Uusi hieno ruotsalainen dekkari

Minulla on häkellyttävän hieno tunne. Olen tutustunut uuteen hyvään ruotsalaiseen dekkarien kirjoittajaan. Kristina Ohlsson on palkittu ja kiitetty kirjailija. Ei haittaa vaikka aloitinkin tutustumisen hänen kolmannesta Fredrika Bergman -kirjastaan. Varjelijat (suom. Outi Menna, ESOY 2011, 500 s.) on niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun.

Juonen kehittely on huikea. Loppusivuille saakka lukija on yhtä kadoksissa punaisten lankojen kanssa kuin poliisitkin. Vaikka välillä on aina pari sivua poliisien kuulusteluista, jotka on pidetty sitten kun kaikki on ohi. Eivät nekään aukaise rikosten syitä eikä seurauksia. Poliisitkaan eivät erehtymättömiä työssään silloin kun tapahtumat sivuavat heidän läheisiään. Tällä kertaa avopuolisoa ja veljeä.

Henkilöitä niin kuin ruumiitakin on useita. Kirjassa on rinnakkain monta asiaa tutkittavana. On vanhoja ja uusia rikoksia. On vuosikymmeniä maassa maatuneita ruumiita ja hiljattain surmansa saaneita. Vaikka rikokset ovat Varjelijoissa hyvin raakoja ja käsittämättömiä, eivät ne kaikessa karmeudessaan ole ylitsepääsemättömän vastenmielisiä.

Kristina Ohlsson osaa taitavasti kuvata kirjansa monet eri henkilöt. Heistä jokaisesta muodostuu helposti oma yksilöllinen persoonansa. Useinhan poliisit tyypitellään niin että tuntuu kuin monessa eri dekkarissa seikkailisivat samat miehet ja naiset. Olssonin poliiseilla on kullakin oma yksityiselämänsä. Ei haittaa vaikka tapahtumia heidän elämässään on tavallista runsaammin: aviopuolison kuolema, onnettomuudessa vammautunut veli, hajoamisen partaalla ollut avioliitto, pakkomielteinen jämäytyminen vanhaan rikokseen. 

Tällä kertaa ruosalaisesta dekkarista puuttuu yhteiskunnan kritisointi ja analysointi. Ehkäpä se tkee Ohlssonin kirjasta selkeän ja helppolukuisen. 

Nuorempana en tohtinut lukea dekkareita koska niiden tapahtumat tunkeutuivat uniin ja jäivät askaruttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Nyt huomaan miettiväni rikoksen selvittäjien ajatusmaailmaa ja heidän yksityiselämäänsä. Rikolliset ja rikokset jäävät taka-alalle - jollain merkillisellä tavalla osaan etäännyttää ne ajatusmaailmastani. 

Fredrika Bergman -sajasta ovat aikaisemmin ilmestyneet Nukketalo ja Tuhakaunot. Neljäs osa Paratiisiuhri ilmestyi tänä keväänä. Ne kaikki on pakko saada luettavaksi. 

   

Veijarimainen talousneuvos ihastutti

Neljässäkymmenessä vuodessa seitsemäntoista romaania. Vuonna 1941 syntyneen Kaiho Niemisen tuotanto on kunnioitettava. Hän voitti esikoisromaanillaan Lovistoori Weilin + Göösin romaanikirjoituskilpailun vuonna 1972  ja jäi sen jälkeen vapaaksi kirjailijaksi. Nieminen on pureutunut kuvaamaan erityisesti suomalaista miestä.

Osasta hänen kirjoistaan olen pitänyt tosi paljon, osasta vähemmän. Mutta nyt yli 70-vuotias kirjailija yllättää. Trokari (WSOY 2013) on veijarimainen romaani tyhjätaskusta josta tuli äveriäs liikemies. Talousneuvos Viljo Kallioinen kertoo elämästään asianajalleen ja näistä muistiinpanoista on kirjailija loihtinut ihastuttavan elämäkerran. Suomenniemen suuri poika on yhtä fiktiivinen kuin hänen tekonsa ja menestyksensäkin, mutta tällainen Vikki Kallioinen olisi aivan hyvin voinut olla olemassa – ihan oikeastikin.

Isän kiroukset niskassaan kodistaan pois häädetty nuorukainen ”pääsee” mukaan pirtukauppaan. Reipas ja tarkkavainuinen nuorukainen rikastuu nopeasti. Hän elää itse hyvin säntillisesti ja oppii ammatin vaatimat taidot näppärästi. Kaiken lisäksi hänen sijoituksensa onnistuvat. Auttajana ja tukijana on vähän vanhempi ja kokeneempi yrittäjä-rouva, jota nuoren ja yrittelijään miehen seura kiinnostaa monella tavalla.

Kallioisen varallisuus karttuu, mikään ei epäonnistu. Mies päätyy Viipuriin. Hänen omistukseensa päätyy saha ja talo toisensa jälkeen. Sotavuodetkaan eivät horjuta miehen taloudellista asemaa. Toisen vaimon ansiosta ja avulla liiketoimet muuttuvat aina vain kukoistavimmiksi.

Nykyaika ei tietenkään enää ole yhtä auvoista kuin mennyt hyvä aika, mutta ei Neuvostoliiton sortuminen ja uudet tuulet ihan nujerra Vikkiä.  Naapurimaan liikemiesten kanssa on vain opittava käyttäytymään uudella tavalla.

Vanhoilla päivillään hän saa niskaansa velivainaan lesken, joka peräti rohkenee panetella talousneuvosta olan takaa. Kaunainen ja katkera nainen saa romaanissaan puheenvuoron omissa kirjeissään, jotka ovat herkullista luettavaa. Me kateelliset suomalaisnaiset yllämme tuolla saralle mihin vain!

Kaiho Nieminen on loihtinut Vilho Kallioisesta oivallisen romaanin. Romaanin kieli on hersyvää, se on täynnä reheviä sanontoja ja kielikuvia. Monella tavalla erilainen ja hauska romaani.  Kirjailijalle erityinen kiitos uudenlaisesta aluevaltauksesta.   

  

Tove Janssonin uskomattomat aikaansaannokset

Muumit ovat meidän kaikkien ystäviä. Niiden tekijä Tove Jansson syntyi sata vuotta sitten ja häntä on tänä vuonna juhlittu näyttävästi. Ateneumin näyttely paljasti miten tuottelias ja aikaansaapa hän on ollut. Maalauksia vaikka kuinka paljon, muumi-kirjoja ja sarjakuvia, romaaneja, novellikokoelmia.

Tuula Karjalainen on kirjoittanut ihastuttavan kirjan Tove Jansson – tee työtä ja rakasta (Tammi 2014). Kirjan alaotsikko on lainattu taiteilijan ex-libriksestä. Tove Janssonin elämä oli ristiriitoja täynnä, mutta myös antoisaa ja seesteistä. Karjalainen on tavoittanut muumien ”äidin” äänen ja ajatukset kirjassaan tosihienosti.

Tove Janssonin ääntä en ole koskaan kuullut mutta kirjaa lukiessa on välillä tunne että kirjailija itse kertoo itsestään. Tuula Karjalainen on tavoittanut välillä taiteen tekemisen vaikeuden kanssa painiskelevan maalarin mielentilat, välillä on pääpainoa Toven mies- ja naissuhteissa, välillä ollaan muumien maailmassa, välillä Toven maailmassa on vain meri.

Seitsämän vuotta Tove Jansson piirsi kuusi kertaa viikossa muumi-sarjakuvan englantilaiseen iltapäivälehteen The Evening Newsiin. Kun hän itse väsyi työhön, jatkoi sitä hänen veljensä Lars Jansson.   

Hienosti Tuula Karjalainen kuvaa myös Tove Janssonin vanhenemista ja vähittäistä luopumista monista tärkeistä asioista. Kirjassa on paljon tietoa jota en aikaisemmin ollut lukenut mistään.

Kirja on kaikella tapaa upea elämäkerta. Kirja itsessään on hyvin kaunis. On ilo lukea kirjaa, jossa on tavallista paksumpi paperi, joka on taannut sen että kuvat ovat hämmentävän hienoja ja kauniita.

Kävin Ateneumin näyttelyssä ja nyt saan nauttia monista maalauksista uudestaan.  

Itselleni oli hieno tieto ja löytö että Tove Jansson on maalannut Strömbergin tehtaan ruokalaan 1945 kaksi isoa maalausta.  

Idylliä ja sähköenergiaa Strömbergin Pitäjänmäen-tehtaan ruokasalia haluttiin sodan jälkeen piristää kookkaalla seinämaalauksella. Tehtaan johtaja, Janssonien perhetuttu, tilasi Tove Janssonilta tämän ensimmäiset kookkaat julkisiin tiloihin tarkoitetut maalaukset. Ensimmäisen maalauksen aiheena oli vapaa-ajan idylli, jossa hahmot nauttivat elämästään mielikuvitusmaisemassa.  Tilaaja ei kuitenkaan ollut teokseen tyytyväinen, ilmeisesti siksi, että sen edustama sähköala ei mitenkään näkynyt kuvassa. Niinpä Tove Jansson maalasi ilmaiseksi ensimmäiselle teokselle parin, jossa sähkö on hyvin selkeästi mukana: salamat halkovat taivasta ja kirkkaasti valaistu kaupunki saa sähköä korkeajännitekaapelia pitkin. Molemmat maalaukset on maalattu öljyvärillä pohjustetuille kovalevyille.

Olen aina niin iloinen kun löydän jotain merkittävää Pitäjänmäkeen liittyvää. Ilmari Kianto aloitti Punaisen viivan kirjoittamisen Pitäjänmäellä asuessaan 1909, Mannerheim kävi hallitusneuvotteluja salonkivaunussaan Pitäjänmäen asemalla 1944, Olavi Virta oli sähkömiehen opissa Strömbergillä, Unto Mononen yövahtina Valion tehtaalla, Martta Wendelin on asunut 1914 - 1§918 Pitäjänmäellä.  Paljon hyvää luettavaa    Muumi-kirjat: Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Kuinkas sitten kävikään, Vaarallinen juhannus, Taikurin hattu, Taikatalvi, Kuka lohduttaisi Nyytiä, Näkymätön lapsi, Mummipapan urotyöt, Mummipappa ja meri ja Vaarallinen matka sekä Outo vieras Muumitalossa. Nämä kaikki olen yli 30 vuotta sitten lukenut nuorimmalle tyttärelleni. Kirjat ovat tallessa ja nyt Kaisu-äiti lukee niitä nuorimmalleen. Tänä kesänä löysin Kertun kirjahyllystä Carll Lewisin Liisa ihmemaassa -kirjan, jonka Tove Jansson on kuvittanut.   Olen pitänyt kovasti myös Tove Janssonin aikuisten kirjoista. Kuvanveistäjän tytär on lukematta mutta se on Pitäjänmäen Eläkkeensaajien Lukupiirin listalla syksyllä. Parhaillaan luen Kesäkirjaa.  Paljon iloa olen saanut myös Aurinkokaupungista ja Kunniallisesta petkuttajsta. Novellikokelma Viesti sisältää Tove Janssonin valitut novellit.  Vain harva taiteilija pystyy Tove Janssonin mittaiseen tuotantoon. Miten paljon hän on tuottanut ja tuottaa edelleen iloa lapsille ja meille aikuiisille. Nyt lähden juomaan kahvia muumi-mukista. Ensin syön porkkanakiettoa muumi-kulhosta. Muumi-keksiä en kylläkään aio tänään syödä.

Siri Hustvedtin itsenäinen maailma

Jatkuvasti olen tilanteissa, joissa minut esitellään mieheni vaimona. Esittelijä olettaa että kolmas henkilö tuntee mieheni, joten sitä kautta selviää kuka minä olen. Aikoinaan se harmitti, mutta olen alistunut. Voihan olla niinkin että mieheni vaimona oleminen on sittenkin suurempi ansio mitä oletan.

Norjalainen Siri Hustvedt on kirjoittanut romaanin, jossa kuvataan miltä tuntuu olla taidekauppiaan hieman taiteita harrastava vaimo ja mitä leskeksi jäänyt nainen tekee oman taiteellisen minänsä mittauttamiseksi. Aiheesta ja asetelmasta huolimatta Siri Hustvedtin uusimman romaanin Säihkyvän maailman (suom. Kristiina Rikman, Otava 2014, 426 s.) kansilehden liepeessä kerrotaan että kirjailija asuu Brooklynissä New Yorkissa aviomiehensä Paul Austerin kanssa. Ei tälläkään kertaa käsitellä Siri Hustvedtiä itsellisenä kirjailija, vaan pitää muistuttaa kenen vaimo hän on.

Säihkyvässä maailmassa Harriet Burden päättää leskeksi jäätyään selvittää miten hänen tekemäänsä taiteeseen suhtaudutaan, kun teosten tekijänä on mies ja mielellään aika nuori mies. Hän saa houkuteltua hankkeeseen mukaan kolme nuorta miestä. Raha on houkutin mikä saa miehet tarttumaan tarjoukseen.

Kolme miestä ovat taustoiltaan hyvin erilaisia. Yksi heistä on jo ansainnut nimeä taiteilija, toiset ei. Eikä heistä kauhean paljon kuullakaan näyttelyjen jälkeen lukuun ottamatta itsemurhan tekijää, joka kuvaa oman kuolemansa.

Romaani on rakenteeltaan hyvin kiehtova. Siinä eri henkilöt kertovat mitä oikeasti tapahtuu heidän mielestään. Aina välillä tarina etenee päähenkilön omien päiväkirjamerkintöjen avulla. Tarinaa kasvaa ja kehittyy näiden eri mielipiteiden ja näkökulmien kompinaationa. Teos on tulvillaan myös filosofista pohdintaa taiteen merkityksestä. Sitaatit on lähdeviitteineen tarkkaan taltioitu. Harriet Burdenin toiminta on hyvin punnittua ja harkittua.  

”Elääkö maanpäällisessä vai päänsisäisessä maailmassa? Tulla nähdyksi ja tunnistetuksi, vai piileksiä ja ajatella itsekseen? Näyttelijä vai erakko? Kumpi? Hän halusi kumpaakin – olla sekä sisällä että ulkona, pohtia ja toimia.”

Loppujen lopuksi taidemaailma ei niin paljon hätkähdäkään Harrietin hankkeesta kuin hän itse on olettanut. Miten 60-vuotiaan naisen taideteokset muka voisivat olla alle 30-vuotiaitten miesten tekemiä. Mutta ne vain voivat. Kukaan ei epäile eikä hämmästele miksi juuri tämä miestaiteilija on tehnyt tällaisen teoksen. Liioin näyttelyt eivät saa mitään sensaatiomaista huomiota. Selvää on että jos niiden oikea tekijä olisi ollut näyttelyn töiden tekijä oikeasti, olisi huomio ollut vielä vähäisempää.

 Romaanin kiehtovuus on henkilökuvauksessa. Kertojien äänet ovat erilaisia ja ne tekevät romaanista moniulotteisen ja monipolvisen. Romaanin loppu on hyvin vaikuttava. Harvoin olen lukenut niin sykähdyttävää kuvausta kuolemisesta. Välillä kysyin miten tämä liittyy tähän kokonaisuuteen, mutta liittyyhän se. 

Ehkäpä Harriet Burdenin kuoleman kuvaus jollakin tavalla sovittaa sen kaunan ja katkeruuden joka heijastuu hänen kaikesta toiminnastaan. 

Tuntuu että normaalia hänen elämässään on vain suhde omaan tyttäreen. Poikakin on jäänyt jollakin tavalla vieraaksi. Ainakin minulle jäi itämään ajatus että sittenkin Harrietin työt olisivat saattaneet herättäää enemmän huomiota amerikkalaisessa taidemaailmassa jos hän olisi laittanut ne esille omalla nimellään. En halua antaa periksi siinä että maailma on nuorten miesten!  

  

Kun taru on totta

Hulvattomin koskaan lukemani romaani. Näin rohkenen väittää ruotsalaisen Jonas Jonassonin uusimmasta romaanista ”Lukutaidoton joka osasi laskea”  (suom. Laura Jänisniemi, 417 s. WSOY 2014). Mitä kaikkea tapahtuukaan kun ällistyttävän hyvällä laskutaidolla varustettu nuori afrikkalaisnainen päätyy atomipommin kanssa Ruotsiin.

Jonas Jonasson (synt. 1961) teki vuosikausia journalistin, mediakonsultin ja televisiotuottajan töitä, kyllästyi niihin, myi omaisuutensa, muutti Sveitsiin, kirjoitti romaanin” Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi”, muutti takaisin Ruotsiin, asuu Gotlannissa poikansa kanssa, kasvattaa kanoja ja kirjoitti uuden romaanin.

”Lukutaidon joka osasi laskea” -romaanin tapahtumat alkavat Etelä-Afrikasta, missä nuori tummaihoinen tyttö jää valkoihoisen insinöörin ajaman auton alle.  Syyllinen on tietysti tyttö, joka joutuu pakkotöihin Etelä-Afrikan ydinaseohjelmasta vastaavan insinöörin luokse.  Insinööri pitää enemmän konjakista kuin ydinaseista. 

Sen sijaan Nombeko perehtyy vähitellen kaikkeen siihen mitä insinöörin pitäisi hoitaa. Insinööri vain juopottelee. Nombekon pitäisi siivota, mutta siivoamiselle ei oikein tahdo jäädä aikaa kun on niin paljon muuta tekemistä eikä kukaan ehdi ostaa hänelle uutta moppia. Kiinan kielenkin Nombeko oppii ohimennen kun taloon on päätynyt kolme kiinalaisnaista.

Kiinan kielen taidosta on sittemmin iloa ja hyötyä kun Ruotsin pääministerin on pakko napata Nombeko tulkiksi kun Kiinan presidentti on valtiovierailulla. Tehtävää ei haittaa sekään että Nombekon läheisissä ystävissä on monarkin vastustajia – onneksi on myös kannattajia. Päätyyhän Ruotsin kuningaskin Nombekon ”vieraaksi”.

Romaanin tapahtumat ovat uskomattomia. Sellaisia joita ei oikeasti voi sattua, mutta kuitenkin voisi sattua. Hauskempaa minusta on lukea siitä Ruotsin kuninkaan puolesta, joka haluaisi olla maanviljelijä ja joka innostuu perunanviljelystä kreivittären kanssa kuin siitä mitä viime kuukausina on lehdissä kerrottu.

Satavuotiaasta kertovassa romaanissa Jonas Jonasson oli rakentanut juonen sen varaan että päähenkilö oli elämänsä varrella tavannut kaikki mahdolliset suurmiehet. Nyt meno on maltillisempaa ja samalla hitusen uskottavampaa.  Nombekon ystävät ovat samalla kertaa tyypillisiä ruotsalaisia ja epätyypillisiä ihmisiä.

Romaani on rakenteltaan jouhevaa kerrontaa ja hauskuutta täynnä. Eli kaiken kaikkiaan hyvin, hyvin viihdyttävä ja hauska. Kaiken lomassa on myös viittauksia kansainvälisen politiikan mutkiin ja käänteisiin. Ei olisi varmaan Suomenkaan politiikan menolle pahitteeksi vaikka valtion johtohenkilöiden ”neuvonantajaksi” päätyisi Nombekon kaltainen numeronero.        

Rakkauden ja rakkaudettomuuden monta tasoa

Kaksi veljestä, jotka ovat hyvin läheisiä toisilleen. Opiskeluvuosina toinen heistä radikalisoituu ja toinen suuntautuu tieteen tekemiseen. Radikaali veli päätyy maolais-kommunistiksi ja haluaa muuttaa Intian oikeudenmukaiseksi valtioksi. Toinen veljeksistä päätyy Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa.

Tässä lähtöasetelma Jhumppa Lahirin uudessa romaanissa Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014, 437 s.). Lahiri (synt. 1967) on Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka on syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhode Islandissa, paikassa joka on hyvin keskeisessä osassa Tulvaniityssä. Nykyisin Lahiri asuu New Yorkissa.

Tulvaniitty avarsi ainakin minun tietojani ja käsityksiäni Intian historiasta. Samaan aikaan kun Euroopassa ja Suomessa opiskelijat politisoituivat 1960-luvun lopulla, tapahtui sama myös Intiassa. Vähitellen nuorten maolaisuutta ihailevien opiskelijoiden toiminta muuttuu väkivaltaiseksi.

Veljesten kohtalot yhdistää nuori nainen joka rakastuu Intiassa elävään veljeen ja ryhtyy myös auttamaan tätä poliittisessa toiminnassa. Kun Gaurin aviomies kuolee väkivaltaisesti, saapuu Subhash Yhdsysvallloista Intiaan ja vie raskaana olevan Gaurin mukanaan pois nuivasti miniäänsä suhtautuvien appivanhempien luota.

Romaanin hämmentävintä ja miltei mieltäni järkyttänyttä luettavaa oli kuvaus siitä miten Gauri ei pysty rakastamaan synnyttämäänsä tyttöä. Tytön hoito ja hoiva siirtyy vähitellen kokonaan Subhashille. Tyttö, Bela saa vasta lähes aikuisena tietää että hänen rakas isänsä on oikeasti hänen setänsä. Rakkautta ja kiintymystä ei horjuta mikään. Etenkään sen jälkeen kun äiti jättää lapsen ja miehensä.

Tulvaniitty on hieno monikerroksinen romaani. Se on poliittinen romaani, se on intialaisesta kulttuurista kertova romaani, se on ulkopuolisuutta ja vierautta kuvaava teos. Kirjailija ei asetu kenenkään puolelle, vaikka lukija helposti tuomitsee henkilöiden teot kaavamaisten käyttäytymismallien mukaan. Kirjailijan hienotunteisuus ja empatia romaanin henkilöitä kohtaan tekevät romaanista vaikuttavan ja omalla tavallaan tyylikkään.

Romaanin henkilöt saavat kertoa tapahtumat omasta näkökulmaan ja omien kokemusten mukaisesti. Lukija pääsee ainutlaatuiselle matkalla kahteen eri kulttuuriin ja joutuu pakostakin miettimään mikä on päähenkilöiden syntyperästä johtuvaa ja mikä amerikkalaisuuden mukanaan tuomaa. Jhumpa Lahirin kädenjälki on universaalinen ja hellävarainen.     

  

Jhumpa Lahirin romaaneista on suomennetty Tämä siunattu koti (2001), Kaima (2005) ja Toinen maa (2008). 

      

Kun suosikin asema horjuu

Olen vuodesta toiseen innolla odottanut ensin loppukesästä ja nykyisin alkukesästä Reijo Mäen uusinta dekkaria. Kaikki on luettu ja olen sitkeästi jaksanut puolustaa omituista piirrettäni pitää tästä turkulaisesta kirjailijasta ja ennen kaikkea hänen luomistaan hulttio-miehistä.  

On yksityisetsivä Jussi Vares, jonka naisasiat epäonnistuvat toinen toisensa jälkeen ja jolla on ylipäätään merkillinen kyky sekaantua monipolvisten rikoksien setvijäksi. Miehellä, joka on täysin kykenemätön hallitsemaan alkoholinkäyttöään ja jonka elintavat eivät kelpaa esimerkiksi kenellekään, on käsittämättömän hyvä kyky ratkoa rikoksia. Pienestä asiasta paisuu monta kertaa monimutkainen vyyhti, jonka säikeet Vares osaa punoa oikealla tavalla yhteen.

Kukaan itseään kunnioittava nainen ei pidä Jussi Vares –kirjoista. Mutta kirjailija on itse puolustanut itseään ja kertonut miksi romaanien naiset ovat toisen toistaan omituisempia. Ihan niin kuin Mäki ei arvostaisi naisia. Reijo Mäen mielestä tavalliset, kunnolliset, keskiluokkaiset naiset eivät seurustele tai ylipäätään noteeraa Jussi Vareksen kaltaisia miehiä. Eivätkä novellikirjailija Luusalmea tai antikvariaatin pitäjää Alasta.

Cowboyssa (Otava 2014) meno on välillä niin sekavaa ja entiselle tamperelaistytölle niin kroisia, että meinasi jäädä koko kirja kesken. Onneksi sinnittelin loppuun ja se todella kannatti. Rikosvyyhti oli hyvin ajankohtainen ja uskottavat. Eli Reijo Mäki osaa asiansa.

Taitaa olla niin että sellaista hävyttömyyttä tai julkeaa tekoja tai pahatapaista puhetta ei ole olemassakaan jota ei voisi kansien väliin laittaa. Siihen pitänee vain tottua.  

Olin Jussi Vares –seminaarissa (osanottajia neljä) Turussa ennen kuin oli julkaistu yhtäkään opasta Vareksen Turkuun. Kuusitoista vuotta sitten syksyisenä lauantai-iltapäivänä kysyin Ravintola Koulun baarimikolta onko Varesta näkynyt täällä viime aikoina. Nuorehko mies neuvoi minua menemään Pankkiin tai Uuteen Apteekkiin. Kummassakaan ei miestä illan mittaan  näkynyt. 

Kun olimme jo poistumassa Olavin Krouvista, kertoi potsari että kirjailija Mäki tuli juuri paikalle. Kerroimme kirjailijalle että olimme Vareksen jalanjälkiä seuraamassa. Hän vahvisti Alasan Antikvariaatin paikan, muut olimme jo omatoimisesti turkulaisen mieheni opastuksella löytäneet.

 

Höppänät naiset Hakaniemessä

Minna Lindgren on häätänyt Ehtoolehdon vanhat naiset putkieremontin jaloista Hakaniemeen. Munkkiniemen kultivoituneeseen ilmapiiriin tottuneille yli 90-vuotiaille on jo sinänsä pelkka ajatuskin asumisesta Pitkänsillan väärällä puolella, melkoinen koettelemus. Mutta onneksi heidän tilapäisen kotitalonsa lähellä on viiden eri ratikan pysäkki.

Kuolema Ehtoolehdossa viehätti monia lukijoita. On hauska huvittaa itseään vanhojen ihmisten ja etenkin vanhojen naisten kommelluksilla. Heidän koko olemassa olonsahan on yhdenlainen vitsi. Mitä 94-vuotias tekee tabletilla tai miten se nikäinen voi lipittää punaviiniä, tupakoida tai haaveksia seksistä. Pelkästään se että nainen köpöttelee kadulla kepin kanssa ja mutisee itsekseen muistaakseen seuraavassa korttelissa pankkikorttinsa tunnusluvun, on jopa kirjailija Minna Lindgreninkin mielestä huvittavaa.

Erityisen taiturimaiseksi veijariromaanin tekee se että Lingrenin kuvaama maailma on tänä päivänä enemmän kuin totta. Olemme turtuneet juttuihin joissa kerrotaan likaisissa vaipoissaan makaavista vanhuksista, nälkäkuioleman partaalla olevista sairaalan potilaista tai kotihoidon hoitajista joilla on aikaa yhdelle kotikäynnille kolme ja puoli minuuttia. Puhumattakaan putkiremonteista, joissa asukkailta huijataan rahat ja omaisuus.

Irvokkaaksi putkiremontti tulee helposti palvelutalossa. Vanhukset maksavt kaiken aikaa palveluistaan ja asumisestaan, vaikka remontin keskellä ei voi elää kuin Ehtoolehdeon sitkeä sotaveteraani, joka ei poistu rintamalta millään ehdolla.

Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 339 s.) on kertomus siitä miten palvelukodin neljä naista ja yksi mies selviytyvät kimppakämpässään Helsingin Hämeentiellä Areenan talossa Hakaniemen hallia vastapäätä. Hulppeaan asuntoon muuttavat naiset eivät turhaan jää ihmettelemään samettiverhoja, pylväitä,hulppeaa kylpyläosastoa ja baaritiskiä, Heille on tärkeintä ettei tarvitse elää metelin keskellä Ehtoolehdossa. Asunnon omistaja on heidän kumppaninsa palvelutalosta, entisen äidinkielen uusi suurlähettiläs-aviomies. Vähitellen kaksi naisista saa selville ettei suurlähettiläs ole pelkästään kultivoitunut ja tyylikäs herrasmies.

Romaaniin on Minna Lindgren saanut sovitettua kaikki vanhusten hoitoon juuri nyt liittyvät ajankohtaiset asiat: eutanasia, kotihoidon ulkomaalaiset työntekijät, alkoholin käyttö, tietotekniikka ja tekonologia, kananmunien laatuvalikoimat, konsulttipuuhat, vanhusten siirtoruljanssi sairaalasta toiseen - puhumattakaan asumiskulttuurista. "Kaikki hylätyt rakennukset, jotka eivät kelpaa ihmisasuttaviksi, voidaan muuttaa vanhusten loppusijoituspaikoiksi."  

Vaikka hieman vieroksunkin iäkkäiden ihmisten tekemistä naurunalaiseksi, täytyy myöntää että Minna Lindgren tekee sen tyylikkäästi. Romaani on juohevasti ja vauhdikkaasti kirjoitettu. Ansio on ajan ilmiöiden ruotiminen terävästi ja todenmukaisesti. Enemmän on totta kuin tarua.  

Seppo Jokisen laatu säilyy kirjasta toiseen

Taannoin tuttu mies neuvoi nuorempia naisia, ettei heidän pidä ottaa renttua miehekseen. Mitä useamman dekkarin luen, sitä varmempi olen siitä, ettei rikospoliisia tai komissaariotakaan kannata ottaa miehekseen. Paitsi jos tamperelainen komisario Seppo Koskinen olisi tämä kyseinen mies.

Kirjailija Seppo Jokinen on rakentanut kirjojensa päähenkilöstä niin liikuttavan ja peritavallisen oloisen miehen, että hänestä on helppo pitää. Kaiken lisäksi kun Jokisen uutuus Mustat sydämet (Crime Time 2014) alkaa Australiassa juostavan maratonin tunnelmissa. ”Puhuminen kulutti energiaa ja hankaloitti hapenoton maksimointia. He olivat ohittaneet hetki sitten kolmenkymmenen kilometrin merkkipaalun. Vanhan viisauden mukaan maraton alkaa vasta siitä.”  Muistan selkeästi miten elokuussa 1988 pelkäsin Helsinki City marathonilla 30 km:n merkkipaalua.  Vettä satoi samaan tahtia kuin 30 kilometriä aikaisemminkin, mutta sillä kertaa mitään kummallista ei loppumatkalla tapahtunut.

Koskinen ajattelee, että pitää vain keskittyä jokaiseen metriin ja askeleeseen ja miettiä, miten edetä ne mahdollisimman pienellä voimainkulutuksella.  Kun juoksun aikana kadun varrella ollut naiskatsoja huutaa Koskiselle ja hänen kavereilleen selkeällä suomen kielellä: ”Kyse on ihmisen elämästä.”, jää poliisi pakostakin miettimään mitä huuto tarkoittaa. Miehillä on päällään juoksupaita, jossa on teksti Road Runners of Tampere Police Forces, joten heidät on helppo tunnistaa suomalaisiksi.

Samalla tavalla on helppo tunnistaa kirjassa tutuksi tulevat vuosikymmeniä Australiassa asuneet miehet. Heistä kaikista ei taloudellisesta menestyksestä huolimatta ole karissut minnekään jäyhä, sisäänpäin sulkeutunut mies. Romaanissa tulee ajan mittaan tutuksi ne työt mitä suomalaissiirtolaiset ovat kaivoksilla ja rakennuksilla tehneet. Yksi heistä on vaurastunut saunojen rakentamisella.

Miesten kohtaloksi koituu ”ihana” suomalaisnainen, joka sukeltautuu itse kunkin elämään yllättäen. Ja ennen kuin miesparka toipuu häntä kohdanneesta onnesta, on nainen kadonnut ja hänen mukanaan tukku rahaa tai arvokkaita jalokiviä. Onpa yksi heidän ystävistään kuollut epämääräisissä olosuhteissa. Komisario Koskinen ja hänen työtoverinsa Anni Kanninen käyttävät lomapäivänsä merkillisten tapahtumien ratkomiseen. Samalla tavalla kuin Koskinen on omistautunut työlleen, on kirjailija itsekin. Kerran vuodessa hän ilahduttaa lukijoitaan ja yhtä laadukkaasti.

Mukana on ripaus Koskisen naiskuvioita – nehän rikosromaaneissa aina ovat päähenkilöltä sekaisin. Kotimaassakin tapahtuu, joten yhteys Tampereelle on kaiken aikaa olemassa.

'

Pahojen asioiden keskellä Seppo Jokinen näkee inhimillisyyttä ja ymmärtää kaikkia osapuolia. Romaani etenee sopivan verkkaisesti ja luontevasti. On helppo nostaa Jokinen kärkipäähän suomalaisten dekkarikirjailijoiden joukossa. Huolellista ja harkittua työtä.   

Rikosromaani = dekkari ja romaani

Englantilainen Kate Atkinson on päässyt suosikkikirjailijoitteni listalle. Hän lunasti lopullisesti paikkansa viime syksyn uutuudella "Eikä vieläkään hyviä uutisia?" (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2013).
Aikaisemmin ilmestyneet Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ihan tavallisena päivänä aloittivat rikosromaani trilogian.

Kirjat ovat hykerryttävän hieno yhdistelmä dekkaria ja romaania. Alussa on rikos ja niitä saattaa kertyä matkan varrella lisääkin. Tällä kertaa rikoskomisario Jackson Brodiesta ei pahemmin ole rikoksen ratkaisijaksi. Mies kun loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu toipumaan sairaalahdossa viikkokausia.

Atkisonin maailmassa on hyviä ja pahoja ihmisiä, on rikkaita ja köyhiä, on onnistujia ja luusereita, on rakkautta ja vihaa. Elämän kirjo niin hienossa paketissa että sitä ei voi kuin ihailla. Juonen käänteet ovat huikaisevan monimutkaisia ja henkilöiden tiet kohtaavat tai ohittavat toisensa ennalta arvaamattomalla tavalla. Kirja on kiehtova ja koskettava.

Aloittelija ja mestari

Olisiko Otava julkaissut Nura Farahin Aavikon tyttäriä jollei kirjoittaja olisi ensimmäinen somalisyntyinen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa suomen kielellä. Nura Farah, synt. 1979 muutti Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana.

Aavikon tyttäret kertoo ilmeisesti Farahin isoäidin elämästä. Somalia on irrottautumassa Britannian alaisuudesta ja siitä on tulossa itsenäinen valtio. Klaanien väliset erimielisyydet tulevat romaanissa esille lähinnä siinä että Khadijan perhe on hyvin ylpeä klaanistaan ja selkeästi tulee ilmi miten muut klaanit ovat huonompia tai jopa vihamielisiä.

Romaanin kieli on melko yksinkertaista ja yksitoikkoista ja kun tarinakaan ei yllä tavanomaista kummoisemmaksi, saa kirjasta hyvin kapean kuvan Somalian naisten todellisesta elämästä. Monin paikoin kirja on hyvin ankeaa luettavaa. On vaikea käsittää miksi leskeksi jääneen äidin on oltava ilkeä omalle tyttärelleen. Myötämielistä suhtautumista tytär saa osakseen vain silloin kun tiedossa on varakas kosija. Moni asia on yllätyksetön ja juonen käänteet arvaa etukäteen.

    

Onnekseni löysin Alice Munron novellit jo monta vuotta sitten. Niinpä olin tavattoman iloinen kun hänelle myönnettiin Nobel -palkinto viime vuonna 

Kirjailija (synt. 1931) on itse sitä mieltä että Kallis elämä ( suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) on hänen viimeinen kirjansa. Tuntuu että Munron aiheet eivät lopu koskaan. Jokaisella kirjallaan hän yllättää lukijansa. Tarinat ovat joka kerta erilaisia, ihmiset kohtaloineen joko viehättävät tai vieraannuttavat lukijaa. 

Minä en lakkaa ihastelemasa sitä millaisia käänteitä kertomuksissa voi alun alkaen tavalliselta tuntuva elämä saada. Moni on elämän murjoma ja kykenemätön ohjaamaan omaa elämäänsä. Alice Munrolle elämä ei ole etukäteen ohjelmoitu jakso maailmankaikkeuden kiertokulussa - pikemminkin päinvastoin. 

Lukemisen ilosta kuuluu iso kiitos myös kääntäjä Kristiina Rikmanille!