Hanna-Riikka Kuisma: Katkaisuhoito

Muutamien sivujen jälkeen hiipi epäily mieleeni. Voiko Hanna-Riikka Kuisman Korvaushoito (Like 2024, 348 s.) todella olla ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Mitä tekemistä narkkarin elämän kuvauksella on tasokkaan kaunokirjallisuuden kanssa. Nopeasti mieli muuttui. Kirjan minän tilitys addiktiostaan vangitsi lukijan täysin. Vuorotellen kirjassa eletään juuri tätä päivää tai tilitetään päähenkilön menneisyyttä.

Palkintolautakunta kehuu tapaa, jolla teos näyttää lukijalle laajalla kirjolla, millaisia voisivat olla tilastojen taakse kätkeytyvät ihmiskohtalot. Kohtalot ovat hurjia ja vääjäämättömään huonoon lopputulokseen johtavia. Välillä päähenkilön kohdalla näyttää siltä että irtautuminen päihteistä ja lääkkeistä onnistuisi, niin että käytössä olisi vain korvaushoitoon liittyvät lääkkeet.

Hanna-Riikka Kuisma kuvaa päihdekierteessä eläviä miehiä ja naisia analyyttisesti ja ymmärryksellä. Useimpien lähtökohdat ns. normaalille elämänkululle ovat olemattomat. Eikä välttämättä riitä isän tai alkoholismi tai lääkeriippuvuus siihen että elämä soljuu uralle, jota kukaan ei haluaisi sen paremmin itselleen kuin kenelle muullekaan.

Romaanissa ei osoiteta sormella syyllisiksi toisen hankalaan elämäntilanteeseen useimmiten ketään. Poikkeuksena on päähenkilön muisto kouluajoilta. Hän on tehnyt kotitehtävänsä poikkeuksellisen perusteellisesti ja on monella tapaa ylpeä aikaansaannoksestaan. Opettaja leimaa pojan valehtelijaksi. Hän ei ole itse voinut saada aikaan niin hienoa kirjoitusta. Valehtelijan leima ei lähde kouluvuosina pois ollenkaan.

Valopilkkuna addiktioonsa uponneen miehen elämässä on vaimo, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta rakastaa aidosti miestään. Toinen, joka jaksaa rakastaa on äiti. Kun äiti löytää pojan ”henkihieverissä”, on äidillä vain yksi toivomus: ”Älä vie minulta ainoaa jäljellä olevaa lastani”. Tyttärensä hän on jo menettänyt.

Romaanin ansiona on myös kriittinen näkökulma suomalaiseen päihdehuoltoon. Sitten kun vihdoin pääsee hoitoon, hoitohenkilökunta vaihtuu eikä kukaan ota tilanteesta kokonaisvastuuta. Siitä että hoitoon on vaikea sitoutua, ei voi syyttää vain addiktiosta kärsivää. Järjestelmä on luisunut sellaiseksi, että vain harva saa sitä apua, mitä teoreettisesti olisi tarjolla.   

Korvaushoito on Kuisman kahdeksas teos. Mieleen on jäänyt Kerrostalo (Like 2019), joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Kirjailija on kotoisin Porista ja asuu siellä edelleenkin. Haastatteluissa hän on kertonut, että hyvin monenlaiset ongelmat ovat hänelle tuttuja lapsuudesta. Kerrostalon asukkaat ja heidän kohtalonsa jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Niin kuin Katkaisuhoidonkin henkilöt.  

      

Satu Rämö: Rakel

Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (WSOY 2024, 352 s.) ei petä lukijaansa. Samanlainen kiehtova ja koukuttava ote tarinan kerrontaan jatkuu dekkarista toiseen. Tällä kertaa pääosassa on Hildurin äiti. Tyttären on helppo myöntää ettei hän tuntenut äitiään eikä juuri lainkaan isäänsäkään. Vanhemmat ovat kuolleet, kun auto suistui vuoristotieltä mereen – ajajan tahdosta.

Rakelissa on monta rikosta päällekkäin ja limittäin. Punaisena lankana on epäily siitä mitä Islannin satamissa poikkeavat luxus-risteilyalukset oikein merkitsevät Islannille, ainakaan ne eivät paranna luonnon olosuhteita. Mutta romaanin edetessä käy ilmi että vierastyövoiman käyttö on pramean julkisivun takia yhtä julmaa niin maalla kuin merellä.

On kutkuttavaa lukea miten taidokkaasti pienistä vihjeistä Hildur ja hänen suomalainen Jakob-kollegansa rikoksia ratkovat. Aivan yllättävät asiat kääntävät tutkimusten suuntaa. Sen opin että läheisten kannattaa tietää millaista tyynyä käytän nukkuessani vai käytänkö ollenkaan.  

Hildur pitää nyt yhteyttä sisariinsa, joiden asiat ovat ja eivät olet ihan siinä kunnossa mitä sisar toivoisi. Parisuhde-rintamalla Hildurilla menee huterasti, mutta hän pystyy tekemään varsin tärkeitäkin päätöksiä yksinään. Kuntoilu on Hildurin salaisuus, kuntosali- ja lenkkikuvaukset taitavat kummuta kirjailijan omista harrastuksista.    

Jakob joutuu myöntämään, ettei alakouluikäisen pojan elämä uudessa maassa, uudessa koulussa uudella kielellä ole niin helppoa kuin isä on alun perin luullut. Matias viihtyy hyvin Hildurin seurassa ja ehdottaakin isälleen, että tämä voisi muuttaa heille. Kantona kaskessa Jakobilla ovat myös hänen vanhempansa. Sen paremmin Hildur kuin Jakob eivät neuvo toisiaan yksityiselämän asioitta.

Hildurilla itselläänkin oli asioita, joita hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään, ja hän tiesi, että jos hän eläisi vanhaksi, hänen elämässään tulisi eteen vielä monia tapahtumia, jotka hän pitäisi täysin itsellään. Kilometrit seurasivat toisiaan ja linnut ääntelivät joen varren puissa.  

Soljuvaa ja sujuvaa Rämöä.

 

Susanna Alakoski: Tyttärentytär

Susanna Alakosken Tyttärentytär (WSOY 2024, 400 s.) jatkaa Pumpulityttö -sarjaa: Pumpulienkeli (2021) ja Lontoon tyttö (2022) . Tarinassa on edetty 1970-luvulle ja nyt päähenkilönä on Hildan tyttärentytär Kathrine. Hän ei äitinsä ja mumminsa tavoin aio käyttää elämäänsä puuvillatehtaassa. 

Alakoski kuvaa elävästi ja koskettavasti nuoren naisen haparointia oman elämänsä rakentamisessa. Hyvin keskeisenä on romaanissa pohdinta, onko Ruotsiin lapsena äitinsä kanssa Suomesta muuttanut suomalainen vai ruotsalainen vai ei kumpaakaan. Lisäväriä tämänkin asian ratkaisemiseen tuo Kathrinen seikkailut satunnaisesti tapaamansa rekkakuskin kyydissä.  

Eloisasti ja vauhdikkaastikin kirjoitettu romaani rikkoo välillä sovinnaista kerrontaa.  Asiat ilmaistaan vain muutamalla sanalla. 

Erilaisia leimoja ihmisiä ja autoja varten. 
Isoja, pieniä, mustia, sinisiä, pyöreitä, kuusikulmaisia. 
He joviat oluttua.
He jauhoivat purkkaa. 
He pelasivat pokeria. 

Marku Nummi:Käräjät

Kaikki alkaa Markus Nummen Käräjissä (Otava 2024, 575 s.) kun pieneen pohjanmaalaiseen kylään ilmestyy lääninetsivä Juho Iivonen.  Selvitettäväksi on tullut niin visainen rikosvyyhti, että enää eivät oman kylän poliisien taidot riitä. Tulossa on suuri oikeudenkäynti, jossa puidaan sikiönlähdetyksiä ja nuoren tytön väkisinmakaamista.

Lääninetsivällä riittää töitä kun hän kuulustelee kymmeniä kyläläisiä. Sikiönlähdetys on vakava rikos, harva asiaan sekaantunut selviää ilman vankilatuomita. Romaanissa on kaksi kertojaa: on lääninetsivä, sittemmin komisario ja Vilja-täti, kylän kummajainen. Vilja on päätynyt asumaan ja elämään veljensä perheen luokse. Veli on kylän koulun opettaja.

Vilja-täti seuraa kylän elämänmenoa pääasiallisesti ikkunastaan. Koulu on keskellä kylää, joten Vilja-täti pysyy hyvin selvillä mitä tapahtuu. Mutta Vilja-tädillä on kyläyhteisössä oma tehtävänsä. Monet käyvät keventämässä sydäntään tädille, joka kesäaikaan istuskelee sireenipensaiden suojassa odottamassa, olisiko jollakulla hänelle kerrottavaa.

Ihan samalla tavalla kun Vilja-tätikin pohtii monien tekojen tarkoituksenmukaisuutta ja hyvyyttä tai pahuutta, pohtii tätä lääninetsiväkin. Lain pykälät eivät ota huomioon ihmisten inhimillistä hätää tai taloudellista ahdinkoa. Häpeä ja kyläläisten pelätty tuomio, ajaa myös ihmiset hankaliin tilanteisiin.

Käräjät pui isoja asioita, itse asiassa koko maalaiskylän hierarkista asujamistoa. Itsestään selvää ei ole kuka on paha ja kuka hyvä. Käräjät on järkelämäinen romaani muultakin osien kuin sivujensa määrässä. Se on lumoava, se pakottaa miettimään oikeudenmukaisuutta aivan uusista näkökulmista, se kertoo myös rakkaudesta, jota mikään ei kuihduta.

Nummen julkaisuvauhti on hyvin hidas. Edellinen romaani Karkkipäivä (Otava) ilmestyi 2010 ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi.  Esikoisteos Kadonnut Pariisi (Otava 1994) sai Helsingin Snomien kirjallisuuspalkinnon.  J.H. Erkon palkinnon. Kiinalainen puutarha (Otava) ilmestyi 2004. Nummi on työskennellyt myös käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana sekä elokuvien että teatterin tekemisessä.

Heidi Köngäs: Tango Frisk

Heidi Köngäksen Tango Frisk (Otava 2024, 400 s.) alkaa suuresta rakkaudesta ja päättyy pettymyksiin. Heidi Köngäs on vahvojen naisten kuvaaja. Vahva on – ainakin aluksi – karjakoksi hiljattain valmistunut pohjalaistyttö, joka rakastuu silmittömästi Ruotsista potkulaudalla jäitä pitkin Vaasaan tulleeseen Jalmari Friskiin. Kukaan ei tanssi yhtä hyvin kuin Jalmari eikä ole yhtä komea kuin hän. Alina tietää heidän ensimmäisen yhteisen tanssinsa jälkeen, että tässä on hänen tuleva miehensä ja lastensa isä.

Jalmarista tulee aviomies ja isä, mutta täysin erilainen mitä Alina on kuvitellut. Jalmari ei koskaan opettele puhumaan suomen kieltä, vaikka kaikki kuusi lasta puhuvat hänelle suomea, kuten ruotsin kieltä osaamaton Alinakin. Faari on ankara isä etenkin pojilleen. Ainoa lapsista jolle isä pystyy osoittamaan edes jonkinlaista rakkautta on nuorimmainen.

Eikä Alina ole ainoa nainen, joka joutuu Jalmarin lumoihin. Naisia riittää, mutta Alina ei halua tietää heistä mitään. Alina palvoo kaikesta huolimatta miestään, hoitaa kodin ja lapset nurkumatta. Jopa siinä määrin että tämän päivän vinkkelistä tilanne tuntuu lukijasta lähes käsittämättömältä.

Elämän kovin paikka on Alinalle vanhimman pojan kaatuminen. ”Kun Simo kaatui, se halkaisi sydämeni, eikä se enää koskaan tule tyhjäksi. Vaikka sota loppui rintamilla, niin minun sisälläni se jatkuu yhtä, nyt täällä kotirintamalla.”  

Alinan ja Jalmarin elämän taitekohta tulee eteen kun vanhin tytär rakastuu potilaaseensa sotilassairaalassa ja tulee raskaaksi. Kristiinalla on aviomies, josta hän eroaa. Mutta tuottaa isän mukaan niin suurta häpeää vanhemmilleen, että näiden on muutettava toiselle paikkakunnalle.  

Jalmarin mielettömät suunnitelma ryhtyä kanalan pitäjäksi, osoittautuu fiaskoksi. Uusi tilanne ”katkaisee kamelin kaulan”. Alinan voimavarat yksinkertaisesti loppuvat. Pakostakin ilmaan jää kysymys minkä arvoinen rakkaus on.

Heidi Köngäs kirjoittaa soljuvasti ja tv-ohjaajan ammattitaidolla kohtaus kohtaukselta tarina kasvaa ja syvenee.     

Colm Tóibín: Long Island

Irlantilainen Com Tóibín on taiturimainen arkielämän kuvaaja. Long Island (Tammi 2024, suom. Kaijamari Sivill, 345 s.) on hänen neljäs meillä julkaistu teoksensa. Long Island jatkaa samojen pienen irlantilaiskylän asukkaiden tarinaa, johon tutustuin lukiessani aikanaan Tóibínin Brooklynia (Tammi 2011). Molempien romaanien päähenkilö on Eilis, joka on nuorena lähtenyt Amerikkaan, mennyt siellä naimisiin italialaisen miehen kanssa ja saanut kaksi lasta. Hän on käynyt kotimaassaan kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt hän palaa juhlistamaan äitinsä 80-vuotispäivää.

Eilis on rakentanut koko elämänsä sen varaan että hänen tekemänsä elämän tärkeimpiin asioihin liittyvät päätökset ovat olleet oikeita. Kun ilmenee että Eilisin aviomies on saamansa lasta vieraan naisen kanssa, horjuu Eilisin maailma. Onneksi on äidin juhlat on syy lähteä Irlantiin. Mutta kotikylässään hän joutuu jälleen kerran pohtimaan ja päättämään mikä on hänen loppuelämänsä suunta. Ketä hän rakastaa?

Tóibín kirjoittaa kuulaasti ja tarinan käänteitä hyvin säästeliäästi paljastaen. Romaani on monella tapaa myös kurkistus irlantilaiseen elämänmenoon ja vähän italialaiseenkin.   

Tóibínilta on suomennettu myös novellikokoelma Äitejä ja poikia (Tammi 2013) ja romaani Nora Webster (Tammi 2016). Kaikki teokset on suomentanut Kaijamari Sivill.    

Kari Hotakainen: Helmi

Kari Hotakaisen Helmi (Siltala/Kesko 2024, 294 s.) on hauska ja liikuttava romaani Helmistä ja hänen ystävästään Ailista. Muistisairas Helmi eksyy kotinsa lähimetsään ja sieltä hänet löytää nuoripari. He ovat lähteneet etsimään suppilovahveroita ja joutuvat etsimään kodin naiselle, joka ei muista edes nimeään, osoitteesta puhumattakaan. 

Hotakaisen tyylin mukaisesti vakavan asian alta pilkistää aina myös mieltä lämmittävä ja usein hiven koominenkin asia tai ilmiö. Toni ja Mira ovat toivoneet lasta vuosia, mutta toive ei ole toteutunut. Monien käänteiden jälkeen he saavat lapsen sijalle kolme vanhusta. Ihan niin kuin he löysivät suppilovahveron sijasta metsästä apua tarvitsevan naisen. 

Kirjailija kertoo läpikäyneensä äitinsä vanhenemisen ja hiipumisen. Helmin ja miehensäs omaishoitajana toimivan Ailin elämän kuvaaminen on hyvin todenmukaista. 

Aili katsoi miestään, joka oli joskus ollut mies, vaan eipä ollut enää, ei ainakaan sama, ei se entinen, vaan uusi, tuntematon, jostain toisesta todellisuudesta eteiseen ilmestynyt , kuoret olivat samat, komeat ja harteikkaat."   

Hotakainen on hyvin tavoittanut muistisairaan vanhuksen mielen ja tekojan kaksijakoisuuden. Välillä Helmi on Hanoi Rocksin ja muidenkin bändien rautainen manageri. Välillä avuton vanhus. 

Hotakaisen romaanin sanoma vanhusten asemasta, on hautautunut täysin kirjan erikoisen myyntitavan vuoksi. MInua ei häirinnyt lainkaan ajatus mennä ostamaan kirja K-kaupasta. Olen ennenkin ostanut kirjoja ruokakaupasta, vaikka olisin voinut mennä ostamaan ne kirjakaupasta, joka pääkaupunkiseudulla on pääsääntöisesti Suomalainen Kirjakauppa, jossa on tunne että oikeastaan täällä myydään kaikkea muuta kuin kirjoja. 

Vuosia sitten löydin Henning Mankellin Wallander -dekkareita pokkareina isosta laarista Espoon Sellon Sittarista. Olin hyvin mielissäni kun sain ostettua halvalla monta, monta Wallanderia. 

Leena Lehtolainen Korkean paikan lumo

Leena Lehtolaisen Korkean paikan lumo (Tammi 2024, 327 s.) kuuluu osastoon Lehtolaisen muu proosa. Se ei ole Maria Kallio-romaani eikä se kuulu Henkivartija-sarjaan. Sinänsähän ei kenenkään kirjailijan tuotantoa pitäisi sulloa ahtaisiin raameihin, mutta pakostakin romaanista jäi ilmaan kysymys miksi tämä kirja on kirjoitettu.

Lehtolaisen runsaasta tuotannosta tiedämme jo että kirjailija on kotoisin Arpikylästä, jonka maisemassa kaivostornilla on tärkeä tehtävä. Ja tiedämme senkin että kirjailija tai romaanin minä haluaa ehdottomasti pois Arpikylästä, jonka esikuvana on Outokumpu.

Korkean paikan lumossa Riikalle tämä poislähteminen olisi jo hyvin varhain mahdollista. Hän voittaa nuorten laulukilpailun ja voisi sitä kautta päästä ”suureen maailmaan”.  Yllättävä sairaus turmelee Riikan laulunäänen ja laulajan ura saa jäädä. Hän ei ylipäätään laula vuosikausiin.

Uudeksi väyläksi löytyy laulujen sanoittaminen. Siinä Riika on tuottelias ja hyvä ja kaikki sanoitukset syntyvät päivätyön ohessa. Muuten Riikan elämä soljuu hyvin tavanomaisesti. Eli Lehtolainen ei oikein ole yltänyt parhaimmalle tasolleen kuvatessaan naista, joka ei ole tyytyväinen kaksoiselämäänsä.    

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Jenni Linturin Äärimmäisellä laidalla (Gummerus 2024) on lukijansa tiukassa otteessa pitävä kertomus esiteini-ikäisistä tytöistä ja pojista 1970-luvun alkuvuosien helsinkiläisessä lähiössä, esimerkkinä on todennäköisesti kirjailijalla ollut Pihlajamäki.

Mirkun perhe on muuttanut Tampereelta Töölöön isovanhempien omistamaan asuntoon ja hyvin pian sieltä äärimmäiselle laidalle, elementtitalojen sekaan. Mirkun vanhemmat ovat toimittajia, joilla ei keskiluokkaisen mittapuun mukaan mene kovin hyvin. Perheen isä irtisanoutuu kaikesta tekemisestä Erkki Raatikaisen Yleisradion kanssa. Isän ja Mirkun tädin tekemä dokumenttiohjelma on hyllytetty.

Siinä missä Mirkku pikkusiskonsa kanssa saavat tietää kaiken Ylen perimmäisestä olemuksesta, saavat he tietää feminismistä, kansalaisoikeustaisteluista, alkuperäiskansojen ahdingosta, pihan muille lapsille täysin tuntemattomista asioista. Ja tärkeintä Mirkullekiin oikeastaan on ja olisi hyvien ystävien Pauliinan ja Janin seura.

Mutta seuraa on vaikea pitää kun ei tiedä kuka on suuttunut kenelle ja onko Pauliinalla äitiä ja jos on isä onko tämä väkivaltainen vai ei. Jan katoaa kavereittensa näköpiiristä – saattaa olla että Ruotsiin.

Kirjan ote tapahtumiin ja tapahtumattomuuteen on maaginen. Lukijakaan ei aina tiedä mikä on totta ja mikä lasten/nuorten mielikuvituksen tuotetta. Eikä sitä tarvitse tietäkään. Oman osansa kirjassa saa kieli. Se on häkellyttävää: lause voi katketa kesken kaiken ja jatkua seuraavassa vaikkapa vain sana kerrassaan.

Jenni Linturin (synt. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden (Teos) ilmestyi 2011. Se oli ehdolla Finlandia-palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Malmi, 1917(Teos) ilmestyi 2013, Jälleenrakennus (Teos) 2017 ja Mullojoki, 1950 (Gummerus) 2020.  

 

 

Joel Haahtela; Marijan rakkaus

Yksi on ylitse muiden. Joel Haahtelan Marijan rakkaus (Otava, 192 s.) ihastutti, hämmensi, ajattelutti. Olen vankkumaton Haahtelan ihailija ja hänen uuteen teokseensa tarttuu aina vähän vapisevin käsin. Onko yhtä hyvä kuin entiset vai jotenkin vaisumpi tai peräti parempi.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka matkustaa Helsingistä Triesteen kirjoittamaan uutta teostaan. Onhan James Joycekin kirjoittanut teoksiaan Triestessa – miksei hänkin. Kirjoittaminen ei onnistu ja kirjailija päättää lähteä yöjunalla Roomaan. Rautatieasemalla hän näkee nuoruuden rakastettunsa sarajevolaisen Marijan, joka myös on matkalla Roomaan. Taidehistorioitsijana hän on saanut tehtäväkseen ratkaista hyvin vanhan taideteoksen alkuperää.

Romaanissa eletään tätä päivää, mutta käydään läpi myös sitä mitä kirjailijan ja Mariajan välillä tapahtui prahalaisessa hotellihuoneessa kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Mutta se miksi Marija poistui hotellista yllättäen eikä palannut koskaan takaisin jää arvoitukseksi. ”Se mikä silloin oli erottanut meidät oli edelleen olemassa. Enkä koskaan lakannut rakastamasta häntä, eikä hän minua. Tiesin sen nyt, kun Arezzon kaupunki tuli näkyviin kaukana kukkulan laella.”   

Rakkauden ohella kirjassa ovat pääosassa myös kirjailijan ja taidehistorioitsijan väliset keskustelut taideteoksista ja taiteen olemuksesta. Välillä kirjailija pohtii monenlaisia kulttuurin ilmiöitä ja elämän perimmäisiä kysymyksiä. Haahtelalla on tapana ripotella pohdintoja tarinan kertomisen lomaan tiiviisti, että ne eivät jää irrallisiksi.  

Pakko kliseemäisesti todeta: rakkaus on suurin kaikesta

Beatric Salvioni: En pelkää mitään

Italialaisen Beatrice Salvionin esikoisromaani En pelkää mitään (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, Gummeus 2024, 321 s.) on hätkähdyttävää luettavaa. Kaikki kerrotaan ehtymättömällä vimmaisuudella. Päähenkilönä on 12-vuotias Francesca, hyvän perheen kiltiksi kasvatettu tyttö, joka ystävystyy aivan toisenlaisista olosuhteista kotoisin olevan Maddalenan kanssa. Maddalena on elinympäristössään leimattu ”pahan omaksi”.

Tekeepä Malnata 1930-luvun Monzassa mitä tahansa se leimataan pahan henkilön aikaansaannokseksi. Liejuisessa joessa sisiliskon häntiä pyydystävässä tytössä ja hänen ystävissään on Francescan mielestä kiehtovuutta, jota hän ei ole aikaisemmin elämässään kokenut missään.

Maddalena tietää uutta ystäväänsä enemmän elämän nurjasta puolesta. Mustapaitaisia miehiä alkaa näkyä yhä enemmän ja enemmän katukuvassa, Benito Mussolini puhuu radiossa ja Italia hyökkää Etiopiaan. Tytöt yrittävät saada selvyyttä omasta muuttumisestaan kohti naiseutta. Etenkin Maddalenalla on selkeä kuva miesten hallitsemasta maailmasta. ”Miehet kohtelevat naisia kuin sikoja”, on tytön vankkumaton mielipide ja kokemus.

Epäoikeudenmukaisuus tulee tyttöjä vastaan päivittäin koulussa. Kiusaajat ovat Maddalenan kimpussa eikä Francesca pysty tekemään mitään auttaakseen ystäväänsä. Usko Maddalenan pahuuteen on koulutovereidenkin keskuudessa vankkumaton: ”Koska niille, jotka joutuvat hänen lähelleen, käy lopulta kalpaten”. 

Romaanin voi lukea hyvän ja pahan taisteluna. Se mistä kaikki romaanissa alkaa, saa selityksensä lopussa. Eikä se ole kaunis käänne sykähdyttävän romaanin kerronnassa, vaikka Maddalena kirjan nimen mukaisesti julistaa ettei hän pelkää mitään.