Tampere melkein pääroolissa Hiljaisissa huvimajoissa

Me lukijat olemme varmaan ihastuneet historiallisiin romaanisarjoihin. Laila Hietarmies valloitti historiallisilla romaaneilla monen lukijan sydämen.

Monta vuotta saimme myös lukea joka syksy uuden Kaari Utrion kirjan. Meillä oli jonotuslista tyttäriemme kanssa. Ensimmäisenä kirjan lukenut ei saanut kertoa kenen kanssa päähenkilö päättää avioitua.

Sirpa Kähkönen, Pirjo Tuominen ja Enni Mustonen ovat nyt hstoriallisten romaanien rintamalla ajankohtaisia nimiä. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja saa tänä syksynä jatkoa. Tankkien kesä kertoo vuodesta 1968.

Enni Mustosen Syrjästävetäytyjän tarina on edennyt neljänteen osaan. Ruokarouva on yhtä mielenkiintoinen ja ajan kuvauksena vakuuttava ja kiinnostava kuin sarjan aikaisemmatkin romaanit.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut neljäkymmentä romaania. Niiden joukossa on muutamia historiallisia sarjoja. Hiljaiset huvimajat (Tammi 2016, 448 s.) aloittaa kustantajan tietojen mukaan uuden sarjan. Päähenkilö on orvoksi jäänyt lappenrantalaisen kauppiasperheen tytär Maria. Hän päätyy Viipurin kautta sukulaistensa luokse Pirkanmaalle ja Tampereelle. Maria on saanut tädiltään eräänlaisena ennakkoperintönä sievoisen rahasumman, jota hän ei tietenkään alaikäisenä saa käyttöönsä.

Ennen Tampereelle päätymistään Maria on Näsijärven rannalla Portaan maakauppakartanossa. Hän saa naisen mallin Portaan tomerasta emännästä, joka alle 30-vuotiaana on ottanut ison tilan ohjakset käsiinsä. Piiasta emännäksi noussut nuori nainen ei leskeksi jäätyään kaihda työn tekoa. Maria omaksuu Martan arvomaailman, josta hänelle on vuosien kuluessa paljon hyötyä.

1900-luvun Tampere on selkeästi kahtiajakautunut kaupunki. On tehtaitten työväki ja porvaristo. Jotta romaani olisi monen muun vastaavan romaanin kanssa verrannollinen tarvitaan Hiljaisiin huvimajoihinkin tehtaan tyttö. Hän on aikanaan Laukon kartanon mailta häädettävän torppariperheen tytär. Sofia ja Maria ovat olleet tekemisissä Portaan maakauppakartanossa.

Kirjaan on sovitettu monia historiallisia tapahtumia. On suurlakkoa, Laukon häätöjä, suuri pankkikavallus, kaupankäynnin muuttuminen, venäläisten sortotoimenpiteet.

Pirjo Tuominen ei täysin usko että hänen lukijansa tuntevat 1900-luvun alun historiaa. Moni asia pohjustetaan moneen kertaan, niin että asiat tietävä lukija jo melkein tuskastuu. Mutta sujuva kerronta ja viihdyttävä ote asioihin, tekevät Hiljaisista huvimajoista mukavan lukukokemuksen.

     

Kotiinpaluussa kohtaavat hyvä ja paha

Sadie Jonesin Kotiinpaluu on yhtaikaa kiehtova ja ahdistava romaani. 19-vuotias nuorukainen vapautuu vankilasta kahden vuoden rangaistuksen jälkeen. Kukaan ei ole häntä vastassa, kukaan ei edes halua, että hän palaisi.

Romaanin rakenne on äärettömän kiehtova. Vasta kirjan puolessa välissä lukija saa tietää mistä rikoksesta Lewis on tuomittu. Amerikkalainen 1950-luvun yhteisö paljastuu kirjassa aivan toiseksi mitä se päältä päin näyttää.

Lewis on monella tapaa sijaiskärsijä. Yhdyskunta tarvitsee syntipukin, johon voidaan siirtää kaikki pahantahtoinen ajattelu. Oma käyttäytyminen voi hautautua yleisen paheksun alle. Lewisin äiti on kuollut, hukkunut, kun poika oli 10-vuotias. Hän on ainoa, joka oli onnettomuuden tapahtuessa paikalla. Merkillisellä tavalla moni uskoo, että poika olisi syypää äitinsä kuolemaan. Isä ei osaa millään tavalla tukea poikaa tämän surussa – pikemminkin päinvastoin.

Yhteisön rikkain mies, monen työnantaja ja kaikkien arvostama kansalainen pahoinpitelee ja hyväksi käyttää tyttäriään. Hänenkin etunsa on, että yhteisön paha on nuori poika.

Puoli välissä olin valmis luovuttamaan. Koko kertomus tuntui niin ahdistavalta. En käsittänyt 

miten poika voidaan jättää surussaan yksin ja ymmärsin hyvin miten hän käyttäytyi normien vastaisesti. Tartuin romaaniin uudestaan ja tavoitin kirjailijan tarkkasilmäisen ja omalla tavallaan kiehtovan kuvauksen. Vastenmielisetkin henkilöt on kuvattu uskottavasti.

Missä kulkee hyvän ja pahan raja. Sitä jäin pakostakin pohtimaan.    

Sadie Jones: Kotiinpaluu (suom. Marianna Kurtto, Otava 2016, 355 s. 

Taidokas Salla Simukka

Olen niin vanha että yleisen käsityksen mukaan en saisi pitää pillifarkkuja, en käydä rock-konserteissa enkä kulkea pitkä tukka auki. En ole viime aikoina ollut millään festareilla eikä minulla ole ollut pitkiä hiuksia koskaan. Vaikka käytänkin pillifarkkuja, täytän siis monelta osin vanhan naisen normit.

Raja-aitojen yli olen hyppinyt siinä että olen lukenut maailmanmaineeseen nousseen Salla Simukka Lumikki -sarjan kolme kirjaa: Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi 2014). Kaksi ensimmäistä kirjaa luin ahmien. Lisämausteena kirjoissa on se, että ne tapahtuvat pääosin Tampereella, lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa.

Lumikin kokemukset ovat miltei uskomattomia. Nuoremmat lukijat pystyvät varmaan paremmin omaksumaan Lumikin koulukiusaamisen aiheuttamat traumat. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani kiusasimme toisiamme. Ilmiöllä ei vain ollut nimeä. Muistan vieläkin vuosikymmenien jälkeen miltä tuntui kun pojat huutelivat perääni: mitä kukkakeppi, mitä lauta, mikä luuranko. Jos tänä päivänä ei saa olla liian lihava, ei 1950- ja 1960-luvuilla saanut olla liian laihakaan.

Kirjoissa on jännitystä, hataraa kanssakäymistä läheistenkin kanssa, salaisuuksia ja niiden seurauksia. Salla Simukan tyyli on vetävää ja imaisee lukijan mukaansa helposti. Taitavan kirjailijan hienoa työtä. Aika ajoin jopa hieman mietin, onko liiankin laskelmoivaa.

Hienointa on että suomalainen kirjailija on noussut maailman maineeseen. Koska en ole kirjojen kohderyhmää, saan suhtautua niihin hieman kriittisesti, mutta vain hieman. Muuhun ei ole mitään aihetta.  

      

Tarkan kuvauksen mestarin Davidin uni

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ihastutti lukijat niin meillä kuin muualla. Kustantaja on päättänyt tarjota nyt luettavaksi myös kirjailijan esikoisteoksen. Davidin uni (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2016, 427 s.)

kertoo Davidista, joka näkee enneunia. David pelkää, että kaikki hänen unensa toteutuvat. Hän ei pysty kertomaan asiasta ymmärrettävästi edes läheisilleen. Omiin ahdistuksiiinsa käpertyneenä hän pakenee perheensä luota. Häntä vaivaa uni jossa hänen pieni tyttärensä kuolee.  

Davidin tyttären äiti ei halua omalaatuista miestä takaisin elämäänsä. Hän pakenee Davidia ja David etsii häntä ja tytärtään vuosikymmenet. Vaelluksellaan David tapaa ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja pystyvät myös auttamaan häntä tasapainoisempaan elämään.   

Anthony Doerr kirjoittaa kuulaasti ja kauniista, mietiskellen ja kaikkea tarkasti kuvaten.

Välillä tuli tunne että yksityiskohdissa viipyily muistuttaa jo Kalle Päätalon tekstiä

”Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja”.

Romaanissa on kiehtovia henkilöitä ja siinä matkataan eri maissa. Luonnonilmiöt, pienet ja suuremmatkin eläimet saavat kirjassa oman roolinsa.  Monipuolisen runsas romaani. Suosikkini on näistä kahdesta Kaikki se valo jota emme näe.           

Enni Mustosen rautainen Ruokarouva

Enni Mustonen on kerännyt historiallisilla romaaneillaan vankan lukijakunnan. Hänen uusin romaanisarjansa Syrjästäkatsojan tarinoita on ehtinyt neljänteen osaan. On ollut hienoa seurata miten pikkutyttönä orvoksi jäänyt Ida on romaani romaanilta kasvanut itsetietoiseksi ja hyvin rakastettavaksi naiseksi.

Ruokarouvassa kerrotaan miten yllätysperinnön turvin Ida muuttaa tyttärensä Kirstin kanssa Tukholmasta takaisin Suomeen. Ida on kertonut Kirstille että tämän isä on kuollut. Tarkemmin hän suostu kenellekään paljastamaan kuka on Kirstin isä. Mutta onneksi me lukijat tiedämme!

Paimentytössä Ida päätyi pikkupiiaksi Topeliuksen perheeseen, Lapsenpiiassa hän palveli Sibeliuksen perheessä kun perhe vielä asui Helsingissä ja heidän muutettuaan ulkomaille, Ida sai pestin Albert Edelfeltin emännöitsijänä. Kun Edelfelt kuolee Idan käsivarsille, on Idan aika jättää Suomi joksikin aikaan.  


Ruokarouvassa Ida löytää haaveilemalleen täysihoitolalle talon ja tilan Albergasta, nykyisen Leppävaaran Ruukinrannasta. Naapuritilalla Paarmion huvilalla asuvat Viivi ja Ville Vallgren. Ida ystävystyy nopeasti heidän kanssaan. Idan myötämielisyys ja avuliaisuus tulee kirjassa monella tavalla esille.

Täysihoitolan asukkailla ei ole aina rahaa maksaa täyttää hintaa, mutta Ida ei jätä ketään pulaan, eenkään häntä jossakin elämän vaiheessa auttaneita, jotka nyt tavalla tai toisella nivoutuvat hänen elämäänsä. Mutta ei Ida Ruokarouvassakaan jää osattomaksi kulttuuri-ihmisten seurasta. Täysihoitolassa vierailevat Kasimir ja Eino Leino ja asukkaina ovat L.Onerva ja Leevi Madetoja. Heidän kaikkien arkinen minä tulee hyvin tarinoissa esille.

Romaanissa eletään myrskyisiä aikoja, päättyväthän tapahtuvat toukokuuhun 1918. Enni Mustonen kuljettaa isoja maailmanpoliittisia tapahtumia hienosti tavallisten ihmisten arjen rinnalla. On rattoisaa lukea kuvauksia Kirstin ja Idan huostaansa ottaman Allin kouluasioista ja tyttöjen saamista kirjalahjoista ja muusta. Muistan miten ihania aarteita olivat minullekin Louisa M. Alcottin kirjat Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme.
 
Olen hiljattain muuttanut Leppävaaraan. Sunnuntaina kävelyretkellä kävimme katsomassa Ruukinrannassa missä Idan täysihoitola olisi voinut olla. Olin vuosikausia pitänyt yhtä Ruukinrannan huvilaa Ville Vallgrenin huvilana. Ihan oikea ei mielikuvani ollut eikä Idan täysihoitolaakaan tainnut ihan löytyä, mutta mielikuvituksen avulla voin kuvitella missä talo oli ja millaista Idan oli katsella merelle.

Hieman tosiasioita väistäen mietin mitä mahtoi Ville Vallgren pohtia kun hän katseli Gallen-Kallelan Tarvaspäähän pihamaaltaan.

Sainhan kimmokkeen perehtyä uuden kotiseutuni historiaan. Nyt teidän missä on Linudden ja miten 1900-luvun alussa kuljettiin Albergasta Helsinkiin. Tiedän mikä on Perkkaan maiden historia ja mikä oli Koskisen kansankeittiö. Kiitos Enni Mustonen ja Ida Eriksson!

Lähes täydellinen Tumma

Miten joku osaakin kirjoittaa näin hyvän kirjan!

Ja on onnistunut nyt jo kolme kertaa. Kati Hiekkapellon Kolibri (Otava 2013) teki minusta kerta heitolla esikoiskirjailijan ihailijan. Kehuminen ja ihailut jatkuivat Suojattomissa (Otava 2014, vuoden johtolanka -palkinto 2014). Kolmas rikostutkija Anna Feketestä kertova dekkari Tumma (Otava 2016, 300 s.) yltää täydellisesti aikaisempien teosten tasolla.

Kirjailija on asunut Serbian unkarilaisalueella ja on työskennellyt maahanmuuttajien opettajana. Nykyisin hän asuu vanhalla maatilalla Hailuodossa. Kirjojen käännöksiä on myyty yhdeksään maahan.

Trilogian rikostutkija Anna Fekete on maahanmuuttaja, Serbian unkarilainen. Isä ja toinen veljistä on kuollut. Serbiassa asuu hänen äitinsä ja veli, joka on lähtenyt vanhaan kotimaahansa rakentamaan uutta elämää kotiuduttuaan suomalaisesta alkoholistien hoitopaikasta.

Uudessa dekkarissa Anna on lomailemassa Serbiassa. Jo ensimmäisenä iltana hänen käsilaukkunsa varastetaan ja varkauden selvittämisestä lähtee liikkeelle rikosten sarja, joka liittyy Annan isän kuolemaan. Tarina on rakennettu oivallisesti, siinä ei ole mitään päälle liimattua eikä ylimääräistä. 

Tietysti naispoliisilla on oma henkilökohtainen elämänsä. Annalla ei ole vakituista miesystävää eikä suurempaa halua perheen perustamiseen. Miellyttävä mies löytyy Serbiassa kotikaupungin poliisiasemalta, mutta mutkikkaaksi tämänkin suhteen kehittely Annalle koituu.

Musta avaa silmät vähemmistöryhmän elämälle. Unkarilaisten asema Serbiassa ei ole ongelmaton. Niin kuin ei minkään vähemmistön. Eurooppaa ravisteleva pakolaisten tulva ja heidän salakuljettamisensa on kirjassa mukana. Hyvä niin! 

Tumman eittämätön opetus että mihinkään hyvään ei pidä uskoa ilman kritiikkiä ja perusteellista arviointia.  

Rehtiä viihdettä

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on hellyttävä ja samalla aika hämmentävä viihde- ja rakkausromaani. Monen muun lukijan tavoin jäin odottamaan innolla jatkoa rakkaansa menettäneen Loun elämän seuraavista vaiheista.

Jos olisit tässä (suom. Heli Naski, Gummerus 2016, 445 s.) oli pienoinen pettymys. Nyt kaikki tapahtui ilman yllätyksiä ja jos yllätyksiä oli ne, aavisti etukäteen. Kauneinta kirjassa oli Loun tunteet kuollutta Williä kohtaan. Heidän rakkautensa tuntui jopa tässä uudessakin romaanissa ainutlaatuiselta. Niin kauniistaiLou suhtautui rakastamaansa mieheen. Ymmärrettävää oli sekin, että Loun oli vaikea antaa itselleen lupaa rakastua uudelleen. 

Mutta tarvitaanko uuden rakkauden tulemiseen kliseemäisiä mutkia: väärä poika kertoo isänsä naisseikkailuista, uusi mies on uskomattoman täydellinen, vakava loukkaantuminen ja melkein kuolema, yliampuvan hyvä työtarjous rapakon takaa, lapsi jonka olemassa olosta isä ei tiennyt mitään.

Vaikka kaikki ei olekaan tavanomaista, kirjailijan ote on hämmentävällä tavalla herpaantunut. Tai minä vain olen kriittinen. Kun kerrankin sorrun lukemaan kirjan, jota mainostetaan viihdekirjaksi, petyn ja marisen. Pitäisi osata ottaa eri kirjalajit sellaisenaan. Vaikka ei romaaneja kovin kategorisesti voi luokitella.

  

Jääkiekkoilijan kohtalo

Luistinten terät rikkovat kiiltävän jään pintaa, mailat hakkaavat jäätä, musta pieni kiekko lipuu pitkin jäätä edestakaisin, määränpäänä jommassakummassa päässä kaukaloa oleva pieni häkkyrä. Aukkoa suojelee isoin suojuksin ja isolla mailalla varustettu pelaaja. Mitä nopeampaa pelaajat luistelevat, mitä tiuhempaa tahtia kiekkoa lyödään ja mitä enemmän eri joukkueiden pelaajat pystyvät olemaan vastapuolen pelaajan suunnitelmien esteenä sitä parempi.

Jääkiekko on tämän päivän iso asia. Nyt on taas mahdollista että Suomi voittaa MM-kisat. Mutta pystynkö katsomaan tv:stä yhtäkään ottelua enää. Olen lukenut Katri Lisponin romaanin Detroit (Tammi 2016, 375 s.). Siinä on tapahtunut se mikä on pahinta mitä otteluiden tiimellyksessä voi tapahtua. Lahjakas, vasta 19-vuotias NHL-pelaaja Timothy taklataan ja hän halvaantuu, mikään ei liiku päästä alaspäin.

Timothyn ura NHL-pelaajana alkaa hyvin. Hän saa parikseen kokeneen Nathanin. Seuran paras ja kuuluisin pelaaja ottaa uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Kaikki on aluksi niin hyvin kuin voi olla, kunnes nuoremman miehen vääränlaiset tunteet toista miestä kohtaan paljastuvat.

Nathan tietää että Timothyn loukkaantuminen, antautuminen kesken peliä on hänen syytään. Toisen loukkaantumisesta alkaa toisen fyysinen ja psyykkinen alamäki. Nathan ei uskalla mennä katsomaan hoitolaitokseen Timothyä. Hän palkkaa seuralaisekseen sokean stripparin ja lähettää tämän seurustelemaan Timothyn kanssa.

Syyllisyyden myöntäminen ja anteeksipyytäminen kasvokkain on kuukausikaupalla Nathanille ylivoimaista ja kaikki ne viikot päivä kerrallaan Timothy odottaa ystäväänsä luokseen. Kun se vihdoin viimein tapahtuu, kaikki on lopussa.

Detroit on syvällinen ja koskettava kirja ystävyydestä, rakkaudesta, syyllisyydestä. Se on myös kertomus unelmien toteutumisesta ja kaiken murskaantumisesta. Se kertoo myös siitä miten yksin fyysisesti vammautunut lähimmäisemme jää. Eivät Timothyn vanhemmat, eritoten äiti ymmärrä mitä heidän pitäisi oikeasti tehdä. Ihmeparanemiseen on helpompi uskoa, kuin myöntää tosiasiat. Katri Lipson kirjoittaa samalla kertaa analyyttisesti ja kertovasti. Kaiken takana on suuri ymmärrys elämän monimutkaisuudesta ja yllätyksellisyydestä.  Hätkähdyttävä kirja.  

 

      

Kun lapsi katoaa

Jokaisen isän ja äidin painajainen ja alituinen pelko on lapsen katoaminen. Markku Pääskysen Sielut (Tammi 2016, 254 s.) alkaa siitä kun 11-vuotias Maija katoaa yhtenä tavallisena arkiaamuna. Tyttö ei ilmestykään kouluun eikä kukaan tiedä mihin hän joutunut. Ensin häntä etsivät isä ja äiti ja isovanhemmat ja vähitellen koko naapurusto.

Pisimpään Maijaa kuitenkin etsivät hänen naapurustossaan asuvat kaksi pikkupoikaa Taito ja Ilari. Kirjan kertoo vain yhdestä ainoasta päivästä ja näkökulma on välillä isän ja äidin ja välillä kahden pikkupojan. Äiti keskittyy vahtimaan puhelinta kotona – ei eletä vielä kännykkäaikaa, vaan Mikkelin pankkivanki-draaman vuotta. Isä ja pojat kohtaavat päivän aikana kyläkunnan aika omituisiakin asukkaita. Jokainen heistä lupaa etsiä Maijaa ja tekeekin sitä omalla tavallaan.

Samalla kun Sielut on trillerimäinen kertomus tytön katoamisesta, se on myös hyvin filosofinen ajatelma elämän tarkoituksesta ja hyvin monista elämänilmiöistä. Markku Pääskynen kirjoittaa lyhyitä ja selkeitä lauseita, joihin on välillä pakattu hyvin paljon asiaa ja vivahteita. ”Tunne elämän tarkoituksettomuudesta ei koskaan ole sidottu varallisuuteen eikä yhteiskuntaluokkaan. Ja niinpä tuo hedelmätön tunne louhii tiensä kaiken läpi yhtäältä eksymättä ja toisaalta valitsematta kohdettaan”.

Ensin nämä irralliselta vaikuttavat pohdinnat hämmensivät, mutta lopulta Pääskysen pohtiva tyyli tempaisi mukaansa. Lapsen katoaminen ja monen kirjan henkilöiden arkipäiväiset puuhat saivat uutta ulottuvuutta.  Romaanin mieleenpainuvinta ainesta olivat pikkupoikien oivallukset, heidän puuhansa ja puheensa. Molempien vanhemmat olivat huolehtivaisia ja kelpo kansalaisia, mutta tuskin heistä kenelläkään oli tarkkaa mielikuvaa siitä mitä heidän lapsensa ajattelevat ja tekevät. Ei sen enempää kuin Maijan isällä ja äidillä. Ja meillä monella muullakaan.

Pääskysen Sielut ansaitsi epäilyksettä paikkansa viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Kirjailijalle tämä oli jo toinen kerta. Hänen romaaninsa Vihan päivä oli ehdokkaana 2006. Sielut on Pääskysen kahdeksas romaani.      

Luotettava Koskinen ja Jokinen

Jos tyttärentyttäreni ei pidä jostain ruoasta, hänet on opetettu sanomaan, että ruoka ei ole hänen makuunsa. Ei saa sanoa että se on pahaa. Seppo Jokisen dekkareista minun on pakko sanoa että he todella ovat minun makuuni ja saan sanoa senkin että ne ovat hyviä. Joukkoon mahtuu myös tämän vuoden uutuus Rahtari (Crime Time 2016, 375 s.). 

Komisario Koskinen on tamperelainen, asunut Hervannassa, nykyisin työpaikan lähellä, pyöräilee, on isoisä ja eronnut, uudet naissuhteet eivät oikein tahdo onnistua. Minun mielestäni niin tamperelainen kuin vain voi olla. Mielipide perustuu vuosikymmen takaisiin tutkimuksiin siitä millaisia tamperelaiset miehet ovat. Nyt yhteydet ovat löysempiä.

Komisario Koskinen on kaikessa karuudessaan ja miesmäisessä asennoitumisessaan uskottava ja miellyttävä. Ja kun Seppo Jokinen kirjoittaa Koskisen porukan selvitettäväksi tulevista rikoksista vetävästi ja kärjistyksiin sortumatta, on kasassa dekkari, joka on monen muunkin kuin minun mielestäni hyvä.

Seppo Jokinen ottaa kirjoissaan ikään kuin huomaamatta ja hyvin pienellä äänellä moniin ajankohtaisiin ilmiöihin ja asioihin. Kähmäily, kateus ja katkeruus ovat tällä kertaa rikoksiin sortuvien käynnistäviä aineksia. Jokinen etäännyttää heidän lukijasta sopivalla tavalla.

Sorin poliisit ovat tärkeässä roolissa Seppo Jokisen kirjoissa. Eivät mitenkään yllättäviä hahmoja ja tyyppejä, mutta miehiä joita voisi tulla vastaan kadulla muuallakin kuin Tampereella. Väkeä jotka ovat osaavia ja ammattitaitoisia, mutta eivät pääsääntöisesti pidä ihmeemmin melua taidoistaan.

Olen lukenut dekkareita vasta hieman yli kymmenen vuotta. Niiden tarinat tulivat uniin enkä halunnut katsella uudelleen unissani sitä mitä olin edellisenä iltana lukenut. Dekkareiden laatu on myös muuttunut. Moneen kertaan on Henning Mankellin kohdalla todettu miten hän kirjoitti ja kertoi ruotsalaisen yhteiskunnan huonoista puolista juuri dekkareissaan. Jokinen tekee sitä maltillisesti, mutta onneksi jonkin verran.

    

Elämisen sietämätön vaikeus Itkosen silmin

En ole rokki-mummo, mutta olen hoitanut lapsenlapsiani monessa maassa. En ole kirjoittanut kirjaa, toimittanut haamukirjoittajana vain yhden. En osaa laulaa enkä haaveile muusikon tai laulajan urasta. Mutta pidän monenlaisesta musiikista.

Pidän myös Juha Itkosen kirjoista. Palatkaa perhoset (Otava 2016, 415 s.) ei ole poikkeus. Anna minun rakastaa enemmän johdatti aikanaan outoon ja ennen kokemattomaan maailmaan. Nyt entisten nuorten elämä on paljon monimutkaisempaa. Enää ei olekaan niin selkää mitä itse kukin elämältään haluaa. Ei sitä tiedä Suvin äiti Leenakaan elämänkokemuksestaan huolimatta.

Antin tuska ja henkinen harhailu tuntuu hyvin uskottavalta. Moni meistä pakenisi tavallisia arkipäiviä ja olosuhteita, jos siihen olisi mahdollisuus. Itkosen uudessa romaanissa minua puhutteli eniten Leena ja hänen ajatuksensa. Olen monta kertaa yli kahdenkymmenen vuoden aikana pohtinut milloin Sveitsissä, milloin Ranskassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa tai Tanskassa miten irralliseksi nämä tyttärenlapseni kasvavat kun heillä ei ole selkeää yhtä kotimaata. 

Leena joutuu myös paljon pohtimaan sitä miten äiti erkaantuu lapsestaan. Mutta ei ikäihmisen oman uuden elämän rakentaminenkaan suju.

Ihailtavaa on miten Juha Itkonen on tavoittanut kuusikymppisen naisen tunnot. Sen sijaan hieman liian seikkaperäisesti hän setvii kirjailija-opettaja Antin ajatuksia ja turhautumia. Laulujensa ja musiikin kanssa umpikujaan ajautunut Suvi jää merkillisellä tavalla taustalle, vaikka romaani rakentuu hänen uransa varaan.

Monipolvien ja moniulotteinen romaani, joka täyttää Juha Itkosen ihailijan toiveet.