Joni Skiftesvikin Finlandia City

Vuosia sitten ihastelin, että harvaa kirjailijaa voi saman perheen kolme eri sukupolviin kuuluvaa lukijaa ihastella. Isäni, tyttäreni ja minun ihailema kirjailija oli Joni Skiftesvik. Hänen lukuista romaaninsa ja novellikokoelmansa olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka Pohjanlahden perukan elämä onkin meille kaikille vierasta.

Joni Skiftesvikin Finlandia City (WSOY 2018, 267 s.) lupaa alaotsikossa lukijalle ”Elämänkuvia”. Kirjailija muistelee lämmöllä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ainoa hämmennyksen aihe on Norjassa asuva isä, jolta poika on saanut vain nimensä. Moneen kirjailijan kirjoista tuttuun tarinaan tai tapahtumaan löytyy tositapahtuma. Kirjailija on upealla ja elämänmyönteisellä tavalla osannut rakentaa sinänsä arkipäiväisistäkin tapahtumista hienon tarinan. Vaikka suurin osa tarinoista on kyllä aika huikeita ja välillä niiden todenperäisyyttä on ollut vähän vaikea uskoa.

Kirjailija suhtautuu pieneen seikkailuja rakastavaan poikaan myötätunnolla. ”Äiti ja mummo kielsivät minua menemästä telttaan tai edes sen lähelle… Samanlaisen kiellon sai kotonaan myös Jorma. Mutta tietysti me menimme telttaan, uteliaisuus meidän sinne veti. Kaikki maailman pikkupojat pistävät nokkansa kiellettyihin paikkoihin. Löytöretkeilijöitä he ovat, niin olimme mekin.”

Skifesvik on pikkupoikana löytänyt Kiiminkijoen suusta syvänteen, mistä sai aina kaloja. Yhdellä kerralla sieltä löytyi köyden päästä ihan muuta kuin kaloja. Pikkupoika ei koskaan saanut selville näkikö kukaan hänen puuhansa, asia askarrutti häntä. Vasta armeija-aikana hänelle selviää mistä syvänteen pullokasassa oikein oli kyse. Ja tietysti tämäkin asia on päätynyt kirjan kansien väliin.

Finlandia City on kirja, jota olisi hyvä lukea ääneen hämyisässä huoneessa. Sen tarinoista tulee hyvä mieli. Voiko kirjalta enää enempää vaatia!

Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) oli myös omaelämäkerrallinen romaani ja se sai Runeberg-palkinnon.      

Tommi Kinnusen Pintti

Tiivis tehdasyhteisö ja siellä elävät sisarukset ovat aineksia Tommi Kinnusen kolmannessa romaanissa Pintti (WSOY 2018, 291 s.). Tommi Kinnusta on kuvattu yhdeksi Suomen suosituimmista kirjailijoista. Äidinkielen opettajasta tuli kiitetty ja palkittu kirjailija esikoisromaanillaan Neljäntienristeys. Hieman laimeamman vastaanoton sai Lopotti, mutta sitä on edeltäjänsä lailla käännetty jo useille kielille.

Pintti on lasinpuhalluksessa syntyvä jätelasi, joka heitetään saaviin odottamaan uudelleenkäyttöä lasinvalmistuksessa. Siinä missä Kinnusen Pintti on ihmissuhderomaani, se on myös työn kuvauksen, lasinpuhalluksen kiinteä oppitunti. Kirjailija väittää, ettei hän tiennyt lasinpuhalluksesta mitään ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan romaania. Kinnusen lasitehtaan esikuva on Nuutajärvi, missä hänen vaimonsa isovanhemmat ovat työskennelleet.

Kun koko yhteisö elää ja hengittää tehtaan mukana. Kartanosta käsin johdettu tehdas on samalla kertaa turvapaikka ja lähes vankila. Kaikki tuntevat toisensa, kaikilla on yhteisössä oma tarkka paikkansa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Siitä ei saa millään tavalla poiketa. Jos poikkeaa, joutuu yhteisön hylkiöksi.

Näin on käynyt Tyynelän perheessä Jussille. Jussi sairastaa epilepsiaa, ei pysy töissä eikä oikein muuallakaan mukana muiden tahdissa. Hän joutuu vääjäämättä sivuraiteelle, vaikka tietääkin tarkasti minkä ikäistä mikäkin puu on ja missä järjestyksessä puut pitää varastolta siirtää lämmittämään lasin valmistamisessa tarvittavia uuneja. Jussi aiheuttaa tahtomattaan sekä läheltä piti tilanteita että oikeita vaaratilanteita itselleen ja muille.

Perheen nuorempi tytär Helmi on yhteisössä varteen otettava henkilö ne vuodet, jotka hän elää yhdessä tehtaalle Ranskasta tulleen lasinpuhaltajan kanssa. Suhteen vahvistaa pieni tyttö. Mutta kaikki muuttuu entistä pahemmaksi kun Helmin mies kuolee. On murheellista lukea kuvausta siitä miten sodan jälkeisessä Suomessa yksinäinen äiti hoitaa pientä lastaan. Kun tyttö on pari-vuotias häntä ei enää voi ottaa mukaan työpaikalle. Tyttö on sidottava päiväksi sängyn jalkaan ja toivottava että hän ei karkaa. Siihen tyttö pystyy monta kertaa. Helmi ei toivu miehensä kuolemasta, vaan vaipuu merkilliseen masennuksen ja ahdistuksen täyttämään elämään. Helmin tehtävä on Hiomossa merkata lasituotteisiin viivoin niihin myöhemmin tehtävät koristeet.

”Hän on kateellinen näille pikareille ja maljakoille, sillä ne pyrähtävät kylästä karkuun kuin syksyn karkottamat kottaraiset, matkaavat kauemman kuin mihin hän ikinä tulee pääsemään”.

Helmikin on mukana sotavuosina lasitehtaalla toisenlaisessa elämässä. Kun miehet ovat rintamalla saavat naiset jopa opetella lasinpuhaltajan töitä. Ja hyvin he töissä selviytyvätkin, vaikka sodan päätyttyä voi vain vaisusti todeta miehille että hyvin me olemme pärjänneet. Naiset tajuavat, että he ovat onnistuneet, jopa iloinneet työstään samaan aikaan kun miehet ovat eläneet sodan kauhujen keskellä.

Tyynelän Raili, sisaruksista vanhin ei kestä sodan jälkeistä tilannetta, jossa kaikki se mitä on saanut oppia, otetaan pois. Tarjolla on vain avustavia töitä. Raili lähtee Helsinkiin ja siellä elämä paljastaa hänelle karut puolensa. Kaikesta huolimatta Raili palaa lasitehtaalle, minne tieto hänen huonomaineisesta elämästä on ehtinyt kiiriä. Maine ei muserra Railia, vaan hänet on musertanut aivan muu asia.

Pintti on hieno kunnianosoitus monen erilaisen ihmisen ammattitaidolla, käsityölle, taiteelle, uutteruudelle ja pelottomuudelle. Samalla on Kinnusmainen sukellus ihmismielen syövereihin. Vaikka romaanin päähenkilöille ei käy hyvin, heidän elämänsä on elämisen arvoista ja lukija pakostakin kunnioittaa heitä aivan eri tavalla mitä heidän elinympäristönsä. Kinnunen on selkeästi heikompien puolella. Hänellä on taiturimainen ote kuvattaviinsa. Mikään ei ole tarinassa liikaa, siitä ei puutu mitään, se on kokonainen.    

Kari Häkämiehen Vallanjano

Jos kuka niin Kari Häkämies tuntee suomalaisen vallan ja politiikan kiemurat. Tietämystään ja kokemustaan hän on käyttänyt rutkasti hyväksi uusimmassa romaanissaan Vallanjano (Teos 2018, 319 s.). Romaanissa eletään tätä päivää. Lukijan huoleksi ja iloksi jää arvailla keitä nykypoliitikkoja Häkämies haluaa henkilöhahmoissaan kuvata.

Vallanjanossa on pääosassa kuusi uutta kansanedustajaa, heistä yksi on vihreä Tampereelta, yksi keskustalainen Pohjois-Pohjanmaalta, yksi perussuomalainen Helsingistä, yksi demari Kotkasta ja kaksi kokoomuslaista, toinen Turusta ja toinen Helsingistä. Miehet ovat juristeja. Tärkeässä roolissa on myös eduskunnan pääsihteeri.

Kari Häkämies on koulutukseltaan varatuomari ja työkokemusta on kertynyt kansanedustajana, ministerinä, kansliapäällikkönä ja kuntajohtajana. Nykyisin hän on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Joten kirjailijan on helppo heittäytyä juuri näihin rooleihin. 

Poliitikot ovat aika kliseemäisiä tyyppejä. On äitinsä jalanjäljissä eduskuntaan noussut, on liikemaailman huipulta politiikkaan lähteneitä. Vihreän naiskansanedustajan ex-muusikkomiesystävä sekaantuu huumeiseen. Keskustan naisedustaja lähtee mukaan uskovaisten kannattajiensa mielestä ihan epäilyttävään tv-mainoskampanjaan. Kansanedustajat ihastuvat väärälaisiin naisiin ja miehiin. Onpa heistä useampikin sekaantunut rikollisiin puuhiin.

Presidenttinä on äksy naisihminen ja pääministerinä omapäinen demari, joka äkkinäisestä mielijohteesta päättää hajottaa hallituksen ja sitä myöten saada aikaan uudet vaalit. Vaalitaistelun tiimellyksessä tapahtuu yllättävän vähän mitään yllättävää.

Harmillista on, että kirjan tarinan uskottavuus loppua kohden hapertuu. Vaalitaistelun tulos on tavanomaiset yllätyksetön. Kaiken kaikkiaan Vallanjano on oiva näkökulma suomalaisen politiikan sisäpiirien kähmintään ja puuhasteluun. Moni asia on tässä romaanissa varmasti enemmän totta kuin monissa poliitikkojen henkilökuvissa tai muistelmateoksissa. Häkämiehellä ei ole tarvetta eikä halua kaunistella asioita.   

Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi

Anna Gavaldan uusi novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2018, 247 s.) on kuin iso rasia lempisuklaakonvehteja. Tiedän mikä on minusta parasta, mutta kun ne kaikki ovat hyviä, en pysty päättämään mistä aloittaisin.

Aristoteleen oppien mukaan tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Anna Gavalda on nimenomaan loppujen mestari. Novelleja on seitsemän ja niissä kaikissa kertojana on minä. Se lisää novellien intensiteettiä.  

Enpä heti arvannut kenelle tarinan kertoja tarjoaa Happy Mealia tai en ymmärrä minkä tähden leskiäiti on alkoholisoitumassa tai miesten välisen ystävyyden perimmäistä luonnetta. Rekkakuskin kiintymys ajomatkoilla mukana olevaan koiraan on hellyttävää. Kiireisen vakuutustarkastajan käynti viheliäiseen vahingontekoon sortuneen poikansa koulussa ja koko tapahtumaketjun selvittely on herkullinen tarina tämän päivän lasten arvomaailmasta.

Lohikäärmetatuoinnin novellien tavalliset asiat ja tapahtumat tuntuvat ensin arkipäiväisiltä tai meille jokaiselle tutuilta ongelmilta. Sitä ne näennäisesti ovatkin, mutta kirjailija kertoo kokonaisuuden niin kiehtovasti ja rakentaa lopusta niin yllättävän, että lukija haukkoo henkeään ja miettii että juuri näin kaiken pitikin tapahtua.

”Hieno homma, pikkumies. Minä olen ylpeä sinusta. En tiedä, miksi sinä sen teit, mutta tiedän, että sinulla oli siihen hyvä syy, ja se riittää minulle. Minä tiedän, mikä mies sinä olet. Minä luotan sinuun.”

Ranskalaisen Anna Gavaldan teoksia on käännetty yli 40 kielelle. Pariisissa kahden lapsensa asuva kirjailija on Ranskassa hyvin suosittu. Gavalda on kirjoittanut romaaneja ja novelleja. Suomennettuja teoksia ovat mm. Kunpa joku odottaisi minua jossakin, Kimpassa, Karkumatka, Lempi ei ole leikin asia, Parempaa elää.

Päivi Lipposen Ihmisyyden vuoksi

Päivi Lipposen esikoisromaanilla on mahtipontinen nimi Ihmisyyden vuoksi (WSOY 2018, 424 s.). Mahtipontinen on myös romaanin aihe ja etenkin sen ennakkomainonta. Salaperäisyyden verho putosi, kun julkisuudesta vetäytynyt entinen kansanedustaja kertoi että hän on kirjoittanut romaanin. Kirjan ennakkomarkkinointi huipentui kun Helsingin Sanomat julkaisi Paavo Lipposen haastattelun, jossa kerrottiin että lehden ilmestymispäivänä julkaistaan rouva Lipposen esikoisromaani.

Kirjan etukannella on pienellä teksti ”Romaani”. Teos on merkillinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Useimpien sivujen alareunassa on viitteenä tieto mistä lähteestä päähenkilöiden keskusteluun on saatu aineisto. Lähteenä ovat tutkimukset, päiväkirjat ja monet monet dokumentit. Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuosien 1917 – 2011 välille. Lukujen otsikot kertovat missä ja minä vuonna mitäkin on tapahtunut.

Kaikki alkaa Josif Vissarionovitsin Dzugasvilin vierailusta 1917 Helsingissä. Stalinin läheiseksi mieheksi päätyy suomalainen Timo, joka on paennut rajan yli Neuvostoliittoon vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Timosta tulee romaanin itärintaman keskeinen henkilö. Häneltä jää Suomeen vaimo ja tytär, joka äidin kuoleman jälkeen päätyy kasvattilapseksi juutalaissyntyiseen perheeseen Helsingissä. Timosta tulee Dima ja hän kokee Stalinin lähipiirissä monella tasolla kaikki ne kauheudet, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. 

Diman Suomeen jäänyt tytär päätyy 1930-luvulla Saksaan. Ja sitä kautta pääsemme kurkistamaan mitä Hitler ajatteli, miksi hän teki niin kuin teki ja mitä kaikkea Saksassa tapahtui. Mukana on sodan mielettömyys, keskitysleirin kauhut. Kaikki mistä olemme moneen kertaan lukeneet.

Päivi Lipponen on rakentanut romaaninsa historiallisen materiaalin varaan. Hän on myös asettanut itselleen korkean tavoitteen: ”Ihmisyyden vuoksi -kirjan henkilötarinat kertovat Euroopasta, kun länsimaisen kulttuurin hyveet unohtuivat. Jotta totalitarismi ja viha eivät kokisi henkiin heräämistä, meidän on otettava opiksi”.

On tärkeää ettei viime vuosisadan mielettömyyksiä unohdeta. Lipposen romaani ei huikeasta tavoitteestaan huolimatta, tuo koettuun totalitarismiin ja vihaan mitään uutta. Romaanin muoto ei tee asioista koskettavia ja uskottavia.

Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Vuosi 1918 on vuonna 2018 jättänyt jälkeensä monen monta romaania ja tietoteosta. Olenpa törmännyt sellaiseenkin ajatukseen että miksi kukaan enää haluaa kirjoittaa  kansalaissodasta kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo kaiken. 

Kertoo ja kertoo, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018, 368 s.) on kertomus siitä miten satunnaisesti kaikki tapahtui vuonna 1918. Sattumistahan kiinni monen elämä oli ollut jo siihenkin mennessä. Mäkitupalaisen tytär Selma on rakastunut kartanon isäntään, odottaa tämän lasta ja saa lähtöpassit kartanolta. Selma ei anna periksi, vaan kasvattaa ja kouluttaa poikansa. Pojasta tulee ylioppilas, joka taistelee punaisten puolella - kuten äitinsäkin. 

Pojan ja isän tiet risteävät Längelmäellä kevättalvella 1918. Längelmäen Länkipohjasta tulee isojen taistelujen tanner, kun valkoiset etenevät kohti Tamperetta. Romaanin nimen mukaisesti tarinassa päädytään Fellmanin vankileirille Lahteen. 

Romaanissa on toinenkin taso. On kirjailija, joka kirjoittaa romaania sukulaisistaan vuonna 1918 eli sitä mitä me saamme valmiissa romaanissa lukea. Kirjoittaminen takkuaa monella tavalla. Kirjailija ei muutenkaan ole sinut itsensä kanssa - kuten tänä päivänä niin monessa romaanissa. Ajoittain kirjailijan elämän ja ajatusten kuvaaminen tuntui hieman päälleliimatulta.  

Romaani puhuttelee eniten meitä joiden sukulaiset jäivät tavalla tai toisella kansalaissodan jalkoihin. Ahdistavinta on lukea siitä miten mielivaltaiseti sodan voittajat käyttäytyivät. Etenkin naiset joutuivat melkoisen mielivallan alle. "Häneltä oli riisuttu kaikki ihmisyys, arvokkuus ja itsekunnioitus. Hävetti, ettei kehdannut edes sivuilleen katsoa".  

Inhimillinen ja koskettava romaani. 

   

Neule Nauhausin Susihukka

Kesä ja dekkarit. Heinäkuun helle ja Nele Neuhausin uusin dekkari Susihukka (suom. Veera Kaski, WSOY 2018, 555 s.). Neuhaus on luokiteltu Saksan suosituimmaksi rikoskirjailijaksi. Susihukan tunnelma on hyytävä, rikokset kuvottavia, uhrina nuori tyttö ja hänen kohtaloonsa liittyvät henkilöt.

Neuhausin kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja paikka paikoin aika verkkaistakin. Tarinan etenee hyppäyksittäin, juuri sopivasti että lukija pysyy mukana ja välillä luulee olevansa edellä rikoksia tutkivia poliiseja. Kirjan päähenkilöt Pia Kirchhoff ja Oliver von Bodenstein 

ovat tuttuja aikaisemmista dekkareista Lumikin on kuoltava ja Joka tuulen kylvää.   

Susihukassa kaikki alkaa kun nuorisojoukko löytää humalapäissään joen rannalta ruumiin, kuolleen nuoren tytön, jota kukaan ei ole kaivannut eikä kaipaa. Tutkijat ovat hämillään ja vielä suurempia arvoituksia he joutuvat selvittämään kun tunnettu tv-juontaja pahoinpidellään. Pala palalta selviää miksi toimittaja piti pahoinpidellä ja mitä kaiken takana oikein on.

Karmaisevinta Susihukassa on sen todentuntuisuus. Moni kakku päältä kaunis, pitää tässä tarinassa enemmän kuin paikkansa. Helpotusta ahdistavaan lukemiseen tuo poliisien arkielämän huolet ja heidän keskinäiset välinsä. Nekään eivät tällä kertaa ole ihan selkeät ja ongelmattomat.

Lapsiin kohdistuvat rikokset, ihmiskauppa, poliisien oma rikollisuus, yhteiskunnan yläluokkaan pesiytynyt pahuus, julkisuuden tuoma helpotus tai kohtalokkuus. Tällaista ei voi olla olemassa! En halua lukea tällaista! Ja kuitenkin luen. Luen koska tarina on kerrottu hyvin!      

Kari Häkämiehen Kaksoiselämää

Huomaamatta Reijo Mäen dekkarit ovat muuttuneet Kari Häkämiehen kirjoiksi.  Siinä missä Mäen Turku-dekkarit ovat alkaneet liiaksi muistuttaa toisiaan, ovat Häkämiehen tarinat muuttuneet kiinnostaviksi. Häkämiehen viides dekkari Kaksoiselämää (Teos 2018, 352 s., 2018) pureutuu Turussa tapahtuviin hämäräperäisiin tapahtumiin vuosien takaa.

Kari Häkämies on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja, entinen ministeri, kansliapäällikkö, kansanedustaja, ylijohtaja, kaupunginjohtaja ja kunnanjohtaja. Eli kun hän kirjoittaa politiikasta ja ylempien virkamiesten ja tavallisimpienkin poliisien työstä, hän tietää ja tuntee taustat. Ja se tekee Kaksoiselämästäkin kiehtovan.

Kolmea murhaa selvittävät keskusrikospoliisin tutkijat Heikki Söder ja Matti Joronen. Poikamies-Jorosella ei ole perhehuolia, hän elää oman mielensä mukaan ja noudattaa omaa vapauttaa myös työssään. Hän voi lähteä tekemään kotitarkastuksen ja palattuaan retkeltään, pyytää esimieheltään Söderiltä luvan kotitarkastuksen tekemiseen. Joronen on myös perussuomalainen helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu. Söderin perhehuolet keskittyvät tällä kertaa teini-ikäiseen poikaan, joka on luisumassa ei-toivotuille-poluille.

Dekkarin perusolemuksen mukaisesti naiset ovat kauniita, mutta samalla myös uraa luovia tohtoreita tai juristeja. Miehistä osa on nykypäivän irtosuhteilla työntäyteistä elämäänsä höystäviä uraohjuksia, osa perinteisempiä miehisyyttään ja osaamistaan uhoavia uroita.

Häkämies on kaivanut dekkariinsa tällä kertaa vuosikymmenten takaiset säästöpankki-kriisit. Rivien välistä voi arvailla kenestä pankkimiehestä kulloinkin on kyse. Turun-tautia voi kuvata monella tavalla ja Häkämiehen tarina on varmaan yksi mielenkiintoisimmista.

Samalla kertaa asiallinen, älykäs ja riittävän vauhdikkaasti yllätyksellistä loppuratkaisua kohti etenevä dekkari.  

Sally Salmisen Katrina

Sally Salmista voi syystä nimittää unohdetuksi kirjailijaksi. Ahvenenmaalta muuttanut nuori tyttö oli piikana Ruotsissa, muutti Yhdysvaltoihin ja voitti käsikirjoituksellaan ruotsinkielisen romaanikilpailun 1936. Salminen oli kolmena vuonna Nobel-palkintoehdokkaana, palkinnon sai Suomeen lopulta Sillanpää. Salminen avioitui tanskalaisen taidemaalarin kanssa. Häneltä julkaistiin kaikkiaan 17 teosta.  

Nyt Sally Salmisen esikoisteos Katrina on ilmestynyt Juha Hurmeen suomentamana (Teos 2018, 448 s.). Kirja käännettiin lukuisille kielille. Vasta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ohitti sen suomennoksien määrässä.

Kirjan suomentaja kirjailija, ohjaaja Juha Hurme on kuvannut Sally Salmista rohkeiden aiheiden valitsijaksi ja saaristonraikkaaksi feministiksi. ”Yhdellä määreellä kuvattuna ihana kirjailija”, sanoo Juha Hurme.

Katrina on talollisen tytär Pohjanmaalla. Hän rakastuu päätä pahkaa komeaan ahvenenmaalaiseen merimieheen. Mies kertoo Katrinalle, miten hienot oltavat häntä odottaa, jos hän suostuu kosintaan. Vastoin vanhempiensa tahtoa Katrina haluaa naimisiin hurmaavan miehen kanssa. Häät pidetään, mutta muuten perhe hylkää Katrinan kokonaan. Ahvenanmaalla ei odotakaan hieno talo kaksine kerroksineen ja parvekkeineen, vaan pienenpieni harmaa mökki. Mies lähtee merille ja jättää nuoren vaimonsa selviytymään yksin. Eikä miehestä ole tukea Katrinalle missään elämän vaiheessa.  

Mutta onneksi Katrina on selviytyjä. Samaa sitkeyttä ja elämänuskoa mitä hän osoittaa ensimmäisen talven jälkeen, tarvitaan läpi koko elämän. Romaanin keskeisenä teemana on nykyisin niin muodikas vastakkainasettelu. On kylän rikkaat ja kylän köyhät ja melkein vielä ne kaikkein köyhimmät, joihin Katrina lapsikatraineen kuuluu.

Mutta Katrina ei alistu, hän ei ota vastaan armopaloja, vaan haluaa ansaita kaiken omalla työllään. Maa, jolla Katrinan ja hänen miehensä tölli seisoo, kuuluu kahdelle kapteenille ja he voivatkin sitten teettää töitä Katrinalla mielin määrin. Vanhin poika komennetaan töihin 8-vuotiaana. Koulua käymätön Katrina tekee kaikkensa jotta hänen lapsensa pääsevät kouluun.

Elämä on täynnä vastoinkäymisiä, parempiosaisten halveksuntaa, epäoikeudenmukaisuutta, lasten kuolemia, sairautta. Tarvitaan lähes epäinhimillistä kestävyyttä ja jaksamista, jotta Salmisen kuvaamissa olosuhteissa säilyy toimintakelpoisena, mutta Katrinan elämää ylläpitää lähimmäisen rakkaus. ”Katrina rakasti lasta sen itsensä takia, siksi että se oli turvaton pieni olento, joka oli kaikessa riippuvainen Katrinan vahvoista käsistä ja lämpimästä sydämestä.”

Kirjan suosion salaisuus 1930-luvun lopulla, lienee ollut sen todenmukaisuus. Se on tänä päivänäkin hyvin vavahduttaa ajankuvausta, mutta samalla se on ajatonta ja uskottavaa. En ole lukenut kirjaa aikaisemmin. On väitetty että kirjan vanhahtava suomennos olisi vuosien saatossa karkoittanut lukijat. Juha Hurmeen suomennos on soljuvaa ja sujuvaa, ehkäpä välillä hitusen liikaa tätä päivää. Katrina on tutustumisen arvoinen nainen.  

Eppu Nuotion Anopinhammas

Merkillistä että kirja, jossa etsitään vastausta vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen mystiseen kuolemantapaukseen, voi olla leppoisaa ja rentouttavaa luettavaa. Eppu Nuotion salainen ase on että hän osaa kirjoittaa juuri tällaisia kirjoja.

Eppu Nuotion Anopinhammas, Ellen Lähteen tutkimuksia (Otava 2018, 254 s.) on toinen Ellen Lähteestä kertova kirja. Ellen Lähde jo sinänsä on viehättävä yhdistelmä puutarhaihmistä, innokasta marttaa ja rikoksia rakastavaa eläkeläistä. Tällä kertaa kaikki alkaa Espanjassa vietettävistä häistä, jossa juhlivat suomalainen sulhanen ja espanjalainen morsian. Tapahtumat saavat merkillisen käänteen kun sulhasen äiti löydetään aamulla kuolleena.

Ellen vaistoaa että kaikki eivät ole sulhasen perhekunnassa ihan kunnossa. Suomeen palattuaan Ellen alkaa punoa palasia yhteen Turusta käsin. Ellenin tarmokkuutta lisää puutarhamatkan vetäjän, miellyttävän espanjalaismiehen mielenkiinto Elleniä kohtaan. Skype-puhelut ovat melkein jokapäiväisiä. Siinä sivussa Ellen ihastelee miten jo edellisessä kirjassa tullut nuori Samuel saa elämänsä uuteen järjestykseen. Ellenin huolenpidosta saavat nauttia monet muutkin. Ja kuten kunnon dekkarimaisessa kirjassa kuuluu kaikki kuuluu kaikkeen.

Lehtokarin sukukunnan salaisuudet selvenevät pala palalta. Onneksi lukija pysyy tässä kirjassa hyvin menossa mukana. Mikään ei ole liian monimutkaista eikä tarinassa päälle liimattua.  Suvussa on rankkoja asioita, jotka ovat jääneet selvittämättä. Ellen lähestyy ongelman ydintä vääjäämättömyydellä tarmokkuudella. Viehättävää on miten tuntuu että Mynämäen hieno kirkko on melkein tutumpi kirjan päättyessä kuin oma kotikirkko.

Täydellinen kesäkirja. Ja varmasti sen parissa viihtyisi syyspimeydessäkin. Mutta suolle en syyspimeässä lähde!

J. Pekka Mäkelän Hunan

Matematiikan opettajani Tampereen Yhteislyseossa oli vuosina 1955 – 1963 (lukion ekaa vuotta lukuun ottamatta) Helvi Söderman eli Kimuna, kuten häntä kutsuimme. Nimi tuli siitä että opettaja oli ollut lähetyssaarnaajana Kiinassa. Hänen päänsä nyki kummallisesti. Hän oli hyvin halukas kertomaan meille tarinoita Kiinan vuosistaan. Ymmärsin että hän on ollut Kiinassa toisen maailmansodan aikaan ja päässyt pakenemaan sieltä hengessä kaupalla. Olimme varmoja, että hän oli kokenut Kiinassa pahoja asioita.

Kuten muutkin opettajat oli Helvi Söderman (1902 – 1986) oli mielestäni ikivanha. Emme kovin korkealle arvostaneet hänen opettajan taitojaan. Sillä olenkin sitten vuosikymmenet selittänyt huonoja matikan taitoja. Hän olisi ollut varmaan parempi lähetyssaarnaaja kuin matikan ope!

Södermanin sisaren tyttärenpoika J. Pekka Mäkelä tutustui jo äitinsä elinaikana isotätinsä ja kummitätinsä Kiinan vuosien (1935 – 1946) päiväkirjoihin. Ennen äitinsä varhaista kuolemaa Mäkelä kävi hänen kanssaan keväällä 1991 Hunanissa paikallisen kirkon vieraana. Vuosien kypsyttelyn jälkeen syntyi romaani Hunan (Like 2018, 549 s.).

Nyt tiedän hieman paremmin millaista matikan opettajani elämä Kiinassa oli. Mäkelä on rakentanut hienon romaanin, jossa Helvi Södermanin päiväkirja -merkinnät ovat sellaisenaan kannattelemassa tarinaa eteenpäin. Muut kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat kirjailijan luomaa fiktiivistä kerrontaa.

Kokonaisuutena Hunan on vaikuttava kirja. Siitä saa hyvän kuvan siitä millaisessa murroksessa Kiinassa elettiin 1930 -luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. Oli maan sisäisiä ristiriitoja kommunisteineen ja muine keskenään taistelevia joukkoja. Toinen maailmansota toi maahan japanilaiset. Henkilöt ovat hyvin uskottavia ja heidän kohtalonsa koskettavia.

Lähetysasemilla joissa Helvi Söderman muiden suomalaisten kanssa eli ja teki lähetystyötä ei ollut sen turvallisempaa kuin muuallakaan. Södermania ja kirjan muitakin lähetystyöntekijöitä jäytyy myös pysyvä epävarmuus siitä onko heidän työnsä todella tarpeellista ja oikeutettua.

Se miksi Söderman lähti Lahdesta matematiikan opettajan virastaan lähetystehtävää hoitamaan ei ole täysin selvinnyt. Täti ei halunnut paljastaa sitä edes viimeisinä elinkuukausinaan. Ehkäpä siihen ei ollut vain yhtä syytä. 

Muut kuin me Södermanin entiset oppilaat lukevat kirjan kurkistuksena Kiinan historiaan ja erilaisiin ulkopuolisten ihmisten kohtaloihin. Nyt osaan kunnioittaa ja arvostaa opettajaani aivan toisella tavalla. On hienoa, että hänen päiväkirjansa ovat tulleet julkisiksi. Niissä ei paljasteta mitään suuria tunteita eikä salaisuuksia. Tekstit ovat hyvin hillittyjä, eivät aina edes kovin henkilökohtaisia.