Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Ruotsalainen Lisa Ridzén sai aiheen esikoisromaaniinsa Kurjet lentävät etelään (suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2025 326 s.) kun hän luki mitä hänen isoisänsä kotihoitajat olivat käynneillään Bosta kirjoittaneet.

Bo haluaa kalalaatikkoa lounaaksi ja paljon sokeria kahviin. Puhaltaa pulloon, niin että lima irtoaa ja puhuu Sixtenistä. Minun pitää kuulemma kirjata, että jotkut haluavat viedä Sixtenin häneltä ja häntä pistää vihaksi. Takkatuli ok.  Ingrid

 

Talo tyhjillään, kun tulen, ei Bota eikä Sixteniä. Olen odottanut, mutta heitä ei näy. Ingrid matkalla tänne. Lähden ulos etsimään. Johanna

 

 

Bo asuu omakotitalossaan koiransa Sixtenin kanssa. Kodinhoitajat käyvät lämmittämässä ruokaa, suihkuttamassa ja ulkoiluttamassa Sixteniä – jos heillä on aikaa. Bon poika on huolissaan isänsä selviytymisestä ja ennen muuta Sixtenistä. Bon vaimo on muistisairas ja asuu hoitokodissa. Vaimo on miehen mielessä koko ajan ja Fredrikalta hän kyselee neuvoja moneen asiaan ja purkaa sydäntään.

 

Eniten Bota jäytävät huonot välit pojan kanssa. Bon oma isä on ollut ankara ja lasta ymmärtämätön äijä, kuten Bo häntä nimittää. Virkistystä yksitoikkoisuuteen tuo pojan tytär ja vuosien takainen ystävä Tor.  

Tuntuu että muut määräävät mikä hänelle on hyväksi. He jopa tietävät millaisessa sängyssä hän haluaa nukkua.  Bo ei suostu millään ymmärtämään, miksi hänen pitäisi luopua koirastaan.

 

Kirjailija on hienosti oivaltanut, millainen muistin hapertumisen alkuvaiheessa elävä vanhus on. Ajatukset ovat pääsääntöisesti selkeitä, mutta fyysinen terveys ja toimintakyky ovat heikentyneet vähitellen ja nuorempien – jopa hoitohenkilökunnan on vaikea ymmärtää mikä Bon käyttäytymisessä on normaalia ja mikä ei. Lukijastakin tuntua julmalta, kun Sixten viedään pois, vaikka Bo yrittää tehdä lenkkejä koiransa kanssa. Aina retket eivät onnistuneet, vaan Bo löydettiin enemmän tai vähemmän liikuntarajoittuneena mättään nokasta.

 

Romaanin tapahtumapaikka on Jämtlandissa oleva Östersund. Saha on työllistänyt väen vuodesta toiseen. Bon isän mielestä ainoa oikea työpaikka oli sahalla. Bo ymmärsi hellittää ja antaa poikansa opiskella. Romaanin rakenne on hienovarainen, monet menneisyyden asiat selviävät vaivihkaa. Harvoin olen lukenut romaania, joka niin aidontuntuisesti tavoittaa tunteet ja tunnelmat, jotka myllertävät mielessä kun kaikesta on luovuttava.   

  

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025, 237 s.) on uusi helmi kirjastossani. Siihen joukkoon kuuluvat jo ennestään monet Haahtelan teokset. Vuonna 1999 julkaistun esikoisteoksensa Kaksi kertaa kadonnut jälkeen Haahtelalta on julkaistu 15 teosta.

Sielunpiirtäjän illan keskiössä on omiin oloihinsa vetäytynyt taidemaalari. Hän maalaa teosta, jota kukaan ei ole nähnyt eikä saa nähdä. Erakkomaisuudestaan huolimatta hän ottaa siipiensä suojaan oppipojan. Tämä saa tehtäväkseen maalata tärkeän henkilön muotokuvan mestarin valvovan silmän alla.

Pienikokoisen kirjan tarinat ovat yhden, kahden sivun pituisia. Teksti on pohtivaa, viipyilevää, lyyristä. On kuin lukisi aforismejä, filosofisia mietteitä. Kaiken taustalla on elämän tarkoituksen ja elämän perimmäisten kysymysten ratkaiseminen.  

Aika on tapahtumista, ja toisaalta aika estää kaiken tapahtumasta kerralla… Minun päivissäni on nykyään enemmän tapahtumattomuutta kuin tapahtumista, paitsi jos jälkimmäiseksi lasketaan paperin rapina ja tuolin narahdus. Yläkerran ikkunalaudalla istui tänään yksinäinen, talvenylinen tikli.   

Yllättäen taidemaalarin ympärillä olevaa yhdyskuntaa kohtaa onnettomuus, joka ei kosketa maalarimestarin kotipiiriä. Mutta se koskettaa oppipoikaa ja hänen perhettään. Epätietoisuus nuoren miehen kohtalosta, auttaa elämänsä päättymistä ounastelevaa mestaria ymmärtämään   miten tärkeä oppipojasta on tullut hänelle.  

Hänen elämässään on nyt joku toinenkin kuin kuollut, rakas vaimo. Vaimo on mukana miehen elämän kaikissa käänteissä. Kauniisti Haahtela toteuttaa ajatuksen: suurin kaikista on rakkaus.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025, 375 s.) on niitä kirjoja, jotka täytyy lukea ”yhdeltä Istumiselta”. Romaanin juoni on niin jännittävä ja yllätyksellinen, että sivu sivulta odottaa mitä käänteitä nyt on edessä.

Romaanissa eletään 1600-luvun alkuvuosia. Kaikki alkaa Räävelistä (Tallinnasta), missä lähes konkurssiin ajautunut saksalainen turkiskauppias etsii keinoa pelastaa liiketoimensa. Perheessä on enää isän lisäksi jäljellä kaksi tytärtä. Tyttäristä on se hyöty, että heidät voi naittaa rikkaalle miehelle. Sopiva sulhanen löytyy Lyypekistä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Morsian kuolee hääyönä kuumetautiin. Nopean pelastautumissuunnitelman mukaan kauppias saa uuden vaimon nuoremmasta tyttärestä. Naimakauppojen solmimisessa on etua siitä että tyttöjen äiti oli aatelinen, omaa sukua von Wijk.

Blankan matka Lyypekkiin siirtyy hänen omasta toiveestaan keväälle 1607, häät on pidetty syksyllä 1606.  Matka ei suju suunnitelmien mukaan. Kaapparit valtaavat laivan, varastavat lastin ja ottavat Blankan ja hänen piikansa Margon pankkivangiksi. Sen paremmin Blankan isä kuin aviomieskään ei suostu kaappareiden vaatimuksiin.

Naiset onnistuvat säilyttämään henkensä raakalaismaisten merimiesten hallitsemassa laivassa pitkälti nokkeluutensa ansiosta. Häikäilemättömiä ja naisia halveksivia ovat myös laivojen päällystöt. Lopulta naiset selviytyvät Lyypekkiin. Blankan sopeutuminen uusiin oloihin on piinallisen hidasta. Jo viisikymppisen kauppiaan taloutta on tottunut hoitamaan suvereenisti hänen äitinsä. 

Blankaa ja hänen piikansa tukevat toinen toistaan. Heistä on tullut kohtalotovereita. Samaa naisten välistä solidaarisuutta kehittyy vähitellen miniän ja anopin välille. Naisilla ei ollut oikeastaan minkäänlaista asemaa 1600-luvulla oli hän sitten porvarisrouva tai piika. Miehet saivat kohdella aviovaimojaankin täysin mielivaltaisesti puhumattakaan taloudellisen aseman puuttumisesta.

Ulla Rask on onnistunut kuvaamaan 1600-lukua monipuolisesti ja uskottavasti oli sitten kyseessä sen aikainen keittiöpuutarha tai kaapparilaivan niukat ateriat. Romaanissa on ainutlaatuista lumovoimaa. Sitä ei hälvennä merenkävijöiden mielivalta.

”Elokuun tummanpuhuva, lämmin yö oli kuin korkea heinikko, johon hän saattoi kadota. Lähes täysi kuu, joka kurkisteli kadun puolen ikkunoista sisään, jäi piiloon talon jyrkän katonharjan toiselle puolelle”.

Kirjan kannessa on alaviite ”Kylmä meri -sarja”. Eli jatkoa on luvassa.   

    

Clare Pooley: Ikä on vain numero

Englantilainen Clare Pooley haluaa romaanillaan Ikä on vain numero (suom. Ulla Selkelä, WSOY 2025, 383 s.) ravistella pinttyneitä käsityksiä vanhoista ihmisistä. Pooleyn romaani ei millään tavalla ole uraauurtava aikaansaannos. Mehän olemme tottuneet Minna Lindgrenin hauskoihin ja kantaa ottaviin teoksiin, jotka ovat murtaneet monenmoisia ennakkoluuloja paremmin kuin monet artikkelit ja tv-jutut.

Pooleyn romaanin vahvuus on sen henkilöhahmojen monipuolisuus ja erilaisuus. Mukana yhteisötalo Mandelin Lydian vetämässä seniorikerhossa on mukana vain muutama senioria, mutta hyvin nopeasti saadaan aikaan yhteistyö yhteisötalon tiloissa toimivan päiväkodin kanssa, ei niinkään hoitajien kuin toimeliaiden lasten kanssa. Erityisen tärkeäksi yhteistyö ja yhteiset projektit tulevat kun yhteisötalon tulevaisuus on vaakalaudalle.

Jo kirjan alusta asti on selvää että näyttelijä Art ja hullunrohkea Daphne eivät ole aivan sitä mitä ensi tapaamiselta jää mieleen. Daphnen ansiona on toisten auttaminen. Eniten avusta hyötyy 16-vuotiaana isäksi tullut Ziggy, joka ei tahdo millään selviytyä tyttärensä hoitamisesta, puhumattakaan miten hän voisi toteuttaa unelmansa päästä jatkamaan opintojaan hyvään yliopistoon. Kaiken muun ohella saadaan seniorikerhon vetäjän Lydiankin elämä uusille raiteille.

Näennäisesti hauskaa ja harmitonta luettavaa, mutta lisäksi yllättäviä juonenkäänteitä. Ja elämän koettelemien ja heittämien ihmisten elämäntarinoita, joista on enemmän opittavaa kuin äkkipäätä olettaa.

Buzzy Jackson: Punatukkainen tyttö

Yhdysvaltalaisen Buzzy Jacksonin Punatukkainen tyttö (suom. Annamari Korhonen, WSOY 2025, 462 s.) perustuu tositapahtumiin. Saksalaisten miehittämässä Alankomaissa nuori nainen Hannie Schaft seuraa miten natsit aloittivat ”puhdistusoperaationsa” ja ahdistivat juutalaiset yhä ahtaammalle. Schaft ei jää katsomaan kaikkea sivusta, vaan hän liittyy järjestäytyneeseen vastarintamaan.

Romaanin tapahtumat perustuvat vankkaan tutkimukseen. Jackson on etsinyt ja löytänyt kaiken tiedon oikeasti tapahtuneesta arkistojen kätköistä, Schaftin läheisten haastatteluista ja historian tapahtumista. Paljon on tietoa löytynyt myös natsien arkistoista. Puuttui vain Schaftin oma ääni ja sen kirjailija sai kuuluville kirjoittamalla romaanin eikä tietokirjan. Jackson on aikaisemmin julkaissut kolme tietokirjaa.

”Hannien oma näkökulma on säilynyt vain ystävien ja perheenjäsenten muistamien keskustelujen kautta sekä hieman yli kymmenessä valokuvassa. Hänestä on saatu tietoa myös hänet vanginneiden natsien kautta; he olivat viimeiset, jotka näkivät Hannien elossa”, kirjoittaa kirjailija teoksen jälkisanoissa.   

Romaani on ravisteleva kertomus kaikesta siitä mitä vastarintaliikkeessä mukana olevat saivat aikaan, mutta myös siitä missä kaikessa he epäonnistuivat. Monelta se osin se on myös hyvin rankkaa luettavaa, tuntuu että sodan julmuus tulee liian lähelle. Kaikki kiteytyy Schaftin tovereiden äidin sanoihin: ”Pysy ihmisenä.”

Kaiken ahdistavan lukemisen jälkeen hieman lohtua toi kirjan loppuun liitetty selonteko mitä kirjassa mukana olleille henkilöille kävi. Onneksi kaikki eivät menehtyneet.      

Mélissa D Costa: Toivoa versovat päivät

Ranskalaisen Mélissa Da Costan Toivoa versovat päivät (suom. Saana Rusi, Tammi 2025, 282 s.) on koskettava romaani selviytymisestä. Amande joutuu läpikäymään onnettomuuden aiheuttamat menetykset. Hän menettää rakkaimpansa ja näkee ainoana keinona selviytyä tilanteesta vetäytymisen maaseudulle, kauaksi entisestä elämästään. Hän vuokraa vuosia tyhjänä olleen vanhan talon maaseudulta ja eristäytyy sinne. Amande ei pidä kuukausiin yhteyttä läheisiin ihmisiin, ei kehenkään.

Talon entisen asukkaan tytär Julie tupsahtaa paikalle hakemaan talon ullakolla olevia äitinsä tavaroita. Amande on löytänyt keittiön kaapista vihkoja, joissa kerrotaan tarkkaan miten talon puutarhaa on hoidettu. Jokaiselle viikolle vuodesta toiseen löytyy tarkat ohjeet mitä ja milloin pitää tehdä. Julie ihastuu ajatuksesta että hänen äitinsä puutarha heräisi eloon. Pikku hiljaa naiset ystävystyvät.  

Amande löytää puutarhatöistä tien ulos suruistaan. Lopullisen ratkaisun suremisen tasapainottamiseen tuo puutarhan antimista tehdyt korut ja kukka-asetelmat. Ensin Amande on vain kokeillut mitä voisi kukista tehdä. Aikaansaannokset eivät kuitenkaan jää kokeilun asteelle.  

Rankan elämänkokemuksen läpikäyminen on romaanissa kuvattu kauniisti. Suurenkin surun keskellä on kaiken aikaa olemassa toivoa. Toivoa versovat päivät on rankasta aiheestaan huolimatta ns. hyvän mielen romaani. Ihmisen voimavarat kestää surua ovat rajattomat, mutta surun ei pidä jäädä ainoaksi asiaksi elämässä.   

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

Mikael Niemen Silkkiin kääritty kivi (suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2025, 512 s.) on järkälemäinen mestariteos. Mikael Niemi lunasti paikkansa suurten kirjailijoiden joukossa vuonna 2000 ilmestyneellä romaanillaan Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Tornionjokilaaksossa asuvan pojan kasvaminen aikuiseksi ravisutti. Kirja elää myös  näytelmänä  – viime näin sen Ristiinan kesäteatterissa pari kesää sitten.

Silkkiin kääritty huivi alkaa arvoituksellisesti. Pajalassa on päätetty ojittaa metsää. Kaivinkoneen kuljettaja havaitsee maassa kummallisen möhkäleen, joka on kiedottu kankaan sisään. Tarvitaan vuosikymmeniä ennen kuin kankaan arvoitus selviää.

Romaanin tapahtuvat alkavat ja paljolti keskittyvät 1930-luvun alkuvuosiin kun Pajalaan ryhdytään rakentamaan teitä. Kovinkaan pitkään eivät Pajalan miehet suostu porvareitten juoniin teettää töitä ”nälkäpalkalla”. Tietyömaa on pilkottu osiin ja jokainen osa huutokaupataan, niin että työn saa se joka halvimmalla suostuu sen tekemään. Helposti ja nopeasti Pajalan torpparit ja työmiehet lähtevät puolustamaan oikeuksiaan kun paikkakunnalle saapuu ammattiyhdistysliikkeen edustaja edesauttamaan heidän järjestäytymistään. Edessä on lakko.

Niinpä yhtäkkiä paikkakunnalla on kommunisteja, sosialidemokraatteja, rikkureita. Oma osuutensa on tapahtumien kulussa laestadiolaisilla. Heidän nokkamiehensä on Wilhelm Vanhakoski, joka on saanut kotitilan perintönään ja vaurastunut samaan aikaan kun perinnöstä osattomaksi jäänyt veli Eino, torppari ja tervanpolttaja on menettänyt senkin vähän omaisuutensa mitä hänellä on epäonnistuneissa tervakaupoissa. Kylän isännät eivät myöskään unohda miten Eino on vappumarssilla uhonut ja uhkaillut herroja.

Kaikki alkaa vuonna 1932 ja päättyy 1917. Siinä välissä kerrotaan useamman perheen tarina, keskittyen Vanhakosken neljän sukupolven jäseniin. Niemen väkevä kerronta on parhaimmillaan lakkokuvauksissa ja maaseudun väen elämän kuvaukissa. Niemi tavoittaa hienosti Tornionjokilaakson ihmisten sielunmaiseman. Ravistuttava ja hieno romaani.

 

 

Johanna Vuoksenmaa: Suuremmoinen matka

Johanna Vuoksenmaan Suurenmoinen matka (Otava 2025, 416 s.) vie lukijan monille matkoille. Tärkein matka on se minkä Johannan isoisoäiti Alma teki 1943 natsi-Saksaan. Matkalle on kutsuttu Saksan rintamilla kuolleiden sotilaiden 13 äitiä ja yksi isä Suomesta. Matkalaisista yritetään pitää mahdollisimman hyvää huolta, mutta sotaa käyvässä maassa se ei ihan onnistu niin hyvin kuin isännät olisivat halunneet.   

Vuoksenmaa on löytänyt äitinsä jäämistöstä tämän isoäidin kirjoittaman matkakertomuksen. Kukaan sukulaisista ei ole aikaisemmin kertonut isoisoäidin ulkomaanmatkasta. Kirjailija on lukuisista tutkimuksistaan huolimatta löytänyt vain vähän tietoa äitien palkkiomatkasta. Aineistosta on syntynyt romaani, jossa fakta ja fiktio synnyttävät elävän kuvan niin 1940-luvun Suomesta kuin tämän päivän ilmiöistä etenkin Ilonan pojan ongelmien kautta. Alman ainoaan ulkomaanmatkaan vertautuvat hienosti lentoemäntä Johannan lukemattomat työmatkat.  

Ilonan on vaikea ymmärtää isoisoäitinsä ihastelua kaikesta siitä mitä hän näki Natsi-Saksassa. Matkalaiset eivät kyenneet näkemään ympärillä riehuvaa sotaa ja ennen kaikkea heidän jakamaton tukensa oli Saksan puolella. Hälytyskellot eivät alkaneet soida edes siinä vaiheessa kun matkan loppupäivinä suunnitelmat muuttuivat koko ajan. Matka ei edennyt, vaan jouduttiin odottelemaan aika karuissakin oloissa seuraavaan etappiin pääsemistä.

Romaani on helppo nähdä kuvina. Vuoksenmaan tapa kirjoittaa on hyvin yksityiskohtainen ja kuvaileva. Yksittäisen henkilön kokemuksen kautta saamme uutta tietoa Suomen ja Saksan yhteistyön moninaisuudesta. Hienoa että Vuoksenmaa on tarttunut aiheeseen.       

JP Koskinen: Ukkoslintu

JP Koskisen Ukkoslinnussa (Like 2024, 500 s.) taistellaan ensimmäisessä maailmansodassa. James Frost (aikaisemmin Janne Kuura) on muuttanut lapsena Suomesta perheensä kanssa Yhdysvaltoihin. Nuoresta iästään huolimatta Frost lähtee The New York Timesin sotakirjeenvaihtajaksi Eurooppaan. Hän päätyy itärintamalle ja kokee sodan kauhut. Matkallaan hän saa ensimmäiset kosketukset työläisten oikeuksien puolesta taisteleviin miehiin ja naisiin. Mitä enemmän Frost kotiin palattuaan perehtyy vasemmistopuolueiden ja -ryhmittymien toimintaan, sitä ponnekkaammin hän haluaa auttaa työläisiä ja parantaa heidän elinolosuhteitaan.   

Ukkoslintu (Forstin lempinimi) on huikean rohkea ja omapäinen yhtä lailla työssään kuin yksityiselämässä. Mitä vasemmistolaisemmaksi Frost muuttuu sitä palavammin hän rakastaa entisen vuokranantajansa tytärtä, josta on tullut ison rakennusliikkeen toimitusjohtaja.

Koskisen kerronta on soljuvaa, moniäänistä ja mukaansa tempaavaa. Koskisen  Tulisiipi (2019) ja Haukansilmä (2021) niittivät kiitosta. Eikä Ukkoslintu jää millään tavalla edeltäjien jalkoihin. Uljas romaani. 

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannahin Sodan sisaret (suom. Karoliina Timonen, WSOY 2024, 580 s.) on kunnianosoitus Vietnamissa taistelleille Yhdysvaltain armeijan sotilaille ja ennen muuta sotasairaaloissa työskenneille sairaanhoitajille.

Olen nähnyt Washington D.C:ssä kuuluisan sodan muistomerkin – The Vietnam Veterans Memorial. Monumentissa on 58 195 nimeä, Vietnamin sodassa kaatuneita ja kadonneita. Monumentti on 169 metriä korkea. Muistomerkin vieressä kävellessä tunne oli pakahduttava.   

Ennen kuin Hannahin Sodan sisarten Frankie seisoo Nationall Mall-puistossa monumentin paljastustilaisuudessa hän on käynyt läpi ”maanpäällisen helvetin”. Frankie, tuskin 20 vuotta täyttänyt sairaanhoitaja lähtee Vietnamiin vapaaehtoisena. Veli on kuollut sodassa ja sisar haluaa jatkaa hänen jalanjäljissään. Isä ei hyväksy tyttärensä aikeita ollenkaan. Hänelle riittäisi että tytär menisi naimisiin ja hänen vihkikuvansa voitaisiin ripustaa isän työhuoneen sankarien seinälle.

Kahden vuoden aikana Frankie kokee ja näkee kaiken mitä sota on raaimmillaan. Hannah kuvaa sotaa armottomasti. Sairaalassa työ on raskasta, toivotonta ja turhauttavaa. Frankie venyy jaksamisessa päivä päivän jälkeen yli rajojensa. Hän lohduttaa kuolevia ja oppii ammatillisesti taiturimaiseksi leikkausalihoitajaksi. Kun hän palaa komennukseltaan kotiin, hän ei saa töitä, koska virallisesti kukaan ei pysty kertomaan mitä hän oikeasti sodan aikana tehnyt.

Saman mitätöinnin ryöpyn niskaansa saivat myös kotiinsa palanneet sotilaat. He olivat pahoja ihmisiä eivätkä Yhdysvaltin kunnian puoltajia. Vuosikymmeniä kestänyttä Vietnamin sotaa ja sen merkillistä jatkumista on vaikea hyväksyä, mutta vaikeaa on hyväksyä sekin että veteraanit olivat vihan eivätkä ihailun kohde, riippumatta siitä istuivatko he pyörätuolissa tai kävelivät omin jaloin.   

”Ja sitten, siinä se oli: muistomuuri. Vihreältä nurmelta kohosi kimaltava musta graniittiseinä, jonka hohtava pinta oli elävä sen heijastamasta liikkeestä... Paikaltaan saakka hän (Frankie) saattoi nähdä loppumattomat kaiverrukset kivessä. Yli viisikymmentäkahdeksantuhatta nimeä. Kokonainen sukupolvi miehiä. Ja kahdeksan naista. Kaikki sairaanhoitajia. Kaatuneiden nimet.”

Hannahin teoksista on suomennettu mm. Satakieli, Alaskan taivaan alla ja Tomun ja tuhkan maa. Kaiken kaikkiaan häneltä on julkaistu yli kaksikymmentä romaania.

Hannu Väisänen: Viisikko

Hannu Väisäsen Viisikko (Siltala 2024, 200 s.) on seitsemäs Väisäsen elämästä kertova Antero-romaani. Sisarukset – neljä veljeä ja Sisko – ovat vuosien saatossa vanhentuneet. Nyt he ovat kokoontuneet Anteron luokse Ranskaan viettämään yhteisiä syntymäpäiviä.

Anteron pappila on myytävänä ja muutenkin ilmassa on vahva aavistus siitä että kaikki tulee aika pian muuttumaan. Veljeksistä Aleksin elämä on samalla tavalla Nepalissa kuin Anteron elämä on Ranskassa. Sisko uskoo enkeleihin ja Santeri alkoholiin ja/tai Jumalaan. Sakarin kohtalona on kehitysvammaisen elämä.

Veljekset ovat pikkuhiljaa alkaneet huolestua Siskosta. Tämä kuitenkin yrittää luovia veljesten parissa ikään kuin hänellä ei olisi mitään hätää. Siskon keino selviytyä muistin hapertumisesta on persoonallinen. Hän hävittää esineitä ja tavaroita, jotka voisivat herättää muistoja. Jos muistoja ei muista on turha tallettaa mitään mikä voisi muistuttaa tästä.

Kun Anteron talosta katkeaa sähkö, Antero alkaa kertoa sisaruksilleen millainen elämä on vanhenevilla ihmisillä edessään Vanhuskorpi-nimisessä paikassa. Kaikki kiteytyy  ajatukseen: ”Vanhuus ei ole enää arvo, eikä vanhus ole enää arvokas”.

Anteron ajatusten mukaan on löydettävä radikaali tapa selviytyä vanhenevasta väestöstä. Joka kaiken lisäksi hoidattaa sisukkaasti terveyttään, teettää kaihileikkauksia, uusii luitaan. Ja pitää toistensa puolta ja muodostaa suoranaisia gettoja, kahmii eläkekertymää ja laskee syömänsä keksit. Eikä millään halua siirtyä syrjään.

Viisikolle tarjotulla suunnitelmalla ei ole mahdollista toteutua, mutta vanhuusiän kynnyksellä on lupa suunnitella edessäpäin oleviin vuosiin jotain uutta. Sisarusten tapaamisessa on paljon rakkautta ja toivoa, vaikka tunteista ei juuri puhuta. Helpompi on ryhtyä pystyttämään ikivanhaa Sopu-telttaa tai muistella miten rottia pyydystettiin Oulun kasarmilla rottia. 

Tärkeintä on Hannu Väisäsen rivienkin välistä tihkuva ajatus siitä, että eletty elämä on ollut elämisen arvoista ja on tästä eteenkin päin.