Rehtiä viihdettä

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on hellyttävä ja samalla aika hämmentävä viihde- ja rakkausromaani. Monen muun lukijan tavoin jäin odottamaan innolla jatkoa rakkaansa menettäneen Loun elämän seuraavista vaiheista.

Jos olisit tässä (suom. Heli Naski, Gummerus 2016, 445 s.) oli pienoinen pettymys. Nyt kaikki tapahtui ilman yllätyksiä ja jos yllätyksiä oli ne, aavisti etukäteen. Kauneinta kirjassa oli Loun tunteet kuollutta Williä kohtaan. Heidän rakkautensa tuntui jopa tässä uudessakin romaanissa ainutlaatuiselta. Niin kauniistaiLou suhtautui rakastamaansa mieheen. Ymmärrettävää oli sekin, että Loun oli vaikea antaa itselleen lupaa rakastua uudelleen. 

Mutta tarvitaanko uuden rakkauden tulemiseen kliseemäisiä mutkia: väärä poika kertoo isänsä naisseikkailuista, uusi mies on uskomattoman täydellinen, vakava loukkaantuminen ja melkein kuolema, yliampuvan hyvä työtarjous rapakon takaa, lapsi jonka olemassa olosta isä ei tiennyt mitään.

Vaikka kaikki ei olekaan tavanomaista, kirjailijan ote on hämmentävällä tavalla herpaantunut. Tai minä vain olen kriittinen. Kun kerrankin sorrun lukemaan kirjan, jota mainostetaan viihdekirjaksi, petyn ja marisen. Pitäisi osata ottaa eri kirjalajit sellaisenaan. Vaikka ei romaaneja kovin kategorisesti voi luokitella.

  

Jääkiekkoilijan kohtalo

Luistinten terät rikkovat kiiltävän jään pintaa, mailat hakkaavat jäätä, musta pieni kiekko lipuu pitkin jäätä edestakaisin, määränpäänä jommassakummassa päässä kaukaloa oleva pieni häkkyrä. Aukkoa suojelee isoin suojuksin ja isolla mailalla varustettu pelaaja. Mitä nopeampaa pelaajat luistelevat, mitä tiuhempaa tahtia kiekkoa lyödään ja mitä enemmän eri joukkueiden pelaajat pystyvät olemaan vastapuolen pelaajan suunnitelmien esteenä sitä parempi.

Jääkiekko on tämän päivän iso asia. Nyt on taas mahdollista että Suomi voittaa MM-kisat. Mutta pystynkö katsomaan tv:stä yhtäkään ottelua enää. Olen lukenut Katri Lisponin romaanin Detroit (Tammi 2016, 375 s.). Siinä on tapahtunut se mikä on pahinta mitä otteluiden tiimellyksessä voi tapahtua. Lahjakas, vasta 19-vuotias NHL-pelaaja Timothy taklataan ja hän halvaantuu, mikään ei liiku päästä alaspäin.

Timothyn ura NHL-pelaajana alkaa hyvin. Hän saa parikseen kokeneen Nathanin. Seuran paras ja kuuluisin pelaaja ottaa uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Kaikki on aluksi niin hyvin kuin voi olla, kunnes nuoremman miehen vääränlaiset tunteet toista miestä kohtaan paljastuvat.

Nathan tietää että Timothyn loukkaantuminen, antautuminen kesken peliä on hänen syytään. Toisen loukkaantumisesta alkaa toisen fyysinen ja psyykkinen alamäki. Nathan ei uskalla mennä katsomaan hoitolaitokseen Timothyä. Hän palkkaa seuralaisekseen sokean stripparin ja lähettää tämän seurustelemaan Timothyn kanssa.

Syyllisyyden myöntäminen ja anteeksipyytäminen kasvokkain on kuukausikaupalla Nathanille ylivoimaista ja kaikki ne viikot päivä kerrallaan Timothy odottaa ystäväänsä luokseen. Kun se vihdoin viimein tapahtuu, kaikki on lopussa.

Detroit on syvällinen ja koskettava kirja ystävyydestä, rakkaudesta, syyllisyydestä. Se on myös kertomus unelmien toteutumisesta ja kaiken murskaantumisesta. Se kertoo myös siitä miten yksin fyysisesti vammautunut lähimmäisemme jää. Eivät Timothyn vanhemmat, eritoten äiti ymmärrä mitä heidän pitäisi oikeasti tehdä. Ihmeparanemiseen on helpompi uskoa, kuin myöntää tosiasiat. Katri Lipson kirjoittaa samalla kertaa analyyttisesti ja kertovasti. Kaiken takana on suuri ymmärrys elämän monimutkaisuudesta ja yllätyksellisyydestä.  Hätkähdyttävä kirja.  

 

      

Kun lapsi katoaa

Jokaisen isän ja äidin painajainen ja alituinen pelko on lapsen katoaminen. Markku Pääskysen Sielut (Tammi 2016, 254 s.) alkaa siitä kun 11-vuotias Maija katoaa yhtenä tavallisena arkiaamuna. Tyttö ei ilmestykään kouluun eikä kukaan tiedä mihin hän joutunut. Ensin häntä etsivät isä ja äiti ja isovanhemmat ja vähitellen koko naapurusto.

Pisimpään Maijaa kuitenkin etsivät hänen naapurustossaan asuvat kaksi pikkupoikaa Taito ja Ilari. Kirjan kertoo vain yhdestä ainoasta päivästä ja näkökulma on välillä isän ja äidin ja välillä kahden pikkupojan. Äiti keskittyy vahtimaan puhelinta kotona – ei eletä vielä kännykkäaikaa, vaan Mikkelin pankkivanki-draaman vuotta. Isä ja pojat kohtaavat päivän aikana kyläkunnan aika omituisiakin asukkaita. Jokainen heistä lupaa etsiä Maijaa ja tekeekin sitä omalla tavallaan.

Samalla kun Sielut on trillerimäinen kertomus tytön katoamisesta, se on myös hyvin filosofinen ajatelma elämän tarkoituksesta ja hyvin monista elämänilmiöistä. Markku Pääskynen kirjoittaa lyhyitä ja selkeitä lauseita, joihin on välillä pakattu hyvin paljon asiaa ja vivahteita. ”Tunne elämän tarkoituksettomuudesta ei koskaan ole sidottu varallisuuteen eikä yhteiskuntaluokkaan. Ja niinpä tuo hedelmätön tunne louhii tiensä kaiken läpi yhtäältä eksymättä ja toisaalta valitsematta kohdettaan”.

Ensin nämä irralliselta vaikuttavat pohdinnat hämmensivät, mutta lopulta Pääskysen pohtiva tyyli tempaisi mukaansa. Lapsen katoaminen ja monen kirjan henkilöiden arkipäiväiset puuhat saivat uutta ulottuvuutta.  Romaanin mieleenpainuvinta ainesta olivat pikkupoikien oivallukset, heidän puuhansa ja puheensa. Molempien vanhemmat olivat huolehtivaisia ja kelpo kansalaisia, mutta tuskin heistä kenelläkään oli tarkkaa mielikuvaa siitä mitä heidän lapsensa ajattelevat ja tekevät. Ei sen enempää kuin Maijan isällä ja äidillä. Ja meillä monella muullakaan.

Pääskysen Sielut ansaitsi epäilyksettä paikkansa viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Kirjailijalle tämä oli jo toinen kerta. Hänen romaaninsa Vihan päivä oli ehdokkaana 2006. Sielut on Pääskysen kahdeksas romaani.      

Luotettava Koskinen ja Jokinen

Jos tyttärentyttäreni ei pidä jostain ruoasta, hänet on opetettu sanomaan, että ruoka ei ole hänen makuunsa. Ei saa sanoa että se on pahaa. Seppo Jokisen dekkareista minun on pakko sanoa että he todella ovat minun makuuni ja saan sanoa senkin että ne ovat hyviä. Joukkoon mahtuu myös tämän vuoden uutuus Rahtari (Crime Time 2016, 375 s.). 

Komisario Koskinen on tamperelainen, asunut Hervannassa, nykyisin työpaikan lähellä, pyöräilee, on isoisä ja eronnut, uudet naissuhteet eivät oikein tahdo onnistua. Minun mielestäni niin tamperelainen kuin vain voi olla. Mielipide perustuu vuosikymmen takaisiin tutkimuksiin siitä millaisia tamperelaiset miehet ovat. Nyt yhteydet ovat löysempiä.

Komisario Koskinen on kaikessa karuudessaan ja miesmäisessä asennoitumisessaan uskottava ja miellyttävä. Ja kun Seppo Jokinen kirjoittaa Koskisen porukan selvitettäväksi tulevista rikoksista vetävästi ja kärjistyksiin sortumatta, on kasassa dekkari, joka on monen muunkin kuin minun mielestäni hyvä.

Seppo Jokinen ottaa kirjoissaan ikään kuin huomaamatta ja hyvin pienellä äänellä moniin ajankohtaisiin ilmiöihin ja asioihin. Kähmäily, kateus ja katkeruus ovat tällä kertaa rikoksiin sortuvien käynnistäviä aineksia. Jokinen etäännyttää heidän lukijasta sopivalla tavalla.

Sorin poliisit ovat tärkeässä roolissa Seppo Jokisen kirjoissa. Eivät mitenkään yllättäviä hahmoja ja tyyppejä, mutta miehiä joita voisi tulla vastaan kadulla muuallakin kuin Tampereella. Väkeä jotka ovat osaavia ja ammattitaitoisia, mutta eivät pääsääntöisesti pidä ihmeemmin melua taidoistaan.

Olen lukenut dekkareita vasta hieman yli kymmenen vuotta. Niiden tarinat tulivat uniin enkä halunnut katsella uudelleen unissani sitä mitä olin edellisenä iltana lukenut. Dekkareiden laatu on myös muuttunut. Moneen kertaan on Henning Mankellin kohdalla todettu miten hän kirjoitti ja kertoi ruotsalaisen yhteiskunnan huonoista puolista juuri dekkareissaan. Jokinen tekee sitä maltillisesti, mutta onneksi jonkin verran.

    

Elämisen sietämätön vaikeus Itkosen silmin

En ole rokki-mummo, mutta olen hoitanut lapsenlapsiani monessa maassa. En ole kirjoittanut kirjaa, toimittanut haamukirjoittajana vain yhden. En osaa laulaa enkä haaveile muusikon tai laulajan urasta. Mutta pidän monenlaisesta musiikista.

Pidän myös Juha Itkosen kirjoista. Palatkaa perhoset (Otava 2016, 415 s.) ei ole poikkeus. Anna minun rakastaa enemmän johdatti aikanaan outoon ja ennen kokemattomaan maailmaan. Nyt entisten nuorten elämä on paljon monimutkaisempaa. Enää ei olekaan niin selkää mitä itse kukin elämältään haluaa. Ei sitä tiedä Suvin äiti Leenakaan elämänkokemuksestaan huolimatta.

Antin tuska ja henkinen harhailu tuntuu hyvin uskottavalta. Moni meistä pakenisi tavallisia arkipäiviä ja olosuhteita, jos siihen olisi mahdollisuus. Itkosen uudessa romaanissa minua puhutteli eniten Leena ja hänen ajatuksensa. Olen monta kertaa yli kahdenkymmenen vuoden aikana pohtinut milloin Sveitsissä, milloin Ranskassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa tai Tanskassa miten irralliseksi nämä tyttärenlapseni kasvavat kun heillä ei ole selkeää yhtä kotimaata. 

Leena joutuu myös paljon pohtimaan sitä miten äiti erkaantuu lapsestaan. Mutta ei ikäihmisen oman uuden elämän rakentaminenkaan suju.

Ihailtavaa on miten Juha Itkonen on tavoittanut kuusikymppisen naisen tunnot. Sen sijaan hieman liian seikkaperäisesti hän setvii kirjailija-opettaja Antin ajatuksia ja turhautumia. Laulujensa ja musiikin kanssa umpikujaan ajautunut Suvi jää merkillisellä tavalla taustalle, vaikka romaani rakentuu hänen uransa varaan.

Monipolvien ja moniulotteinen romaani, joka täyttää Juha Itkosen ihailijan toiveet.     

Menetetty rakkaus ja häpeä

On kirjoja joiden lukemisesta saa hyvän mielen ja on niitä, joiden sisältö saattaa jopa ahdistaa. Saksalaisen Nina Georgen Pieni Kirjapuoti Pariisissa (suom. Veera Kski, Bazar 2016, 351 s.) on ihastuttava kevät- ja kesäkirja. Kirjapuoti on vanhassa proomussa Seinen rannalla. Kirjakauppias myy asiakkailleen kirjoja, jotka sopivat heidän mielentilaansa. Kirjallisuusapteekkari pystyy auttamaan ”potilaitaan” paremmin kuin etevin lääkäri. Jean Perdu osaa auttaa kaikkia muita paitsi itseään. Hän on kaksikymmentä vuotta surrut menetettyä rakkauttaan. Viisi vuotta kestänyt suhde loppui yllättäen, kun Perdu sai kirjeen. 

Se oli viimeinen viesti rakastetulta. Perdu ei koskaan avannut kirjettä.

Proomuun ilmestyy menestysteoksen julkaissut nuori kirjailija, joka pakenee kustantajaa ja ihailijoitaan ja jää Perdun luokse. Yllättäen Perdu päättää lähteä proomullaan pois Pariisista ja kirjailija Max lähtee mukaan retkelle, jota tehdään jokia pitkin. Kirjassa syödään hyvin ja nautitaan rantojen hienoista maisemista, eläimistä, kukista ja kasveista ja välillä käydään maissakin. Vähitellen tarina paljastaa mitä Perdun rakastetulle on tapahtunut. Kun Perdu parantaa itseään syvänsuruistaan ja elämättömästä elämästä hän miettii ”Lähetänpä varjoni ajassa taaksepäin ja käsken sen panna elämäni järjestykseen. Miten houkuttelevaa. Miten valitettavan mahdotonta”.

Kirjat ovat läsnä lumoavassa ja mieltä lämmittävässä teoksessa koko ajan. Kirjan lopussa on lista kirjoista, jotka auttavat erilaisissa elämäntilanteissa ja mielialoissa. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu sopii Nina Georgen mukaan ”opitun pessimismin sekä ihmeiden pelon hoitoon, sivuvaituksena on kertotaulun unohtamista ja suihkussa laulamista”               

Häpeää japanilaisittain 

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (suom. Olli Sarrivaara, Lurra Editions, 173 s.) on sukellus ainakin minulle ennen tuntemattomaan maailmaan. Flasar on itävaltalais-japanilainen kirjailija. Kutsuin häntä solmioksi on kertomus kahdesta miehestä: kotiinsa sulkeutuneesta nuorukaisesta (heitä on Japanissa paljon ja heitä kutsutaan hikikomoriksi) ja työttömäksi joutuneesta toimistotyöntekijäksi. He kohtaavat puistossa ja tapaavat päivä toisensa jälkeen samalla penkillä. Vähitellen kumpikin alkaa kertoa elämästään.

Molemmat miehet ovat kokeneet pelottavia ja vaikeita asioita. Välillä tuntui että lukijana en kestä enää lisää mitään ikävää, mutta kiehtovasti kerrottu tarina tempasi mukaansa ja pakotti lukemaan hiljalleen ja mietiskellen. Kaiken lomassa on paljon ajatuksia elämästä, kohtalosta ja kaiken tarkoituksesta. Flasarin kieli on kuulasta, moni-ilmeistä ja kaunista. ”Meidän ystävyytemme oli se laajempi tila, johon oli ihastunut. Olin tapetoinut sen seinät niiden ihmisten kuvilla, joista me olimme toisillemme kertoneet, ja ajatus siitä, että minun olisi mahdollisesti poistuttava tuosta tilasta käyttämällä ovea, josta en tiennyt mihin se johti, ajatus siitä, että minun olisi alistuttava jollekin tuntemattomalle, piiritti minua uhkaavasti”.

Nyt ymmärrän hieman enemmän japanilaisen yhteiskunnan merkillistä painetta pakottaa kaikki selviytymään vahingoittumattona ja mieluummin olemaan reagoimatta mihinkään vastoinkäymisiin. Pohjaton häpeä ajaa ihmiset umpikujaan, josta moni ei selviydy ollenkaan.  

      

Mankellia verkkaisesti

Olen vankkumaton Henning Mankellin ihailija. Olen kuunnellut häntä kirjamessuilla sekä Lilla Teaternissa Helsingissä kun hän oli esiintymässä mosambikilaisen teatteriseurueensa kanssa.

Ruotsalaiset saappaat (suom. Kari Koski, Otava 2015, 495 s.) on kertomus kirurgista, joka epäonnistuneen leikkauksen jälkeen on vetäytynyt yksinäiselle saarelle Tukholman ulkosaaristoon. Yli 70-vuotias mies joutuu vähitellen myöntämään että hänen toimintakykynsä on heikentynyt ja elämä umpeutumassa kaikin tavoin. Kun Fredrikin talo palaa, hän joutuu asumaan saarellaan asuntovaunussa.

Mankell on dekkareitten kirjoittaja siinä missä romaanikirjailijakin. Ruotsalaiset saappaat on hieno sekoitus molempia. Taloja palaa useampia ja tuhopolttajan löytyminen on Fredrikille elintärkeää, koska aluksi häntä epäillään oman talonsa polttamisesta.

Siinä missä Fredrik on monella taholla epäonnistunut ihmissuhteissaan, hän on pystynyt sopeutumaan saaristolaiselämään ja siihen liittyvien henkilöiden elämänmenoon. Romaani on rytmiltään melko verkkainen. Päähenkilön elämänvaiheet avautuvat vähitellen. Samantapaisen salaperäisyyden verho on monen muunkin henkilön ympärillä aluksi. Verhoa nostetaan vain pieni pala kerrallaan.

Mankellin teksti vangitsee lukijansa. Olipa kirja sitten dekkari tai romaani.           

Matti Rönkä ja oikea rormaani

Matti Rönkän Eino (Gummerus 2015, 235 s.) on kolmen sukupolven romaani. Nuorin Joonas saa isoisänsä muistelemaan elämäänsä, sitäkin miksi välit oman pojan kanssa eivät aina olleet kohdallaan.

Kohdallaan ei ole ollut Einon omakaan elämä. Muistin hatarista lokeroista nousee muistikuvat sodan jälkeisestä harhailumatkasta Neuvostoliiton puolelle. Eino selviytyy takaisin kotiin suur-Suomen valloitusretkeltään, mutta sydän jää rajan taakse. 

Matti Rönkä kuvaa hienovaraisesti dementoituvaa vanhusta. Dekkareiden kirjoittaja on itsekin sanonut että haluaa kirjoittaa ”oikean romaanin ja sitä Eino on. Tarinan kerronnassa on selkeä miesmäinen ote, mutta se ei haitannut. 

Yrittäjänä oleminen sodan jälkeisessä Suomessa ei ole ollut sen helpompaa kuin tänä päivänäkään. Hauskalta tuntuu kun kaikki Einon ja hänen poikansa sekä vähän muidenkin yrittäjien ajoneuvot ja menopelit kuvataan tarkkaan nimeltä ja muutenkin. Einon monissa muissakin muisteluissa on vanhanajan meininki oivallisesti mukana. 

  

Raju lukukokemus

Hurjaa, kurjaa, ahdistavaa, uskomatonta, mutta kuitenkin totta. Tätä kaikkea on Katja Ketun Yöperhonen (WSOY 2015, 323 s.).  Katja Ketun kiitetty Kätilö ravisteli lukijan mieltä, mutta Yöperhonen pureutuu sielun sopukoihin ja pakottaa kysymään miksi me ihmiset voimme tehdä toinen toisillemme vaikka mitä. 

Katja Kettu on taiturimainen kirjoittaja. Hänen kielensä on yhtä omaperäistä kuin hänen kuvaamansa ihmiset ja heidän kohtalonsa. Tuntuu että Neuvostoliiton aikaiset tapahtumat ja eritoten suomalaisten kohtalot Stalinin hirmuvallan alla ovat nykykirjailijoille ehtymätön aihe. Sirpa Kähkösen Graniittimies on Katja Ketun Yöperhosen rinnalla kultivoitunut ja kauniskin kertomus. Yöperhonen on raju ja rujo. 

Ei kiarjalle voi asettaa ikärajaa. Arostettu Hesarin kriitikko ehdotti Yöperhosen ikärajaksi 18 vuotta. Yöperhosen lukijan on oltava yhtä rohkea kuin romaanin henkilöt.   

    

Yksin olit Paavo Nurmi

Mikä loistava oivallus Karo Hämäläiseltä kirjoittaa romaani Paavo Nurmesta. Kirjan nimi on yksinkertaisesti Yksin (Otava 2015, 251 s.). Paavo Nurmen elämä on tuttu monista elämäkerroista, urheilukirjoista, näytelmistä, oopperasta. Mutta Hämäläisen romaania lukiessa tuntui että vasta nyt ensimmäisen kerran koin mitä Paavo Nurmi todella ajatteli. Romaanissa Paavo Nurmi kertoo ja ajattelee elämänsä alusta loppuun.

Ensin oli tärkeintä juosta kovempaa kuin kukaan muu ja sitten oli tärkeintä saada kasaan rahaa enemmän kuin kukaan muu. Ainoa mitä Paavo Nurmi ei saanut, oli hänen koulun alaluokilta asti ihailemansa tyttö. Riitti että nuori nainen ei kerran ilmestynyt tapaamiseen ajoissa. 

Karo Hämäläisen karu ja niukka tyyli sopii hyvin kuvaamaan Paavo Nurmea. ”Inhosin tilannettani ja sitä, miten siihen oli tultu. Halveksuin, sätin ja säälin itseäni”.          

Kun aikoinaan jonotimme New Yorkin maratonin numeroita ja jonossa olijat kuulivat että olemme Suomesta, ryhdyttiin heti muistelemaan Paavo Nurmea.  

Harper Leen arkistoista

Kaikkihan me olemme lukeneet Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. 1960 ilmestyneestä kirjasta tuli nopeasti kulttikirja. Luin sen aikanaan ja toisen kerran kolme vuotta sitten yhteen lukupiireistäni. Kirja puhutteli vieläkin. Totta kai kummallakin kerralla ”amerikkalaisuus” hieman häiritsee. Siitäkin huolimatta että olen ollut Yhdysvalloissa muutaman kerran. 

Lähimmäksi tavallista elämänmenoa pääsin kun tyttäreni perhe asui siellä 2000-luvun alussa. Kun olin lasten kanssa, olin kuin kuka tahansa kotiäiti. Vein lapset aamulla kouluun, kävin kaupassa, lenkillä, ostoksilla, hain lapset koulusta, laitoin ruokaa, siivosin ja pesin pyykkiä suunnattoman isolla pesukoneella.

Mustat ja valkoiset eivät eronneet yhdyskunnassa missä liikuin toisistaan. Perheen tytär oli koulussa kaupungin keskustassa ja sinne ei minua ohjattu koululaista hakemaan eikä viemään. Minun oli tarpeetonta opetella luovimaan ”erilaisessa ympäristössä”.

Harper Leen arkistoista löytynyt Kaikki taivaan linnut (suom. Kirstiina Drews, Gummerus 2015, 286 s.) ei ole kaikilta osin Kuin surmaisi satakielen veroinen romaani. Nyt kirjan päähenkilö on aikuiseksi kasvanut Jean Louise Finch. Aikaisemmin tunsimme hänet paremmin hänen lempinimellään Scout.

Elämä kotikaupungissa vaikuttaa New Yorkin sopeutuneesta Jean Louisesta pysähtyneeltä. Vielä takaperoisemmaksi kaikki muuttuu kun hän sattumalta päätyy kansalaisvaltuuskunnan kokoukseen. Rotuviha on niin voimissaan ja siinä kaikessa on mukana hänen ennakkoluuloton isänsä ja häntä kosiskeleva nuoruuden ystävä. Tilanne on niin tulehtunut, että Jean Louise pystyy vaivoin ymmärtämään isänsä käyttäytymistä.

Monelta osin Kaikki taivaan linnut jää ainakin minulle kuriositeetiksi. Sairastunut kirjailija ei enää mainetta ja kunniaa kaipaa, mutta jonkinlaisena sensaationa löytynyttä käsikirjoitusta voi tietysti pitää. Ja jos en muuten niin uteliaisuuttani tartuin kirjaan.