Erilaisuudesta synti mestariromaani

Kirjastossa joutuu Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) jonottamaan ystäväni laskelmien mukaan yli kaksi vuotta. Häntä huolettaa onko mikään lainattavista kirjoista enää lukukelpoisessa kunnossa kun jonossa on 900 lainaajaa.

Kustantajaltakin kirja oli lopussa, kun Hesari kehui Tommi Kinnusen esikoisromaanin "maasta taivaaseen". Kehuista mikään ei ollut aiheeton. Harvoin on esikoisteos ollut näin valmis kirja kuin Neljäntienristeys on. Kirjassa eletään kirjailijan synnyinseudulla Kuusamossa. Kertojina ovat kolmen sukupolven ihmiset: 1800-luvulla syntynyt, uraa uurtavaa työtä tehnyt kätilönä tekevä Maria, hänen valokuvaaja-tyttärensä Lahja ja Lahjan aviomies Onni sekä heidän miniänsä Kaarina. Hyvin keskeisessä roolissa on myös Kaarinan aviomies Johannes.

Maria tekee työtään olosuhteissa, jotka tämän päivän katsannon mukaan ovat lähes ylitsepääsemättömät. Kunnankätilö haetaan apuun vain silloin kun synnytys ei suju normaaliin tapaan. Kuolleita lapsia ja synnytykseen menehtyneitä äitejä riittää. Maria itse on saanut aviottoman tyttären. Lahjan isästä, apteekkarista ei ole isäksi. Hän on kiinni sisarissaan. Maria on vahva nainen, joka kestää elämän kaikki iskut, myös häntä viimeisinä elinvuosina runtelevan sairauden. Marian elämän vertauskuvana on romaanissa talo, jonka hän rakennuttaa vähitellen pala palalta. Talo on pitkä ja huoneita täynnä.

Kun Marian rakennuttama talo tuhoutuu tulipalossa, ryhtyy uuden talon rakentajaksi vävy Onni. Hänen talonsa pitää olla korkeampi kuin Kuusamon uuden kirkon. Kirkonkylä rakennetaan saksalaisten tuhoamisen jälkeen uudelleen. Neljäntienrsiteykseen kohoaa rakennus toisensa jälkeen. Onnille talon suuruus on samanlainen pakkomielle kuin Mariallekin aikanaan. Ikäänkuin talon koko kompensoisi elämän kaikki muut puutteet.

Suuren talon uumeniin uhkaa kadota niin Onnin vaimo Lahja kuin hänen poikansa Johanneksen  vaimo Kaarinakin. "Hän on luullut, että he ovat jo perhe, joka on jostain syystä jakautunut epätasaisesti talon ääripäihin". Kaarinan ahdistuksen syynä on anoppi. Anopin murtaa aviomies, joka ei pysty olemaan aviomies.

Onni havahtuu erilaisuudesta voimasta lopullisesti sodassa. Hän yrittää tehdä kaikkensa jotta hän olisi kunnollinen aviomies ja hyvä isä. Mutta retket Ouluun tihenevät. Siellä on ihminen, jota Onni kokee oikeasti rakastavansa. Homous on tuohon aikaan rikos. Se koituu myös Onnin kohtaloksi.

Häpeä ja kyvyttömyys kohdata oikeasti elämän mukanaan tuomia ongelmia, ovat keskeisenä elementtinä kaikkien Kinnusen hienon romaanin ihmisten elämässä. Mutta kuuluisa miesten puhumattomuus, naisten ulospäin purkautuva paha olo ja kaiken yllä leijuva vääjäämätön tuho, on Neljäntienristeyksessä kuvattu ennen kokemattomalla intensiteetillä.

"Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja."
      
Kuusamolaisen suvun jäsenten kautta Tommi Kinnunen kertoo suomalaisten miesten ja naisten elämisen historian 1800-lopulta 1900-luvun loppupuolelle. Romaanin tunnelma vangitsee lukijan vääjäämättä. Se on merkillisellä tavalla niin loppuun ajateltu ja viimeistelty. Kertomisen vahvuutta lisännee se että kirjailija myöntää ammentaneensa aineksi romaaniin oman sukunsa vaiheista. Kunnankätilön esikuvana on Kinnusen isoisoäiti.

Kun kehuin romaania, joku kysyi minulta mitä Kinnunen sitten ennen on tehnyt. 41-vuotias mies on aikaisemmin kirjoittanut näytelmiä ja kabareita. Kaiken kaikkiaan hän on Helsingin Sanomien haastattelun mukaan kirjoittanut romaania vuoden ja kolme kuukautta, siitä puoli vuotta niin että kustantaja oli kuvioissa.

Minulta on tivattu että pitäisi antaa pisteitä. Jos vitonen on korkein, niin annan viisi pistettä.    

Piiat ja säätyläiset Helsingissä ennen vanhaan

Professori, arkkitehti Arne Nevanlinna on monipuolisesti lahjakas mies. Hän täyttää tänä vuonna 89 vuotta ja vuonna 2008 alkanut romaanikirjailijaura jatkuu komeasti. Esikoinen Marie oli Finlandia-ehdokas. Hjalmar ilmestyi 2010 ja Varma 2012. Uutuus Heta (WSOY 2014) vie lukijan kenraalin lesken Gustava Celeriuksen perhepiiriin. Helsingin Senaatintorin varrella asusteleva säätyläisrouva lukuisine lapsineen ja näiden puolisoineen viettää varsin vaurasta elämää. Palkollisia on useita. Heidän joukossaan kampurajalkainen Heta-piika, joka jo parikymppisenä huomaa omaavansa merkillisen taidon. Hän pystyy lukemaan toisten ihmisten ajatuksia.

Heta saa tietää mitä eripuraiset ja erimaalaiset sukulaiset ajattelevat toisistaan. Rikkaat ihmiset ovat tyytymättömiä ja heidän huolenaiheensa palkollisen näkökulmasta turhia ja mitättömiä. Nevanlinna on omaksunut herrasväkeen hieman etäisen ja ironisenkin näkökulman.

Heta rakastuu Celeriuksen perheen nuorimpaan poikaan, lääkäriksi opiskelevaan Carl-Olofiin. Elämä saa uuden käänteen kun kenraalska kuolee ja hänen poikansa keksivät syyttää Kampura-Hetaa äitinsä kuolemasta.

"Hän ihmetteli kuinka aikaisemmin niin riitaisat Kenraalskan perilliset, puolisot ja perillisten lesket olivat yhtä mieltä löydettyään yhteisen ystävän eli rahan ja yhteisen vihollisen eli Heta Santrantyttären, ja kuinka Leopold löi viimeisen naulan syyllisyyden arkkuun väittämällä, että hän on murhaaja."

Heta pakenee pois Senaatintorilta ja päätyy mustalaisten matkaan. Hänet pidätetään ja tuomitaan emäntänsä kuolemasta. Heta päätyy Lapinlahden sairaalaan, samaan paikkaan missä Carl-Olof on ylilääkärinä.

Arne Nevanlinna kirjoittaa verkkaisella tyylillä, analysoiden, hieman pilkallisesti, mutta samalla kertaa ymmärtävästi. Sympatian saavat useimmiten tavalliset ihmiset. Oman lisävärinsä romaaniin antaa ajan kuvaus. Eletään Venäjän vallan alla ja pohditaan yhteiskunnan tilaa. Helsinki on myös hyvin keskeisessä osassa.    

Kotirouvan arkea norjalaisittain

Norjalainen Anne B. Radge on armoton ihmistuntija. Romaanitrilogia Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt on edelleen yksi parhaita lukemiani sukutarinoita. Monipuolinen, yllättävä, verevä ja todentuntuinen. Aion tehdä sinut onnelliseksi (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2014) häkellytti ensi sivuillaan. Mitä tämä oikein on: hompsuisen tuntuinen kotirouva pesemässä kerrostalon rappuja ja valittelemassa sitä että kukaan ei kiitä häntä. Mikä ihmeen paluu 1960-luvulle. Olihan se nyt paljon muutakin kuin naisten ikuisia kotitöitä.

Niin olikin, mutta ei 1960-luvun alkuvuosina. Silloin meillä niin kuin Norjassakin oli liuta kotirouvia, joilla ei oikeastaan ollut mitään mielekästä tekemistä. Etenkään heillä joilla ei ollut lapsia. Heitä ja lasten äitejä on mukana aika monta Aion tehdä sinut onnelliseksi –romaanissa. On oivallinen idea ottaa kuvattavaksi yhden kerrostalon kaikkien huoneistojen perheet. 

Etenkin romaanin lopussa kun ovisilmiä asentava nuori mies ”tunkeutuu” kaikkiin koteihin ja saa kotirouvat vakuuttuneeksi siitä että heidän on hyvä tietää kuka ovikelloa soittaa. Sitähän ei millään muulla selvitä kuin ovisilmän avulla. Ovisilmien asentaminen on ollut hyvä bissnes- niin meillä kuin Norjassakin. Miehelläni on kokemusta Turusta. Siellä naiset hanakasti ostivat ovisilmän, koska se lisäsi turvallisuuutta. 

Anne B- Radgen naiset ovat lähes kaikki tyytymättömiä elämäänsä. Miehet pitävät – yhtä kääntäjänä työskentelevää miestä lukuun ottamatta – päivän selvänä, että vaimon paikka on kotona. Vastaavasti kääntäjän vaimo pitää täysin tuomittavana ideana sitä että hänen pitäisi mennä täyspäivätyöhön johonkin kampaamoon. On paljon hauskempi tehdä töitä omassa keittiössä, omaan tahtiin ja harvakseltaan.  Se miten miestä on pelättävä, ei ole kadonnut mihinkään. Ei liioin se, että nuori nainen ei ole valmis äidiksi.

Yhtäkään naisten vapautumisesta kiinnostunutta ei romaanissa ole. Idea ja aate levisi pitkin Eurooppaa vasta 1960-luvun lopulla. Romaani on arkinen, syvälle luotaava ja niin uskottava.

1960-luvun puolivälissä itsekin uskoin työssäkäyvänä opiskelijana, että kotityöt ovat naisten juttu. Koti on hoidettava kaiken muun tekemisen ohessa täydellisesti.  Hämmästyttävää oli vähitellen huomata, että osaavat miehetkin ns. kotitöitä tehdä. Hauska on myös havaita, ettei arkielämä ole ollut sen ihmeellisempää Norjassakaan. Pölynimuri ja pakastin olivat harvinaisia ja tavoittelemisen arvoisia.  Hienoa että kirjailija ammentaa tarinansa tavallisten ihmisten elämästä. Heidän haaveistaan ja todellisuudestaan.  

Kun ei jaksa olla äitinä

On isoisoäitejä, isoäitejä, äitejä ja lapsia. Yksi vain puuttuu joukosta. Äiti, isoäiti ja isoisoäiti. Hänestä ei puhuta. Yhdellä tytöllä on salaisuutena valokuva, jossa on äiti, kaksi tyttöä ja pieni poika. Sitä pientä poikaakaan ei oikeastaan ole.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön (WSOY 2014, 269 s.) on taas yksi niistä romaaneista, joissa yritetään saada selville suvun historiaan liittyvä kipeä ja häpeällinen salaisuus. Täällä kertaa salaisuutta keritään selville rakenteella, missä kirjan päähenkilöt vuoron perään kertovat tapahtumista ja suhteistaan suvun muihin henkilöihin.

Kirjan rakenne toimii hyvin ja jännite säilyy miltei loppuun asti. Alussa joutui pinnistelemään ja olemaan tarkkana mikä on kenenkin henkilön paikka sukupolvien ketjussa. Romaanin kantavana teemana on synnytyksen jälkeinen masennus. Asia josta ei 1940-luvulla tiedetty mitään. Jokaisen synnyttäneen naisen piti olla haltioissaan uudesta lapsestaan ja nurkumatta hoitaa niin vanhat kuin uudet lapset. Eli ajassamme vahvasti elävä käsite ja asia on soveltaen istutettu 60 vuoden takaiseen Suomeen,

Metsää oli paljon 

Hienosti romaanissa on tavoitettu maaseudulla ja kaupungissa elävien henkinen etäisyys toisistaan. Lohtua ei aina tuonut sekään että maatila oli vauras, metsää oli paljon. Mutta metsään sisältyvää omaisuutta säästettiin, sitä ei kulutettu. 

Ero ja etäisyys ei Laura Lähteenmäen mukaan ole niin suuri eikä vaikuttava mitä etenkin nuoremmat naiset väittävät ja mielessään kokevat. Kauppiaan tyttären matka maalaistalon emännäksi, on näennäisesti pitkä. Mutta samalla tavalla ihmisten on tultava toimeen keskenään, asuivatpa he missä tahansa. Kaupungissa etäisyyttä on helpompi pitää yllä.   

Hieman häiritsi se että romaanin naiset ovat kyvyttömiä elämään elämäänsä. Ei pelkästään voi syyttää sitä että on mummun tai tädin kasvattamana. Mustavalkoisuus oli niin ehdotonta. Näiltä osin Laura Lähteenmäen kerronta on hieman kömpelöä.

Jyväskyläläinen Laura Lähteenmäki (synt. 1973) on ansioitunut nuortenkirjailija. Hän sai vuonna 2007 Arvid Lydecken –palkinnon romaanistaan Marenkikeiju.

Vaimoa ei niin vain napata

Rippikoulu-ikäisenä haaveili omasta kodista, miehestä, lapsista ja vähän jostain työstäkin. Vähitellen pala palalta haaveet muuttuivat todeksi. Aviomies valittiin täysin tunteiden varassa - ei ollut käytettäviä deittipalstoja eikä tietokoneohjelmia.

Austraalialainen Graeme Simsion on työkseen tehnyt uraauurtavia tutkimuksia tietokonemallintamisen alalta. Lienee oikea työ alkanut tuntua liian helpolta, kun mies on päättänyt romaanin muodossa kokeilla miten vaimon hankkiminen mallintamisen avulla onnistuisi.

Vaimotesti (suom. Inka Parpola, Otava 2014) on riemastuttavan hauska kuvaus siitä miten genetiikan professori Don Tillman yrittää hankkia vaimoa tieteellisin menetelmin. Paljon energiaa ja aikaa menee siihen kun mies valmistelee kyselylomaketta. Apua on ystävästä, jonka työhuoneessa on iso kartta ja siinä neula niiden maiden kohdalla, joiden asukkaan kanssa mies on ollut sängyssä. Tarvittaessa Don tukea saa myös ytävän psykologivaimolta.

Oikeita eletyn elämän ohjeita professori saa iäkkäältä naapuriltaan. Hän käy katsomassa vanhaa rouvaa hoitolaitoksessakin ja vie tälle aina kukkia. Kokemuksen ääni on monessa kohtaa viisaampi kuin teoreettinen mallintaminen!

Kun vaimon hankkiminen tapahtuu fiktiivisessa romaanissa, tapahtumat saavat tietysti käänteen jota mies ei ole osannut odottaa eikä ole siihen millään tavalla valmistautunut. Kaikki menee sekaisin kun kuvaan astuu ilmiö nimeltä rakkaus. Pinttyneet tavat on vähitellen pakko unohtaa, jotta uusi elämä voisi alkaa.

Vaimotesti on hauskan viihdyttävä. Sujuvasti kirjoitettu ja kerrottu.

Vanhat miehet yllättävät

Muutama viikko sitten sain kyselen Leppävaara-seurasta. Olivat kuulleet Ilmari Kiannon nuorimmalta tyttäreltä että Ilmari Kianto on asunut ensimmäisen vaimonsa ja kahden vanhimman lapsensa kanssa Leppvaarassa 1907 - 1908 ja talven 1908 - 1909 Pitäjänmäellä.

Alkoi ihastuttava retki kirjailijan vanhoihin teoksiin ja muihin lähteisiin. Pikku hiljaa tarina on alkanut hahmottua. Monta aukkoa on vielä olemassa, mutta uskon että saan Pitäjänmäki muistelee sivuille hyvän tarinan kuuluisasta miehestä, joka on aloittanut Punaisen viivan kirjoittamisen Pitäjänmäellä Lyckoby-nimisessä huvilassa. Huvila oli nykyisen Taavinkuja 6:n kerrostalojen paikalla. Diakonissalaitos osti huvilan 1922. Punaisen viivan viimeisellä sivulla on merkintä Sockenbacka - Suomussalmi 1909.

Kianto ei erityisemmin pitänyt ruotsinkielisestä asuinpaikastaan. "Naapuri puhuu vierasta kieltä, naapurissa vihataan kansalliskieltä, se jo paljon vaikuttaa. Ja kapitaali näyttelee osaansa ison maailman porteilla. Ihmiset ovat tylyjä, itsekkäistä... Tämä ei ole kaupunkia eikä maalaiselämää, tämä ei ole mitään".

Mikään Onnenpesä talo ei Kiannon perheelle ollut. Perheen 3-vuotias poika sairastui hinkuyskään ja menehtyi keväällä 1909 aivotuberkuloosiin. Ilmari Kianto on kirjoittanut liikuttavan kirjan pojastaan Kalevista ja tämän sairaudesta. Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (Otava 1910) on kirjoitettu sydänverellä. Isä oli kiintynyt hämmästyttävällä tavalla esikoislapseensa.

Päiväkirjamerkintöjen mukaan lapsen sairaus etenee vähitellen ja kuolema häämöttää vääjäämättömänä edessä. Kiannot matkaavat kuolemansairaan lapsensa kanssa Suomussalmelle.

Vanhan miehen rakkaus

Toinen vanha mies, joka yllätti minut viime viikolla, on kirjailija, professori Lars Huldén (synt. 1926). Hänen uusin runokirjansa Ei tähtiä tänä yönä, sir (suom. Pentti Saaritsa, Siltala 2014) on ihastuttava. Takakannessa kerrotaan että kirja sisältää runoja korkeasta vanhuudesta, tulevaisuudesta ja rakkaudesta.

Korkea vanhuus on vääjäämätöntä ja välillä aika ikävää ja hankalaa. Tulevaisuus on Huldénin mukaan kuolema. Se ei ole pelottava vaan elämänmenoomme kuuluva asia. Rakkaus on se mikä tekee kaiken elämisen arvoiseksi.

Minun aikani ei ollut liian pitkä
jos saan sanoa mielipiteeni.
Olisi se saanut olla vähän pitempi.
Silloin olisin ehkä saanut päähäni
jonkin ajatuksen joka olisi kantanut minua
edemmäs maailmassa, kun jalat eivät enää kanna.  

Runojen kieli on nokkelaa ja soljuvaa. Pentti Saaritsan suomennustyö tekee varmasti oikeutta runojen kauniille poljennolle ja kuulaille kielikuvilla. Leikkisyyttäkin on mukana.

Vaikka oli niin kiin oli
hyvä oli että oli.
Vaimo oli niin kuin oli,
ja hyvä sellaisen kuin oli
Mies oli mikä oli
mutta hyvä että oli.
Oli mitä oli,
mutta hyvä oli että oli.

Rakkaus - vaikka se olisikaan enää pelkkää intohimoa - on voima joka kannattelee ja tekee elämän elämisen arvoiseksi. Ihastuttava pieni kirja. Aion pitää sitä mukanani monessa paikassa. Ehkäpä jonainen päivänä rohkaistun ja luen niitä ääneen ystävilleni - olipa heitä koolla 2 tai 22.

Mukaansatempaava dekkari Tanskasta

Edelleen kaipaan Vallan linnaketta ja Siltaa. Molempiin odottelen kiihkeästi jatkoa mutta tuskinpa niitä koskaan tulee. Onneksi pääsen aina silloin tällöin Kööpenhaminaan etsimään ja ihastelemaan molempien sarjojen tapahtumapaikkoja. On Malmössäkin käyty. Jotain hyötyä on siitä että tytär asuu Tanskanmaalla.

Taustalla se SILTA  

Kahden lasten- ja nuortenkirjailijana tunnetun naisen Lene Kaaberböl ja Agnete Friis yhteistyönä on syntynyt Nina Borg –sarja, josta ensimmäinen kirja Poika matkalaukussa on ilmestynyt (Siltala 2013, 339 s.) Aino Ahosen juoheasti suomentamana. Eli pääsen nauttimaan tanskalaisten vapaahenkisestä ja tasokkaasta taiteesta uudessa ulottuvuudessa.

Kirjoittajat käyttävät samanlaista rakennetta romaanissaan kuin Ilkka Remes. Eri luvuissa tapahtumat kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta. Kaikki jää aina sillä tavalla kesken että pakko olisi jatkaa vielä seuraava luku ja vielä yksi.

Kaikki alkaa siitä kun Nina Berg, kirjan sairaanhoitaja sankaritar, raahaa Kööpenhaminan rautatieaseman säilytyslokerosta hakemansa matkalaukun parkkihalliin, avaa sen ja löytää laukusta pienen, noin kolmivuotiaan pojan. Kehitellään ja keritetään monien säikeiden ja henkilöiden yhteenpunottu vyyhti.

Parantumaton maailmanparantaja

Nina tekee töitä Kööpenhaminassa majailevien laittomien maahanmuuttajien parissa. Häneen on iskostunut tarve muuttaa maailmaa ja auttaa hädänalaisia ihmisiä aikaan ja paikkaan katsomatta. Vasta dekkarin ihan viimeisillä sivuilla kirjailijat paljastavat mistä Ninan yltiöpäinen tarve auttaa muita kumpuaa.

Tanskalaisarvioissa nostetaan Poika matkalaukussa niin hyväksi ja tasokkaaksi, että se yksinään on kyennyt nostamaan rikoskirjallisuuden uudelle tasolle. Olisin oikeastaan valmis hyväksymään tämän ajatuksen.

Dekkarissa on monta eri juonta, on hyvin erilaisissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa eläviä ihmisiä. On hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä, eronneita ja sitä havittelevia, on rakkautta ja vihaa, on rikkaita ja köyhiä, on tanskalaisia, liettualaisia, saksalaisia.

Yhteiskuntakriittisyys kumpuaa Ninan työstä, kidnapatun pojan äidin kohtalosta, rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta.

Uskonpa että seuraavalla Tanskan matkalla vaellan pikku Mikasin jalanjäljissä. Mutta koetan välttää ”palkkamurhaajien” paikat. Joka kerta kun lukee mitä osa meistä on valmis tekemään rahasta, valtaa mielen ahdistus ja hämmennys. Vaikka hyvin tiedän että paha ei maailmasta katoa. Ei koskaan! Ninat yrittävät kuitenkin tehdä sitä paremmaksi.    

  

EX LIBRIKSENI VUODELTA 1993
Suunnittelija Matti Sornikivi

 

Intohimoista luettavaa

Nyt on Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme käsitelty kahdessa kirjakerhossa. Toisessa kaikki olivat lukeneet kirjan, toisessa vain osa. Hitaasti ja hartaasti teksti aukeni jokaiselle lukijalle. Parasta on että kirjaa ei lukenut turhaan. Moni siinä käsitelty asia kummittelee vieläkin mielessä.

Kun mainosteksti kirjan takakannessa lupaa, että tiedossa on "harvinaisuus, kirja, joka on radikaali, intohimoinen ja tosi", avaa kirjan epäilevästi. Zadie Smithin neljäs romaani Risteytymiä (suom. Irmeli Ruuska, WSOY 2013, 349 s.) kaikkea sitä mitä markkinointi-ihmiset lupaavat.

Romaanin näennäisesti erillisissä tarinoissa on huikeaa kuvausta koillis-lontoolaisista lähiöistä, joissa ihmiset elävät toimeentulon rajamailla. Kun nuori nainen murtautuu ulos omista lähiympäröistään ja opiskelujensa ansiosta pääsee aivan toisenlaiseen elämään kiinni, on ristiriita menneisyyden ja lähisuvun kanssa itsestään selvyys. Näin on ollut ja näemmä on aina. Aidan yli ei pitäisi loikkia.

Zadie Smith (synt.) on hieno ihmistuntija ja -kuvaaja. Pienillä viittauksilla ja vihjeillä hän maalaa lukijan eteen monikerroksisen ja moniulotteisen maailman ihmisineen, jotka todella tuntuvat eläviltä ja tosilta.

"Tytärkuteet. Siskokuteet.Äitikuteet. Vaimokuteet. Oikeussalikuteet. Rikkaan kuteet. Köyhän kuteet. Brittikuteet. Jamaikalaiskuteet, Omat puvustot kullekin. Mutta miettiessään noita eri asenteitä hän joutui pinnistelemään yrittäesään päättää, mikä oli aidointa, tai kentiess - vähiten epäaitoa."

Risteytmiä on aito. Sitä lukiessaan ei tarvitse miettiä missä kuteissa kulkee. Ihmisen kuteissa - on minun vastaukseni. Yhtä hämmentävä ja vapautunut olo minulla oli silloinkin kuin olin lukenut Kauneudesta (lsuom. 2006) romaanin.  

Syksyllä ilmestyy paljon kotimaisia romaaneja ja niitä pitää lukea. Silloin käännöskirjallisuus jää vähemmälle. Keväällä ja kesällä aukon voi paikata. Nyt se alkoi komeasti.