkin. Lohtua tuo etenkin Eevalla ystävystyminen toisen tytön kanssa. Jossain vaiheessa Eeva pääsee apulaiseksi sairashuoneelle ja Eino saa roikkua päivät siellä hänen mukanaan. Einon turvana on pieni jäniksenpoika, jonka hän merkillisellä tavalla onnistuu pitämään hengissä. Toinen turva on Eevan kertomat sadut.

Eevasta tulee rauhaton nainen, joka ei löydä paikkaansa. Eino saa uuden kodin sodan jälkeen Pohjanmaalta ja etenee opiskelujen kautta vastuunalaisiin tehtäviin. Mutta he kaikki ovat rikkinäisiä ihmisiä. Eeva ei pysty Hennalan jälkeen kertomaan eikä lukemaan yhden yhtä satua.

Sisarukset tapaava vuosien jälkeen, mutta tunteet toista kohtaan ovat turtuneet. ”Hän yrittää kysellä siskolta tämän elämästä, mutta saa vastaukseksi vain hajanaisia lauseita, kuin leipää nokkivan linnun suusta tipahtelevia murusia. On paikkoja ja maita ja ihmisiä ja ammatteja, mutta yhtäkään niistä Eino ei osaa sovittaa siskonsa päälle. Koko Eevan elämä tuntuu kuin vääränkokoiselta vaatteelta.”

Pekkola kuvaa kansalaissodan tapahtumia kiihkottomasti, välillä hidastaen kertomista ja tapahtumien etenemistä. Sodan varjo ja sen henkiset vauriot tulevat hyvin voimakkaasti ja vakuuttavasti esille. Useimmiten vuoden 1918 sodan kauheuksia kokeneet eivät enää elä sodan jälkeen. Pekkolan näkökulma on uusi, ankeudestaan huolimatta raikas.    

Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa

Miksi pojastani tai veljestäni tuli terroristi? Milloin hän alkoi muuttua? Mitä hänelle oikein tapahtui? Näihin kysymyksiin lehtijutuissa haetaan usein vastausta, kuin jokin tapahtuma on luokiteltu itsemurhaiskuksi tai terroriteoksi tai halutaan selvittää miksi joku nuorukainen on yllättäen alkanut radikalisoitua.  

Pakistanilaissyntyinen, nykyisin Lontoossa asuva kirjailija Kamila Shamsie etsii vastausta vastaaviin kysymyksiin romaanissaan Joka veljeään vihaa (suom. Kristiina Drews, Gummerus 2018, 302 s.). Kirjailijan kertomaan mukaan romaanin lähtökohta on Sofokleen Antigone -näytelmän sijoittaminen nykyaikaan. Antigone haluaa haudata kuolleen veljensä, vaikka kaikki ovat sitä vastaan, etenkin hänen kuningas-isänsä.

Näytelmää on tulkittu vuosisatojen ajan. Meillä J.V. Snellman ainakaan tulkitsi, että näytelmässä on pääteemana valtion ja perheen välinen ristiriita.  J.L. Runebergin mukaan näytelmässä on vastakkain jumalilta peräisin oleva määräys vainajien hautaamisesta ja Antigoneen isän Kreon kuninkaan päätös olla välittämättä tyttärensä pyrkimyksistä.

Romaanissa on kolme sisarusta. Heistä vanhin on muuttamassa Englannista Yhdysvaltoihin. Kaksosten on määrä jäädä Lontooseen. Perheen äiti on kuollut ja isästä lapset tietävät että tämä on kuollut kun häntä oltiin viemässä Guantanamon vankilaan. Lapsille on epäselvää mitä isä oikeasti oli tehnyt ja missä hän oli ollut mukana.

Ennen Isman, vanhimman sisaren matkaa veli lähtee selvittämään isänsä kohtaloa. Sisaret kuulevat että veli on mukana Syyrian taisteluissa. Samaan aikaan nuorin sisaruksista rakastuu Englannin sisäministerin poikaa. Ministerillä on aikanaan ollut hyvin ratkaiseva vaikutus siihen mitä perheen isälle on tapahtunut. Yhteiskunnallinen ulottuvuus tulee hyvin voimakkaasti mukaan.

Tarinassa osaset loksahtavat paikoilleen vähitellen. Sitä mukaa kun kertoja vaihtuu, tulee aina uutta tietoa. Olettamukset saavat vahvistusta tai osoittautuvat vääriksi. Romaanin vahvuus on sen todenmukaisuus. Hyvin vahvaksi jää tunne, että kaikki eivät radikalisoidu ja ryhdy terroristeiksi omasta tahdostaan, vaan heidät pakotetaan siihen tavalla tai toisella.

Romaani on rankkaa luettavaa, mutta se on hyvin todentuntuinen, ravisteleva ja ajankohtainen. Vaikeista asioista on pakko kirjoittaa vahvasti ja totuuteen pyrkien.  

  

Joni Skiftesvikin Finlandia City

Vuosia sitten ihastelin, että harvaa kirjailijaa voi saman perheen kolme eri sukupolviin kuuluvaa lukijaa ihastella. Isäni, tyttäreni ja minun ihailema kirjailija oli Joni Skiftesvik. Hänen lukuista romaaninsa ja novellikokoelmansa olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka Pohjanlahden perukan elämä onkin meille kaikille vierasta.

Joni Skiftesvikin Finlandia City (WSOY 2018, 267 s.) lupaa alaotsikossa lukijalle ”Elämänkuvia”. Kirjailija muistelee lämmöllä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ainoa hämmennyksen aihe on Norjassa asuva isä, jolta poika on saanut vain nimensä. Moneen kirjailijan kirjoista tuttuun tarinaan tai tapahtumaan löytyy tositapahtuma. Kirjailija on upealla ja elämänmyönteisellä tavalla osannut rakentaa sinänsä arkipäiväisistäkin tapahtumista hienon tarinan. Vaikka suurin osa tarinoista on kyllä aika huikeita ja välillä niiden todenperäisyyttä on ollut vähän vaikea uskoa.

Kirjailija suhtautuu pieneen seikkailuja rakastavaan poikaan myötätunnolla. ”Äiti ja mummo kielsivät minua menemästä telttaan tai edes sen lähelle… Samanlaisen kiellon sai kotonaan myös Jorma. Mutta tietysti me menimme telttaan, uteliaisuus meidän sinne veti. Kaikki maailman pikkupojat pistävät nokkansa kiellettyihin paikkoihin. Löytöretkeilijöitä he ovat, niin olimme mekin.”

Skifesvik on pikkupoikana löytänyt Kiiminkijoen suusta syvänteen, mistä sai aina kaloja. Yhdellä kerralla sieltä löytyi köyden päästä ihan muuta kuin kaloja. Pikkupoika ei koskaan saanut selville näkikö kukaan hänen puuhansa, asia askarrutti häntä. Vasta armeija-aikana hänelle selviää mistä syvänteen pullokasassa oikein oli kyse. Ja tietysti tämäkin asia on päätynyt kirjan kansien väliin.

Finlandia City on kirja, jota olisi hyvä lukea ääneen hämyisässä huoneessa. Sen tarinoista tulee hyvä mieli. Voiko kirjalta enää enempää vaatia!

Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) oli myös omaelämäkerrallinen romaani ja se sai Runeberg-palkinnon.      

Tommi Kinnusen Pintti

Tiivis tehdasyhteisö ja siellä elävät sisarukset ovat aineksia Tommi Kinnusen kolmannessa romaanissa Pintti (WSOY 2018, 291 s.). Tommi Kinnusta on kuvattu yhdeksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Äidinkielen opettajasta tuli kiitetty ja palkittu kirjailija esikoisromaanillaan Neljäntienristeys. Hieman laimeamman vastaanoton sai Lopotti, mutta sitä on edeltäjänsä lailla käännetty jo useille kielille.

Pintti on lasinpuhalluksessa syntyvä jätelasi, joka heitetään saaviin odottamaan uudelleenkäyttöä lasinvalmistuksessa. Siinä missä Kinnusen Pintti on ihmissuhderomaani, se on myös työn kuvauksen, lasinpuhalluksen kiinteä oppitunti. Kirjailija väittää, ettei hän tiennyt lasinpuhalluksesta mitään ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan romaania. Kinnusen lasitehtaan esikuva on Nuutajärvi, missä hänen vaimonsa isovanhemmat ovat työskennelleet.

Kun koko yhteisö elää ja hengittää tehtaan mukana. Kartanosta käsin johdettu tehdas on samalla kertaa turvapaikka ja lähes vankila. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on yhteisössä oma tarkka paikkansa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Siitä ei saa millään tavalla poiketa. Jos poikkeaa, joutuu yhteisön hylkiöksi.

Näin on käynyt Tyynelän perheessä Jussille. Jussi sairastaa epilepsiaa, ei pysy töissä eikä oikein muuallakaan mukana muiden tahdissa. Hän joutuu vääjäämättä sivuraiteelle, vaikka tietääkin tarkasti minkä ikäistä mikäkin puu on ja missä järjestyksessä puut pitää varastolta siirtää lämmittämään lasin valmistamisessa tarvittavia uuneja. Jussi aiheuttaa tahtomattaan sekä läheltä piti tilanteita että oikeita vaaratilanteita itselleen ja muille.

Perheen nuorempi tytär Helmi on yhteisössä varteen otettava henkilö ne vuodet, jotka hän elää yhdessä tehtaalle Ranskasta tulleen lasinpuhaltajan kanssa. Suhteen vahvistaa pieni tyttö. Mutta kaikki muuttuu entistä pahemmaksi kun Helmin mies kuolee. On murheellista lukea kuvausta siitä miten sodan jälkeisessä Suomessa yksinäinen äiti hoitaa pientä lastaan. Kun tyttö on pari-vuotias häntä ei enää voi ottaa mukaan työpaikalle. Tyttö on sidottava päiväksi sängyn jalkaan ja toivottava että hän ei karkaa. Siihen tyttö pystyy monta kertaa. Helmi ei toivu miehensä kuolemasta, vaan vaipuu merkilliseen masennuksen ja ahdistuksen täyttämään elämään. Helmin tehtävä on Hiomossa merkata lasituotteisiin viivoin niihin myöhemmin tehtävät koristeet.

”Hän on kateellinen näille pikareille ja maljakoille, sillä ne pyrähtävät kylästä karkuun kuin syksyn karkottamat kottaraiset, matkaavat kauemman kuin mihin hän ikinä tulee pääsemään”.

Helmikin on mukana sotavuosina lasitehtaalla toisenlaisessa elämässä. Kun miehet ovat rintamalla saavat naiset jopa opetella lasinpuhaltajan töitä. Ja hyvin he töissä selviytyvätkin, vaikka sodan päätyttyä voi vain vaisusti todeta miehille että hyvin me olemme pärjänneet. Naiset tajuavat, että he ovat onnistuneet, jopa iloinneet työstään samaan aikaan kun miehet ovat eläneet sodan kauhujen keskellä.

Tyynelän Raili, sisaruksista vanhin ei kestä sodan jälkeistä tilannetta, jossa kaikki se mitä on saanut oppia, otetaan pois. Tarjolla on vain avustavia töitä. Raili lähtee Helsinkiin ja siellä elämä paljastaa hänelle karut puolensa. Kaikesta huolimatta Raili palaa lasitehtaalle, minne tieto hänen huonomaineisesta elämästä on ehtinyt kiiriä. Maine ei muserra Railia, vaan hänet on musertanut aivan muu asia.

Pintti on hieno kunnianosoitus monen erilaisen ihmisen ammattitaidolla, käsityölle, taiteelle, uutteruudelle ja pelottomuudelle. Samalla on Kinnusmainen sukellus ihmismielen syövereihin. Vaikka romaanin päähenkilöille ei käy hyvin, heidän elämänsä on elämisen arvoista ja lukija pakostakin kunnioittaa heitä aivan eri tavalla mitä heidän elinympäristönsä. Kinnunen on selkeästi heikompien puolella. Hänellä on taiturimainen ote kuvattaviinsa. Mikään ei ole tarinassa liikaa, siitä ei puutu mitään, se on kokonainen.    

Kari Häkämiehen Vallanjano

Jos kuka niin Kari Häkämies tuntee suomalaisen vallan ja politiikan kiemurat. Tietämystään ja kokemustaan hän on käyttänyt rutkasti hyväksi uusimmassa romaanissaan Vallanjano (Teos 2018, 319 s.). Romaanissa eletään tätä päivää. Lukijan huoleksi ja iloksi jää arvailla keitä nykypoliitikkoja Häkämies haluaa henkilöhahmoissaan kuvata.

Vallanjanossa on pääosassa kuusi uutta kansanedustajaa, heistä yksi on vihreä Tampereelta, yksi keskustalainen Pohjois-Pohjanmaalta, yksi perussuomalainen Helsingistä, yksi demari Kotkasta ja kaksi kokoomuslaista, toinen Turusta ja toinen Helsingistä. Miehet ovat juristeja. Tärkeässä roolissa on myös eduskunnan pääsihteeri.

Kari Häkämies on koulutukseltaan varatuomari ja työkokemusta on kertynyt kansanedustajana, ministerinä, kansliapäällikkönä ja kuntajohtajana. Nykyisin hän on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Joten kirjailijan on helppo heittäytyä juuri näihin rooleihin. 

Poliitikot ovat aika kliseemäisiä tyyppejä. On äitinsä jalanjäljissä eduskuntaan noussut, on liikemaailman huipulta politiikkaan lähteneitä. Vihreän naiskansanedustajan ex-muusikkomiesystävä sekaantuu huumeiseen. Keskustan naisedustaja lähtee mukaan uskovaisten kannattajiensa mielestä ihan epäilyttävään tv-mainoskampanjaan. Kansanedustajat ihastuvat väärälaisiin naisiin ja miehiin. Onpa heistä useampikin sekaantunut rikollisiin puuhiin.

Presidenttinä on äksy naisihminen ja pääministerinä omapäinen demari, joka äkkinäisestä mielijohteesta päättää hajottaa hallituksen ja sitä myöten saada aikaan uudet vaalit. Vaalitaistelun tiimellyksessä tapahtuu yllättävän vähän mitään yllättävää.

Harmillista on, että kirjan tarinan uskottavuus loppua kohden hapertuu. Vaalitaistelun tulos on tavanomaiset yllätyksetön. Kaiken kaikkiaan Vallanjano on oiva näkökulma suomalaisen politiikan sisäpiirien kähmintään ja puuhasteluun. Moni asia on tässä romaanissa varmasti enemmän totta kuin monissa poliitikkojen henkilökuvissa tai muistelmateoksissa. Häkämiehellä ei ole tarvetta eikä halua kaunistella asioita.   

Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi

Anna Gavaldan uusi novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018, 247 s.) on kuin iso rasia lempisuklaakonvehteja. Tiedän mikä on minusta parasta, mutta kun ne kaikki ovat hyviä, en pysty päättämään mistä aloittaisin.

Aristoteleen oppien mukaan tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Anna Gavalda on nimenomaan loppujen mestari. Novelleja on seitsemän ja niissä kaikissa kertojana on minä. Se lisää novellien intensiteettiä.  

Enpä heti arvannut kenelle tarinan kertoja tarjoaa Happy Mealia tai en ymmärrä minkä tähden leskiäiti on alkoholisoitumassa tai miesten välisen ystävyyden perimmäistä luonnetta. Rekkakuskin kiintymys ajomatkoilla mukana olevaan koiraan on hellyttävää. Kiireisen vakuutustarkastajan käynti viheliäiseen vahingontekoon sortuneen poikansa koulussa ja koko tapahtumaketjun selvittely on herkullinen tarina tämän päivän lasten arvomaailmasta.

Lohikäärmetatuoinnin novellien tavalliset asiat ja tapahtumat tuntuvat ensin arkipäiväisiltä tai meille jokaiselle tutuilta ongelmilta. Sitä ne näennäisesti ovatkin, mutta kirjailija kertoo kokonaisuuden niin kiehtovasti ja rakentaa lopusta niin yllättävän, että lukija haukkoo henkeään ja miettii että juuri näin kaiken pitikin tapahtua.

”Hieno homma, pikkumies. Minä olen ylpeä sinusta. En tiedä, miksi sinä sen teit, mutta tiedän, että sinulla oli siihen hyvä syy, ja se riittää minulle. Minä tiedän, mikä mies sinä olet. Minä luotan sinuun.”

Ranskalaisen Anna Gavaldan teoksia on käännetty yli 40 kielelle. Pariisissa kahden lapsensa asuva kirjailija on Ranskassa hyvin suosittu. Gavalda on kirjoittanut romaaneja ja novelleja. Suomennettuja teoksia ovat mm. Kunpa joku odottaisi minua jossakin, Kimpassa, Karkumatka, Lempi ei ole leikin asia, Parempaa elää.

Päivi Lipposen Ihmisyyden vuoksi

Päivi Lipposen esikoisromaanilla on mahtipontinen nimi Ihmisyyden vuoksi (WSOY 2018, 424 s.). Mahtipontinen on myös romaanin aihe ja etenkin sen ennakkomainonta. Salaperäisyyden verho putosi, kun julkisuudesta vetäytynyt entinen kansanedustaja kertoi että hän on kirjoittanut romaanin. Kirjan ennakkomarkkinointi huipentui kun Helsingin Sanomat julkaisi Paavo Lipposen haastattelun, jossa kerrottiin että lehden ilmestymispäivänä julkaistaan rouva Lipposen esikoisromaani.

Kirjan etukannella on pienellä teksti ”Romaani”. Teos on merkillinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Useimpien sivujen alareunassa on viitteenä tieto mistä lähteestä päähenkilöiden keskusteluun on saatu aineisto. Lähteenä ovat tutkimukset, päiväkirjat ja monet monet dokumentit. Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosien 1917 – 2011 välille. Lukujen otsikot kertovat missä ja minä vuonna mitäkin on tapahtunut.

Kaikki alkaa Josif Vissarionovitsin Dzugasvilin vierailusta 1917 Helsingissä. Stalinin läheiseksi mieheksi päätyy suomalainen Timo, joka on paennut rajan yli Neuvostoliittoon vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Timosta tulee romaanin itärintaman keskeinen henkilö. Häneltä jää Suomeen vaimo ja tytär, joka äidin kuoleman jälkeen päätyy kasvattilapseksi juutalaissyntyiseen perheeseen Helsingissä. Timosta tulee Dima ja hän kokee Stalinin lähipiirissä monella tasolla kaikki ne kauheudet, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. 

Diman Suomeen jäänyt tytär päätyy 1930-luvulla Saksaan. Ja sitä kautta pääsemme kurkistamaan mitä Hitler ajatteli, miksi hän teki niin kuin teki ja mitä kaikkea Saksassa tapahtui. Mukana on sodan mielettömyys, keskitysleirin kauhut. Kaikki mistä olemme moneen kertaan lukeneet.

Päivi Lipponen on rakentanut romaaninsa historiallisen materiaalin varaan. Hän on myös asettanut itselleen korkean tavoitteen: ”Ihmisyyden vuoksi -kirjan henkilötarinat kertovat Euroopasta, kun länsimaisen kulttuurin hyveet unohtuivat. Jotta totalitarismi ja viha eivät kokisi henkiin heräämistä, meidän on otettava opiksi”.

On tärkeää ettei viime vuosisadan mielettömyyksiä unohdeta. Lipposen romaani ei huikeasta tavoitteestaan huolimatta, tuo koettuun totalitarismiin ja vihaan mitään uutta. Romaanin muoto ei tee asioista koskettavia ja uskottavia.

Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Vuosi 1918 on vuonna 2018 jättänyt jälkeensä monen monta romaania ja tietoteosta. Olenpa törmännyt sellaiseenkin ajatukseen että miksi kukaan enää haluaa kirjoittaa  kansalaissodasta kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo kaiken. 

Kertoo ja kertoo, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018, 368 s.) on kertomus siitä miten satunnaisesti kaikki tapahtui vuonna 1918. Sattumistahan kiinni monen elämä oli ollut jo siihenkin mennessä. Mäkitupalaisen tytär Selma on rakastunut kartanon isäntään, odottaa tämän lasta ja saa lähtöpassit kartanolta. Selma ei anna periksi, vaan kasvattaa ja kouluttaa poikansa. Pojasta tulee ylioppilas, joka taistelee punaisten puolella - kuten äitinsäkin. 

Pojan ja isän tiet risteävät Längelmäellä kevättalvella 1918. Längelmäen Länkipohjasta tulee isojen taistelujen tanner, kun valkoiset etenevät kohti Tamperetta. Romaanin nimen mukaisesti tarinassa päädytään Fellmanin vankileirille Lahteen. 

Romaanissa on toinenkin taso. On kirjailija, joka kirjoittaa romaania sukulaisistaan vuonna 1918 eli sitä mitä me saamme valmiissa romaanissa lukea. Kirjoittaminen takkuaa monella tavalla. Kirjailija ei muutenkaan ole sinut itsensä kanssa - kuten tänä päivänä niin monessa romaanissa. Ajoittain kirjailijan elämän ja ajatusten kuvaaminen tuntui hieman päälleliimatulta.  

Romaani puhuttelee eniten meitä joiden sukulaiset jäivät tavalla tai toisella kansalaissodan jalkoihin. Ahdistavinta on lukea siitä miten mielivaltaiseti sodan voittajat käyttäytyivät. Etenkin naiset joutuivat melkoisen mielivallan alle. "Häneltä oli riisuttu kaikki ihmisyys, arvokkuus ja itsekunnioitus. Hävetti, ettei kehdannut edes sivuilleen katsoa".  

Inhimillinen ja koskettava romaani. 

   

Neule Nauhausin Susihukka

Kesä ja dekkarit. Heinäkuun helle ja Nele Neuhausin uusin dekkari Susihukka (suom. Veera Kaski, WSOY 2018, 555 s.). Neuhaus on luokiteltu Saksan suosituimmaksi rikoskirjailijaksi. Susihukan tunnelma on hyytävä, rikokset kuvottavia, uhrina nuori tyttö ja hänen kohtaloonsa liittyvät henkilöt.

Neuhausin kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja paikka paikoin aika verkkaistakin. Tarinan etenee hyppäyksittäin, juuri sopivasti että lukija pysyy mukana ja välillä luulee olevansa edellä rikoksia tutkivia poliiseja. Kirjan päähenkilöt Pia Kirchhoff ja Oliver von Bodenstein 

ovat tuttuja aikaisemmista dekkareista Lumikin on kuoltava ja Joka tuulen kylvää.   

Susihukassa kaikki alkaa kun nuorisojoukko löytää humalapäissään joen rannalta ruumiin, kuolleen nuoren tytön, jota kukaan ei ole kaivannut eikä kaipaa. Tutkijat ovat hämillään ja vielä suurempia arvoituksia he joutuvat selvittämään kun tunnettu tv-juontaja pahoinpidellään. Pala palalta selviää miksi toimittaja piti pahoinpidellä ja mitä kaiken takana oikein on.

Karmaisevinta Susihukassa on sen todentuntuisuus. Moni kakku päältä kaunis, pitää tässä tarinassa enemmän kuin paikkansa. Helpotusta ahdistavaan lukemiseen tuo poliisien arkielämän huolet ja heidän keskinäiset välinsä. Nekään eivät tällä kertaa ole ihan selkeät ja ongelmattomat.

Lapsiin kohdistuvat rikokset, ihmiskauppa, poliisien oma rikollisuus, yhteiskunnan yläluokkaan pesiytynyt pahuus, julkisuuden tuoma helpotus tai kohtalokkuus. Tällaista ei voi olla olemassa! En halua lukea tällaista! Ja kuitenkin luen. Luen koska tarina on kerrottu hyvin!