Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englantilainen Clare Pooley haluaa romaanillaan Ikä on vain numero (suom. Ulla Selkelä, WSOY 2025, 383 s.) ravistella pinttyneitä käsityksiä vanhoista ihmisistä. Pooleyn romaani ei millään tavalla ole uraauurtava aikaansaannos. Mehän olemme tottuneet Minna Lindgrenin hauskoihin ja kantaa ottaviin teoksiin, jotka ovat murtaneet monenmoisia ennakkoluuloja paremmin kuin monet artikkelit ja tv-jutut.

Pooleyn romaanin vahvuus on sen henkilöhahmojen monipuolisuus ja erilaisuus. Mukana yhteisötalo Mandelin Lydian vetämässä seniorikerhossa on mukana vain muutama senioria, mutta hyvin nopeasti saadaan aikaan yhteistyö yhteisötalon tiloissa toimivan päiväkodin kanssa, ei niinkään hoitajien kuin toimeliaiden lasten kanssa. Erityisen tärkeäksi yhteistyö ja yhteiset projektit tulevat kun yhteisötalon tulevaisuus on vaakalaudalle.

Jo kirjan alusta asti on selvää että näyttelijä Art ja hullunrohkea Daphne eivät ole aivan sitä mitä ensi tapaamiselta jää mieleen. Daphnen ansiona on toisten auttaminen. Eniten avusta hyötyy 16-vuotiaana isäksi tullut Ziggy, joka ei tahdo millään selviytyä tyttärensä hoitamisesta, puhumattakaan miten hän voisi toteuttaa unelmansa päästä jatkamaan opintojaan hyvään yliopistoon. Kaiken muun ohella saadaan seniorikerhon vetäjän Lydiankin elämä uusille raiteille.

Näennäisesti hauskaa ja harmitonta luettavaa, mutta lisäksi yllättäviä juonenkäänteitä. Ja elämän koettelemien ja heittämien ihmisten elämäntarinoita, joista on enemmän opittavaa kuin äkkipäätä olettaa.

Buzzy Jackson: Punatukkainen tyttö

Yhdysvaltalaisen Buzzy Jacksonin Punatukkainen tyttö (suom. Annamari Korhonen, WSOY 2025, 462 s.) perustuu tositapahtumiin. Saksalaisten miehittämässä Alankomaissa nuori nainen Hannie Schaft seuraa miten natsit aloittivat ”puhdistusoperaationsa” ja ahdistivat juutalaiset yhä ahtaammalle. Schaft ei jää katsomaan kaikkea sivusta, vaan hän liittyy järjestäytyneeseen vastarintamaan.

Romaanin tapahtumat perustuvat vankkaan tutkimukseen. Jackson on etsinyt ja löytänyt kaiken tiedon oikeasti tapahtuneesta arkistojen kätköistä, Schaftin läheisten haastatteluista ja historian tapahtumista. Paljon on tietoa löytynyt myös natsien arkistoista. Puuttui vain Schaftin oma ääni ja sen kirjailija sai kuuluville kirjoittamalla romaanin eikä tietokirjan. Jackson on aikaisemmin julkaissut kolme tietokirjaa.

”Hannien oma näkökulma on säilynyt vain ystävien ja perheenjäsenten muistamien keskustelujen kautta sekä hieman yli kymmenessä valokuvassa. Hänestä on saatu tietoa myös hänet vanginneiden natsien kautta; he olivat viimeiset, jotka näkivät Hannien elossa”, kirjoittaa kirjailija teoksen jälkisanoissa.   

Romaani on ravisteleva kertomus kaikesta siitä mitä vastarintaliikkeessä mukana olevat saivat aikaan, mutta myös siitä missä kaikessa he epäonnistuivat. Monelta se osin se on myös hyvin rankkaa luettavaa, tuntuu että sodan julmuus tulee liian lähelle. Kaikki kiteytyy Schaftin tovereiden äidin sanoihin: ”Pysy ihmisenä.”

Kaiken ahdistavan lukemisen jälkeen hieman lohtua toi kirjan loppuun liitetty selonteko mitä kirjassa mukana olleille henkilöille kävi. Onneksi kaikki eivät menehtyneet.      

Mélissa D Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskalaisen Mélissa Da Costan Toivoa versovat päivät (suom. Saana Rusi, Tammi 2025, 282 s.) on koskettava romaani selviytymisestä. Amande joutuu läpikäymään onnettomuuden aiheuttamat menetykset. Hän menettää rakkaimpansa ja näkee ainoana keinona selviytyä tilanteesta vetäytymisen maaseudulle, kauaksi entisestä elämästään. Hän vuokraa vuosia tyhjänä olleen vanhan talon maaseudulta ja eristäytyy sinne. Amande ei pidä kuukausiin yhteyttä läheisiin ihmisiin, ei kehenkään.

Talon entisen asukkaan tytär Julie tupsahtaa paikalle hakemaan talon ullakolla olevia äitinsä tavaroita. Amande on löytänyt keittiön kaapista vihkoja, joissa kerrotaan tarkkaan miten talon puutarhaa on hoidettu. Jokaiselle viikolle vuodesta toiseen löytyy tarkat ohjeet mitä ja milloin pitää tehdä. Julie ihastuu ajatuksesta että hänen äitinsä puutarha heräisi eloon. Pikku hiljaa naiset ystävystyvät.  

Amande löytää puutarhatöistä tien ulos suruistaan. Lopullisen ratkaisun suremisen tasapainottamiseen tuo puutarhan antimista tehdyt korut ja kukka-asetelmat. Ensin Amande on vain kokeillut mitä voisi kukista tehdä. Aikaansaannokset eivät kuitenkaan jää kokeilun asteelle.  

Rankan elämänkokemuksen läpikäyminen on romaanissa kuvattu kauniisti. Suurenkin surun keskellä on kaiken aikaa olemassa toivoa. Toivoa versovat päivät on rankasta aiheestaan huolimatta ns. hyvän mielen romaani. Ihmisen voimavarat kestää surua ovat rajattomat, mutta surun ei pidä jäädä ainoaksi asiaksi elämässä.   

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

Mikael Niemen Silkkiin kääritty kivi (suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2025, 512 s.) on järkälemäinen mestariteos. Mikael Niemi lunasti paikkansa suurten kirjailijoiden joukossa vuonna 2000 ilmestyneellä romaanillaan Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Tornionjokilaaksossa asuvan pojan kasvaminen aikuiseksi ravisutti. Kirja elää myös  näytelmänä  – viime näin sen Ristiinan kesäteatterissa pari kesää sitten.

Silkkiin kääritty huivi alkaa arvoituksellisesti. Pajalassa on päätetty ojittaa metsää. Kaivinkoneen kuljettaja havaitsee maassa kummallisen möhkäleen, joka on kiedottu kankaan sisään. Tarvitaan vuosikymmeniä ennen kuin kankaan arvoitus selviää.

Romaanin tapahtuvat alkavat ja paljolti keskittyvät 1930-luvun alkuvuosiin kun Pajalaan ryhdytään rakentamaan teitä. Kovinkaan pitkään eivät Pajalan miehet suostu porvareitten juoniin teettää töitä ”nälkäpalkalla”. Tietyömaa on pilkottu osiin ja jokainen osa huutokaupataan, niin että työn saa se joka halvimmalla suostuu sen tekemään. Helposti ja nopeasti Pajalan torpparit ja työmiehet lähtevät puolustamaan oikeuksiaan kun paikkakunnalle saapuu ammattiyhdistysliikkeen edustaja edesauttamaan heidän järjestäytymistään. Edessä on lakko.

Niinpä yhtäkkiä paikkakunnalla on kommunisteja, sosialidemokraatteja, rikkureita. Oma osuutensa on tapahtumien kulussa laestadiolaisilla. Heidän nokkamiehensä on Wilhelm Vanhakoski, joka on saanut kotitilan perintönään ja vaurastunut samaan aikaan kun perinnöstä osattomaksi jäänyt veli Eino, torppari ja tervanpolttaja on menettänyt senkin vähän omaisuutensa mitä hänellä on epäonnistuneissa tervakaupoissa. Kylän isännät eivät myöskään unohda miten Eino on vappumarssilla uhonut ja uhkaillut herroja.

Kaikki alkaa vuonna 1932 ja päättyy 1917. Siinä välissä kerrotaan useamman perheen tarina, keskittyen Vanhakosken neljän sukupolven jäseniin. Niemen väkevä kerronta on parhaimmillaan lakkokuvauksissa ja maaseudun väen elämän kuvaukissa. Niemi tavoittaa hienosti Tornionjokilaakson ihmisten sielunmaiseman. Ravistuttava ja hieno romaani.

 

 

Johanna Vuoksenmaa: Suuremmoinen matka

Johanna Vuoksenmaan Suurenmoinen matka (Otava 2025, 416 s.) vie lukijan monille matkoille. Tärkein matka on se minkä Johannan isoisoäiti Alma teki 1943 natsi-Saksaan. Matkalle on kutsuttu Saksan rintamilla kuolleiden sotilaiden 13 äitiä ja yksi isä Suomesta. Matkalaisista yritetään pitää mahdollisimman hyvää huolta, mutta sotaa käyvässä maassa se ei ihan onnistu niin hyvin kuin isännät olisivat halunneet.   

Vuoksenmaa on löytänyt äitinsä jäämistöstä tämän isoäidin kirjoittaman matkakertomuksen. Kukaan sukulaisista ei ole aikaisemmin kertonut isoisoäidin ulkomaanmatkasta. Kirjailija on lukuisista tutkimuksistaan huolimatta löytänyt vain vähän tietoa äitien palkkiomatkasta. Aineistosta on syntynyt romaani, jossa fakta ja fiktio synnyttävät elävän kuvan niin 1940-luvun Suomesta kuin tämän päivän ilmiöistä etenkin Ilonan pojan ongelmien kautta. Alman ainoaan ulkomaanmatkaan vertautuvat hienosti lentoemäntä Johannan lukemattomat työmatkat.  

Ilonan on vaikea ymmärtää isoisoäitinsä ihastelua kaikesta siitä mitä hän näki Natsi-Saksassa. Matkalaiset eivät kyenneet näkemään ympärillä riehuvaa sotaa ja ennen kaikkea heidän jakamaton tukensa oli Saksan puolella. Hälytyskellot eivät alkaneet soida edes siinä vaiheessa kun matkan loppupäivinä suunnitelmat muuttuivat koko ajan. Matka ei edennyt, vaan jouduttiin odottelemaan aika karuissakin oloissa seuraavaan etappiin pääsemistä.

Romaani on helppo nähdä kuvina. Vuoksenmaan tapa kirjoittaa on hyvin yksityiskohtainen ja kuvaileva. Yksittäisen henkilön kokemuksen kautta saamme uutta tietoa Suomen ja Saksan yhteistyön moninaisuudesta. Hienoa että Vuoksenmaa on tarttunut aiheeseen.       

JP Koskinen: Ukkoslintu

JP Koskisen Ukkoslinnussa (Like 2024, 500 s.) taistellaan ensimmäisessä maailmansodassa. James Frost (aikaisemmin Janne Kuura) on muuttanut lapsena Suomesta perheensä kanssa Yhdysvaltoihin. Nuoresta iästään huolimatta Frost lähtee The New York Timesin sotakirjeenvaihtajaksi Eurooppaan. Hän päätyy itärintamalle ja kokee sodan kauhut. Matkallaan hän saa ensimmäiset kosketukset työläisten oikeuksien puolesta taisteleviin miehiin ja naisiin. Mitä enemmän Frost kotiin palattuaan perehtyy vasemmistopuolueiden ja -ryhmittymien toimintaan, sitä ponnekkaammin hän haluaa auttaa työläisiä ja parantaa heidän elinolosuhteitaan.   

Ukkoslintu (Forstin lempinimi) on huikean rohkea ja omapäinen yhtä lailla työssään kuin yksityiselämässä. Mitä vasemmistolaisemmaksi Frost muuttuu sitä palavammin hän rakastaa entisen vuokranantajansa tytärtä, josta on tullut ison rakennusliikkeen toimitusjohtaja.

Koskisen kerronta on soljuvaa, moniäänistä ja mukaansa tempaavaa. Koskisen  Tulisiipi (2019) ja Haukansilmä (2021) niittivät kiitosta. Eikä Ukkoslintu jää millään tavalla edeltäjien jalkoihin. Uljas romaani. 

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannahin Sodan sisaret (suom. Karoliina Timonen, WSOY 2024, 580 s.) on kunnianosoitus Vietnamissa taistelleille Yhdysvaltain armeijan sotilaille ja ennen muuta sotasairaaloissa työskenneille sairaanhoitajille.

Olen nähnyt Washington D.C:ssä kuuluisan sodan muistomerkin – The Vietnam Veterans Memorial. Monumentissa on 58 195 nimeä, Vietnamin sodassa kaatuneita ja kadonneita. Monumentti on 169 metriä korkea. Muistomerkin vieressä kävellessä tunne oli pakahduttava.   

Ennen kuin Hannahin Sodan sisarten Frankie seisoo Nationall Mall-puistossa monumentin paljastustilaisuudessa hän on käynyt läpi ”maanpäällisen helvetin”. Frankie, tuskin 20 vuotta täyttänyt sairaanhoitaja lähtee Vietnamiin vapaaehtoisena. Veli on kuollut sodassa ja sisar haluaa jatkaa hänen jalanjäljissään. Isä ei hyväksy tyttärensä aikeita ollenkaan. Hänelle riittäisi että tytär menisi naimisiin ja hänen vihkikuvansa voitaisiin ripustaa isän työhuoneen sankarien seinälle.

Kahden vuoden aikana Frankie kokee ja näkee kaiken mitä sota on raaimmillaan. Hannah kuvaa sotaa armottomasti. Sairaalassa työ on raskasta, toivotonta ja turhauttavaa. Frankie venyy jaksamisessa päivä päivän jälkeen yli rajojensa. Hän lohduttaa kuolevia ja oppii ammatillisesti taiturimaiseksi leikkausalihoitajaksi. Kun hän palaa komennukseltaan kotiin, hän ei saa töitä, koska virallisesti kukaan ei pysty kertomaan mitä hän oikeasti sodan aikana tehnyt.

Saman mitätöinnin ryöpyn niskaansa saivat myös kotiinsa palanneet sotilaat. He olivat pahoja ihmisiä eivätkä Yhdysvaltin kunnian puoltajia. Vuosikymmeniä kestänyttä Vietnamin sotaa ja sen merkillistä jatkumista on vaikea hyväksyä, mutta vaikeaa on hyväksyä sekin että veteraanit olivat vihan eivätkä ihailun kohde, riippumatta siitä istuivatko he pyörätuolissa tai kävelivät omin jaloin.   

”Ja sitten, siinä se oli: muistomuuri. Vihreältä nurmelta kohosi kimaltava musta graniittiseinä, jonka hohtava pinta oli elävä sen heijastamasta liikkeestä... Paikaltaan saakka hän (Frankie) saattoi nähdä loppumattomat kaiverrukset kivessä. Yli viisikymmentäkahdeksantuhatta nimeä. Kokonainen sukupolvi miehiä. Ja kahdeksan naista. Kaikki sairaanhoitajia. Kaatuneiden nimet.”

Hannahin teoksista on suomennettu mm. Satakieli, Alaskan taivaan alla ja Tomun ja tuhkan maa. Kaiken kaikkiaan häneltä on julkaistu yli kaksikymmentä romaania.

Hannu Väisänen: Viisikko

Hannu Väisäsen Viisikko (Siltala 2024, 200 s.) on seitsemäs Väisäsen elämästä kertova Antero-romaani. Sisarukset – neljä veljeä ja Sisko – ovat vuosien saatossa vanhentuneet. Nyt he ovat kokoontuneet Anteron luokse Ranskaan viettämään yhteisiä syntymäpäiviä.

Anteron pappila on myytävänä ja muutenkin ilmassa on vahva aavistus siitä että kaikki tulee aika pian muuttumaan. Veljeksistä Aleksin elämä on samalla tavalla Nepalissa kuin Anteron elämä on Ranskassa. Sisko uskoo enkeleihin ja Santeri alkoholiin ja/tai Jumalaan. Sakarin kohtalona on kehitysvammaisen elämä.

Veljekset ovat pikkuhiljaa alkaneet huolestua Siskosta. Tämä kuitenkin yrittää luovia veljesten parissa ikään kuin hänellä ei olisi mitään hätää. Siskon keino selviytyä muistin hapertumisesta on persoonallinen. Hän hävittää esineitä ja tavaroita, jotka voisivat herättää muistoja. Jos muistoja ei muista on turha tallettaa mitään mikä voisi muistuttaa tästä.

Kun Anteron talosta katkeaa sähkö, Antero alkaa kertoa sisaruksilleen millainen elämä on vanhenevilla ihmisillä edessään Vanhuskorpi-nimisessä paikassa. Kaikki kiteytyy  ajatukseen: ”Vanhuus ei ole enää arvo, eikä vanhus ole enää arvokas”.

Anteron ajatusten mukaan on löydettävä radikaali tapa selviytyä vanhenevasta väestöstä. Joka kaiken lisäksi hoidattaa sisukkaasti terveyttään, teettää kaihileikkauksia, uusii luitaan. Ja pitää toistensa puolta ja muodostaa suoranaisia gettoja, kahmii eläkekertymää ja laskee syömänsä keksit. Eikä millään halua siirtyä syrjään.

Viisikolle tarjotulla suunnitelmalla ei ole mahdollista toteutua, mutta vanhuusiän kynnyksellä on lupa suunnitella edessäpäin oleviin vuosiin jotain uutta. Sisarusten tapaamisessa on paljon rakkautta ja toivoa, vaikka tunteista ei juuri puhuta. Helpompi on ryhtyä pystyttämään ikivanhaa Sopu-telttaa tai muistella miten rottia pyydystettiin Oulun kasarmilla rottia. 

Tärkeintä on Hannu Väisäsen rivienkin välistä tihkuva ajatus siitä, että eletty elämä on ollut elämisen arvoista ja on tästä eteenkin päin.

 

Joel Elstelä: Izak

Joel Elstelän Izak (WSOY 2024, 696 s.) on järkälemäinen ja järisyttävä romaani. Kirjassa eletään vuotta 1913 Saksassa, pääasiassa Berliinissä. Koko Eurooppa aistii sodan läheisyyden. Izak on vaatimaton kirjanpitäjä, jonka äiti on aikanaan lähtenyt pois kotoa Berliiniin ja isä tehnyt itsemurhan. Izak asuu sedältä perimässään talossa, jonka pihalla on kuoppa ja kellarissa kemistin tarvikkeita ja aineita.

Izak vedetään mukaan esittelemään keisari Wilhelm II:lle sedän kehittelemää uutta kemiallista asetta. Kemiallisen tehtaan omistaa julma ja häikäilemätön kenraalimajuri, jonka kuvankaunis nuori vaimo lumoaa Izakin ja muutkin miehen. Keisari sen sijaan ihastelee aran ja vaatimattoman sihteerin olemusta.

Kirjan pikkutarkka teksti, uusien asioiden vyörytys, pitkät ja koristeelliset virkkeet ensin vierastuttivat, mutta monet ilmaan heitetyt arvoitukselliset tapahtumat ja käänteet tempaavat lukijan mukaansa. Ja viivyttelevään monisanaiseen tekstiin ihastuu. ”…olemassa on vain tyhjä olemattomuus, jossa ihminen kelluu aikansa yrittäen vakuutella itselleen olevansa tarpeellinen ja merkittävä, ja että yksilön, tuon vaivaisen, yhdentekevän soluryppään elämällä on jonkinlainen syy ja tarkoitus.”

Joel Elstelän isoisä Mika Waltari kirjoitti Sinuhen etääntyneesti toisesta maailmansodasta (Lainaan Helena Ruuskan sanoja HS 1.12.2024) ja nyt tyttärenpoika kirjoittaa oman aikansa sodan uhasta. Pakko on kuitenkin uskoa hyvänkin olemassaoloon.  

 

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024, 281 s.) kertoo päähenkilön ja samalla hänen isovanhempiensakin tarinan. Amira on toimittaja, joka toimituksen peränurkassa muokkaa nekrologeja. Kun tilanne Israelin ja Hamasin välillä kiristyy, havahdutaan toimituksessa. Amira voisi kertoa Lähi-idän tapahtumista omakohtaisesta näkökulmasta. 

Romaanissa muistellaan Amiran lapsuutta suomalais-pakistanilaisessa perheessä, hänen vierailujaan isovanhempien luona ja ennen kaikkea hänen isänsä elämää. Isä on päätynyt Palestiinasta – valtiosta jota ei ole – vankilan, Leningradin ja Ruotsin kautta Suomeen.

Zidan tuo Lähi-idän tapahtumat todentuntoisemmiksi miltä kaikki näyttää uutiskuvissa. ”Ehkä voisin luetella faktoja. Voisin sanoa, että vaikka Valtio vei siirtokuntansa pois Kaistaleelta, se on saartanut aluetta vuosia. Edellytykset kunnolliseen elämään on viety. Voisin kuvat miehitystä. Voisin kertoa arvista isäni ranteissa.” Romaani on häkellyttävän koskettava.

Samalla tavalla kuin Zidan pakottaa lukijansa arvioimaan kaikkea uudella tavalla tekee Terhi Törmälehto romaanissaan He ovat suolaa ja valoa (Otava 2024, 349 s.). Kirjan kahta uskovaista suomelaisnaista yhdistää kristillinen sionismi, jonka mukaan Israelin valtio on osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Matka muuttaa naisten käsityksiä. Ihan niin kuin lukijankin.    

Mika Nousiainen: Ratakierros

Mika Nousiainen kertoo Ratakierros-romaanissa (Otava 2024, 335 s.) kaksi vuotta kestäneestä ja edelleen jatkuvasta juoksijan urastaan. Nousiainen ei ryhtynyt haaveilemaan moottoripyörästä tai uusista golf-mailoista, kun hänen 50-vuotispäivänsä oli lähestymässä. Hän päätti ruveta juoksijaksi. Tavoitteena oli rikkoa 50-vuotiaitten sarjan Suomen ennätys 54.51 ratakierroksella eli 400 metrillä. 

Aluksi Nousiainen teki muistiinpanoja urheilijana kehittymisestään ja harjoittelustaan omaksi ilokseen, kunnes hän oivalsi että hänen ratakierros-hankkeestaan voi kirjoittaa kirjan. Myöntää kirjailija senkin, että kirjasta mahdollisesti saatavilla tuloilla hän voi rahoittaa urheilemistaan.

Kun muutamaa vuotta ennen kuin täytin 50 vuotta, aloin käydä lenkillä, en aavistanut että 50 vuoden kunniaksi olisin juoksemassa maratonia New Yorkissa. Luulin aloittaessani lenkkeilyn, että juokseminen on helppo ja halpa harrastus. Se ei ollut kumpaakaan, mutta se tarjosi hyvin uuden elämäntavan. Vieläkin katsoessani maratonin juoksijoita joko tv:stä tai livenä, saan sen tuntuman miltä juokseminen tuntui.

Nousiainen on tunnetumpi suuren yleisön keskuudessa tv-ohjelmasta Pitääkö olla huolissaan kuin kirjoistaan. Samaa sanavalmiutta ja asioiden hulvatonta yhdistämistä Ratakierros on tulvillaan kuin kirjailijan kommentointi tv-ohjelmassa tai hänen romaaneissaan: Vadelmavenepaikolainen, Maaninkavaara, Metsäjätti, Juurihoito ja Pintaremontti.

Juoksija suhtautuu omaan harjoitteluunsa ironisesti, mutta samalla vakavasti. Erityisen paljon Nousiainen kiinnittää huomiota ravintoon ja monenlaisiin lisäravinteisiin. Hän väittää olevansa Suomen emäksisin urheilija.

Vaikka Suomen ennätys on vielä rikkomatta, on Nousiaisesta tullut maajoukkueurheilija. Hän on edustanut Suomea Suomi-Ruotsi maaottelussa ja osallistunut MM- ja EM-kilpailuihin. Hienoimpia hetkiä urheilijan urallaan Nousiainen kertoo kokeneensa Tukholman ja Helsingin olympiastadioneilla, kun kymmenet tuhannet ihmiset hurraavat kun hän juoksee.

Ei tarvitse harrastaa urheilua tai kuntoilua, kun Ratakierros varmasti viehättää.