Hurmaava kirja Astrid Lindgrenistä

Tanskalainen Jens Andersen on kirjoittanut hienon elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä (suom. Kari Koski, WSOY, 435 s.) kertoo pitkän elämän (1907 – 2002) eläneestä kirjailijasta.

Kirjailija ehti olla mukana monessa. Astrid Lindgren pääsi jo 16-vuotiaana paikallislehden toimittajaharjoittelijaksi ja sai kirjoittaa vaativistakin aiheista. Nuoren tytön elämä mutkistui, kun hän sai pojan ja joutui sijoittamaan lapsen vieraaseen perheeseen.

Kesti muutaman vuoden ennen kuin Astrid sai Lassen omaan kotiinsa. Astrid avioitui ja sai tyttären. Hän teki erilaisia sihteerin töitä monta vuotta. Vuonna 1945 ilmestyi Peppi Pitkätossu ja siitä alkoi menestyksekkään kirjailijan ura.

Moni meistä on lukenut Lindgrenin kirjoja lapsilleen ja lastenlapsilleen ja ihastellut niiden kieltä ja tarinoita. Lindgren seurasi kiinteästi kaikkea mitä lastenkasvatuksesta kirjoitettiin ja mitä siitä keskusteltiin. Astrid ei koskaan menettänyt uskoaan siihen, että lapsen kyky luoda mielikuvituksessaan uusia maailmoja koituu vielä pitkällä tähtäimellä sivilisaation pelastukseksi.

Yhteiskunnasta kiinnostunut, mutta politiikkaa vain sivusta seuraava kirjailija pillastui kuin Ruotsin verotus saavutti hänen kohdallaan huippunsa 1970-luvulla, veroprosentti oli 102. Lindgren sai kirjoituksillaan Palmen hallituksen kärsimään vaalitappion. Loppuelämänsä Lindgren oli aktiivinen eläinoikeus- ja ympäristöaktivisti.  

On helppo hyväksyä Astrid Lindgrenin elämänasenne: ”Tämä päivä, yksi elämä. Elämä voi olla ohi yhdessä päivässä, ja yksi päivä voi tuntua kokonaiselta elämältä.”  Astrid Lindgrenin elämänfilosofian ydinajatus oli Jens Andersenin mukaan saada lyhyessä ajastaan maan päällä irti mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvää. 

Viisaasta naisesta rakkaudella ja kunnioitukselle kirjoitettu mukaansatempaava ja monipuolinen elämäkerta. Rakastan ja arvostan Pepin äitiä aikaisempaa enemmän kun tiedän enemmän hänen elämästään ja elämänfilosofiastaan. 

Rytisalon Lempissä kaikki on kohdallaan

Uutisissa kerrottiin että aniharva käsikirjoitus päätyy nykyisin kirjaksi. Onneksi on näitä harvoja, jotka ilmestyvät oikein kustantajan kustantamana kirjana. Äidinkielenopettajan Minna Rytisalon esikoisteos Lempi (Gummerus 2016, 234 s.) on samantapainen ihastuksen kohde kuin oli Tommi Kinnusen Neljäntien risteys. Lempi on sanoin kuvaamattoman hieno romaani. Sen tarina on uskomaton, henkilökuvaus syvällistä, kieli kuulasta ja kaunista, luonnon kuvaaminen upeaa.

Kirjassa kolme naista ja yksi mies kertoo mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu. On kaksoset, joista toinen on 11 minuuttia vanhempi, se kauniimpi ja rohkeampi. Kauppiaan tyttäret hupsuttelevat ja pohtivat voisiko Lempi päätyä kaupan ovesta ensimmäisenä tulevan nuoren miehen vaimoksi. Ja totta kai hän voi, vaikka ylioppilastyttö päätyykin Lapin kyläpahaiseen pienen maalaistalon ”emännäksi”.

Viljami myöntää, että heidän elämänsä oli ennen Viljamin sotaan joutumista leikkiä. He leikkivät isäntää ja emäntää ja onnistuivatkin aika hyvin. Pitihän isännän myös palkata emännälle apulainen. Ja parempihan oli ettei Lempi jäänyt ihan yksin kun Viljamin piti lähteä rintamalle.

Kirjan tapahtumat on kiedottu salaperäiseen pakettiin, joka aukeaa lukijalle vähitellen pienten vihjeiden ja kertojien pohdintojen myötä. Tapahtumat ovat niin hirveitä, ettei niitä oikein tahdo todeksi uskoa. Kaiken yllä ovat myös Lapin sodan tapahtumat ja suomalaisnaisten kohtalo heidän matkatessaan sotilaiden mukana Saksaan.  

Kirja on monella tapaa ennen kokemattoman. Kudokset on kiedottu yhteen hienonhienolla kultalangalla, jonka katkeamista pelkää koko ajan, mutta joka ei katkeakaan. Kirjaa ei kehuta eikä kiitetä turhaan. Hienoa pohdintaa rakkaudesta ja syyllisyydestä ja syyttömyydestä. 

   

Seitsemän minuuttia hampaille joka ilta

Miika Nousiainen ei petä tälläkään kerralla. Nousiaisen uuden kirjan Juurihoito (Otava 2016, 332 s.) lopussa yksi kirjan päähenkilöistä, hammaslääkäri toteaa: ”Jos on näin kauniit hampaat ja näin mukava perhe, niin kai se nyt kannattaa hymyllä näyttää”. Ennen kirjan loppua olen lukijana ehtinyt hymyillä ja jopa nauraa ääneen monta kertaa.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen. Mainosmies menee hammaslääkäriin, jolla on sama sukunimi kuin hänellä itsellään. Hampaiden hoitamisen lomassa Pekka Kirnuvaara yrittää kysellä mahdollisesta sukulaisuudesta. Esko Kirnuvaaralle, liki 60 v. on olemassa vain hampaat ja niiden hoitaminen. Sukulaisuudesta on mahdotonta tietää, kun Eskon äiti on hylännyt lapsensa jo pienenä. Kasvattivanhemmat eivät ole osanneet selittää miksi Esko on hylätty.

Hylätty on Pekkakin. Kun miehet hieman ystävystyvät he ryhtyvät selvittämään lapsuutensa arvoitusta. Vähitellen löytyvät muutkin sisarukset. Sisaria on kolme: Tukholmassa, Thaimaassa ja Australiassa. Sisarukset matkaavat yhdessä ja etsivät isänsä jalanjälkiä ja lopulta ne kaikki löytyvät.

Ihastuttavinta on että sisarusten mielestä isä on lastensa hylkäämisistä huolimatta ollut hyvä mies. Ja ainakin hän yrittänyt ymmärtää erilaisia ihmisiä. Ihan niin kuin hänen lapsensakin yrittävät.

Soljuvaa kerrontaa, herkkää ihmiskuvausta ja uskomattoman hauskoja ja yllättäviä juonen käänteitä ja kaiken yllä pureva huumori. Sen enempää ei voi toivoa kirjalta jonka lukemisesta tulee hyvä olo.

Hammaslääkäri Esko Kirnuvaaran ohjeiden mukaan hampaita kuuluu hoitaa joka ilta seitsemän minuuttia - hammaslankaa on ehdottomasti käytettävä. Mitään sokeripitoista ei pidä koskaan syödä.  

Kähkösen Tankkien kesä

On ollut ilo seurata useamman kuopiolaisen perhekunnan elämää vuosikymmenten ajan. Sirpa Kähkönen on edennyt sarjassaan vuoteen 1968. Tankkien kesänä (Otava 412 s.) vakaumukselliset kommunistit ja maltillisemminkin maailmanmenoa tarkastelevat joutuvat määrittelemään kantansa siihen kun Neuvosliiton tankit vyöryvät Tsekkoslovakiaan.

Sirpa Kähkönen osaa hienosti kietoa yhteen yksittäisen ihmisen elämän ja yleismaailmallisen poliittisen tilanteen. Tällä kertaa Kähkösen henkilöt kertovat yksi kerrallaan juuri sen hetkisestä elämästään ja aina tietysti myös menneestä.

Henkilöitä on niin monia, että ilman henkilöluetteloa ainakin aluksi on hieman vaikea hahmottaa kuka on kuka. Valittu kerrontatapa teki lukemisen hieman hankalaksi. Tuntui ettei kirjassa oikein tapahdu mitään. Tarinat pakostakin pitkittyvät kun kaikesta pitää kertoa useamman henkilön näkökulmasta.

Moni solmu aukeaa kirjan edetessä ja henkilöihin liittyvät salamyhkäisyydet hälvenevät.
Kirjan nuorimmainen Hilla on alle kouluikäinen tarkasti elämää ja ihmisiä seuraava pikkutyttö. Hänen ajatuksensa ja huomionsa ovat raikkaita ja uuteen suuntaavia.

Analyyttisempi ote olisi saattanut tehdä romaanista luettavamman ja houkuttelevamman.

Taituri Helmi Kekkosen siveltimestä

Uudet tuttavat ja tuttavuudet piristävät. Niin teki Helmi Kekkosen Vieraat (Siltala 2016, 193 s.). Vieraat on romaani ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa Senjan ja Laurin järjestämillä illallisilla. Kohtaavat mutta eivät ole täydellisesti läsnä juuri siinä tilanteessa missä heidän on tarkoitus olla.

Senja on kärsinyt lukuisista keskenmenoista. Elämä on käpertynyt yhä pienemmäksi ja ahtaammaksi, jäljellä on vain hauras toive lapsesta. Tarkoitus on juhlien avulla piristää Senjaa.

Senja on tutustunut samassa talossa asuvaan nuoreen äitiin ja hänen iki-ihanaan pieneen Toivo-poikaan. Heidätkin on kutsuttava. Samoin paras ystävätär ja hänen miehensä, äidillekin tulee soitettua hätäpäissään. Lauri kutsuu sisarensa ja kertomatta Senjalle kaksi nuorta naista, jotka hän omien sanojensa mukaan on tavannut kadulla. Todellisuus on ihan jotain muuta.

Ennen kuin vieraat ovat tulleet Senja kertoo, että hän haluaa lisää valkoisia ruusuja. Lauri lähtee ostamaan niitä. Vieraat saapuvat ripotellen, tulevat tai eivät, mutta Lauria ei kuulu takaisin.

Vieraat on viehättävä, koskettava ja kuulas romaani. Yhdenkään vieraan tai isäntäväen elämä ei ole ollut seesteistä eikä yksioikoista. Helmi Kekkonen on kietonut jokaisen tarinan omaksi kokonaisuudeksi. Tarinat ovat yllättäviä, monen kokemukset lähes käsittämättömiä. Isä ei ole osannut olla isä, äiti äiti, eikä lapsikaan lapsi. Mutta elettävä on ja yritettävä elää paremmin kuin aikaisemmin. On vain jaksettava uskoa parempaan

”Minulta ei pyydetty mitään, ei vaadittu mitään, enkä vielä osannut ajatella tai pelätä tulevaa, miksi olisinkaan. En halunnut ajatella että jos jokin vaikutti liian hyvältä ollakseen totta, se useimmiten oli.”  

 

Vähän kuin Downton Abbeyssä

Olen niin vankkumaton Downton Abbey -fani että olisin jaksanut seurata kartanon väen edesottamuksia tv-sarjasta vaikka kuinka kauan. Lohdukkeeksi Otava tarjoaa sarjan käsikirjoittajan Julian Fellowesin romaanin Belgravia (suom. Markku Päkkilä, 477 s.).

Romaani alkaa vuodesta 1815, jolloin Lontoon yläluokan nuorukaiset lähtevät kirjaimellisesti suoraan tanssiaisista Waterloon taisteluun. Kuten kunnon viihderomaanin kuvioihin kuuluu parhaimmat nuorukaiset ja upseerit kaatuvat. Ja heitä jää suremaan oman perheen lisäksi aika usein myös nuori nainen, joka on odottanut milloin häntä kositaan ja rakkaus voidaan sinetöidä.  

Näin käy varakkaan kauppiasperheen tyttärelle Sophialle. Nuorten viimeisestä kohtaamisesta alkaa kahden eri suvun yhteiset ja erilliset ongelmat. Belgravia on salaisuuksien ihastuttava vyyhti. Välillä lukija tietää enemmän kuin, välillä vähemmän kuin kirjan henkilöt. Fellowes on punonut romaanin täyteen erilaisia ja eriasteisia valtataisteluja.

Hämmentävää on miten häikäilemättä yläluokkaan kuuluvat vanhemmat ovat tyytymättömiä lapsiinsa. Sama pätee myös Sophian isään, kauppiaaseen, joka yrittää kaikin keinoin saada säätyläisten hyväksyntää itselleen ja perheelleen. Poika vain ei halua mukautua isänsä toiveisiin.

Romaanin palveluskunta on ahneempaa ja vähemmän isäntäväelleen uskollista kuin Downton Abbeyssä. He ovat kiinteästi mukana kirjan juonikuvioissa. Tällä kertaa työsuhteetkin ovat hieman höllemmässä.

Belgravia on ansiokas historiallinen viihderomaani. Monien sen henkilöiden kohtalo on yllättävän armoton ja juonittelut välillä hieman epäuskottavia. Ei korvaa Downton Abbey -haikailua.    

Tampere melkein pääroolissa Hiljaisissa huvimajoissa

Me lukijat olemme varmaan ihastuneet historiallisiin romaanisarjoihin. Laila Hietarmies valloitti historiallisilla romaaneilla monen lukijan sydämen.

Monta vuotta saimme myös lukea joka syksy uuden Kaari Utrion kirjan. Meillä oli jonotuslista tyttäriemme kanssa. Ensimmäisenä kirjan lukenut ei saanut kertoa kenen kanssa päähenkilö päättää avioitua.

Sirpa Kähkönen, Pirjo Tuominen ja Enni Mustonen ovat nyt hstoriallisten romaanien rintamalla ajankohtaisia nimiä. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja saa tänä syksynä jatkoa. Tankkien kesä kertoo vuodesta 1968.

Enni Mustosen Syrjästävetäytyjän tarina on edennyt neljänteen osaan. Ruokarouva on yhtä mielenkiintoinen ja ajan kuvauksena vakuuttava ja kiinnostava kuin sarjan aikaisemmatkin romaanit.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut neljäkymmentä romaania. Niiden joukossa on muutamia historiallisia sarjoja. Hiljaiset huvimajat (Tammi 2016, 448 s.) aloittaa kustantajan tietojen mukaan uuden sarjan. Päähenkilö on orvoksi jäänyt lappenrantalaisen kauppiasperheen tytär Maria. Hän päätyy Viipurin kautta sukulaistensa luokse Pirkanmaalle ja Tampereelle. Maria on saanut tädiltään eräänlaisena ennakkoperintönä sievoisen rahasumman, jota hän ei tietenkään alaikäisenä saa käyttöönsä.

Ennen Tampereelle päätymistään Maria on Näsijärven rannalla Portaan maakauppakartanossa. Hän saa naisen mallin Portaan tomerasta emännästä, joka alle 30-vuotiaana on ottanut ison tilan ohjakset käsiinsä. Piiasta emännäksi noussut nuori nainen ei leskeksi jäätyään kaihda työn tekoa. Maria omaksuu Martan arvomaailman, josta hänelle on vuosien kuluessa paljon hyötyä.

1900-luvun Tampere on selkeästi kahtiajakautunut kaupunki. On tehtaitten työväki ja porvaristo. Jotta romaani olisi monen muun vastaavan romaanin kanssa verrannollinen tarvitaan Hiljaisiin huvimajoihinkin tehtaan tyttö. Hän on aikanaan Laukon kartanon mailta häädettävän torppariperheen tytär. Sofia ja Maria ovat olleet tekemisissä Portaan maakauppakartanossa.

Kirjaan on sovitettu monia historiallisia tapahtumia. On suurlakkoa, Laukon häätöjä, suuri pankkikavallus, kaupankäynnin muuttuminen, venäläisten sortotoimenpiteet.

Pirjo Tuominen ei täysin usko että hänen lukijansa tuntevat 1900-luvun alun historiaa. Moni asia pohjustetaan moneen kertaan, niin että asiat tietävä lukija jo melkein tuskastuu. Mutta sujuva kerronta ja viihdyttävä ote asioihin, tekevät Hiljaisista huvimajoista mukavan lukukokemuksen.

     

Kotiinpaluussa kohtaavat hyvä ja paha

Sadie Jonesin Kotiinpaluu on yhtaikaa kiehtova ja ahdistava romaani. 19-vuotias nuorukainen vapautuu vankilasta kahden vuoden rangaistuksen jälkeen. Kukaan ei ole häntä vastassa, kukaan ei edes halua, että hän palaisi.

Romaanin rakenne on äärettömän kiehtova. Vasta kirjan puolessa välissä lukija saa tietää mistä rikoksesta Lewis on tuomittu. Amerikkalainen 1950-luvun yhteisö paljastuu kirjassa aivan toiseksi mitä se päältä päin näyttää.

Lewis on monella tapaa sijaiskärsijä. Yhdyskunta tarvitsee syntipukin, johon voidaan siirtää kaikki pahantahtoinen ajattelu. Oma käyttäytyminen voi hautautua yleisen paheksun alle. Lewisin äiti on kuollut, hukkunut, kun poika oli 10-vuotias. Hän on ainoa, joka oli onnettomuuden tapahtuessa paikalla. Merkillisellä tavalla moni uskoo, että poika olisi syypää äitinsä kuolemaan. Isä ei osaa millään tavalla tukea poikaa tämän surussa – pikemminkin päinvastoin.

Yhteisön rikkain mies, monen työnantaja ja kaikkien arvostama kansalainen pahoinpitelee ja hyväksi käyttää tyttäriään. Hänenkin etunsa on, että yhteisön paha on nuori poika.

Puoli välissä olin valmis luovuttamaan. Koko kertomus tuntui niin ahdistavalta. En käsittänyt 

miten poika voidaan jättää surussaan yksin ja ymmärsin hyvin miten hän käyttäytyi normien vastaisesti. Tartuin romaaniin uudestaan ja tavoitin kirjailijan tarkkasilmäisen ja omalla tavallaan kiehtovan kuvauksen. Vastenmielisetkin henkilöt on kuvattu uskottavasti.

Missä kulkee hyvän ja pahan raja. Sitä jäin pakostakin pohtimaan.    

Sadie Jones: Kotiinpaluu (suom. Marianna Kurtto, Otava 2016, 355 s. 

Taidokas Salla Simukka

Olen niin vanha että yleisen käsityksen mukaan en saisi pitää pillifarkkuja, en käydä rock-konserteissa enkä kulkea pitkä tukka auki. En ole viime aikoina ollut millään festareilla eikä minulla ole ollut pitkiä hiuksia koskaan. Vaikka käytänkin pillifarkkuja, täytän siis monelta osin vanhan naisen normit.

Raja-aitojen yli olen hyppinyt siinä että olen lukenut maailmanmaineeseen nousseen Salla Simukka Lumikki -sarjan kolme kirjaa: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014). Kaksi ensimmäistä kirjaa luin ahmien. Lisämausteena kirjoissa on se, että ne tapahtuvat pääosin Tampereella, lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa.

Lumikin kokemukset ovat miltei uskomattomia. Nuoremmat lukijat pystyvät varmaan paremmin omaksumaan Lumikin koulukiusaamisen aiheuttamat traumat. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani kiusasimme toisiamme. Ilmiöllä ei vain ollut nimeä. Muistan vieläkin vuosikymmenien jälkeen miltä tuntui kun pojat huutelivat perääni: mitä kukkakeppi, mitä lauta, mikä luuranko. Jos tänä päivänä ei saa olla liian lihava, ei 1950- ja 1960-luvuilla saanut olla liian laihakaan.

Kirjoissa on jännitystä, hataraa kanssakäymistä läheistenkin kanssa, salaisuuksia ja niiden seurauksia. Salla Simukan tyyli on vetävää ja imaisee lukijan mukaansa helposti. Taitavan kirjailijan hienoa työtä. Aika ajoin jopa hieman mietin, onko liiankin laskelmoivaa.

Hienointa on että suomalainen kirjailija on noussut maailman maineeseen. Koska en ole kirjojen kohderyhmää, saan suhtautua niihin hieman kriittisesti, mutta vain hieman. Muuhun ei ole mitään aihetta.  

      

Tarkan kuvauksen mestarin Davidin uni

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ihastutti lukijat niin meillä kuin muualla. Kustantaja on päättänyt tarjota nyt luettavaksi myös kirjailijan esikoisteoksen. Davidin uni (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2016, 427 s.)

kertoo Davidista, joka näkee enneunia. David pelkää, että kaikki hänen unensa toteutuvat. Hän ei pysty kertomaan asiasta ymmärrettävästi edes läheisilleen. Omiin ahdistuksiiinsa käpertyneenä hän pakenee perheensä luota. Häntä vaivaa uni jossa hänen pieni tyttärensä kuolee.  

Davidin tyttären äiti ei halua omalaatuista miestä takaisin elämäänsä. Hän pakenee Davidia ja David etsii häntä ja tytärtään vuosikymmenet. Vaelluksellaan David tapaa ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja pystyvät myös auttamaan häntä tasapainoisempaan elämään.   

Anthony Doerr kirjoittaa kuulaasti ja kauniista, mietiskellen ja kaikkea tarkasti kuvaten.

Välillä tuli tunne että yksityiskohdissa viipyily muistuttaa jo Kalle Päätalon tekstiä

”Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja”.

Romaanissa on kiehtovia henkilöitä ja siinä matkataan eri maissa. Luonnonilmiöt, pienet ja suuremmatkin eläimet saavat kirjassa oman roolinsa.  Monipuolisen runsas romaani. Suosikkini on näistä kahdesta Kaikki se valo jota emme näe.           

Enni Mustosen rautainen Ruokarouva

Enni Mustonen on kerännyt historiallisilla romaaneillaan vankan lukijakunnan. Hänen uusin romaanisarjansa Syrjästäkatsojan tarinoita on ehtinyt neljänteen osaan. On ollut hienoa seurata miten pikkutyttönä orvoksi jäänyt Ida on romaani romaanilta kasvanut itsetietoiseksi ja hyvin rakastettavaksi naiseksi.

Ruokarouvassa kerrotaan miten yllätysperinnön turvin Ida muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa Tukholmasta takaisin Suomeen. Ida on kertonut Kirstille että tämän isä on kuollut. Tarkemmin hän suostu kenellekään paljastamaan kuka on Kirstin isä. Mutta onneksi me lukijat tiedämme!

Paimentytössä Ida päätyi pikkupiiaksi Topeliuksen perheeseen, Lapsenpiiassa hän palveli Sibeliuksen perheessä kun perhe vielä asui Helsingissä ja heidän muutettuaan ulkomaille, Ida sai pestin Albert Edelfeltin emännöitsijänä. Kun Edelfelt kuolee Idan käsivarsille, on Idan aika jättää Suomi joksikin aikaan.  


Ruokarouvassa Ida löytää haaveilemalleen täysihoitolalle talon ja tilan Albergasta, nykyisen Leppävaaran Ruukinrannasta. Naapuritilalla Paarmion huvilalla asuvat Viivi ja Ville Vallgren. Ida ystävystyy nopeasti heidän kanssaan. Idan myötämielisyys ja avuliaisuus tulee kirjassa monella tavalla esille.

Täysihoitolan asukkailla ei ole aina rahaa maksaa täyttää hintaa, mutta Ida ei jätä ketään pulaan, eenkään häntä jossakin elämän vaiheessa auttaneita, jotka nyt tavalla tai toisella nivoutuvat hänen elämäänsä. Mutta ei Ida Ruokarouvassakaan jää osattomaksi kulttuuri-ihmisten seurasta. Täysihoitolassa vierailevat Kasimir ja Eino Leino ja asukkaina ovat L.Onerva ja Leevi Madetoja. Heidän kaikkien arkinen minä tulee hyvin tarinoissa esille.

Romaanissa eletään myrskyisiä aikoja, päättyväthän tapahtuvat toukokuuhun 1918. Enni Mustonen kuljettaa isoja maailmanpoliittisia tapahtumia hienosti tavallisten ihmisten arjen rinnalla. On rattoisaa lukea kuvauksia Kirstin ja Idan huostaansa ottaman Allin kouluasioista ja tyttöjen saamista kirjalahjoista ja muusta. Muistan miten ihania aarteita olivat minullekin Louisa M. Alcottin kirjat Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme.
 
Olen hiljattain muuttanut Leppävaaraan. Sunnuntaina kävelyretkellä kävimme katsomassa Ruukinrannassa missä Idan täysihoitola olisi voinut olla. Olin vuosikausia pitänyt yhtä Ruukinrannan huvilaa Ville Vallgrenin huvilana. Ihan oikea ei mielikuvani ollut eikä Idan täysihoitolaakaan tainnut ihan löytyä, mutta mielikuvituksen avulla voin kuvitella missä talo oli ja millaista Idan oli katsella merelle.

Hieman tosiasioita väistäen mietin mitä mahtoi Ville Vallgren pohtia kun hän katseli Gallen-Kallelan Tarvaspäähän pihamaaltaan.

Sainhan kimmokkeen perehtyä uuden kotiseutuni historiaan. Nyt teidän missä on Linudden ja miten 1900-luvun alussa kuljettiin Albergasta Helsinkiin. Tiedän mikä on Perkkaan maiden historia ja mikä oli Koskisen kansankeittiö. Kiitos Enni Mustonen ja Ida Eriksson!