Hannu Väisäsen Viisikko (Siltala 2024, 200 s.) on seitsemäs Väisäsen elämästä kertova Antero-romaani. Sisarukset – neljä veljeä ja Sisko – ovat vuosien saatossa vanhentuneet. Nyt he ovat kokoontuneet Anteron luokse Ranskaan viettämään yhteisiä syntymäpäiviä.
Anteron pappila on myytävänä ja muutenkin ilmassa on vahva
aavistus siitä että kaikki tulee aika pian muuttumaan. Veljeksistä Aleksin
elämä on samalla tavalla Nepalissa kuin Anteron elämä on Ranskassa. Sisko uskoo
enkeleihin ja Santeri alkoholiin ja/tai Jumalaan. Sakarin kohtalona on
kehitysvammaisen elämä.
Veljekset ovat pikkuhiljaa alkaneet huolestua Siskosta.
Tämä kuitenkin yrittää luovia veljesten parissa ikään kuin hänellä ei olisi
mitään hätää. Siskon keino selviytyä muistin hapertumisesta on persoonallinen.
Hän hävittää esineitä ja tavaroita, jotka voisivat herättää muistoja. Jos
muistoja ei muista on turha tallettaa mitään mikä voisi muistuttaa tästä.
Kun Anteron talosta katkeaa sähkö, Antero alkaa kertoa
sisaruksilleen millainen elämä on vanhenevilla ihmisillä edessään
Vanhuskorpi-nimisessä paikassa. Kaikki kiteytyy
ajatukseen: ”Vanhuus ei ole enää arvo, eikä vanhus ole enää arvokas”.
Anteron ajatusten mukaan on löydettävä radikaali tapa
selviytyä vanhenevasta väestöstä. Joka kaiken lisäksi hoidattaa sisukkaasti
terveyttään, teettää kaihileikkauksia, uusii luitaan. Ja pitää toistensa puolta
ja muodostaa suoranaisia gettoja, kahmii eläkekertymää ja laskee syömänsä
keksit. Eikä millään halua siirtyä syrjään.
Viisikolle tarjotulla suunnitelmalla ei ole mahdollista
toteutua, mutta vanhuusiän kynnyksellä on lupa suunnitella edessäpäin oleviin
vuosiin jotain uutta. Sisarusten tapaamisessa on paljon rakkautta ja toivoa,
vaikka tunteista ei juuri puhuta. Helpompi on ryhtyä pystyttämään ikivanhaa
Sopu-telttaa tai muistella miten rottia pyydystettiin Oulun kasarmilla
rottia.
Tärkeintä on Hannu Väisäsen rivienkin välistä tihkuva
ajatus siitä, että eletty elämä on ollut elämisen arvoista ja on tästä eteenkin
päin.
