Enni Mustosen Näkijä

Enni Mustosen (Kirsti Manninen) romaanisarja Syrjästäkatsojan tarina on edennyt yhdeksänteen osaan. Näkijän (Otava 2021, 666 s.) kertojana on tarinan aloittaneen Idan tyttären Kirstin tytär Viena. Vienasta on tullut elokuvien tekemisessä tärkeässä roolissa oleva pukija. Kirjassa eletään aikaa elokuusta 1953 joulukuuhun 1960. Viena päätyy Hollywoodiin Suomesta vuosia sitten Yhdysvaltoihin muuttaneen 20th Centary Foxin johtavan puvustonhoitajan Martan assistentiksi. Hollywoodin monet 1950-luvun elokuvamaailman tähdet, ohjaajat ja kuvaajat, pukusuunnittelijat ja lavastajat tulevat tutuiksi. Joka kertaa elokuvan ensi-illassa tai ennakkonäytöksessä Vienaa jännittää miltä kaikki valkokankaalla näyttää.  

Tutuiksi tulevat monet aikakauden tähdet Debbie Reynolds, Elisabet Taylor, Glark Gable, Elvis, Tony Curtis, Jack Lemon ja ennen muuta Marilyn Monroe. Kovin kaunista kuvaa ei elokuvamaailman huippuhenkilöistä anneta.

Ohjaajaksi kiinnitetty John Hudson oli ankarasti ryyppäävä despootti, joka sai ilmeisesti sadistista tyydytystä saattaessaan näyttelijöitään  hengenvaaraan

Puvustajan työ tulee lukijalle tutuksi. Nyt voi sitten innostua elokuvaa katsoessaan laskemaan miten monta asukokonaisuutta päätähdillä on. Lukijalle paljastetaan myös miten Marilynin vyötärö on niin kapea ja miten leninki jonka selkä on täysin avoin pysyy kantajansa päällä.   

Välillä Viena on Suomessa ja mukana Tuntemattoman sotilaankin kuvauksissa. Ei Vienalle Edvin Laineestakaan pelkkiä mukavia muistoja jää. Jospa onkin niin että ohjaaja ei olisi ohjaaja ellei hän jääräpäisesti pidä kiinni omista mielipiteistään ja näkemyksistään. Tuntemattoman sotilaan kuvauksista Mannisella on kerrottavana monta hauskaa tarinaa. Missä Tarmo Mannin housut ratkesivat, miksi Lehdon ja kumppaneiden lentokonekohtauksessa tarvittiin lakanoita, miksi Edvin Laine oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkia Kauppatorilta, kun Åke Lindman ja hänen kaverinsa kaivoivat itselleen kovaan maahan poteroita kovalla kiireellä, kun kuvausten piti alkaa pikaisesti.  

Kirjan lopulla Viena jää Hollywoodissa työttömäksi ja palaa kotiinsa Espoon Leppävaaraan, missä mumma eli Ida edelleen asuu. Isoäiti on Vienalle rakas ja läheinen. Ja mumman elämänohjeita ei mikään voita.

Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. Kun yksi kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina se on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.  

Kirjassa on sopivalla tavalla romantiikkaakin. Vienan ja hänen tapaamansa viulistin rakkaustarinakaan ei pääty ihan onnellisesti. Verevyyttä ja värikkyyttä tarinaan tuo Martan herkullinen murteen sävyttämä puhetapa ja suomalaisella sisulla varustettu ote kaikkiin elämän ilmiöihin ja kohdalle tulleisiin ihmisiin.  

Mustosen työn takeena on perusteellinen taustatyö ja se tekeekin hänen romaaneistaan moniulotteisia ja viihdyttäviä. Toki mukana on tarpeellinen määrä päähenkilöiden rakkauksia, pettymyksiä, ystäviä ja perheenjäseniä. Välillä tuntui että tarinan kertomiseen ei ihan olisi tarvittu lähes seitsemää sataa sivua. Tämän hetken tietojen mukaan Syrjästäkatsojan tarinasta puuttuu enää yksi osa.     

 

Hanna Brotherus Ainoa kotini

 Ennakkoluulot estävät monta kertaa tarttumasta kirjaan ja hyväkin kirja voi jäädä lukematta. Näin oli käydä Hanna Brotheruksen Ainoa kotini -romaanin kanssa (WSOY 2021, 329 s.). Hanna Brotherus on ansainnut arvostetun taiteilijan aseman työllään ohjaajana, koreografina ja tanssijana. Nyt hänen ansiolistalleen voi liittää myös kirjailijan tittelin. Sen hän ansainnut kirjoittamalla hyvän romaanin pitkälti omasta elämästään.

Romaani kertoo kirjoittajan lapsuuden perheestä, hänen elämästään taiteilijana, vaimona ja neljän lapsen äitinä. Mutta se kertoo myös millaista on olla syömishäiriöstä kärsivän tytön sisar ja siitä millaista on kun sisar kuolee rintasyöpään. On myös käytävä läpi avioero ja osattava olla äiti narkomaani-pojalleen ja syömishäiriöiselle tyttärelleen. Kirjoittamalla Brotherus saa myös vähitellen selvyyden omasta perimmäisestä olemuksestaan.

On erittäin vaikea myöntää, että minulla on sama sairaus kuin siskollani ja tyttärelläni. Niin kuin poliisiviranominen eristää teipeillä rikospaikan ympärille rajat, niin olen tehnyt koko elämäni ajan. Olen ajatellut pitkään, ettei syömishäiriö koske minua, jos vain päätän niin.

Ei Brotheruksella ole ollut aikaa ajatella itseään. Hän on huolehtija, joka asettaa ensi sijalle muut: sisaren, aviomiehen, lapset. Suhde äitiin on hyvin vaikea. Mutta vuosien karttuessa tytär alkaa myös ymmärtää äitiään. On ollut elettävä pitkä tiet, ennen kuin kirjoittaja pystyy myöntämään, että tosiasioiden myöntäminen on mittaamattoman arvokasta.  

Kirja on alkanut syntyä vuonna 2018 Pariisissa, minne Hanna Brotherus matkusti saadakseen olla rauhassa oman itsensä kanssa. Pariisi on tähän tarkoitukseen kliseemäinen paikka, mutta jos jo etukäteen tietää ja uskoo, että siellä on hyvä olla, miksei.  

Kirjan loppupuolella elämään tulee uusi rakkaus. Kirja ei paljasta mitään kuohuttavaa Brotheruksen aviomiehestä Mikko Kuutsosesta, lähinnä kai sen miten erilaisia he ovat temperamentiltaan ja monilta tavoiltaan. Uuden rakkauden kuvaamisessa on samanlaista kuulautta ja elämänmyönteisyyttä mitä koko kirjassa. Upea esikoisromaani.     

 

 

Saara Turusen Järjettömiä asioita

 Saara Turusen Järjettömiä asioita (Tammi 2021, 337 s.) on tällä hetkellä paljon käytössä oleva minä-muotoinen (autofiktiinen, omaelämäkerrallinen) romaani. Romaanin päähenkilö on ollut Barcelonassa ja tavannut siellä mielenkiintoisen miehen. Nuoret rakastunut ja alkavat elää kahdessa maassa. Romaanin keskeinen teema on rakkaus, sen kestävyys, aitous, tarpeellisuus. Järki ja tunteet kamppailevat päähenkilön mielessä kaiken aikaa.

Kahden maan kulttuurin vertailu ja erilaisuus tuo romaanin mielenkiintoisen ulottuvuuden. Mies, kuten nainen rakastaan nimittää, on paljon tiiviimmin kiinni perheessään kuin nainen omassaan. Samalla se hämmentää ja ihastuttaa. Miehen veli sairastuu syöpään ja saa diagnoosin kuullessaan hyvin vähän elinaikaa. Koko perhekunta tukee häntä ja miehenkin elämässä veli on kaikkein tärkein asia. Nainen ei tätä aina ymmärrä.   

Naista myös viehättää tapa millä miehen perhe ja suku ottaa kantaa Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin ja asian ympärillä käytävään keskusteluun ja politisoimiseen. Nainen ei pysty millään kuvittelemaan, että hänen kodissaan olisi käyty vastaavia poliittisia keskusteluja tai että perheen jäsenet olisivat avoimesti keskustelleet poliittisista näkemyksistään. Toisaalta ei naisen kotimaassa politiikka ole yhtä rajua kuin Kataloniassa.     

Samalla kun nainen pohtii haluaako hän sitoutua mieheen loppuiäkseen, hän pohtii myös sitä haluaako lasta vai ei. Kaiken epäröinnin ja epävarmuuden ohella pariskunta ryhtyy hakemaan lapsen saamiseen apua lapsettomuusklinikalta. Siellä häntä patistellaan korkean lähes 40 ikävuoden takia ryhtymään toimenpiteisiin nopeasti.  

Moneen kertaan kirjoittaja kiittää hissifirmaa saamastaan ruhtinaallisesta apurahasta. Hänen toimeentulonsa on turvattu ja romaanissa ei ehkä tästä syystä tarvitse koko ajan kuvata taiteilijan taloudellisesti epävarmaa olemassa oloa. Päällimmäiseksi nousee tasapainoiseen elämään tarvittava mielenrauha, jota ei edistä jatkuva pohdinta siitä, onko suhde oikea ja onko se kestävällä pohjalla. Mutta tätähän me muutkin kuin Saara Turunen pohdimme kaiken aikaa. Paljon kirjan minä myös pohtii sitä millaisia teoksia hänen pitäisi kirjoittaa.

Hän voi tehdä vain sen teoksen, joka kulloinkin elämällä on tarjottavanaan. Ja toisaalta ihmettelen, mikä oli saanut meidät ajattelemaan, että rakkaus aiheena olisi yhteiskunnasta irrallaan, kuin kyseessä olisi pelkkä tunne, ei mitään sen kummempaa. Niin meille oli kai jostakin ylhäältäpäin saneltu.

Hän muistelee myös kirjailijan uransa alkuaikoja ja opiskeluaikoja, jolloin mieleen iskostui ajatus että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Pitäisi kirjoittaa yhteiskunnallisesta ja poliittisesta ja tämän avulla saavuttaa asema uskottavana taiteilijana. Nyt vuosia myöhemmin saavutettuaan arvostetun aseman käsikirjoittajana ja kirjailijana, hän uskaltaa jopa väittää, että rakkaus on myös poliittista.    

Romaani on tulvillaan arkielämän kuvausta. Elämä joko soljuu eteenpäin ilman sen kummempia käänteitä tai tarjoaa käänteitä, joita kukaan ei ole odottanut eikä toivo tapahtuvaksi. Saara Turunen saa arkisetkin asiat tuntumaan merkittäviltä ja miellyttäviltä. Kiehtova romaani monella tasolla.      

 

 

 

 

Alex Schulmanin Eloonjääneet

 Alex Schulmanin Eloonjääneet (suom. Jaana Nikula, Nemo 2021, 288 s.) on yhtä huikea kuvaus yhden perheen vaiheista kuin hänen aiemmin suomennetut romaaninsa Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Uusimmassa romaanissa on samaa lumovoimaa kuin edellisissäkin. Siitäkin huolimatta että tapahtumat ja ihmiskohtalot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia. Kivun ja surun keskellä on kuitenkin ripaus toivoa. 

Eloonjääneissä kolme veljestä on menossa viemään äitinsä tuhkat perheen kesämökille. Miehet eivät ole aikuisina juuri tavanneet ja kukaan heistä ei ole käynyt mökillä kahteenkymmeneen vuoteen. Mökillä oleminen tuntuu hanlakalta. ”Tuntuu kuin osa minusta sanoisi, että olen tullut kotiin. Toinen osaa huutaa, että äkkiä pois täältä.” Äidin viimeisen toiveen täyttäminen on jokaisen mielestä tärkeää, vaikka tunteet äitiä kohtaan ovatkin ja olivat hyvin ristiriitaisia.

Tarina kerrotaan kahdella tasolla. Nykyhetkessä eletään yhden päivän tapahtumat yöstä aamusta eli aikajanalla takaperin. Lapsuuden muistot keritään auki vähitellen. Veljekset ovat olleet läheisiä toisilleen, he ovat yhdessä yrittäneet selviytyä isän ja äidin juomisen ja riitelyn keskellä. Vanhemmat ovat olleet arvaamattomia ja poikien kasvatus ristiriitoja täynnä. Koskaan ei ole voinut ennakolta tietää mitä tapahtuu tai millä tavalla vanhemmat reagoivat poikien tekemisiin.

Nyt miehet eivät ymmärrä toisiaan oikein missään asiassa. Kun yksi heistä ottaa valokuvia kuolleesta äidistä ja on aikanaan ottanut kuvia myös kuolleesta isästä, on toinen kauhistunut ja tuohtuu asiasta täysin. Pitkällisen sanasodan jälkeen sopu syntyy – edes hetkeksi.

Pojista keskimmäinen Benjamin kokee saaneensa huomiota ja rakkautta huomattavasti vähemmän kuin vanhempien erinomaisena pitämä vanhin veli tai hieman reppana-pikkuveli. Benjamin on kirjassa kaikkein eniten äänessä ja häneen kiertyvät myös perheen kovimmat koettelemukset. Benjamin on ollut moneen kertaan ajautumassa täydelliseen umpikujaan elämässään. Kun vanhin veli oli ylioppilaaksi tulonsa jälkeen lähtemässä vuodeksi matkalle, tuntui Benjamista että maailma hänen ympäriltään luhistuu. ”Olisi yksi ihminen vähemmän vakuuttamassa Benjamille, että perhe oli oikeasti totta ja hän itse kuului siihen. Ei olisi enää ketään vaihtamassa päivällispöydässä hiljaisia katseita jotka kertovat: Sinä olet olemassa.”   

Kirjailijan kertoman mukaan tarinassa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, mutta ei yhtä paljon kuin aikaisemmissa romaaneissa. Schulmanin romaanit eivät unohdu, niiden lumovoima on ehtymätön.   

 

Pia Leinon Yliaika

Pia Leinon toisessa romaanissa Yliaika (S&S 2021, 232 s.) kerrotaan heti alussa Suomen perustuslain 5. pykälän muutoksesta 1.1.2030.

Suomen kansalaisuus

Suomen kansalaisuus loppuu henkilön täyttäessä 75 vuotta, minkä jälkeen hänellä ei ole Suomessa oikeustoimikelpoisuutta. 75 täyttäneen omaisuus takavarikoidaan valtiolle ja luovutetaan hänen perillisilleen kuoleman jälkeen, kuten laissa muualla on säädetty. Jos henkilö täyttää 76 vuotta, omaisuus siirtyy pysyvästi valtiolle.

Sen jälkeen alkaa tarina lain aikaansaajasta kansanedustaja ja ministeri Annastiina Kankaanrannasta. Annastiina oli alun perin toimittaja. Hän aloitti viihdetoimittajana, mutta nopeasti hänestä tuli tähtitoimittaja, joka päätyi tv-ruutuun ja ruudusta eduskuntaan.  Työtoverinsa ja ystävänsä mukaan hän löysi ihmisjoukosta aina ne, joilla oli eniten valtaa. Hän mielisteli, haastoi ja jäi mieleen. Kaiken lisäksi hän sai puolisokseen miehen, josta tuli pääministeri ja jonka hallitukseen Annastiinakin pääsi ministeriksi.

Kirjassa eletään vuotta 2052 ja Annastiina muistelee miten innokkaana hän otti vastaan mietinnön joka pohjusti uutta lakia. Laki tarvittiin koska jokainen suomalainen tuotti ilmastopäästöjä vielä vuonna 2030 moninkertaisesti verrattuna kiinalaisiin ja afrikkalaisiin. Päästöjä piti vähentää ja kätevimmin se kävisi vähentämällä väestöä. Kun lain säätämisestä on kulunut yli 20 vuotta, tilanne on toinen. Ilmastonmuutoksesta on selvitty. Pelkona oli myös talouden romahtaminen eläkepommiin. Tämäkin pelko on seljätetty.

Annastiina tarvitsee selitykset kun hänen oma kuolinpäivänsä lähestyy. Kaikki on valmista, puuttuvat vain viimeiset sanat mitkä hän lausuisi ennen kuolemaansa. Sanojen etsimessä ja kaikessa mitä Annastiina tekee hän saa apua digitaaliselta ystävältään, joka on melkein kuin oikea ihminen.

 Kaikki ei kuitenkaan romaanissa mene ennakkosuunnitelmien mukaan ja se saakin kaiken tuntumaan ja näyttämään ihan erilaiselta mitä kirjan alussa oletti. Romaani ei ole eutanasian puolustuspuheenvuoro, se ei myöskään ole kannanotto sitä vastaan. Pikemminkin se on vain tarina siitä miten ailahtelevaisia ja itsekkäitä kaikki ovat. Aika lailla kärki kohdistuu myös poliitikkojen valintoihin ja edesottamuksiin.  

Ajatuksia ja kannanottoja herättävä romaani, jota ei missään tapauksessa saa ottaa liian vakavasti.

Kenties jokaisen elämässä tuli vääjäämättä vastaan piste, jossa menneiden valintojen seuraukset oli vain kannettava eikä takaisin kääntymisen mahdollisuutta enää ollut.    

 

Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo

Raju oli sana, joka tuli mieleeni kun lopetin Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo (suom. Outi Menna, Tammi 2021, 298 s.) -romaanin lukemisen. Jana Kipo palaa kotitaloonsa Ruotsin  Länsi-Pohjaan pieneen kylään pelastamaan veljeään juomiselta. Hän saa paikan kunnan kotihoidossa ja hänestä tule osa merkillistä elämänmenoa, jossa kaikki tietävät kaiken toisistaan, mutta eivät kuitenkaan tiedä.

”Piiri pyöri edelleen samanlaisena. Ihmiset liikkuivat samoihin kellonaikoihin. Todellisuus jatkoi kulkuaan kuin äärettömän merkki.” 

Kirjan henkilöiden elämä on karua, on kuolemia – selkeitä ja epäselviä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, pettämistä, mielenterveyden ongelmia, tulipaloja. Lapsetkin tekevät tekoja, joihin heidän ei pitäisi koskaan syyllistyä, vaikka vanhemmat ovat käyttäytyneet kuin hirviöt. Ei pikkutytön kuuluisi lyödä isäänsä vatsaan heinähangolla eikä pojan tappaa isäänsä. 

Luonnollinenkin kuolema tuntuu näissä olosuhteissa luonnottomalta. Kaikkia epäillään kaikesta. Mutta kaikki paha ei kuitenkaan ole aina pahaa, vaikka kyläläiset niin olettavatkin. On myös rakkautta ja jokaisen elämään kuuluvia hyviäkin hetkiä.

Janan elämäntarina ja kylän tapahtumat avautuvat lukijalle pala palalta. Mikään ei tässä romaanissa tapahdu ennalta aavistettavassa järjestyksessä eivätkä tapahtumatkaan ole ennakoitavissa. Siinä lienee romaanin kiehtovuuden syy. 

Kirjailijalle on hyvin persoonallinen tyyli, esim. nimet kirjoitetaan pienillä kirjaimilla, välimerkkejä ei käytetä. Ensin se häiritsi, mutta muuttui tyylikeinoksi.

Kirjasta on tullut Ruotsissa hyvin suosittu. Sitä on myyty yli 100 000 kappaletta ja se pääsi arvostetun August-kirjapalkinnon ehdokkaaksi. Lähdin veljen luo on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka toinen osa Viedään äiti pohjoiseen ilmestyy suomeksi 2022. Romaaneista on tekeillä tv-sarja, jonka tuottajana on sama tuotantoyhtiö, joka tuotti kiitosta niittäneen Sillan.

Karin Smirnoff (s. 1964) työskenteli toimittajana kunnes kyllästyi ja osti puutavarayrityksen Piitimestä Pohjois-Ruotsista. Hän on käynyt Lundin yliopiston kirjoittajakoulun, missä esikoisromaani Lähdin veljen luo sai alkunsa.

Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa

 Ann-Christin Antellin esikoisteoksen Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021, 335 s.) kerrotaan että kyseessä on Puuvilla-tehdas sarjan 1. osa. Kirjailija on lopuksi kertonut taustaa romaanilleen. Se perustuu kirjailijan sanojen mukaan osittain historiallisiin faktoihin, mutta kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot ovat fiktiivisiä. Kaikki saa alkunsa siitä kun englantilainen John Barker (1791-1854) saapuu Turkuun ja perustaa sinne puuvillatehtaan. Barker on aikaisemmin ollut mukana perustamassa Finlaysonin tehdasta Tampereelle. Kokonaisuuden kannalta ei ole väliä onko kirjan henkilöillä esikuva oikeassa elämässä vai ei.

Ajan kuvana kirja on mainio ja lisäarvoa siihen saa turkulainen tai Turun ystävä, koska se on kertoo 1800-luvun Turusta. Päähenkilönä on nuorena leskeksi jäänyt Jenny Malmström. Pian miehensä kuoleman jälkeen hän menettää myös pienen poikansa ja palaa isänsä pappilaan Kaarinaan. Sieltä käsin Jenny osallistuu Turun Rouvainyhdistyksen (yleisemmin Rouvaväenyhdistyksen) työhön. Alkajaiseksi hän saa tehtäväkseen suostutella tehtailija Barkerin rakentamaan työntekijöilleen uusia asumuksia. Isä-Barker siirtää tämänkaltaiset tehtävät pojalleen, opintojensa jälkeen Euroopasta kotiutuneelle, hieman ylimieliseltä vaikuttavalle Fredrik Barkerille.

Samaan aikaan Jenny tutustuu myös suomenmieliseen opettajaan Kosti Vanhaseen. Alkaa kolmen aikuisen välinen kisa siitä kuka saa kenetkin. Lupaus siitä että kyseessä on Puuvillatehdas-sarjan 1. osa, saa lukijan aavistamaan miten Jennyn kosijoiden käy. Kuvitelma horjuu kieltämättä pahasti siinä vaiheessa kun Fredrik Barker avioituu varakkaan ruotsalaisen suvun kaunottaren kanssa.

Romaani on onnistunut yhdistelmä ajankuvausta ja romantiikkaa.  Rouvainyhdistys on monen tärkeän työväestön elinolosuhteita parantavan hankkeen alullepanijana ja toteuttajana. Maksajina ovat Turun suuret yritykset, ensimmäisenä useimmiten Pehr Fredric von Rettig. Lisäväriä tuo Koroisten piispanlinnan raunioiden löytyminen ja niihin liittyvät kaivaukset.

Viihdekirja parhaimmillaan. Historiallisen puitteet tuovat uskottavuutta ja lisäväriä.

 

 

Näin tehdään ihme ja tullaan maailmanmestariksi

 En ole ainoa mummi, joka on istunut katsomossa taputtamassa ja mahdollisesti vähän hurraamassakin kun lapsenlapsi on mukana cheerleading-joukkueessa tavoittelemassa Suomen mestaruutta tai muuta arvomitalia tai esiintymässä joulu- tai kevätnäytöksessä. Tapahtuman tunnelma vie niin mennessään, että ei oikein loppujen lopuksi mille hurraa eikä tiedä sitäkään missä kohtaa joukkue onnistuu täydellisesti. Tunnelma ja taidokkaat liikkeet ihastuttavat.

Nyt tiedän monesta asiasta enemmän. Ulla Appelsin ja Maria Wahlroos ovat kirjoittaneet kirjan Näin tehdään ihme. Mitä jokaisen tulisi oppia cheerleadingin maailmanmestarilta (WSOY 2021, 256 s.). Kirjassa kerrotaan vuosien 2017, 2018 ja 2019 cheerleadingin maailmanmestaruus-kilpailuista. USA:ssa on lajin harrastajia miljoonia – Suomessa 15 000. Maailmanmestaruus oli vuodesta toiseen mennyt lajin mahtimaalle. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut olemassa.

Kunnes Suomen cheerleading-joukkueen valmentaja Maria Wahlroos toi julki ajatuksen, että Suomen joukkue voisikin olla se paras. Kaikki mahdollinen valjastettiin siihen että voitto tulisi vuoden 2017 kilpailuissa. Mutta ei tullut. Katsojien ja kilpakumppaneiden mielestä Suomi oli paras, mutta voittopisteet annettiin emämaalle.

Suomen joukkueen pettymys oli suuri. Yksi joukkuelaisista oli kilpailuiltana kysynyt: ”Maria, voidaanko me ikinä voittaa?” Maria joutui miettimään vastaustaan: ”En tiedä. Minä en oikeasti tiedä, mutta meidän on pakko uskoa siihen”. Pettyneen mielen uumenista noussut vastaus jätti kipinän, jota lähdettiin uhkarohkeasti kasvattamaan suuren suureksi tulen lieskaksi. Mariaa on myös kiitetty siitä, että hän tekee päätöksiä, hän uskaltaa uudistaa ohjelmaa ja liikkeitä, jopa silloinkin kun loukkaantumisen tai sairauden takia muutos on tehtävä ja ennen muuta toteutettava pienellä varoitusajalla.

Kirja on kuin aito dekkari – vaikka tällä kertaa tiedetäänkin lopputulos. Askel askeleelta kerrotaan miten mahdoton muuttui mahdolliseksi. Maria Wahlroosilla, anestesialääkärillä ja valmentajalla on omaperäinen ja tehokas tapa hoitaa valmentajan tehtäviä. Tärkeintä on varmaan horjumaton luottamus urheilijoihin ja samalla myös pyyteetön apu auttaa jokaisesta erikseen kun jokin ongelma on olemassa.

Kirja on tarina joukkueen kasvamisesta mestariksi, mutta sen opit ja esimerkit soveltuvat monille elämänalueille ja se tekee Näin tehdään ihme -kirjasta merkityksellisen. Ulla Appelsin, itsekin cheerleadingin harrastaja on hienosti vanginnut kirjalliseen asuun Marian ajatukset, ideat, ehdotukset, kaiken.   

Maailmanmestari oli ensin vuonna 2018 Suomi ja toistamiseen vuonna 2019. Kisoja ei pidetty 2020.

 

   

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa

 Lappi oli kirjasyksyn kuuma aihe. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa keräsi kiitosta. Kuopion kaupungin jakaman Savonia-kirjallisuuspalkinnon voitti Pohjois-Savosta Lapinlahdelta kotoisin oleva Petra Rautiainen. Hänen palkittu esikoisromaaninsa Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020, 298 s.) on tärkeä ja upea kirja. Kaikki alkaa talvella 1944 ja päättyy 1950.

Maailmaa nähnyt toimittaja lähtee Lappiin kirjoittamaan juttuja Lapin uudelleenrakentamisesta. Samalla hän voisi etsiä sodassa kadonnutta aviomiestään. Näissä kahdessa tehtävässä Inkeri näkee kaiken sen kauheuden mitä Lapin sota ja sen jälkiselvittelyt pitävät sisällään. Asioita, joista on vaiettu.

Julmuudet mitä Lapsissa sodan loppuvaiheissa ja sen päätyttyäkin tapahtuivat eivät tapahtuneet vain saksalaisten organisoimina. Yhtä julkeita ja julmia olivat monet suomalaiset upseerit ja sotilaatkin. Vankileireillä vankeja tapettiin, silvottiin, näännytettiin nälkään tai työhön.

"Puolasta tuli meille paljon vankeja. Sen oli tarkoitus näyttää tavalliselta vaihtokaupalta. Suomalaiset vaihtoivat mielellään neuvostovankeja suomensukuisiin, joita natsit olivat saaneet kiinni. Natsit ottivat juutalaisia, homoja, serbejä, mustalaisia, ketä ikinä", kertoo sodan jälkeen poliisin tehtävissä oleva Koskela. Hänen mielestään oikea sota käydään ihan jossain muualla kuin etulinjassa." 

Saksalaisten rotuoppi tarttui moneen suomalaiseen, etsittiin ideologisia ja rodullisia vihollisia. Ilmi selvästi saamelaiset edustivat alempaa rotua, josta olisi hyvä päästä eroon tai ainakin heidät piti suomalaistuttaa. Romaanin päähenkilöt suhtautuvat saamelaisiin myötämielisesti. Erityisen eloisa ja ihailuakin herättävä henkilö on nuori Bigga-Marja, puhumattakaan hänen isoisästään Pierasta.    

Romaanissa on monta rinnakkaista tarinaa, on monta kertojaa. Tapahtumat on sidottu aikaan, vaikka ei aikajanakaan ole rikkumaton. Henkilötkään eivät välttämättä ole niitä, joiksi heitä aluksi luulee. Lapin luonto on luontevasti tasapainottamassa kaikkea pahaa, mitä ihmiset saavat aikaan.   

Viimeistelty ja koskettava esikoisromaani. Kirja on saanut myös kansainvälistä huomiota. Kirjan oikeudet on myyty kymmeneen eri maahan.   

 

Antti Heikkisen Einari

Tiesin, että metsäkoneita valmistava Ponsse on iso yritys ja sillä ansioitunut perustaja ja omistaja. Antti Heikkisen Einari, Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä (WSOY 2020, 352 s.) kertoo eloisasti ja mukaansa tempaavasti 14-vuotiaana savottatöissä uransa alkaneen Einarin aikaansaannoksista. Einarin (7.7.1943-26.10.2010) lapsuus ja varhaisnuoruus oli vieremäläisessa metsämiehen mökissä hyvin vaatimatonta. Kirjan ansioita on sekin, että se kuvaa hyvin sitä millaista elämä Pohjois-Savossa on milläkin vuosikymmenellä Einarin elämän aikana ollut.  

Omalla lahjakkuudellaan ja periksiantamattomuudellaan Einari saavutti paljon: tarjosi töitä kymmenille, kehitti metsäkoneita, harrasti ralliautoilua ja ravihevosia – oli niissäkin hyvä. Yksityiselämän kiemuroissa olisi voinut mennä paremmin. On lähes käsittämätöntä, että kansakoulupohjalta joku kykenee suunnittelemaan ja valvomaan kun oman kylän taitava seppä rakentaa metsäkoneen millaista ei Suomessa ole kukaan aikaisemmin osannut tehdä.

Einari tarvitsi avukseen ihmisiä, jotka luottivat häneen. Hän oli myös taitava taivuttelemaan sitkeästi lainanannosta kieltäytyviä pankinjohtajia. Einarin nuoruudessa ja varhaisemmassa aikuisuudessakaan ei puhuttu verkostoitumisesta. Mutta sitä Einari oli taitava harrastamaan.

Kun Einari Vidgren oli vastaanottamassa tasavallan presidentin viennin edistämispalkintoa 2004, oli vaikea uskoa että Einarin suurin haave savottatöiden alkuvaiheessa oli traktorin saaminen. Isä-Jooseppi ei heti poikansa innostukseen mennyt mukaan, mutta antoi lopulta periksi. Eikä joutunut koskaan päätöstään perumaan.  

Vaikka sukujuuriani on Pohjois-Savossa, on sikäläinen murre tuntematonta, mutta sen kuunteleminen kirjailija Antti Heikkisen  lukemassa äänikirjassa oli leppoisaa ja toi kirjan ihmiset aivan toisella tavalla tutuiksi ja lähellä kuin kirjakielisessä juttelussa.

”Jo veikkonen oon. Senkun otatte lomppija, kunhan vuan ootta uamulla tolopillannu ettekä haise rankille siellä Valmetin ja Lokomon herrain seurassa.” Näin Einari neuvoi kavereitaan, kun hän veljensä ja luottokuskinsa kanssa oli tullut Vieremältä esittelemään PonssePazia metsäylioppilaiden koollekutsumaan metsäkonenäytökseen Helsingin Myllypuroon. Kirjoitettuna murre tuntuu hankalammalta kuin Heikkisen lukemana.  

Ei tarvitse tietää metsätöistä eikä -koneista mitään, silti on helppo pitää tästä kirjasta. Einari on monella tavalla ihailtava henkilö, mutta Heikkinen ei päästä miestä kirjassa helpolla. Huonot teot ja tapahtumat ovat mukana siinä missä huippuhetketkin, mutta vastoinkäymisillä ei herkutella eikä niistä ole rakennettu mitään sensaatioita. Ja outoihin asioihin on välillä hauska ja höydyllistä paneutua.         

 

Lumoava Anni Kytömäen Margarita

         Kipu pysyy poissa. Virta hyräilee ympärilläni. Aavistan lajitoverit, yksi         on melkein vieressä. Epäröimättä astun lähemmäs. Joen avaruus on         laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.

Anni Kytömäeltä on julkaistu kolme romaania. Niistä esikoinen, Kultarinta (2014) oli Finlandia-ehdokkaana ja keräsi lukuisia palkintoja. Toinen romaani Kivitasku (20179 ylti myös palkinnoille. Kytömäen uusin  romaani Margarita (Gummerus 2020, 582 s.) on Finlandia-palkintoehdokkaana.  Esiraati perusteli valintaansa: ”Teksti asettuu suomalaisten luontokirjailijoiden perinteeseen kaunokirjallisesti korkeatasoisella otteella,  lukijansa älynystyröitä hieroen.”

Margarita on luontoromaani, mutta se on paljon muutakin. Se on kertomus sodan turmelemista ihmisistä, 1950-luvun Suomen yhteiskunnallisesta murroksesta ja luonnosta, jota arvostamme, mutta jota samalla tuhoamme. Niin kuin romaanin metsähoitaja Antti – yksi kirjan kertojista kulkee pitkin Suomea määräämässä mikä metsä kaadetaan ja mikä säilytetään, mielensä sopukoissa hän haluaisi säästää kaikki metsät.

Rintamalta saamme Mikon kautta kuulla miten turhauttavaa kaikki on. Mikon suhde sotaan ei muutu vaikka sota loppuu. Mikä tarkoitus on sillä että vapaaehtoisena lääkintämiehen hommiin lähtenyt yli-ikäinen mies kuolee haavoituttuaan, kun häntä ja muita potilaita ollaan siirtämässä sairaalaan. Ambulanssin sisälle virtaa ajon aikana häkää ja kaikki potilaat kuolevat, niin Sennin isäkin, se yli-ikäinen.   

Senni asuu kauppalassa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja etenkin heidät jotka työskentelevät kylpylässä tai kasinolla. Senni on kylpylässä hierojana, ammatissa joka siirtyi hänelle kun isä kuoli. Sennin kautta tutustumme kylpylän vieraisiin, heidän fyysisiin vaivoihinsa, mutta myös muihinkin vaivoihin. Senni on oppinut isältään, miten kuunnelle asiakkaita oikealla tavalla. Sennin kohtaloksi koituu hyökyaallon tavoin kohdalle tullut rakkaus, joka aluksi voittaa kaiken, mutta joka lopulta on nujertaa Sennin. 1950-luvulla ei osattu hoitaa ei-tavallisia sairauksia samalla tavalla kuin nykyisin.

Kylpylän toiminta uhkaa loppua. Senni näkee sanomalehdessä uutisen, jossa kerrotaan että lääkintävoimistelijoiden yhdistys aloittaa Helsingissä koulutuksen, jossa perehdytetään poliopotilaiden hoitoon. Senni tietää että tässä on hänen tehtävänsä. Hän ei pelkää tartuntaa, vaan haluaa lähteä auttamaan.

Kirjan tarina on kiehtova, henkilöt nivoutuvat yhteen välillä merkillisten, sattuman siivittämien yhteensattumien kautta - mutta romaanissahan kaikki on mahdollista ja 1950-luvun Helsinki oli niin pieni paikkakunta, että kaikki tunsivat kaikki, romaanissa sivistyneistö ja lukenoisto tuntee toinen toisensa.

Kylpyläkaupungista Helsinkiin muuttanut Sennin ystäväpariskunta ja Antin metsätöissä työskentelevät metsurit edustavat Margaritassa työväenluokkaa. Senni seilaa kahden luokan välissä.  

Kirjassa on keskeinen rooli simpukoilla, jotka elävät, ovat toisten armoilla ja kuolevat – niin kuin me ihmisetkin. Simpukoiden kohtalo on sidoksissa kirjan henkilöiden elämänkulkuun. Simpukat elävät, mutta joutuvat ihmisten mielivallan kohteeksi, pelastuvat tai kuolevat.

Virta lipuu tänään rauhallisemmin kuin eilen. Vettä on jälleen helppo seuloa. Viestit ovat vaimenneet, tuntematon on kadonnut hänen ympäriltään. Hän hengittää ja syö mutta ei palaa ennalleen. Ruumis on lämmin ja täysi.  

 

On ihastuttavaa että on kiehtovia romaaneja, jotka ottavat ensi sivulta lähtien tukevan otteen lukijasta. Sivumäärä ensin hätkähdyttää, mutta onneksi kirja on painettu ohuelle silkkimäiselle paperille, ekologisimmalle, mitä markkinoilla on saatavissa. Kirjan kuulas ja kaunis kieli kruunaa kaiken. Sivuja ei olekaan yhtään liikaa, pikemminkin päinvastoin.

Räpyttelen sumun pois, suoristan selän ja tartun rattiin tukevammin. Näin käy joskus, yömyöhäinen ajomatka sykertää sydämen ja avaa mieleen huokosia. Silloin voin samanaikaisesti kaivata yksinäisyyttä ja Teaa, tai jotain miksi Tean kuvittelin, elämää jota en tahtonut, mahdollisuutta olla joku muu tai tehdä matkaa iäti, pysyä välitilassa, turvassa kuolemaan päättyvältä ajalta.