Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saision Suliko (Siltala 2024, 411 s.) sinetöi Saision aseman suomalaisena huippukirjailijana. Hänen luomisvoimaansa ei ole nujertanut suuri työmäärä eikä ikä. Suliko on tyylillisesti ja sisällöllisesti upea romaani.

Saisio on päättänyt antaa puheenvuoron yhdelle aikakautemme hirmuhallitsijoista. Josif Vissarionovits Dzugasvili (1878-1953) eli Stalin käy läpi elämäänsä viimeisinä elinpäivinään. Hän on elämänsä aikana tehnyt omasta mielestään vain hyvää, hyviä päätöksiä ja oikeudenmukaisia ratkaisuja. Ennen kaikkea hän on rakentanut elinvoimaista ja oikeaa Venäjää.

Saision taidokkaasti rakennetussa kertomuksessa Stalin tilittää tuntojaan ja yksinpuheluillaan hakee tukea Sulikosta. Aluksi oletin, että Suliko olisi yksi Josifin monista naisista. Suliko oli georgialaisen Akaki Tseretelin kirjoittama rakkausruno. Siitä tehtyä sävellystä soitettiin Stalinin aikana radiossa. Suliko tarkoittaa georgian kielessä sielua. Stalinille sopi varmasti paremmin rakastaa tuntematonta sielua kuin elävää naista.

Stalinin lapsuutta varjosti väkivaltainen isä. Miten miehestä, joka kärsi väkivallasta ja mielivallasta tuli itsestäkin väkivaltainen ja mielivaltainen. Saisio on kiteyttänyt Stalinin pahuuden ja yli-ihmisyyden romaanin alkusanoihin:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni.

ja itsestäni.

Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Isä Aurinkoinen uskoo loppuun saakka, ettei mitään mitä hänen elämässään on tapahtunut, ei olisi voinut tehdä eri tavalla. Hän on ollut armoton merkillisellä tavalla itselleen ja se armottomuus on täytynyt siirtää muiden ihmisten elämään.

Silmittömästä pahuudesta on romaanin ehkä koskettavin tarina burjaattityttö Elgelsina Markizovasta. Tyttö on saanut kunniatehtävän kun Isä Aurinkoinen vierailee tytön kotiseudulla. Elgelsina antaa kukat Stalinille eliittityöläisten ja lasten puolesta. Tilanteesta on levinnyt valokuva, jossa Stalin pitää tyttöä sylissään. Myöhemmin Stalin lähetti tytön vanhemmat vankileirille, samoin kuin valokuvaaja Georgi Lavrovin. 

Suliko sai Runeberg-palkinnon. Kilpailun raati perusteli päätöstään: ”Suliko on raaka ja runollinen kuvaus yhdestä maailmanhistoriamme tunnetuimmasta hirmuvaltiaasta. Historiallisesta kontekstistaan huolimatta se kertoo myös meistä ja ajasta, jossa elämme. Saisio onnistuu kuvaamaan samaan aikaan sekä ihmissielun äärimmäistä pahuutta että haavoittuvuutta taiturillisella otteella, keskitetysti ja kirkkaasti. Mestariteos.”

Parempaan arviointiin en pysty. Kirja on odottanut lukemista pitkään. Hieno lukukokemus.  

Milla Ollikainen: Mathilda

Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025, 252 s.) paljastaa ne aukot mitä mielessäni on aina pyörinyt, kun olen vieraillut Kirkkonummella Hvitträskin asunto- ja ateljeemuseossa. Mainetta töillään – ennen muuta Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 – saavuttaneet arkkitehdit Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen rakennuttivat Hvitträskin päärakennuksen vuonna 1903. Eliel asui vaimonsa Mathildan kanssa talon eteläsiivessä. Saaristen avioliitto kesti vain muutaman vuoden. Mathildan elämää varjosti keskenmeno ja sitä seurannut lapsettomuus.

Ja sitten tarinaan liittyy kummallinen kuvio, jonka perimmäistä olemusta Ollikainen romaanissaan yrittää ratkaista. Eliel ja Mathilda vihittiin uusiin avioliittoihin 1904 samana päivänä. Mathilda avioitui miehensä yhtiökumppanin Herman Geseliuksen kanssa. Saarinen puolestaan meni naimisiin Geseliuksen sisaren Lojan kanssa. Lindgrenin pariskunta muutti tässä vaiheessa Helsinkiin.   

Pariskunnat jatkoivat yhteiselämää ainutlaatuisen uljaassa talossa. Saarisille syntyi kaksi lasta. Loja haluisi jatkaa uraansa taiteilijana, mutta ei saanut juuri tukea mieheltään. Aluksi Mathilda tukeutui kaikessa Hermaniin.

Herman tuntuu tietävän aina, mitä tarvitsen, sanomattakin, ja se on vienyt yksinäisyyteni pois, on kuin rinnastani lähtisi säteitä häntä kohti, enkä ole enää yksin itseni sisällä, avuttomana ja yksin, niin kuin olen niin kauan ollut.   

Hermanin terveys alkaa rapistua ja vähitellen Mathilda vajoaa siihen yksinäisyyteen mistä hän on yrittänyt päästä eroon. Hermanin kuoleman jälkeen Mathilda löytää vielä uuden rakkauden ja muuttaa Bayonneen, pieneen kaupunkiin joka on Ranskan puoleisessa Baskimaassa.

Vuosikymmenet pidettiin varmana tietona, että Mathilda on kuollut keuhkotautiin. Ollikainen sai vihjeen kirjeistä, jotka Mathildan äiti Antonia ”Tony” Gyldén oli kirjoittanut Mathildalle ja tämän siskolle Eva Gyldénille. Kirjeiden avulla selvisi myös Mathildan kuolinsyy.

Milla Ollikainen on hienosti tavoittanut henkilöittensä ajatuksia ja tekojenkin perimmäisiä syitä. Mathilda oli sittenkin enemmän kuin kaunis ja hermoherkkä nainen. Hvitträskin jykevien seinien sisälle on mahdollisuus kurkistaa nyt uudenlaisin ajatuksin.   

  

  

   

Petri Tamminen: Sinua Sinua

Petri Tammisen Sinua Sinua (Otava 2025, 144 s.) jatkaa Tammisen tutulla hiotulla, vähäsanaisella tyylillä. Romaani on rakkausromaani. Mies lähtee vuosia kestäneen harkinnan jälkeen tapaamaan Prahaan naista, johon hän palavasti rakastui vuonna 1988. Rakastumista ei estänyt se, että mies oli Prahassa kihlajaismatkalla.

Mies vieraili rakastamansa naisen luona Prahassa lukemattomia kertoja. Hänen koko elämänsä oli rahan keräämistä matkaa varten ja matkustaminen. Vähitellen mies ymmärsi, että hänen rakkautensa oli aika lailla yksipuolista. Nainen ei halunnut sitoutua ulkomaalaiseen mieheen. Mies pakotti itsensä luopumaan haaveistaan.

Palata onnen tapahtumapaikoille: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella.

Tammisen tyylin mukaisesti kaikki kerrotaan vähäsanaisesti, mutta niin että lukija ymmärtää rakkauden pakonomaisuuden samalla tavalla kuin kirjoittaja. Nuori mies joutui pettymään rakkaudessaan eikä hän saa myötätuntoa vuosikymmeniä myöhemminkään. Päinvastoin nainen haluaa tietää miksi mies on palannut tapaamaan häntä. Eikä saa siihen kunnon vastausta.

Tamminen kirjoittaa omasta elämästään ja omista kokemuksistaan. Kaiken vakuudeksi hän on halunnut kirjaan valokuvia, jotka haaleudestaan huolimatta vahvistavat sen mitä on tapahtunut.  

 

Linda Huhtinen: Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset

Linda Huhtisen Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset (Otava 2025, 412 s.) ravistelee perinpohjaisesti mielikuvaa teollisuusjohtaja ja taidemesenaatti Gösta Serlachiuksesta. Kirjan päähenkilö on Sissi Serlachius (1877-1944), Mäntän paperitehtaan perustajan G.A. Serlachiuksen tytär ja tämän veljen pojan, serkkunsa Gösta Serlachiuksen ensimmäinen vaimo. 

Moni Mäntän taidemuseoissa käynyt muistaa taiteilija Axel Gallénin muotokuvan 12-vuotiaasta Sissistä. Kuvassa nuorella tytöllä on yllään valkoinen mekko. hänen ympärillään on valkoisia kukkia. Yrityksistään huolimatta Sissi ei saanut muotokuvaansa itselleen, vaan avioerossa Gösta halusi taulun eikä luovuttanut sitä Sissille lukuisista yrityksistä huolimatta.

Kiista taulun haltijasta kuvastaa hyvin Sissin ja Göstan yhteistä elämäntaivalta. Kun Sissi romahtaa nuorimman poikansa Gustaf Adolfin kuoltua kaksivuotiaana, passittaa aviomies lastensa äidin helsinkiläiseen Kammion mielisairaalaan.

Huhtinen perustaa kirjansa lukuisiin kirjeisiin, lehtiartikkeleihin, aikaisemmin Serlachiuksen suvun jäsenistä tehtyihin elämäkertateoksiin, arkistojen kätköistä löytyneisiin asiakirjoihin. Kaikki arkistojen materiaali ei ole vielä saatavissa. Joka tapauksessa Huhtisen luoma kuva Gösta Serlachiuksesta on erilainen mihin olemme tottuneet. Hän ruotii lähisukulaisiaan ja heidän tekojaan kirjeissään jopa julmasti. Hän ei anna arvoa juuri kenellekään.

Hämmentävintä on se miten arvostettu yritysjohtaja Mäntän tehtaiden johtaja oli. Miksi hänen piti olla julma ennen kaikkea entistä vaimoaan kohtaan? Sissi osoitti oman luonteensa lujuuden jäädessään asumaan Mänttään, vaikka hänellä oli koti myös Helsingissä. Huhtisen kuvauksen mukaan Sissi omistautui myöhempinä vuosiaan hevosilleen ja ennen muuta koirilleen.

Sissin luonnetta kuvasi hyvin ja totuudenmukaisesti hänen kuolemansa jälkeen talonmiehen tytär Hilja Leppänen: ”Hän oli hieno ihminen. Hieno ihminen, mutta niin yksin. Niin yksin.”

Sissin elämäkerta on myös kertonut Mäntän tehtaiden noususta ja tuhosta. Se on kattava kuvaus tehtaiden omistajien elämään ja kertomus siitä mihin suuntaan isoa yritystä milloinkin liikuteltiin. Työväki on olemassa ja osalla tehtaan johtohenkilöistä oli heihin läheiset välit, etenkin Sissillä.

Moni kirjassa kerrottu asia on saanut lisäväriä ja -sisältöä kirjoittajan taustasta. ”Minun elämäni ja sukuni historia sijoittuvat samaan ympäristöön, joissa Sissikin elämänsä vietti. Paperitehdas on tuonut leivän jo isoisäni isovanhemmille, antaen minulle tärkeän mahdollisuuden ymmärtää mänttäläisen teollisuuden historiaa erityisesti tehtaalla elantonsa tienanneiden työntekijöiden kautta”, kirjoittaa Linda Huhtinen lukijalle kirjoitetussa luvussa.