Satu Rämö: Tinna

Satu Rämön Tinna (WSOY 2025, 406 s.) on Hildur-sarjan viides osa. Kirjan pääroolissa on Hildurin täti, joka on huolehtinut Hildurista sen jälkeen kun hänen vanhempansa menehtyivät auto-onnettomuudessa. Tinna on sokeutunut aikuisena, mutta on hyvin omatoiminen.

Kuten muissakin Hildur-kirjoissa päähenkilöllä on salaisuutensa ja päähän pintymänsä. Tinna haluaa saada selville minkä takia hänen sisarensa katkaisi kaikki siteet Islantiin lähdettyään ulkomaille. Tinna tietää että Hulda asui ennen kuolemaansa Färsaarilla. 

"Nyt kun kaikki on hieman helpompaa, minä olen antanut itselleni luvan käydä läpi vanhoja ja raskaita asioita", ilmoittaa Tinna Hildurille. 

Hildur on kiinni hyvin monitahoisessa rikosvyyhdissä eikä aluksi ole yhtään innostunut auttamaan tätiään.

Rämö on taitava yhdistelemään henkilöittensä yksityiselämän koukeroita rikosten selvittämisiin. Hildur tekee työtään hyvin perusteellisesti ja nyt hänen muististaan alkaa vähitellen nousta pintaan muistikuvia, jotka selkeästi yhdistyvät äskettäisiin tapahtumiin.

Tätä nykyä haikallaan hyvän mielen kirjojen perään. Hildur-kirjat ovat dekkareita, mutta samalla niiden keskiössä ovat kimurantit henkilösuhteet – niin rikollisilla kuin heidän tekemisiään tutkivilla poliiseilla. Kirjojen pohjavire on ankea ja monia yhteiskunnallisia epäkohtia paljastava. Mutta jossain taustalla kuitenkin häämöttää hento lupaus paremmasta.

Moni kertoo kyllästyneensä Rämön kirjoihin. Moni myös lukee ja pitää kirjasarjoista, johon voi odottaa uutta kirjaa. Tunnustan odottavani jatkoa Hildurin tarinalle.

Petra Rautiainen: Puuntappajat

Petra Rautiaisen Puuntappajat (Otava 2025,217 s.) on riipaiseva ja hätkähdyttäväkin historiallinen romaani. Romaanissa eletään vuosia 1918 ja 1934. Kaikki alkaa kun nuori nainen tuodaan punavankien leiriltä Saimaan saarella olevaan sairaalaan kirurgin apulaiseksi. Arvoituksellinen nainen on oppivainen ja hyvin taitava, paras sanitääri, jonka kanssa Ulpu on koskaan työskennellyt. 

Vähitellen Ulpua alkaa kiinnostaa kuka nainen oikein on ja miksi nainen lähetettiin hänelle apulaiseksi. Rautiainen kuvaa synnytyksiin erikoistuneen lääkärin työtä hyvin sodan ankarissa ja sekavissa olosuhteissa. Ylipäätään romaanissa kerrotaan asioista ja tilanteista, joita kirjallisuudessa harvoin käsitellään.   

Romaanin toinen päähenkilö on yksityisetsivä, joka vuonna 1934 yrittää selvittää mitä sairaalasaarella oikein tapahtui. Eletään aikaa, jolloin fasismi ja rotuhygienia ovat valtaamassa alaa monella eri taholla. Romaani on rakenteeltaan hieman arvoituksellinen. Vuoden 1918 tapahtumat etenevät pääsääntöisesti historiallisen aikajanan mukaan. Sen sijaan yksityisetsivän pohdinnat vuonna 1934 vaativat lukijaltakin omaa pohdintaa. Se kaiken kaikkiaan teki romaanista kiehtovan.   

Kirjailija kiteyttää romaaninsa keskeisiksi teemoiksi syntymän ja kuoleman. Kenellä on oikeus synnyttää ja jatkaa sukua? Romaania kirjoittaessaan kirjailija on kokenut elämänsä suurimmat mullistukset: isänsä kuoleman ja lapsensa syntymän.  

Kirjan päähenkilö Ulpu Leidenius on saanut inspiraatiota todellisesta hahmosta, lääkäri Laimi Leideniuksesta, jonka rotuhygienisiä lausuntoja Rautainen kertoo lukeneensa kansalliskirjastossa. 

Rautiaisen esikoisromaanin Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. The Guardian listasi sen yhdeksi vuoden parhaista käännöskirjoista. Romaani voitti Savonia-palkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Lappi-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänen toinen romaaninsa Meren muisti ilmestyi 2022.

 

Roope Lipasti: Kuuma linja

Roope Lipastin Kuuma linja (Atena 2025, 288 s.) on veijariromaaneja kirjoittaneen kirjailijan veijarimainen kertomus lapsuudesta ja ennen muuta poikien lapsuudesta. Lipasti on syntynyt 1970, joten muistot sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille.

Petja kavereineen on saanut selville että Moskovan ja Washingtonin välillä on kaapelilinja. Molemmissa päissä on laitteet, joiden avulla Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen ykkösmies voisi painaa nappulaa ja saada aikaan vaikka ydinsodan. Todisteena tällaisen kaukokirjoitinyhteyden olemassaolosta ovat presidentti Kekkosen kirjeet Suomen Posti- ja lennätinlaitoksen johtajalle.

Pojat ovat saaneet selville että linja kulkee aivan heidän kotitalojensa läheisyydestä. Oman kuuman linjansa pojat rakentavat viilipurkeista. Purkit on yhdistetty narulla toisiinsa ja ääni kulkee lankaa pitkin vaikka talosta toiseen.

Kuuman linjan lisäksi maailmassa on paljon asioita, joista poikien on hyvä olla perillä. Rakennusaineita maailman järjestyksen muokkaamiseksi tippuu aikuisten puheista jatkuvasti. Etenkin Petjan äiti seuraa maailmanmenoa ja Petja onkin hyvin perillä tärkeistä asioista. Lipasti on viehättävällä tavalla tavoittanut lasten ajatusmaailman ja heidän keskinäisen solidaarisuutensa.

Maailmanpoliittisten asioiden ohella myös tytöt ja heihin liittyvät olettamukset ja odotukset pyörivät poikien mielessä melko lailla pienestä pitäen. Varjonsa heittää Petjan varttumiseen äidin sairaus.

Ei aikuisten tarvitse tietää mitä lapset puuhaavat. Omat tyttäreni ovat nyt aikuisina kertoneet miten paljon he puuhasivat nimenomaan ulkona asioita, joista aikuisilla ei ollut aavistustakaan. Kuuma linja on samalla kertaa hykerryttävän hauska ja lasten selviytymisestä lämmöllä kirjoitettu kirja.     

Èduard Louis: Monique pakenee

Èdouard Louisin Monique pakenee (suom. Lotta Toivanen,Tammi 2025, 95 s.) kertoo mitä tapahtuu sen jälkeen kun Louisin äiti on soittanut ja kertonut ettei hän kestä enää. Romaanissaan Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022) Louis kertoi millaista on työväenluokkaan kuuluvan naisen elämä Ranskassa. Tarina jatkuu uudessa romaanissa. Louisin romaanien punaisena lankana on ranskalaisen yhteiskunnan analysointi.

Äiti kertoo, että hänen uusi miehensä kohtelee häntä kuten ensimmäinen mieskin, oikeastaan vielä huonommin ja nöyryyttävämmin. Poika on esittelemässä uutta kirjaansa Ateenassa. Äiti ilmoittaa tiukasti että hän lähtee pois miehen työsuhdeasunnosta heti samana päivänä. Ystävänsä avulla poika saa järjestettyä äidin ”pakenemisen” omalle asunnolleen.

Hätkähdyttävää on suomalaisena naisena lukea tarinaa, jossa naisella ei ole lainkaan omaa rahaa tai ylipäätänsä rahaa ollenkaan. Onneksi hänellä on menestynyt ja vakavarainen kirjailijapoika, joka pystyy elättämään äitinsä. Ja onneksi poika myös tekee sen. ”Kun ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjaa, minun oli tarkoitus merkitä äidin pakoa kuvaavan kertomuksen marginaaleihin paon edellyttämät rahasummat... halusin määritellä rahasumman, joka kuvastaisi elämän ja sen mahdollisuuden hintaa.”

Kirjailija ei sittenkään ryhtynyt näin yksityiskohtaiseen tilitykseen. Numerot olisivat tehneet kirjasta ruman ja lukukelvottoman. Hyvä joka tapauksessa, että asiaa on käsitelty. Ei kirjailijan tarvitse kertoa sitä että kaikilla naisilla ei samanlaista taloudellista mahdollisuutta muuttaa elämänsä kulkua kuin hänen äidillään.

Romaanillaan Louis haluaa jälleen kerran ravistella lukijaa oivaltamaan miten epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestys Ranskassa vallitsee. Samalla tämäkin romaani on muistutus siitä, miten naisten kokema alistaminen ja väkivalta on yleismaailmallinen ongelma.

Edelleen olen samaa mieltä kuin kirjoittaessani romaanista Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2022): ”Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin laajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.”  

Louisilta on suomennettu myös teokset Ei enää Eddy (Tammi 2019), Väkivallan historia (Tammi 2020), Kuka tappoi isäni (Tammi 2022) ja Muutos: metodi (Tammi 2023).   

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Riitta Heimosen Äkkiä on ilta (WSOY 2025, 219 s.) on yksi lisä lukemattomien muistisairaudesta kertovien romaanien jatkumoon. Heimosen romaanissa kuusikymppisen Helkan äiti on vajoamassa yhä syvemmälle muistisairauden sokkeloihin. Tytär asuu melko kaukana vanhemmistaan, joten hän ei voi aina rientää apuun. Perheen isä omistautuu voimiensa rajoissa vaimonsa hoitamiseen ja tämän tukemiseen.

Äidin sairastuminen on ja ei ole yllätys. Harvoin lähiomaiset ovat riittävän valmistautuneita sairauden etenemiseen. Ironisesti romaanissa sairastuneen lähiympäristö on paremmin ajan tasalla kuin perhe.

Äiti on vuosikausia laulanut kirkkokuorossa ja se on ollut hänelle hyvin tärkeää. Eräänä aamuna kun Helka on vanhempiensa luona, ovikello soi ja ”oven takana seisoo ruustinna rintavana ja rotevana”. Hän on tullut hakemaan pois äidin kirkkokuorovaatteita. Ruustinnan tietojen mukaan äidin terveys ei enää anna myöten harrastukselle. Helka sovittelee tilannetta ja lupaa vaivihkaa ruustinnalle, että hän toimittaa sitten sopivan tilaisuuden tullen vaatteet kirkolle. Äidin mieltä ei voi pahentaa nappaamalla vaatteet hänen nähtensä pois.

Heimonen kuvaa hyvin sen ahdistuksen ja hämmennyksen, mitä seuraa kun äiti on lopullisesti joutunut (tai päässyt) hoitokotiin. Äidin asioista on pidettävä huolta sen jälkeenkin. Eikä se aina ole helppoa kymmenien kilometrien päästä. Eikä ole helppoa luopuminen molemmista vanhemmista, vaikka sen kuinka järkevästi ajatellen ymmärtää että näin tulee käymään. Kauniisti ja koskettavasti Heimonen kuvaa äitinsä ja isänsä rakkautta.

Isoäiti, isä, aviomies. Minun muistisairaat läheiseni. Isoäidin sairastuessa 1980-luvun puolivälissä asia oli hyvin uusi ja kosketti minua aika etäisesti, koska asuin toisella paikkakunnalla ja mummun lähipiirissä oli monta asioiden hoitajaa, hoivaajaa ja loppuaikoina hoitokodissa vierailijaa.

Isän sairastuminen ja ennen kaikkea sen myöntäminen, ettei hän äidin kuoleman jälkeen selviytynyt omin voimin, oli hämmentävää ja ahdistavaa. Yritin käydä isän luona niin usein kuin mahdollista. Poislähteminen oli vaikeaa. Isä olisi halunnut päästä mukaani. Ennen kuin riensin autolleni ajaakseni Tampereelta Helsinkiin menin itkemään vessaan, joka oli niin syrjässä ettei sinne kukaan tullut.

Kaikkein eniten elämääni vaikutti ja vaikuttaa edelleen puolisoni sairastuminen ja taudin huikea eteneminen. Ja hoitokoti-vaiheen kestäminen vuosia. Minulla on tapana sanoa, että isän sairastumisen vielä jotenkin kestin, mutta miehen en. Parhaita hetkiä olivat yhteiset kävelylenkit. Vähitellen ne lyhenivät ja vauhti hidastui.

  

 

 

 

   

Jari Järvelän Raiteet

Jari Järvelän Raiteet (Tammi 2025, 479 s.) jatkaa kirjailijan historiallisten romaanien hienoa sarjaa. Järvelä on elänyt suurimman osansa elämästään junanraiteiden tuntumassa. Nyt ollaan raiteilla kolmessa tärkeässä maamme historian taitekohdassa: nälänhädän vuosina 1866-68, kansalaissodassa vuonna 1918 ja jatkosodassa vuonna 1944.

Nälkävuosina sisarukset Ilmari, 14 v. ja Amanda, 12 v. joutuvat lähtemään kerjuulle, muut perheenjäsenensä ovat kuolleet. Lapset ajautuvat joukon jatkoksi rakentamaan Helsinki-Pietari -rautatietä. Raskasta työtä tehdään ”nälkäpalkalla”, muutama leivänkannikka riittää palkaksi päivän työstä. Rataa on jälkikäteen nimitetty luuradaksi, kiskojen alle ja radan penkereisiin haudattiin työnsä äärelle kuolleet.

Amandan ja hänen veljensä kohtalon symbolina on hieno taskukello, jonka Ilmari saa työmaasta juttua tekevältä toimittajalta, joka menehtyy. Kello matkaa henkilöltä toiselle.  

Romaanin toisessa osassa ollaan 1918 punaisten panssarijunassa. Junassa on mukana naisia sanitääreinä ja ampujana Amanda tyttärentytär Amalia. Hän saa mummulta neuvon: ”Älä mene ensimmäiseen vaunuun”. Ja huonosti olisi käynyt jos olisi mennyt. Juna juuttuu Kotkaan, mistä moni punaisten puolella taistellut yrittää saada venekyydin Neuvostoliittoon.  

Viimeinen osa vie lukijan jatkosodan viimeisiin hetkiin Muurmannin radalle. Syrjäisen seisakkeen vahdiksi on määrätty sodassa vammautunut mies. Seisakkeen ohittaa vain silloin tällöin juna, harva niistä pysähtyy ja määräys on kuitenkin pitää kirjaa menijöistä. Eipä ratavahti voi mitään sillekään kun sivuraiteelle tuodaan kaksi umpivaunua toivotuksella ”isänmaan puolesta”.   

Romaanin valttina on sen todentuntuisuus. Keskiössä ovat tavalliset ihmiset, Amanda ja hänen perillisensä. Vaikka tapahtumat ovat merkittäviä ja mullistavia, säilyy kerronnassa inhimillisyys. Järvelä on paneutunut romaaninsa aineistoon perusteellisesti. Se tekee kirjasta merkittävän.

Thomas Schlesser: Monan katse

Thomas Schlesserin Monan katse (suom. Lotta Toivanen, Otava 2025, 406 s.) on ainutlaatuisen hieno kirja. Kymmenvuotias Pariisissa asuva Mona on vaarassa menettää näkönsä. Henry-ukki lupaa viedä Monan kerran viikossa psykiatrille. Tarkoitus on valmentaa tyttöä tulossa olevaan uuteen elämäntilanteeseen.

Ukilla on oma suunnitelma Monan valmentamiseen. Ukki ja tyttö vierailevan kerran viikossa pariisilaisissa museoissa ensin Louvressa, sitten Orsayssa ja viimeiseksi Beaubourgissa (Pompidou-keskuksessa).

He perehtyvät 52 taideteokseen. Kirjassa on kuvat niistä kaikista. Ukki selittää lyhyesti mitä tauluissa on ja mitä ne kertovat. Samoin hän perehdyttää Monana tekniikoihin millä työt on tehty.

Tiukasti rajatussa puolivartalokuvassa istuu nainen vasen kyynärvarsi käsinojalla, joka on hänen istuimensa ainoa näkyvä osa. Oikea käsi lepää vasemman ranteen päällä, malli on hivenen kierteisessä asennossa, kuin liikkeessä. Yllään hänellä on kirjailtu tumma puku, joka luo kontrastin miehustalle ja kasvoille. Päätä peittää huntu, ja keskijakaukselle kammattu kihara tukka laskeutuu rinnoille.

Näin ukki aloittaa tarinansa Leonarda da Vincin Mona Lisasta.

Mona kertoo myös oman näkemyksensä taideteoksista. Lukija saa oivallisen oppitunnin maailman hienoimmasta taiteesta. Mona on romaanissa poikkeuksellisen lahjakas ja kypsä arvioinneissaan. Lukiessa välillä unohtuu että analyysia tekee koulutyttö eikä taiteen asiantuntija.

Monan katse on Schlesserin esikoisromaani. Sen käännösoikeudet on myyty 37 maahana ja kirjaa on myyty 600 000 kappaletta. Schlesser työskentelee Ranskassa taidesäätiön johtajana ja taidehistorian professorina. Omaa ihastustani lisää se, että olen vieraillut kaikissa kolmessa museossa ja nähnyt suurimman osan teoksista. Olin aika usein hoitamassa Pariisissa lapsenlapsiani, mutta heidän koulutuntiensa aikana oli aikaa piipahtaa museoissa.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.   

Abdulrazak Gurnah: Hylkääminen

 Abdulrazak Gurnahin Hylkääminen (suom. Einari Aaltonen, Tammi 2025 348 s.) on samalla kertaa upea romaani ja valaiseva oppikirja. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2021 voittanut kirjailija avaa länsimaalaiselle lukijalle uuden väylän tutustua afrikkalaisiin ja intialaisiin ihmisiin, joiden sukutausta ei ole yksioikoisen yksiselitteinen. Gurnahilta on suomennettu teokset: Loppuelämät (2022), Paratiisi (2023) ja Kivisydän (2024).

Hylkääminen on kertomus kirjailijan ja hänen sukunsa elämästä. Gurnah on kuvaamansa perheen kuopus, joka hyvin nuoresta pitäen tietää että hän lähtee pois synnyinsijoiltaan Sansibarista. Sansibarin saarialue oli pitkään (1890-1963) Britannian protektoraatti ja paikallinen kaupan keskus. Joulukuussa 1963 maa itsenäistyi monarkiana, mutta kuukautta myöhemmin Sansibarin vallankumoukselliset syrjäyttivät sulttaanin ja maasta tuli kansantasavalta. Myöhemmin se liittyi Tanganjikan tasavaltaan ja niistä yhdessä on muodostettu Tansania.  

Romaanissa siirtomaaisännät hallitsevat ja suvaitsevaisuus vierasta kohtaan on  puolin ja toisin armotonta. ”En halua olla missään tekemisissä mokomien omavaltaisten, pilkkaavien, betelpähkinöitä jauhavien ja piimää ryystävien penteleiden kanssa”, isä sanoi. Pilkan kohteena olivat tällä kertaa intialaiset. Maailmalle pyrkivä nuori mies ehtii lähteä pois ennen Sansibarin itsenäistymistä. Häntä painaa sukulaistensa kohtalo myllerrysten keskellä. Sopeutuminen Lontooseen ei ole helppoa ja yhteys kotiväkeen miltei olematonta. 

"Kaupungin valtava laajuus ja loputon hyörinä hirvittivät minua, eikä kauhu tuntunut laantuvat moneen kuukauteen. Ehkä se ei laannu tyäsin milloinkaan."

Helppoa ei ollut niillä jotka jäivät eikä niilläkään jotka lähtivät. 

Romaani on ennen muuta havahduttava kertomus kolonialismin ikiaikaisesta vaikutuksesta ja kaikkia koskevasta suvaitsemattomuudesta. Kolonialismi on ilmiö, jossa ihmiset ja valtiot ottavat hallintaansa toisten ihmisten asuttamia valtioita ja alueita ja puuttuvat niiden yhteiskuntaan, talouteen ja kulttuuriin.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

Zadie Smith: Petos

 Zadie Smithin Petos (suom. Irmeli Ruuska, WSOY 543 s.) on huikea sukellus 1870-luvun  jälkipuoliskon elämänmenoon Isossa-Britanniassa. Keskeisenä osana Smithin monipolvisessa tarinassa on australialainen teurastaja, joka on saapunut Lontooseen perimään merillä vuosia sitten kadonneen aatelismiehen arvoa ja omaisuutta. Aikanaan on oletettu, että baronetti on menehtynyt merellä tapahtuneessa onnettomuudessa.

 Koko Iso-Britannia seuraa kuukausia kestävää oikeudenkäyntiä. Keskeisenä todistajana on Jamaikassa orjaplantaasilla kasvanut mies. Hänen lausunnollaan on huomattava painoarvo oikeuden päätöksenteossa. Blogin kautta kirjailija myös pääsee kuvaamaan orjuuden perimmäistä olemusta Jamaikalla.

 Muiden oikeudenistuntoja seuraavien joukossa on skotlantilainen leskeksi jäänyt Eliza Touchet. Hän on päätynyt miehensä kuoleman jälkeen taloudenhoitajaksi serkkunsa perheeseen. Romaani kertoo oikeasti eläneistä henkilöistä, joista Eliza on yksi. Sitä on myös hänen serkkunsa kirjailija William Harrison Ainsworth (1806-1882). 

Heidän kauttaan romaaniin tulee myös filosofisia pohdintoja niin kulttuurista kuin yhteiskunnallisista ongelmista. Eritoten Eliza on omana aikanaan hyvin erityislaatuinen nainen. Hän rakastaa niin serkkuaan niin kuin rakasti myös tämän ensimmäistä vaimoa.  

Smith ei päästä lukijaa helpolla. Paljon on pohdittavaa jopa ihmisen ja ihmiskunnan perimmäisestä olemuksesta. Ja yksilön vastuusta ja velvollisuuksista.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.        

 

Annastiina Heikkilä: Rakkaus&armo

Annastiina Heikkilän toinen romaani Rakkaus & armo (WSOY 2025, 291 s.) on oivallisesti toteutettu sekoitus faktaa ja fiktiota. Rebekka työskentelee pariisilaisessa hotellissa Le Grand Paris. Hänen veljensä on kadonnut. Suomessa asuviin vanhempiinsa Rebekka ei juuri ole yhteydessä. Välit ovat huonontuneet veljen katoamisen myötä entisestään.

Rebekka tutustuu Célineen, jolta puolestaan on kadonnut sisar. Rebekka päättää lähteä etsimään kadonneita. Célineltä hän saa vihjeen merkillisestä uskonnollisesta yhteisöstä, joka elää omanlaistaan suljettua elämää ranskalaisella maaseudulla. Yhteisö toimii omien sääntöjensä ja uskomustensa mukaisesti. Rebekka onnistuu solahtamaan yhteisöön sisään.

Ihmeteltävää riittää. Etenkin tapa millä yhteisön johtaja Elisabeth edellyttää yhteisön jäseniltä taloudellista tukea normaalien viikkomaksujen lisäksi, saa Rebekan valpastumaan. Kaikki yhteisön jäsenet tekevät maatilalla töitä. Vähitellen ”uskonlahkon” sisältö aukenee Rebekalle ja lukijallekin.

Romaani on monella tapaa hyvin ranskalainen. Onhan Annastiina Heikkilä työskennellyt toimittajana Ranskassa vuosia. Ranskalainen ote kerrontaan tuo kiehtovasti esille hengellisen yhteisön sisällön tai sisällöttömyyden.

Olen saanut kirjan kustantajalta. 

 

Valérie Perrin: Sunnuntain unohdetut

Ranskalaisen Valérie Perrin Sunnuntain unohdetut (suom. Saara Pääkkönen,  WSOY 2025, 313 s.) on kirjailijan esikoisteos, joka ilmestyi 2015. Romaani voitti Ranskassa kolmetoista kirjallisuuspalkintoa. Lopullisesti Perrin valloitti niin lukijat kuin kriitikotkin romaanillaan Vettä kukille (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2023, 473 s.)

Kirjoitin kaksi vuotta sitten: ”Vettä kukille on kesän hurmaavin ja lumoavin romaani. Se on perhekronikka, se on melkein kuin dekkari, se on tasokas viihderomaani, se on samalla kertaa tragedia ja komedia.” Teosta on myyty yli miljoona kappaletta yli 30 kielellä. Ranskan lisäksi se on ollut hyvin suosittu Italiassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kirjan pohjalta on tehty teatteriesitys ja siitä on tekeillä tv-sarja.     

Samaa lumovoimaa on Sunnuntain unohdetuista. Kirjan päähenkilö on 21-vuotias Justine. Hän on töissä vanhainkodissa. Justine pitää työstään ja ennen kaikkea vanhusten kanssa juttelu on hänen mielestään kiehtovaa ja opettavaista. Erityisesti hän viehättyy lähes satavuotiaan Hélènen elämäntarinasta, jonka hän yrittää parhaansa mukaan kirjata ylös. Helénè on lukutaidoton ompelija, joka menetti rakastamansa miehen sodassa. Hänen elämässään on monenlaisia käänteitä ja vasta nyt hän pystyy kertomaan monista asioista rehellisesti.

Justinen mieltä askarruttavat vanhukset, joiden luona ei käy kukaan. Siitä romaani on saanut nimensäkin. Helénèn luona käy hänen pojanpoikansa säännöllisesti. Saman nimen ”sunnuntain unohdetut” voisi oman vuosia kestäneen kokemukseni mukaan liimata aika monen vanhuksen oveen hoitokodeissa. Seurasin espoolaisen hoitokodin elämää viisi vuotta käydessäni mieheni luona.

Salaisuuksia liittyy enemmän kuin runsaasti myös Justinen omaan elämään. Justinen ja hänen serkkunsa Jules menettivät vanhempansa auto-onnettomuudessa. Lasten isät olivat kaksosia. Lapset kasvoivat isovanhempiensa luona. Isoäiti oli oikeasti läsnä lasten elämässä, isoisä vetäytyi useimmiten omiin oloihinsa.

Valérie Perrin on valokuvaaja ja käsikirjoittaja. Hänen kirjoittamansa romaanin voi helposti nähdä kuvina. Aikatasojen vaihtuminen pitää lukijan valppaana. Kiehtovinta romaanissa on Perrin kyky kuvata ahdistavia ja vaikeita asioita niin etteivät ne nujerra lukijan mieltä, päinvastoin.   

Olen saanut kirjan kustantajalta.

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Norjalaisen Frode Grytten Päivä jona Nils Vik kuoli (suom. Sanna Manninen, WSOY 2025, 197 s.) on hienoimpia romaaneja, joita olen viime aikoina lukenut. Löysin kirjan sattumalta, koska en tiennyt kirjailijasta mitään. Grytten, 64 on kirjailija toimittaja, jonka ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 1983. Sen jälkeen hän on kirjoittanut novelleja, romaaneja ja lastenkirjoja. Häneltä on suomennettu novellikokoelma Popmusiikkia (2003) ja romaani Sylissä synkän virran (2007).

Nils Vik on kyytiveneenkuljettaja, jonka koko elämä kiertyy veneen kuljettamisesta Norjan vuonoissa, useimmiten kuitenkin aika lähellä kotia. Nils on menettänyt vaimonsa Martan, jota hän on rakastanut pyyteettömästi ja palavasti.

Ennen kuin Nils Vik ohjaa veneensä tuntemattomille vesille hänen veneessään poikkeaa moni niistä joita hän on vuosien varrella kyydinnyt ja tuntenut. Ensimmäisenä veneeseen loikkaa Luna-koira. Koiralla on Nilsille paljon kerrottavaa.

Mutta vielä enemmän Nilsillä on kerrottavaa heistä, jotka poikkeavat laivaan. Lukija saa tutustua moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Osa heistä on jättänyt vuonoille, osa jäänyt paikoilleen. Grytten piirtää henkilökuvat hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Niitä on nautinto lukea.

Paljon venemies pohtii myös elämän tarkoitusta: Hän oli tullut tänne askel askeleelta, matka matkalta. Sitä syntyy, elää riittävän pitkään jotta ehtii oppia mitä ovat ilma ja meri ja maa ja viha ja rakkaus, ja sanoo sitten kiitos ja hyvästi. Silti tämä oli nyt isompi kertomus, tarina jossa oli loputtomasti luonnoksia ja hahmotelmia, mutta tarina jolla oli loppu, tarina sopeutumisesta ja hyväksymisestä, tarina menneisyydestä ja muutoksesta. Kertomuksen alettu sitä ei voi hallita.

Nilsin vene lipuu hiljalleen sinne minne se on määrä mennä. Norjan maisemien ja vuonojen kuvaus lisää suuresti kirjan viehättävyyttä.    

Kirjailija vaikeni kymmenen vuotta ja sai uudella romaanillaan Norjan 
merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin.

  

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

Seppo Jokisen Viimeinen vääntö (Kultosaari 2025, 343 s.) on kirjailijan ilmoituksen mukaan viimeinen ja samalla kolmaskymmenes Komisario Koskinen -sarjan teos. Varmaan moni muukin lukija kuin minä on tarttunut uuteen Koskis-kirjaan hieman vapisevin käsin viime vuosina. Ei kai Koskinen vaan jää eläkkeelle ? Viimeisen väännön takakannessa paljastetaan, että eläkkeellähän Sakari Koskinen on jäämässä.

Nyt on vain vielä kerran Koskisen annettava ja lukijan saatava taidonnäyte komisarion ammattitaidosta. On merkillisiä päälle käymisiä ja valtakunnan tason terapeutin katoaminen. Tutkimukset junnaavat tuttuun tapaan paikoillaan ja uusia vahinkoja pääsee tapahtumaan. Ennen eläkepäivien koittamista Koskinen katoaa kahden viikon lomalle. Työkaverit saavat selville että mies matkaa Australiaan katsomaan samoja paikkoja, mitä Koskinen työkavereineen kolusi Australian maratonin jälkeen. Mutta kukaan ei tiedä minkä takia Australia ja miksi juuri nyt.

Kun hyväntuulinen ja virkistynyt mies palaa lomalta alkaa rikosten tutkimisessakin uusi puristus. Vaikka töitten päättyminen häämöttää Koskisen mielessä, harmittaa työkavereitten puolesta nimitykset, joilla Koskisen lähtö korvataan. Seppo Jokinen on hyvin kuvannut miltä työkavereista tuntuu kun pidetty ja arvostettu esimies jää pois töistä. Eikä tilanne tunnu Koskisestakaan pelkästään hyvältä. Onneksi hän on saanut yksityisasiansa kuntoon.  

 Kiitos Seppo Jokinen ja kiitos Sakari Koskinen. Mikä ilo on ollut liikkua paikasta toiseen Tampereella. Se on ollut entiselle tamperelaiselle enemmän kuin mieluista.  

Niko Rantsi: Vaikenemisen laki

Niko Rantsin Vaikenemisen laki (Tammi 2025, 270 s.) on kirjailijan Lainvartijat-sarjan neljäs osa. Kirja ei vaadi aikaisempien osin lukemista, mutta jos ihastuu Rantsin asialliseen ja jouhevaan kerrontaan, kannattaa lukulistalle ottaa aikaisemmatkin dekkarit: Sinun puolestasi vuodatettu (Tammi 2020), Kuka viereesi jää (Tammi 2021) ja Viimeiseen henkäykseen asti (Tammi 2023). Esikoisestaan Rantsi sai Johtolanka-palkinnon.

Kirjailija työskentelee rikosylikonstaapelina keskusrikospoliisissa. Poliisin työn kuvaus perustuu omakohtaiseen kokemukseen. Se lienee syynä siihen että kovimmatkin käänteet ja yllättävät väännöt tuntuvat uskottavilta. Nykydekkarin vaatima poliisien yksityiselämän kuljettaminen työtapahtumien rinnalla onnistuu Rantsilta sekin luontevammin kuin monelta muulta rikoskirjailijalta.

Sara Hackman on siirtynyt keskusrikospoliisin palvelukseen ja saa parikseen Espoosta keskusrikospoliisiin siirtyvän Tommi Malkin, joka on solmimassa avioliittoa samaan aikaan kun entinen vaimo yrittää kaikin keinoin myrkyttää entisen miehensä mielen. Sara sen sijaa saa voimaa vaativaan työhönsä maalaistalonsa eläimistä ja töistä.

Sara ja Tommi, heidän työtoverinsa ja kollegansa eri toimipisteistä saavatkin pinnistää voimavaransa äärimmilleen, ennen kuin poliisille ennestään tutun petosmiehen teot ja mafian Italiasta Suomeen ulottuvat koukerot on selvitetty.  

Teoksen luettavuutta lisäsi jokaisen luvun alussa oleva tieto paikasta missä ollaan: Karhusaaressa, Alppilassa, Kalliossa, Meilahden Siltasairaalassa, Kampin kauppakeskuksessa, Liisankadulla, Espoon Kivenlahdessa, Vantaan Kivistössä, Tuusulan Rantatiellä, Sipoon Gumbostrandissa. Oli helppo asemoida itsensä mukaan.            

      

Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saision Suliko (Siltala 2024, 411 s.) sinetöi Saision aseman suomalaisena huippukirjailijana. Hänen luomisvoimaansa ei ole nujertanut suuri työmäärä eikä ikä. Suliko on tyylillisesti ja sisällöllisesti upea romaani.

Saisio on päättänyt antaa puheenvuoron yhdelle aikakautemme hirmuhallitsijoista. Josif Vissarionovits Dzugasvili (1878-1953) eli Stalin käy läpi elämäänsä viimeisinä elinpäivinään. Hän on elämänsä aikana tehnyt omasta mielestään vain hyvää, hyviä päätöksiä ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Ennen kaikkea hän on rakentanut elinvoimaista ja oikeaa Venäjää.

Saision taidokkaasti rakennetussa kertomuksessa Stalin tilittää tuntojaan ja yksinpuheluillaan hakee tukea Sulikosta. Aluksi oletin, että Suliko olisi yksi Josifin monista naisista. Suliko oli georgialaisen Akaki Tseretelin kirjoittama rakkausruno. Siitä tehtyä sävellystä soitettiin Stalinin aikana radiossa. Suliko tarkoittaa georgian kielessä sielua. Stalinille sopi varmasti paremmin rakastaa tuntematonta sielua kuin elävää naista.

Stalinin lapsuutta varjosti väkivaltainen isä. Miten miehestä, joka kärsi väkivallasta ja mielivallasta tuli itsestäkin väkivaltainen ja mielivaltainen. Saisio on kiteyttänyt Stalinin pahuuden ja yli-ihmisyyden romaanin alkusanoihin:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni.

ja itsestäni.

Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Isä Aurinkoinen uskoo loppuun saakka, ettei mitään mitä hänen elämässään on tapahtunut, ei olisi voinut tehdä eri tavalla. Hän on ollut armoton merkillisellä tavalla itselleen ja se armottomuus on täytynyt siirtää muiden ihmisten elämään.

Silmittömästä pahuudesta on romaanin ehkä koskettavin tarina burjaattityttö Elgelsina Markizovasta. Tyttö on saanut kunniatehtävän kun Isä Aurinkoinen vierailee tytön kotiseudulla. Elgelsina antaa kukat Stalinille eliittityöläisten ja lasten puolesta. Tilanteesta on levinnyt valokuva, jossa Stalin pitää tyttöä sylissään. Myöhemmin Stalin lähetti tytön vanhemmat vankileirille, samoin kuin valokuvaaja Georgi Lavrovin. 

Suliko sai Runeberg-palkinnon. Kilpailun raati perusteli päätöstään: ”Suliko on raaka ja runollinen kuvaus yhdestä maailmanhistoriamme tunnetuimmasta hirmuvaltiaasta. Historiallisesta kontekstistaan huolimatta se kertoo myös meistä ja ajasta, jossa elämme. Saisio onnistuu kuvaamaan samaan aikaan sekä ihmissielun äärimmäistä pahuutta että haavoittuvuutta taiturillisella otteella, keskitetysti ja kirkkaasti. Mestariteos.”

Parempaan arviointiin en pysty. Kirja on odottanut lukemista pitkään. Hieno lukukokemus.  

Milla Ollikainen: Mathilda

Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025, 252 s.) paljastaa ne aukot mitä mielessäni on aina pyörinyt, kun olen vieraillut Kirkkonummella Hvitträskin asunto- ja ateljeemuseossa. Mainetta töillään – ennen muuta Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 – saavuttaneet arkkitehdit Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen rakennuttivat Hvitträskin päärakennuksen vuonna 1903. Eliel asui vaimonsa Mathildan kanssa talon eteläsiivessä. Saaristen avioliitto kesti vain muutaman vuoden. Mathildan elämää varjosti keskenmeno ja sitä seurannut lapsettomuus.

Ja sitten tarinaan liittyy kummallinen kuvio, jonka perimmäistä olemusta Ollikainen romaanissaan yrittää ratkaista. Eliel ja Mathilda vihittiin uusiin avioliittoihin 1904 samana päivänä. Mathilda avioitui miehensä yhtiökumppanin Herman Geseliuksen kanssa. Saarinen puolestaan meni naimisiin Geseliuksen sisaren Lojan kanssa. Lindgrenin pariskunta muutti tässä vaiheessa Helsinkiin.   

Pariskunnat jatkoivat yhteiselämää ainutlaatuisen uljaassa talossa. Saarisille syntyi kaksi lasta. Loja haluisi jatkaa uraansa taiteilijana, mutta ei saanut juuri tukea mieheltään. Aluksi Mathilda tukeutui kaikessa Hermaniin.

Herman tuntuu tietävän aina, mitä tarvitsen, sanomattakin, ja se on vienyt yksinäisyyteni pois, on kuin rinnastani lähtisi säteitä häntä kohti, enkä ole enää yksin itseni sisällä, avuttomana ja yksin, niin kuin olen niin kauan ollut.   

Hermanin terveys alkaa rapistua ja vähitellen Mathilda vajoaa siihen yksinäisyyteen mistä hän on yrittänyt päästä eroon. Hermanin kuoleman jälkeen Mathilda löytää vielä uuden rakkauden ja muuttaa Bayonneen, pieneen kaupunkiin joka on Ranskan puoleisessa Baskimaassa.

Vuosikymmenet pidettiin varmana tietona, että Mathilda on kuollut keuhkotautiin. Ollikainen sai vihjeen kirjeistä, jotka Mathildan äiti Antonia ”Tony” Gyldén oli kirjoittanut Mathildalle ja tämän siskolle Eva Gyldénille. Kirjeiden avulla selvisi myös Mathildan kuolinsyy.

Milla Ollikainen on hienosti tavoittanut henkilöittensä ajatuksia ja tekojenkin perimmäisiä syitä. Mathilda oli sittenkin enemmän kuin kaunis ja hermoherkkä nainen. Hvitträskin jykevien seinien sisälle on mahdollisuus kurkistaa nyt uudenlaisin ajatuksin.   

  

  

   

Petri Tamminen: Sinua Sinua

Petri Tammisen Sinua Sinua (Otava 2025, 144 s.) jatkaa Tammisen tutulla hiotulla, vähäsanaisella tyylillä. Romaani on rakkausromaani. Mies lähtee vuosia kestäneen harkinnan jälkeen tapaamaan Prahaan naista, johon hän palavasti rakastui vuonna 1988. Rakastumista ei estänyt se, että mies oli Prahassa kihlajaismatkalla.

Mies vieraili rakastamansa naisen luona Prahassa lukemattomia kertoja. Hänen koko elämänsä oli rahan keräämistä matkaa varten ja matkustaminen. Vähitellen mies ymmärsi, että hänen rakkautensa oli aika lailla yksipuolista. Nainen ei halunnut sitoutua ulkomaalaiseen mieheen. Mies pakotti itsensä luopumaan haaveistaan.

Palata onnen tapahtumapaikoille: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella.

Tammisen tyylin mukaisesti kaikki kerrotaan vähäsanaisesti, mutta niin että lukija ymmärtää rakkauden pakonomaisuuden samalla tavalla kuin kirjoittaja. Nuori mies joutui pettymään rakkaudessaan eikä hän saa myötätuntoa vuosikymmeniä myöhemminkään. Päinvastoin nainen haluaa tietää miksi mies on palannut tapaamaan häntä. Eikä saa siihen kunnon vastausta.

Tamminen kirjoittaa omasta elämästään ja omista kokemuksistaan. Kaiken vakuudeksi hän on halunnut kirjaan valokuvia, jotka haaleudestaan huolimatta vahvistavat sen mitä on tapahtunut.  

 

Linda Huhtinen: Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset

Linda Huhtisen Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset (Otava 2025, 412 s.) ravistelee perinpohjaisesti mielikuvaa teollisuusjohtaja ja taidemesenaatti Gösta Serlachiuksesta. Kirjan päähenkilö on Sissi Serlachius (1877-1944), Mäntän paperitehtaan perustajan G.A. Serlachiuksen tytär ja tämän veljen pojan, serkkunsa Gösta Serlachiuksen ensimmäinen vaimo. 

Moni Mäntän taidemuseoissa käynyt muistaa taiteilija Axel Gallénin muotokuvan 12-vuotiaasta Sissistä. Kuvassa nuorella tytöllä on yllään valkoinen mekko. hänen ympärillään on valkoisia kukkia. Yrityksistään huolimatta Sissi ei saanut muotokuvaansa itselleen, vaan avioerossa Gösta halusi taulun eikä luovuttanut sitä Sissille lukuisista yrityksistä huolimatta.

Kiista taulun haltijasta kuvastaa hyvin Sissin ja Göstan yhteistä elämäntaivalta. Kun Sissi romahtaa nuorimman poikansa Gustaf Adolfin kuoltua kaksivuotiaana, passittaa aviomies lastensa äidin helsinkiläiseen Kammion mielisairaalaan.

Huhtinen perustaa kirjansa lukuisiin kirjeisiin, lehtiartikkeleihin, aikaisemmin Serlachiuksen suvun jäsenistä tehtyihin elämäkertateoksiin, arkistojen kätköistä löytyneisiin asiakirjoihin. Kaikki arkistojen materiaali ei ole vielä saatavissa. Joka tapauksessa Huhtisen luoma kuva Gösta Serlachiuksesta on erilainen mihin olemme tottuneet. Hän ruotii lähisukulaisiaan ja heidän tekojaan kirjeissään jopa julmasti. Hän ei anna arvoa juuri kenellekään.

Hämmentävintä on se miten arvostettu yritysjohtaja Mäntän tehtaiden johtaja oli. Miksi hänen piti olla julma ennen kaikkea entistä vaimoaan kohtaan? Sissi osoitti oman luonteensa lujuuden jäädessään asumaan Mänttään, vaikka hänellä oli koti myös Helsingissä. Huhtisen kuvauksen mukaan Sissi omistautui myöhempinä vuosiaan hevosilleen ja ennen muuta koirilleen.

Sissin luonnetta kuvasi hyvin ja totuudenmukaisesti hänen kuolemansa jälkeen talonmiehen tytär Hilja Leppänen: ”Hän oli hieno ihminen. Hieno ihminen, mutta niin yksin. Niin yksin.”

Sissin elämäkerta on myös kertonut Mäntän tehtaiden noususta ja tuhosta. Se on kattava kuvaus tehtaiden omistajien elämään ja kertomus siitä mihin suuntaan isoa yritystä milloinkin liikuteltiin. Työväki on olemassa ja osalla tehtaan johtohenkilöistä oli heihin läheiset välit, etenkin Sissillä.

Moni kirjassa kerrottu asia on saanut lisäväriä ja -sisältöä kirjoittajan taustasta. ”Minun elämäni ja sukuni historia sijoittuvat samaan ympäristöön, joissa Sissikin elämänsä vietti. Paperitehdas on tuonut leivän jo isoisäni isovanhemmille, antaen minulle tärkeän mahdollisuuden ymmärtää mänttäläisen teollisuuden historiaa erityisesti tehtaalla elantonsa tienanneiden työntekijöiden kautta”, kirjoittaa Linda Huhtinen lukijalle kirjoitetussa luvussa.     

      

Enni Mustonen: Matriarkka

Enni Mustosen Matriarkka (Otava 2025, 365 s.) on Rouvankartanon tarinoita trilogian viimeinen osa. Nyt eletään 1800-luvun alkuvuosia. Sen paremmin emämaa Ruotsi kuin Suomikaan ei ole mukana sodissa. Viaporia varustetaan koko ajan mahdollista Venäjältä tulevaa uhkaa vastaan. Sota alkaa vuonna 1808 ja jo seuraavana vuonna Ruotsi joutuu luovuttamaan Venäjälle kuusi itäistä maakuntaa eli Suomen.

Romaanissa seurataan tarkkaan kotirintaman elämää sodan aikana. Hedda Noora pitää vanhimman tyttärensä kanssa hyvää huolta Mäntsälän Frugårdin kartanosta. Eversti Adolf Nordenskiöld on taistelemassa Viaporissa ja sodassa ovat mukana myös perheen kaksi vanhinta poikaa.

Suomessa alkaa uusi aikakausi. Nyt irrottaudutaan Ruotsin vaikutuspiiristä ja aloitetaan aivan uudenlainen elämä Venäjän vallan alaisuudessa. Mustonen kuvaa Matriarkassa hyvin tarkasti ja hienovivahteisesti muutosta, joka upseerikunnassa tapahtuu. Uuden tilanteen hyväksyminen on upseereille vaikeaa. Adolf Gustaf Nordenskiöld ei suostu allekirjoittamaan suostumusta olla Venäjän armeijan upseeri. Everstiä vaivaa masennus ja sen myötä hän kiinnostuu yhä enemmän ja enemmän spiritismistä ja hypnotismista,   

Matriarkassa kuvataan monien kartanoiden elämää. Omistavathan samat suvut useita kartanoita ja niiden asukkaat myös vaihtuvat sen mukaan kuka menee kenenkin kanssa naimisiin. Vastapainona nuorten naisten miesten etsinnälle ja perheen perustamiselle on Hedda Nooran ja Adolfin vanhin tytär Hedda. Hän on taitava luotsaamaan kartanon kaikenlaisia asioita hevosten hoidosta pikkuleipien leipomiseen. Oman osansa kertomuksessa saavat myös lukuista kartanon työntekijät.

Enni Mustonen (Kirsti Manninen) on taitava kuvaamaan eri aikakausien tapahtumia ja ihmisiä. Mielenkiintoista on Matriarkassa lukea mitä tapahtuu mäntsäläläiselle Ulrika Möllensvärdille, kun keisari Aleksanteri I ihastuu nuoreen naiseen. Oman versionsa tapahtumista on kirjoittanut aikanaan Mika Waltari.   

 

  

Neil Hardwick: Poistetut kohtaaukset. Muistelmat.

Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset – alaotsikkona Muistelmat (suom. Tero Valkonen, WSOY 2025, 222 s.) on sukellus suomalaisen tv-viihteen luojan sielunmaisemaan. Hardwick ei suostu ottamaan omaksi ansiokseen Tankki täyteen, Reinikaisen, Sisko ja sen veli, Musta tuntuu ja Pakanamaan kartan luomista ja niiden saamaa suosiota. Hänen monipuolinen lahjakkuutensa ja brittiläiset sukujuurensa vain sattuivat tekemään hänestä arvostetun ja tuotteliaan tv- ja teatteriohjaajan ja näytelmäkirjailijan.

Olen ylpeä kun voin ajatella, että saamme samasta paikasta eläkettä Hardwickin kanssa. Onhan meillä ollut sama työnantaja: Yle. Harvemmin Hardwickiä näki Pasilassa. Hänen ohjelmansa tuotettiin TV2:ssa Tampereella. Mutta silloin kun satuin tapaamaan hänet, oli hän hyväntuulinen, ystävällinen ja kuunteli minunkin kuulumiseni.  

Olemme lukeneet hänen sairastumisestaan vaikeaan masennukseen hänen kirjastaan Hullun lailla (Otava 1999). Teos on avoin ja itseironinenkin tilitys siitä mitä Hardwickille tapahtui. Hän kertaa Poistetuissa kohtauksissa ohimennen sairastumistaan, mutta pääpaino Muistelmissa on hänen töillään.

Varsin pisteliäästi ja avomielisesti hän kertoo ensimmäisestä vaimostaan. Välillä pysähdyin miettimään onko tarpeen tilittää patoutuneita tunteitaan ihan näin paljon. Ei Hardwick kaikkia muitakaan läheisiään muistele pelkästään lämmöllä.  

Hienoa että Yle pyörittää Hardwickin ja kumppaneitten aikaansaannoksia Areenassa. Niiden katsomiseen saa hyviä eväitä uudesta kirjasta.

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitanon Kaunokaisia (suom. Minna Kujamäki, WSOY 2024, 479 s.) on kertomus neljästä naisesta ja yhdestä miehestä. Heidän elämäänsä seurataan vuosikymmenet : marraskuusta 1960 marraskuuhun 2008. Neljä toisiinsa kiintynyttä sisarusta kasvavat näiden vuosien aikana aikuisiksi, iloitsevat, surevat, erehtyvät, oppivat, antavat anteeksi ja yrittävät tasapainoilla elämän tuomien vastoinkäymisten kanssa.

 Padavanon perheessä on myös tyttäriään rakastava ja palvova isä ja itsekäs, muiden mielipiteistä riippuvainen äiti. Tytöistä tulee pakostakin mieleen Louisa May Alcottin Pikku naisia -kirja ennen kuin kirja mainitaan romaanissa. Pikku naisien tytöt ovat Padavanon tyttöjen esikuvia. He kisaavat kuka heistä muistuttaa kirjan henkilöitä.

Tärkeä rooli tyttöjen elämässä on Williamilla, koripallotähdellä, jonka unelmat loukkaantuminen murentaa. Siinä missä tytöt ovat eläneet isänsä ja keskinäisen rakkautensa keskellä, on William katkaissut välit kotiinsa ja yrittänyt selviytyä itsenäisesti. Kohtalo ”heittää” Williamin tyttöjen elämään ja päinvastoin.

 Kaunokaisia ei näennäisesti ole järisyttävän hieno kertomus italialaistaustaisen perheen jäsenten selviytymisestä Chicagossa ja New Yorkissa, mutta se on lämminhenkinen ja todentuntuinen matka yhden perheen jäsenten kanssa. Se myös opettaa miten selviytyä läheisen kuolemisesta.   

  

Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsalainen Lisa Ridzén sai aiheen esikoisromaaniinsa Kurjet lentävät etelään (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025 326 s.) kun hän luki mitä hänen isoisänsä kotihoitajat olivat käynneillään Bosta kirjoittaneet.

Bo haluaa kalalaatikkoa lounaaksi ja paljon sokeria kahviin. Puhaltaa pulloon, niin että lima irtoaa ja puhuu Sixtenistä. Minun pitää kuulemma kirjata, että jotkut haluavat viedä Sixtenin häneltä ja häntä pistää vihaksi. Takkatuli ok.  Ingrid

 

Talo tyhjillään, kun tulen, ei Bota eikä Sixteniä. Olen odottanut, mutta heitä ei näy. Ingrid matkalla tänne. Lähden ulos etsimään. Johanna

 

 

Bo asuu omakotitalossaan koiransa Sixtenin kanssa. Kodinhoitajat käyvät lämmittämässä ruokaa, suihkuttamassa ja ulkoiluttamassa Sixteniä – jos heillä on aikaa. Bon poika on huolissaan isänsä selviytymisestä ja ennen muuta Sixtenistä. Bon vaimo on muistisairas ja asuu hoitokodissa. Vaimo on miehen mielessä koko ajan ja Fredrikalta hän kyselee neuvoja moneen asiaan ja purkaa sydäntään.

 

Eniten Bota jäytävät huonot välit pojan kanssa. Bon oma isä on ollut ankara ja lasta ymmärtämätön äijä, kuten Bo häntä nimittää. Virkistystä yksitoikkoisuuteen tuo pojan tytär ja vuosien takainen ystävä Tor.  

Tuntuu että muut määräävät mikä hänelle on hyväksi. He jopa tietävät millaisessa sängyssä hän haluaa nukkua.  Bo ei suostu millään ymmärtämään, miksi hänen pitäisi luopua koirastaan.

 

Kirjailija on hienosti oivaltanut, millainen muistin hapertumisen alkuvaiheessa elävä vanhus on. Ajatukset ovat pääsääntöisesti selkeitä, mutta fyysinen terveys ja toimintakyky ovat heikentyneet vähitellen ja nuorempien – jopa hoitohenkilökunnan on vaikea ymmärtää mikä Bon käyttäytymisessä on normaalia ja mikä ei. Lukijastakin tuntua julmalta, kun Sixten viedään pois, vaikka Bo yrittää tehdä lenkkejä koiransa kanssa. Aina retket eivät onnistuneet, vaan Bo löydettiin enemmän tai vähemmän liikuntarajoittuneena mättään nokasta.

 

Romaanin tapahtumapaikka on Jämtlandissa oleva Östersund. Saha on työllistänyt väen vuodesta toiseen. Bon isän mielestä ainoa oikea työpaikka oli sahalla. Bo ymmärsi hellittää ja antaa poikansa opiskella. Romaanin rakenne on hienovarainen, monet menneisyyden asiat selviävät vaivihkaa. Harvoin olen lukenut romaania, joka niin aidontuntuisesti tavoittaa tunteet ja tunnelmat, jotka myllertävät mielessä kun kaikesta on luovuttava.   

  

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025, 237 s.) on uusi helmi kirjastossani. Siihen joukkoon kuuluvat jo ennestään monet Haahtelan teokset. Vuonna 1999 julkaistun esikoisteoksensa Kaksi kertaa kadonnut jälkeen Haahtelalta on julkaistu 15 teosta.

Sielunpiirtäjän illan keskiössä on omiin oloihinsa vetäytynyt taidemaalari. Hän maalaa teosta, jota kukaan ei ole nähnyt eikä saa nähdä. Erakkomaisuudestaan huolimatta hän ottaa siipiensä suojaan oppipojan. Tämä saa tehtäväkseen maalata tärkeän henkilön muotokuvan mestarin valvovan silmän alla.

Pienikokoisen kirjan tarinat ovat yhden, kahden sivun pituisia. Teksti on pohtivaa, viipyilevää, lyyristä. On kuin lukisi aforismejä, filosofisia mietteitä. Kaiken taustalla on elämän tarkoituksen ja elämän perimmäisten kysymysten ratkaiseminen.  

Aika on tapahtumista, ja toisaalta aika estää kaiken tapahtumasta kerralla… Minun päivissäni on nykyään enemmän tapahtumattomuutta kuin tapahtumista, paitsi jos jälkimmäiseksi lasketaan paperin rapina ja tuolin narahdus. Yläkerran ikkunalaudalla istui tänään yksinäinen, talvenylinen tikli.   

Yllättäen taidemaalarin ympärillä olevaa yhdyskuntaa kohtaa onnettomuus, joka ei kosketa maalarimestarin kotipiiriä. Mutta se koskettaa oppipoikaa ja hänen perhettään. Epätietoisuus nuoren miehen kohtalosta, auttaa elämänsä päättymistä ounastelevaa mestaria ymmärtämään   miten tärkeä oppipojasta on tullut hänelle.  

Hänen elämässään on nyt joku toinenkin kuin kuollut, rakas vaimo. Vaimo on mukana miehen elämän kaikissa käänteissä. Kauniisti Haahtela toteuttaa ajatuksen: suurin kaikista on rakkaus.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025, 375 s.) on niitä kirjoja, jotka täytyy lukea ”yhdeltä Istumiselta”. Romaanin juoni on niin jännittävä ja yllätyksellinen, että sivu sivulta odottaa mitä käänteitä nyt on edessä.

Romaanissa eletään 1600-luvun alkuvuosia. Kaikki alkaa Räävelistä (Tallinnasta), missä lähes konkurssiin ajautunut saksalainen turkiskauppias etsii keinoa pelastaa liiketoimensa. Perheessä on enää isän lisäksi jäljellä kaksi tytärtä. Tyttäristä on se hyöty, että heidät voi naittaa rikkaalle miehelle. Sopiva sulhanen löytyy Lyypekistä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Morsian kuolee hääyönä kuumetautiin. Nopean pelastautumissuunnitelman mukaan kauppias saa uuden vaimon nuoremmasta tyttärestä. Naimakauppojen solmimisessa on etua siitä että tyttöjen äiti oli aatelinen, omaa sukua von Wijk.

Blankan matka Lyypekkiin siirtyy hänen omasta toiveestaan keväälle 1607, häät on pidetty syksyllä 1606.  Matka ei suju suunnitelmien mukaan. Kaapparit valtaavat laivan, varastavat lastin ja ottavat Blankan ja hänen piikansa Margon pankkivangiksi. Sen paremmin Blankan isä kuin aviomieskään ei suostu kaappareiden vaatimuksiin.

Naiset onnistuvat säilyttämään henkensä raakalaismaisten merimiesten hallitsemassa laivassa pitkälti nokkeluutensa ansiosta. Häikäilemättömiä ja naisia halveksivia ovat myös laivojen päällystöt. Lopulta naiset selviytyvät Lyypekkiin. Blankan sopeutuminen uusiin oloihin on piinallisen hidasta. Jo viisikymppisen kauppiaan taloutta on tottunut hoitamaan suvereenisti hänen äitinsä. 

Blankaa ja hänen piikansa tukevat toinen toistaan. Heistä on tullut kohtalotovereita. Samaa naisten välistä solidaarisuutta kehittyy vähitellen miniän ja anopin välille. Naisilla ei ollut oikeastaan minkäänlaista asemaa 1600-luvulla oli hän sitten porvarisrouva tai piika. Miehet saivat kohdella aviovaimojaankin täysin mielivaltaisesti puhumattakaan taloudellisen aseman puuttumisesta.

Ulla Rask on onnistunut kuvaamaan 1600-lukua monipuolisesti ja uskottavasti oli sitten kyseessä sen aikainen keittiöpuutarha tai kaapparilaivan niukat ateriat. Romaanissa on ainutlaatuista lumovoimaa. Sitä ei hälvennä merenkävijöiden mielivalta.

”Elokuun tummanpuhuva, lämmin yö oli kuin korkea heinikko, johon hän saattoi kadota. Lähes täysi kuu, joka kurkisteli kadun puolen ikkunoista sisään, jäi piiloon talon jyrkän katonharjan toiselle puolelle”.

Kirjan kannessa on alaviite ”Kylmä meri -sarja”. Eli jatkoa on luvassa.