Roope Lipasti: Kuuma linja

Roope Lipastin Kuuma linja (Atena 2025, 288 s.) on veijariromaaneja kirjoittaneen kirjailijan veijarimainen kertomus lapsuudesta ja ennen muuta poikien lapsuudesta. Lipasti on syntynyt 1970, joten muistot sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille.

Petja kavereineen on saanut selville että Moskovan ja Washingtonin välillä on kaapelilinja. Molemmissa päissä on laitteet, joiden avulla Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen ykkösmies voisi painaa nappulaa ja saada aikaan vaikka ydinsodan. Todisteena tällaisen kaukokirjoitinyhteyden olemassaolosta ovat presidentti Kekkosen kirjeet Suomen Posti- ja lennätinlaitoksen johtajalle.

Pojat ovat saaneet selville että linja kulkee aivan heidän kotitalojensa läheisyydestä. Oman kuuman linjansa pojat rakentavat viilipurkeista. Purkit on yhdistetty narulla toisiinsa ja ääni kulkee lankaa pitkin vaikka talosta toiseen.

Kuuman linjan lisäksi maailmassa on paljon asioita, joista poikien on hyvä olla perillä. Rakennusaineita maailman järjestyksen muokkaamiseksi tippuu aikuisten puheista jatkuvasti. Etenkin Petjan äiti seuraa maailmanmenoa ja Petja onkin hyvin perillä tärkeistä asioista. Lipasti on viehättävällä tavalla tavoittanut lasten ajatusmaailman ja heidän keskinäisen solidaarisuutensa.

Maailmanpoliittisten asioiden ohella myös tytöt ja heihin liittyvät olettamukset ja odotukset pyörivät poikien mielessä melko lailla pienestä pitäen. Varjonsa heittää Petjan varttumiseen äidin sairaus.

Ei aikuisten tarvitse tietää mitä lapset puuhaavat. Omat tyttäreni ovat nyt aikuisina kertoneet miten paljon he puuhasivat nimenomaan ulkona asioita, joista aikuisilla ei ollut aavistustakaan. Kuuma linja on samalla kertaa hykerryttävän hauska ja lasten selviytymisestä lämmöllä kirjoitettu kirja.     

Èduard Louis: Monique pakenee

Èdouard Louisin Monique pakenee (suom. Lotta Toivanen,Tammi 2025, 95 s.) kertoo mitä tapahtuu sen jälkeen kun Louisin äiti on soittanut ja kertonut ettei hän kestä enää. Romaanissaan Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022) Louis kertoi millaista on työväenluokkaan kuuluvan naisen elämä Ranskassa. Tarina jatkuu uudessa romaanissa. Louisin romaanien punaisena lankana on ranskalaisen yhteiskunnan analysointi.

Äiti kertoo, että hänen uusi miehensä kohtelee häntä kuten ensimmäinen mieskin, oikeastaan vielä huonommin ja nöyryyttävämmin. Poika on esittelemässä uutta kirjaansa Ateenassa. Äiti ilmoittaa tiukasti että hän lähtee pois miehen työsuhdeasunnosta heti samana päivänä. Ystävänsä avulla poika saa järjestettyä äidin ”pakenemisen” omalle asunnolleen.

Hätkähdyttävää on suomalaisena naisena lukea tarinaa, jossa naisella ei ole lainkaan omaa rahaa tai ylipäätänsä rahaa ollenkaan. Onneksi hänellä on menestynyt ja vakavarainen kirjailijapoika, joka pystyy elättämään äitinsä. Ja onneksi poika myös tekee sen. ”Kun ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjaa, minun oli tarkoitus merkitä äidin pakoa kuvaavan kertomuksen marginaaleihin paon edellyttämät rahasummat... halusin määritellä rahasumman, joka kuvastaisi elämän ja sen mahdollisuuden hintaa.”

Kirjailija ei sittenkään ryhtynyt näin yksityiskohtaiseen tilitykseen. Numerot olisivat tehneet kirjasta ruman ja lukukelvottoman. Hyvä joka tapauksessa, että asiaa on käsitelty. Ei kirjailijan tarvitse kertoa sitä että kaikilla naisilla ei samanlaista taloudellista mahdollisuutta muuttaa elämänsä kulkua kuin hänen äidillään.

Romaanillaan Louis haluaa jälleen kerran ravistella lukijaa oivaltamaan miten epätasa-arvoinen yhteiskuntajärjestys Ranskassa vallitsee. Samalla tämäkin romaani on muistutus siitä, miten naisten kokema alistaminen ja väkivalta on yleismaailmallinen ongelma.

Edelleen olen samaa mieltä kuin kirjoittaessani romaanista Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2022): ”Pieni romaani kertoo tämän päivän Ranskasta ja Euroopastakin enemmän kuin laajinkaan yhteiskunnallinen raportti tai tutkimus.”  

Louisilta on suomennettu myös teokset Ei enää Eddy (Tammi 2019), Väkivallan historia (Tammi 2020), Kuka tappoi isäni (Tammi 2022) ja Muutos: metodi (Tammi 2023).