Palkittuja kirjoja jälkijunassa

Harvan kirjailijan teoksia ovat innolla lukeneet ja odottaneet isäni, minä ja vanhin tyttäreni. Joni Skiftesvikin lumoavat kertomukset ovat täyttäneet meidän kaikkien vaatimukset hyvästä kirjasta. Oli ilo odottaa syksyllä aina uutta kirjaa. Ja niitähän vuosien varrella onneksi ilmestyi tiuhaan. 

Tuottelias kirjailija sai viimeisimmästä kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY 2014, 246 s.) tämän vuoden Runeberg-palkinnon. Omaelämäkerrallisessa kirjassa Skiftesvikin tarinat kietoutuvat perheen sairauksien ympärille. Samaan aikaan kun Skiftesvikin vaimo on Helsingissä sydämensiirtoleikkauksessa, pahenevat kirjailijan sydänvaivat. Vaikka hänelle on tehty pallolaajennus, on edessä uusi ongelma sydämen kanssa. Kipeäasti Skiftesvik kuvaa sitä miltä tuntuu, kun lääkäri langettaa lentokiellon eikä hän pääse vaimonsa luokse Oulusta Helsinkiin.

Elämä liukuu kirjailijan ja lukijan silmiin kuvanauhana tapahtumista elämän varrella. Perheen elämää on varjostanut vuosia 10-vuotiaan pojan kuolema. Pelkkä sairauskertomus kirja ei ole, vaan hieno kattaus elämän erilaisista ilmiöistä ja vastaan tulevista ihmisistä. ”Jokainen päivä menee hukkaan, jos en kirjoita”, sanoi kirjailija (synt. 1948) vastaan ottaessaan Runeberg-palkintonsa.  

Entiselle toimittajalla on hauskaa lukea kuvausta siitä millaista oli olla toimittaja 1970-luvulla. Skiftesvik on ehtinyt olla toimittajana, toimitussihteerinä, toimituspäällikkönä, päätoimittajana ja kustannusjohtajana monessa lehdessä ennen jäämistään vapaaksi kirjailijaksi.

Pidin kovasti Valkoisen Toyotan tarinoista. Ihailen suuresti sitä hienoa tapaa millä kirjassa on vuorotellen elämäntarinoita ja tämän hetken elämää. Menetetyn pojan muisto on läsnä hyvin voimakkaasti koko ajan.

Kannattaa ryhtyä Skitesvikin lukijaksi, jos se on jäänyt tekemättä.

Kirjahyllystäni löytyy 21 Joni Skiftesvikin teosta. Ihan kaikkia ei ole esim. nuorten kirjoja. 

   

Vertauskuvia ja karuja kohtaloita

Palkittu kirja on myös Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava 2014, 286 s.). Se sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime syksynä. Kosovossa syntynyt nyt 24-vuotias Statovci on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana. Romaanissa on rinnakkain kaksi tarinaa: nuoren Suomeen muuttaneen miehen ja hänen äitinsä tarinat.

Äidin tarinassa on paljon tietoa albanialaisten perinteistä. Itse pidin hyvin ahdistavana nuoren naisen elämän murenemistä itsekkään ja väkivaltaisenkin, perinteistä elämäntapaa puolustavan miehen rinnalla. Tilanne ei edes muutu mihinkään, vaikka perhe muuttaakin Suomeen. Yhtään helpompaa ei ole kosovolaispojan elämä Suomessakaan . Hänen painolastinaan ovat lapsuuden kokemukset ja ahdistukset. Pakostakin miettii että ne ovat peräisin isän suhtautumisesta poikaansa.

Romaanissa on paljon symboliikkaa. Kahdessa eri lukupiirissä pohdimme mikä se ensimmäinen kissa oikein oli, oliko boa-käärme ihan oikea käärme vai ei, entä se toinen kissa ja toinen käärme. Hieman hämmentävää on että niin tässä kuin monessa muussakin romaanissa aika keskeisenä teemana on homous. Saattaahan vain olla niin että aika on nyt oikea tämänkin asian käsittelemiselle. Lahjakas kirjailija vaatii lukijalta paljon, mutta lukijakin saa paljon.      

Miehistä meininkiä

Petri Tamminen on suosikkilistani ykkönen miesten kuvaajana. Hänen niukka, mutta tarkkanäköinen tyylinsä lähes huikaisee Tammisen uutuudessa Meriromaani (Otava 2015, 142 s.). Askaisista kotoisin oleva nuori mies päätyy merikouluun Turkuun. Askaisten isännät päättävät hankkia laivan ja palkkaavat Huurnan sen kapteeniksi.

Huurnalla on matkassaan huono onni. Laiva toisensa jälkeen uppoaa hänen altaan ja aina isännät varustavat uuden laivan ja luottavat omaan kapteeniinsa. Huurna on hiljainen, itsekseen toimeen tuleva jurottaja. ”Joistakin ihmisitsä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule tutuiksi: itse on aito ja tavallinen, mutta toinen outo ja etäinen.” Huurna ajattelee näin muista ja muut varmasti hänestä samaa. Ankeata on kun nuori aviovaimokin kuolee synnytykseen. Välillä jo ehti tuntua siltä että avioliitto tasoittaisi jollain tavalla ikuisen epäonnistujan elämää. 

Huurna joutuu paljon pohtimaan virheitään ja tekemisiään, mutta ”maailma todisti hänelle heti, että se ei pitänyt näitä hänen suhtautumisiaan minään”. Meriromaani on oikeastaan kuin kertomus kenen tahansa elämästä, virheistä, iloista, anteeksiannosta, siitä miten vaikea kaiken tarkoitusta on ymmärtää.  

Arne kertoo Arnesta 

  

Elämänmenon syvällistä pohdintaa hieman toisesta näkökulmasta tarjoaa Arne Nevanlinna Arne. Oman elämänsä kintereillä (Siltala 2014, 328 s.). Arkkitehti Arne Nevanlinna (synt. 1925) ryhtyi kirjailijaksi lopetettuaan oman arkkitehtitoimistonsa pyörittämisen. Hän halusi elämäänsä mielekästä sisältöä. Nyt 90-vuotiaana hän on sitä mieltä että jos hän ei olisi ryhtynyt kirjailijaksi, häntä ei varmaan enää olisi. 

uksi hänen teoksensa luokiteltiin tietokirjoiksi.  Ensimmäinen romaani Marie nosti hänet heti Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2008. Nevanlinna tilittää omaelämäkerrassaan asemaansa tunnetun matemaatikon Rolf Nevanlinnan poikana, arkkitehtina, kehitystyöntekijänä, professorina ja kirjailijana. Arne Nevanlinna on selkeästi oman tiensä kulkija.

Kirja on perinteinen elämäkerta, filosofinen elämäntilitys, hieno monikerroksellinen kaunokirjalinen teos. Se on myös tietyllä tavalla hyvin irooninen teos. Nevanalinnan tyyli on samalla kertaa niukkaa ja runsasta. Hän jättää paljon sanomatta. Ja se mitä jää piiloon, nouseekin esille. Lukijan on pakko hieman sinnitellä ja haastaa itseään.     

Kun itsemurha jää vain aikeeksi

Jari Järvelän Särkyvää (Tammi 2014, 219 s.) on samalla hersyvän koominen ja liikuttava kertomus miehestä, joka on päättänyt tehdä itsemurhan. Hän lähtee toteuttaman sitä ajamalla isänsä vanhalla vihreällä Ladalla läpi Euroopan Espanjaan. Päämääränä on 
häksut Pamplonan kujilla ja siellä kunniakas kuolema. 

Päähenkilön matkaan liimautuu paikasta toiseen kuljeksiva nuori nainen. Mies yöpyy teltassa, tyttö nukkuu Ladassa. Koko matkan ajan mies pui mielessään avioeroaan. Miksi Heli hylkäsi hänet? On hänessäkin vikaa, mutta vain ihan vähän. Miehen on lähes mahdotonta myöntää omia virheitään. Ja nuori nainen vain kuuntelee ja paljastaa vasta matkan loppumetreillä mikä hänen "hortoilunsa" syy on.  

 Järvelä on myös herkkä luonnonkuvaaja. ”Heidän varjonsa venyttäytyvät kahtena pitkänä puunrunkona, joiden vehreää lehvistöä koko peltojen takainen metsä näyttää olevan”.

Järvelä ei koskaan kirjoita mitään tavanmukaista. Eivätkä hänen kirjansa muistuta toinen toisiaan. Näin tekee vain taitava kirjailija. 

PAKSUJEN JÄLKEEN OHUITA KIRJOJA

Uusi vuosi alkoi paksuilla romaaneilla. Ensin oli vuorossa Jussi Valtosen Finlandia-voittaja järkelemäiseksi kuvaamani He eivät tiedä mitä tekevät. Sitten oli lukulistalla nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, Otava 2014, 522 s). Seuraavaksi ahmin Ilkka Remeksen Hornan (WSOY 2014, 406 s.). Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2014, 809 s.) voitti sivumäärällään kaikki muut.

Kotimaan maaginen vetovoima 

Olen lukenut monta kirjaa siitä miten nuoret muuttavat kotimaastaan Amerikkaan, Englantiin, Ruotsiin, Saksaan.  Chimamamanda Ngozin Kotiinpalaajissa päähenkilö muuttaa Nigeriasta Yhdysvaltoihin, mutta poiketen kaikista ystävistään hän haluaa palata takaisin kotimaahansa. Ifemela opiskelee USA:ssa ja päätyy kirjoittamaan hyvin suosituksi nousevaa blogia, missä hän pohtii moninaisia rotuongelmia. Ei riitä että on mustia ja valkoisia ihmisiä. On afroamerikkalaisia, amerikkalaisia mustia, on karibialaisia. Ngozin veisti romaaninsa lukijalle on selkeä. Rotuongelma ei ole ratkaistu asia. Se on ja pysyy.

Aina sama kaava 

Ilkka Remeksen Horna on hyytävää luettavaa. Sen tapahtuvat ovat tästä päivästä. Voisi väittää että se kauhukuva mikä Suomen ulkopoliittisessa asemassa mieltämme jäytää, toteutuu romaanissa. Nato kummittelee kaiken taustalla, puhumattakaan Venäjästä. Remeksen romaanit etenevät tutulla kaavalla: teksti pitää lukijan pihdeissään alusta loppuun.

800 sivun mysteerio

Maaginen tunne valtasi mieleni kahlatessani läpi Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjailija Quebert, 34 v. rakastuu 15-vuotiaaseen tyttöön, tyttö katoaa ja ruumis löydetään kirjailijan puutarhan perukoilta 33 vuotta myöhemmin. Kuka on syyllnen? Koko pikkukaupunki on tuohduksissa. Asiaa ryhtyy selvittämään Quebertin oppilas, ystävä ja esikoiskirjansa julkaissut Marcus Goldman. 

Romaani kertoo rikoksesta sen selvittämisestä, romaanin kirjoittamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta. Siitä miten mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Romaanissa jännitys tiivistyy sivu sivulta. tilanteet muuttuvat koko ajan. Taidokas maailmanmaineeseen noussut Tammen Keltaisen kirjaston romaani.        

Kirjojen pelastaja

Ohuiden kirjojen aikakin koitti. Mikä ihmeen aikuisen satu? Sellaisena ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015, 189 s.) mainostetaan. Ja kirja on kuin satua. Guylain menee joka aamu työpaikalleen junalla. Junassa hän istuu vakipaikallaan ja lukee ääneen muutaman kirjansivun. Sivut hän on pelastanut ison koneen syövereistä. Kone murskaa kirjat uuden paperin raaka-aineeksi. 

Yhtenä aamuna Guylainin tuolilta junasta löytyy muistitikku. Tikulla on naisen kirjoittama päiväkirja. Menee aikansa ennen kuin Guylian löytää kirjoittajan: vessatädin. Kirja on ihastuttava, kuulas ja liikuttava. Sen lukeminen tekee pimeästä päivästä valoisan, apeasta mielestä iloisen, rumasta kauniin. . 

Yksi menetys riittää

Miksi Tanskassa asuva juutalaispariskunta päätyy tekemään kaksoisitsemurhan? Johanna Adorján kertoo isovanhempiensa tarinan kauniisti ja koskettavasti romaanissaan Rakkaudessa, erottamattomat (suom. Hanna Kjellberg, Otava 2010, 205 s.). Tapahtumasta kirjoitettiin ja sen syitä pohdittiin aikoinaan Tanskassa. 

Miksi 71-vuotias nainen haluaa lopettaa elämänsä. Hänen miehensä oli hyvin sairas eikä elonpäiviä olisi ollut montaakaan jäljellä. Vera ei halua jäädä toista kertaa yksin. Hän luuli menettäneensä miehensä keskitysleirille, nyt tämä ei enää palaisi takaisin. Yksi kirja monien joukossa joka hienosti kunnioittaa juutalaisten kärsimyksiä.

Raikas tuulahdus

Pirjo Houni ja Maria Romantschuk ovat yhdessä kirjoittaneet muistelmateoksen Ei, rouva presidentti (Otava 2014, 204 s.) Marian työtehtävistä. Samalla kun saamme seurata presidentin lehdistöpäällikön tehtäviä ja päiviä, seuraamme myös presidentti Tarja Halosen elämää. Pirjo Houni on tuonut tarinaan ulkopuolisen näkökulman. Kirja on raikas kertomus vaativien tehtävien hoitamisesta, Romantschukin yksityiselämän koettelemuksista ja presidentin kanslian jälkeisestä elämästä.       

Sitten kun luemme kaikki kirjat sähköisesti, ei kukaan enää ymmärrä kun puhut paksuista kirjoista. Näin arvelee 18-vuotias tyttärentyttäreni. Mikä on yli 800-sivuinen romaani: laaja vai pitkä. Eikä ohutkaan enää ole ohut.               

Sairastaessa lapsena vammautuneen peukalon korjausleikkausta, ehdin lukea paljon. 

Unohtumaton lukukokemus

Kirja on järkelemäinen. Siinä on 557 sivua ja teksti pientä ja tiuhaa. Mukana tämä päivä, tulevaisuus ja menneisyys. Juonen kulku ennen kokematon ja koko kirja jotain sellaista jota ei kuvittelisi koskaan lukevansa. Tätä kaikkea ja paljon muutakin on Jussi Valtonen Finlandia-palkinnon saanut He eivät tiedä mitä he tekevät (Tammi 2014).  

, synnytysmasennuksesta kärsivä nainen, isänsä hylkäämä poika, eläinkokeisiin perustuva tutkimus, teknologinen keksintö, jota ei oikeastaan ole olemassakaan, eläinaktivisteja, elämä kaikilla tahoilla ja kaikilla tasoilla.

Jussi Valtonen kykenee käsittämättömällä tavalla pureutumaan lukuisiin aikamme ilmiöihin. On sama onko kertomisen näkökulma miehen, maisen, nuorukaisen tai lapsen. Kirjan henkilöt ovat kykenemättömiä tulemaan toimeen kenenkään kanssa – ei oikeastaan edes itsensä kanssa.

Amerikkalaisen tutkijan näkemys suomalaisesta tiedemaailmasta on kaikkea muuta kuin imartelevaa. Kirjailijalla on kokemusta toisenlaisesta maailmasta USA:ssa. Romaani on tulvillaan sivalluksia meidän aika lailla sisäänpäin lämpiävästä arvomaailmastamme.

Valtosen romaani on aikalaisromaani enemmän kuin mikään muu romaani pitkään aikaan. Huikaiseva lukukokemus. Onko se nyt niin hyvä kuin väitetään, kysyy moni. Se on !!!!  

Sibeliusten arkea

Olen jo pitkän aikaa pitänyt Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) kirjoista. Hän kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä menneitä vuosikymmeninä. Aluksi vierastin ideaa nuoresta tytöstä, joka on piikana tai lapsenpiikana suomalaisissa kulttuurikodeissa. Syrjästäkatsojan tarinoiden sarjan ensimmäisessä romaanissa Paimentyttö Ida päätyi Topeliuksen perheeseen. Tuntui että satusetä-Topeliuksen arkipäivän elämän kuvaus ei oikein luonnistanut.

Sarjan toisessa osassa Ida on lapsenpiikana Sibeliuksen perheessä. Lapsenpiika, syrjästäkatsojan tarinoita II (Otava 2014) on monella tavalla luontevampi kuin ensimmäinen osa. Saattaahan olla että nykypäivän lukijan on vaikea ymmärtää sitä että tyttö voi 15-vuotiaana olla vieraan palveluksessa.

Idasta kasvaa Lapsenpiiasta itsetietoinen nuori nainen. Hänen ansiostaan Sibeliuksen perhe selviytyy arjestaan siedettävästi. Rahapulaa podetaan aina, jopa niin että suurimmassa hädässä Ida lainaa omat säästönsä isäntäperheelle. Säveltäjä säheltää Helsingissä, kun muu perhe melkein näkee nälkää Keravan Mattilassa, minne muutetaan halvemman vuokran takia. Ympärillä on myös väkeä, joka ymmärtää toisten ahdinkoa.

Riipaisevinta romaanissa on perheen nuorimman tyttären sairastaminen ja menehtyminen. 

Olen tähän asti – eri tahoilta saamieni tai haalimieni tietojen perusteella – pitävät Aino Sibeliusta taitavana ja aikaansaavana perheenemäntänä. Hän on kiinnostunut puutarhan hoidosta, mutta kaiken käytännön hoitamisen hän kuitenkin onnistuu siirtämään Idalle. Ja voimia ja kykyä selviytyä hankalista tilanteista, on nuorella Idalla kosolti enemmän kuin Aino Sibeliuksella.

Romaanissa tutustuu myös Ainon äitiin Elisabet Järnfeltiin, Jeanin veljeen Christian ”Kitti” Sibeliukseen, tulevaan ylilääkäriin ja professoriin ja hänen sisareensa Lindaan.

Enni Mustonen ei kiillottele eikä nöyristele kulttuuri-ikoneiden edessä. Sibeliuskin on välillä rakastava aviopuoliso, hellä isä, mutta välillä armoton juhlija ja itsekäs säveltäjä, jonka työrauha on ylitse kaiken muun. Seuraavaksi mennään Helsinkiin Elisabetinkadulle Albert Edelfeltin palvelukseen.

    

Ei vanhuus ole naurun asia

Ruotsalainen toimittaja-kirjailija Catharina Ingelman-Sundberg päätti kirjoittaa menestysromaanin. Kakkua, kiitos! (suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms 2014) romaanista tuli menestys. Sitä on käännetty monille kielille ja kiitetty laajasti. Maineen myötä Ingelman-Sundberg on paljastanut olevansa sukua J.L.Runebergille.

Romaanissa on pääosassa visikko: kaksi miestä ja kolme naista. He asuvat vanhusten palvelutalossa, kyllästyneitä ja tympääntyneitä huonoon kohteluun, tapahtumattomuuteen ja muihin asukkaisiin. Viisikko oivaltaa että vangit elävät paremmissa oloissa kuin vanhukset ja niinpä he päättävät heittäytyä rikollisiksi ja tavoitella hyvin kohdeltavan vangin osaa.

Tarina etenee hieman verkkaisesti, mutta romaani on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Oikean rikoksen tekeminen ei ole helppoa, vaikka rikolliset tekevät pohjatyöt huolellisesti. Rikoksen on oltava myös riittävän suuri, jotta sen takia päätyisi vankilaan.

Romaanissa tuodaan hyvin esille yksityisessäkin palvelutalossa rehottava vanhusten huono kohtelu. Kukaan ei edes huomaa vaikka viisikko on poissa ”kotoaan” päiväkausia. Samaa kritiikkiä on Minna Lindgrenin hyvin suosituissa romaaneissa Kuolema Ehtoolehdossa ja Ehtoolehdon pakolaiset.

Romaani on oivallinen väline ironiselle kuvaukselle siitä millä tavalla vanhuksia nykyisin kohdellaan. Mutta aina en oikein jaksa innostua tästä taiteenlajista. On helppo nauraa dementoinutta näyttelevälle Leena Uotilalla Helsingin Kaupunginteatterin Vielä ehtii –näytelmässä. Samaa näytelmää esitetään ainakin Tampereen Komediateatterissa. Nauru ei aina ole edes aitoa, vaan pikemminkin vaivaantunutta.  

Vai olenko vain huumorintajuton ja ennakkoluuloinen! Kerron mielelläni hupaisia sattumuksia isäni elämästä hänen kahtena viimeisenä elinvuotenaan, joiden aikana hän kärsi dementiasta. Mutta pitääkö vakavien asioiden ja asiattomuuksien avulla rakentaa viihdettä.

Ehkäpä tunnen liian monta liki 90-vuotiasta hyvin itsenäisesti elävää, selväjärkistä ja toimintakykyistä vanhusta. Heidän puuhissaan ei ole mitään huvittavaa. Vaikka jokainen ei aina saakaan sitä apua mitä tarvitsee nopeaa tahtia, on asioilla taipumus järjestyä. Monessa tilanteessa vanhuksen oma asenne on se kaikkein tärkein. Ei siinä tarvita ulkopuolisia naurajia. Jos naurattaa niin teemme sen yhdessä, yleisöä ei siihen tarvita.  

Kun elämä menee hyvin ja huonosti

Norjalainen Per Pettersson on julkaissut vain kolme romaania. Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011) ihastuttivat niin kriitikot kuin lukijatkin. Pidin niistä hyvin paljon, 

Uusin romaani En suostu (suom. Katriina Huttunen, Otava 2014) on yhtä laadukas ja ainutlaatuinen kuin aikaisemmatkin. Kaksi poikaa Jim ja Tommy eivät ole tavanneet vuosikymmeniin. Kun Tommy ajaa hienolla autollaan aamuhämärässä siltaa pitkin tunnistaa hän kalastajien joukosta Jimin. 

Tommyn lapsuus oli koettelemuksia täynnä ja Jim puolestaan eli uskonnonopettaja-äitinsä kanssa turvallisesti. Varjopuolena elämässä oli ettei Jimillä ollut isää. Tommylla oli kaksi sisarta ja veli, väkivaltainen isä ja äiti, joka katosi. 

Tommy yritti pitää sisaruksistaan huolta, mutta lopulta lapset otettiin huostaan ja sijoitettiin eri perheiseen. Tommy kadotti yhteyden sisaruksiinsa. Hän asui naapurissa eläneen yksinäisen miehen luona. Tommyä eivät lapsuuden karut kokemukset nujertaneet - päinvasoin. Hänestä tuli menestynyt liikemies ja Jimin elämä luisui alamäkeä.

Petterson punoo tarinan poikien elämästä hienosti. Hän rikkoo aikajanan ja tapahtumien kulun. Hienovireistä kuvausta niin nuorten kuin aikuistenkin miesten elämästä – unohtamatta Tommyn äitiä ja sisarta. Kirjan sykähdyttävin kohtaus - ainakin minulle - oli se kun Tommyn sisar melkein pääsee heidän kadonneen äitinsä jalanjäljille. 

Norja ja Oslo ympäristöineen on kirjassa vahvasti läsnä. Välillä kerrotaan nimeltä ihan jokainen tie mitä pitkin ajatetaan. Nimet eivät kerro minulle mitään, mutta kaikesta osasi luoda mielikuvan ja aistia norjalaisen yhdyskunnan sielua.    

Wenla ja veljekset

Mikä keksintö! Että joku keksiikin kirjoittaa romaani nykypäivän seitsemästä veljeksestä. Riina Katajavuori keksi ja laittoi kirjansa nimeksi Wenla Männistö (Tammi 2014). Seitsemän äiditöntä poikaa, joilla on kolme eri isää, asustaa rappiotilassa olevassa omakotitalossa Käpylässä. Pojat tappelevat tietysti toukolalaisten kanssa, vierastavat koulunkäyntiä ja työntekoakin.  Ovat omapäisiä ja ihastuttavan erilaisia, mutta melkein samanlaisia kuin Kiven Nurmijärvellä tömistäneet veljekset.

Romaanin rakenne on yhtä ihastuttava kuin koko tarinankerronta. Yksi poikien isistä on afrikkalainen Ben. ”Ben oli niin tavallinen, mutkaton, teeskentelemätön ja suora, ettei haitannut yhtään, jos hänessä oli jotakin epäsymmetriaa. Oli minussakin. Jokainen meistä kenottaa jostain kohtaa vinossa kuin haapa myrskyssä, kun oikein tarkkaan tiiraa.” 

Kuvaus on poikien äidin Allin muistelua. Alli on kuollut ja muistelee elämänmenoaan pilven reunalta. Pojat puuhaavat paljon sellaista mitä äiti ei oikein hyväksy, mutta ei hän rakkaita poikiaan tuomitsekaan. Alussa tietysti tuntuu siltä, että poikien puuhista ei tule yhtään mitään. Ei tullut Kiven veljestenkään, mutta loppua kohti kaikki tietysti seestyy.

Onhan Wenla ihana 

Wenla asustaa kätilö-isänsä kanssa ja yrittää murrosikäisen sitkeydellä saada äitinsä kertomaan kuka on hänen isänsä. Mutta äiti ei millään tohdi paljastaa, että hänen yhden yön rakkautensa on muuttanut Thaimaahan ja puuhastelee siellä mitä puuhastelee. Hieman vahingossa totuus selviää Wenlalle. Maija-äiti on turhaan elänyt salaisuutensa kanssa vuosikausia.

Katajavuori kuvaa nykypäivän nuoria ihastuttavalla otteella. Nuoret puuhailevat ja törmäilevät kuten ikään ja elämänmenoon kuuluu. Iäkkäämpi lukija on välillä ihan ymmällä. Näinkö se nykyisin menee? Välillä nuoret heittäytyvät ajattelemaan sotaa, välillä tärkeintä ovat vaatteet tai kuntoilu, seurustelu ja ne aina niin käsittämättömän typerät vanhemmat.

Melkoisen tietopaketin saa nuorten suosimasta musiikista, leffoista ja muistakin muotijutuista. Runoilija Katajavuori on myös kirjoittanut romaaniin runoja, biisejä – miten vain niitä haluaa nimittää. Ne helisevät ja soivat lukijan korvissa samalla ihastuttavalla tavalla kuin Kivenkin tekstit.

Lopussa kaikki seestyy

Joutuuhan Wenla moneen kertaan vastaamaan kysymykseen kenet veljeksistä hän oikein aikoo ottaa. Katajavuoren Wenlassa kaikki tapahtuu ihan niin kuin oikeassa Seitsemässä veljeksessä, mutta oman aikamme tapojen ja menojen mukaan.

Erehtyypä Wenla väärän veljeksen matkaan ennen kuin hänelle selviää että Jusahan se oikea on. Eikä Wenla pääse ”väärästä rakkaudestaan” ihan ilman seuraamuksia, mutta sekin asia hoituu.

Lohdutonkin voisi olla kertomus noista isättömistä ja äidittömistä pojista, mutta onneksi Riina 

Katajavuori antaa hyvän voittaa ja elämän kulkea kelvolliseen suuntaan. Ihastuttavan erilainen romaani, jonka hieman rosoinen tyyli ja sanallinen kikkailu tekevät siitä virkistävän ja koskettavan kaikessa karheudessaan.    

   

Olli Jalosen kesä

Eletään vuotta 1972 Hämeenlinnan liepeillä. 17-vuotias lukiolaispoika päätyy kesätöihin peltihommiin. Hänen isänsä on saanut ”slaagin” ja perheen käytössä puoli vuotta ollut Taunus on pakko palauttaa auton myyjälle. Alunperin oli tarkoitus maksaa autoa kaksi kertaa vuodessa. Kun isä ei kykene maksamaan puolen vuoden käytöstä kertynyttä maksua, päättää poika hoitaa asian isänsä puolesta – salaa isältään.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014, 509 s.) on kertomus yhdestä kesästä. Kesään mahtuu pelti- ja putkimiesten elämän seuraamista, ystävystymistä kehitysvammaisen pojan kanssa, rakastumisia ja poikuuden menettämistä, radioamatöörien omia radiolähetyksiä, poikakavereita, isän terveyden horjumista ja äidin yletöntä työntekoa.

Aikuisten maailma näyttää nuorukaisesta välillä hyvin hämmentävältä. Seurustellaan ja ei seurustella, ollaan ystäviä ja ei olla ystäviä, mikään aikuisten elämänmenossa ei ole johdonmukaista. Olli Jalonen on tavoittanut uskottavasti ajan poliittisen tunnelman, eri puolueisiin kuuluvien miesten näkemykset ovat reilusti erilaisia eikä yhteisymmärrystä aina synny työtoverien kesken. Kekkosen rooli kummittelee taustalla hyvin voimallisena.

Lukio ei ole minun paikkani

Romaanin viiteen sataan sivuun mahtuu paljon arkipäivän elämän kuvaamista. On se sitten työntekoa tai ihan tavallista kotonaoloa. Olli Jalonen on taituri tällaisten asioiden kertomisessa ja analysoimisessa. Pakostakin ihastelee miten tavallisesta asiasta tulee merkityksellistä.

”Ei se ole paljon vihellellyt kevään jälkeen, siinä huomaan, en ole ainakaan sattunut kuulemaan. Sellaisen mitä ei ole ollut, huomaa vasta kun taas on”.

Vanhempien elämänohjeet ovat hyvin niukkoja. Perheenjäsenet eivät turhia puhu keskenään. ”Kun en kysy muuta, se aloittaa että jokaiselle meistä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempään”, neuvoo äiti poikaansa joka ihmettelee isän saamaa naisen allekirjoittamaa postikorttia.  

Erityisen hienovaraisesti Olli Jalonen kuvaa nuoren miehen päätöstä lopettaa lukiossa opiskelu. Vähitellen mieleen hiipuu ajatus että ehkäpä hänen paikkansa on enemmänkin työmiesten loputtomassa ketjussa kuin koulua käyneiden riveissä.

Ensin hätkähdin oliko todella niin että työläiskodin lapsi ei vuonna 1972 voinut mutkattomasti ajatella koulunkäynnin jatkamista ylioppilaaksi. Jo kymmenen vuotta aikaisemmin korkeakoulujen ja yliopistojen ovet olivat avautuneet meille monille työläiskotien lapsille.

Miehiä ja ihmisiä on hieno romaani. Se on hiottua ja harkittua kertomista, tyylillisesti hyvin karua, mutta samalla hyvin sisältörikasta. Mitään turhaa ei kerrota, vaikka koko kesän kuvaamisen tarvitaan yli 500 sivua.   

Uusi hieno ruotsalainen dekkari

Minulla on häkellyttävän hieno tunne. Olen tutustunut uuteen hyvään ruotsalaiseen dekkarien kirjoittajaan. Kristina Ohlsson on palkittu ja kiitetty kirjailija. Ei haittaa vaikka aloitinkin tutustumisen hänen kolmannesta Fredrika Bergman -kirjastaan. Varjelijat (suom. Outi Menna, ESOY 2011, 500 s.) on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun.

Juonen kehittely on huikea. Loppusivuille saakka lukija on yhtä kadoksissa punaisten lankojen kanssa kuin poliisitkin. Vaikka välillä on aina pari sivua poliisien kuulusteluista, jotka on pidetty sitten kun kaikki on ohi. Eivät nekään aukaise rikosten syitä eikä seurauksia. Poliisitkaan eivät erehtymättömiä työssään silloin kun tapahtumat sivuavat heidän läheisiään. Tällä kertaa avopuolisoa ja veljeä.

Henkilöitä niin kuin ruumiitakin on useita. Kirjassa on rinnakkain monta asiaa tutkittavana. On vanhoja ja uusia rikoksia. On vuosikymmeniä maassa maatuneita ruumiita ja hiljattain surmansa saaneita. Vaikka rikokset ovat Varjelijoissa hyvin raakoja ja käsittämättömiä, eivät ne kaikessa karmeudessaan ole ylitsepääsemättömän vastenmielisiä.

Kristina Ohlsson osaa taitavasti kuvata kirjansa monet eri henkilöt. Heistä jokaisesta muodostuu helposti oma yksilöllinen persoonansa. Useinhan poliisit tyypitellään niin että tuntuu kuin monessa eri dekkarissa seikkailisivat samat miehet ja naiset. Olssonin poliiseilla on kullakin oma yksityiselämänsä. Ei haittaa vaikka tapahtumia heidän elämässään on tavallista runsaammin: aviopuolison kuolema, onnettomuudessa vammautunut veli, hajoamisen partaalla ollut avioliitto, pakkomielteinen jämäytyminen vanhaan rikokseen. 

Tällä kertaa ruosalaisesta dekkarista puuttuu yhteiskunnan kritisointi ja analysointi. Ehkäpä se tkee Ohlssonin kirjasta selkeän ja helppolukuisen. 

Nuorempana en tohtinut lukea dekkareita koska niiden tapahtumat tunkeutuivat uniin ja jäivät askaruttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Nyt huomaan miettiväni rikoksen selvittäjien ajatusmaailmaa ja heidän yksityiselämäänsä. Rikolliset ja rikokset jäävät taka-alalle - jollain merkillisellä tavalla osaan etäännyttää ne ajatusmaailmastani. 

Fredrika Bergman -sajasta ovat aikaisemmin ilmestyneet Nukketalo ja Tuhakaunot. Neljäs osa Paratiisiuhri ilmestyi tänä keväänä. Ne kaikki on pakko saada luettavaksi. 

   

Veijarimainen talousneuvos ihastutti

Neljässäkymmenessä vuodessa seitsemäntoista romaania. Vuonna 1941 syntyneen Kaiho Niemisen tuotanto on kunnioitettava. Hän voitti esikoisromaanillaan Lovistoori Weilin + Göösin romaanikirjoituskilpailun vuonna 1972  ja jäi sen jälkeen vapaaksi kirjailijaksi. Nieminen on pureutunut kuvaamaan erityisesti suomalaista miestä.

Osasta hänen kirjoistaan olen pitänyt tosi paljon, osasta vähemmän. Mutta nyt yli 70-vuotias kirjailija yllättää. Trokari (WSOY 2013) on veijarimainen romaani tyhjätaskusta josta tuli äveriäs liikemies. Talousneuvos Viljo Kallioinen kertoo elämästään asianajalleen ja näistä muistiinpanoista on kirjailija loihtinut ihastuttavan elämäkerran. Suomenniemen suuri poika on yhtä fiktiivinen kuin hänen tekonsa ja menestyksensäkin, mutta tällainen Vikki Kallioinen olisi aivan hyvin voinut olla olemassa – ihan oikeastikin.

Isän kiroukset niskassaan kodistaan pois häädetty nuorukainen ”pääsee” mukaan pirtukauppaan. Reipas ja tarkkavainuinen nuorukainen rikastuu nopeasti. Hän elää itse hyvin säntillisesti ja oppii ammatin vaatimat taidot näppärästi. Kaiken lisäksi hänen sijoituksensa onnistuvat. Auttajana ja tukijana on vähän vanhempi ja kokeneempi yrittäjä-rouva, jota nuoren ja yrittelijään miehen seura kiinnostaa monella tavalla.

Kallioisen varallisuus karttuu, mikään ei epäonnistu. Mies päätyy Viipuriin. Hänen omistukseensa päätyy saha ja talo toisensa jälkeen. Sotavuodetkaan eivät horjuta miehen taloudellista asemaa. Toisen vaimon ansiosta ja avulla liiketoimet muuttuvat aina vain kukoistavimmiksi.

Nykyaika ei tietenkään enää ole yhtä auvoista kuin mennyt hyvä aika, mutta ei Neuvostoliiton sortuminen ja uudet tuulet ihan nujerra Vikkiä.  Naapurimaan liikemiesten kanssa on vain opittava käyttäytymään uudella tavalla.

Vanhoilla päivillään hän saa niskaansa velivainaan lesken, joka peräti rohkenee panetella talousneuvosta olan takaa. Kaunainen ja katkera nainen saa romaanissaan puheenvuoron omissa kirjeissään, jotka ovat herkullista luettavaa. Me kateelliset suomalaisnaiset yllämme tuolla saralle mihin vain!

Kaiho Nieminen on loihtinut Vilho Kallioisesta oivallisen romaanin. Romaanin kieli on hersyvää, se on täynnä reheviä sanontoja ja kielikuvia. Monella tavalla erilainen ja hauska romaani.  Kirjailijalle erityinen kiitos uudenlaisesta aluevaltauksesta.