Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Riitta Heimosen Äkkiä on ilta (WSOY 2025, 219 s.) on yksi lisä lukemattomien muistisairaudesta kertovien romaanien jatkumoon. Heimosen romaanissa kuusikymppisen Helkan äiti on vajoamassa yhä syvemmälle muistisairauden sokkeloihin. Tytär asuu melko kaukana vanhemmistaan, joten hän ei voi aina rientää apuun. Perheen isä omistautuu voimiensa rajoissa vaimonsa hoitamiseen ja tämän tukemiseen.

Äidin sairastuminen on ja ei ole yllätys. Harvoin lähiomaiset ovat riittävän valmistautuneita sairauden etenemiseen. Ironisesti romaanissa sairastuneen lähiympäristö on paremmin ajan tasalla kuin perhe.

Äiti on vuosikausia laulanut kirkkokuorossa ja se on ollut hänelle hyvin tärkeää. Eräänä aamuna kun Helka on vanhempiensa luona, ovikello soi ja ”oven takana seisoo ruustinna rintavana ja rotevana”. Hän on tullut hakemaan pois äidin kirkkokuorovaatteita. Ruustinnan tietojen mukaan äidin terveys ei enää anna myöten harrastukselle. Helka sovittelee tilannetta ja lupaa vaivihkaa ruustinnalle, että hän toimittaa sitten sopivan tilaisuuden tullen vaatteet kirkolle. Äidin mieltä ei voi pahentaa nappaamalla vaatteet hänen nähtensä pois.

Heimonen kuvaa hyvin sen ahdistuksen ja hämmennyksen, mitä seuraa kun äiti on lopullisesti joutunut (tai päässyt) hoitokotiin. Äidin asioista on pidettävä huolta sen jälkeenkin. Eikä se aina ole helppoa kymmenien kilometrien päästä. Eikä ole helppoa luopuminen molemmista vanhemmista, vaikka sen kuinka järkevästi ajatellen ymmärtää että näin tulee käymään. Kauniisti ja koskettavasti Heimonen kuvaa äitinsä ja isänsä rakkautta.

Isoäiti, isä, aviomies. Minun muistisairaat läheiseni. Isoäidin sairastuessa 1980-luvun puolivälissä asia oli hyvin uusi ja kosketti minua aika etäisesti, koska asuin toisella paikkakunnalla ja mummun lähipiirissä oli monta asioiden hoitajaa, hoivaajaa ja loppuaikoina hoitokodissa vierailijaa.

Isän sairastuminen ja ennen kaikkea sen myöntäminen, ettei hän äidin kuoleman jälkeen selviytynyt omin voimin, oli hämmentävää ja ahdistavaa. Yritin käydä isän luona niin usein kuin mahdollista. Poislähteminen oli vaikeaa. Isä olisi halunnut päästä mukaani. Ennen kuin riensin autolleni ajaakseni Tampereelta Helsinkiin menin itkemään vessaan, joka oli niin syrjässä ettei sinne kukaan tullut.

Kaikkein eniten elämääni vaikutti ja vaikuttaa edelleen puolisoni sairastuminen ja taudin huikea eteneminen. Ja hoitokoti-vaiheen kestäminen vuosia. Minulla on tapana sanoa, että isän sairastumisen vielä jotenkin kestin, mutta miehen en. Parhaita hetkiä olivat yhteiset kävelylenkit. Vähitellen ne lyhenivät ja vauhti hidastui.

  

 

 

 

   

Jari Järvelän Raiteet

Jari Järvelän Raiteet (Tammi 2025, 479 s.) jatkaa kirjailijan historiallisten romaanien hienoa sarjaa. Järvelä on elänyt suurimman osansa elämästään junanraiteiden tuntumassa. Nyt ollaan raiteilla kolmessa tärkeässä maamme historian taitekohdassa: nälänhädän vuosina 1866-68, kansalaissodassa vuonna 1918 ja jatkosodassa vuonna 1944.

Nälkävuosina sisarukset Ilmari, 14 v. ja Amanda, 12 v. joutuvat lähtemään kerjuulle, muut perheenjäsenensä ovat kuolleet. Lapset ajautuvat joukon jatkoksi rakentamaan Helsinki-Pietari -rautatietä. Raskasta työtä tehdään ”nälkäpalkalla”, muutama leivänkannikka riittää palkaksi päivän työstä. Rataa on jälkikäteen nimitetty luuradaksi, kiskojen alle ja radan penkereisiin haudattiin työnsä äärelle kuolleet.

Amandan ja hänen veljensä kohtalon symbolina on hieno taskukello, jonka Ilmari saa työmaasta juttua tekevältä toimittajalta, joka menehtyy. Kello matkaa henkilöltä toiselle.  

Romaanin toisessa osassa ollaan 1918 punaisten panssarijunassa. Junassa on mukana naisia sanitääreinä ja ampujana Amanda tyttärentytär Amalia. Hän saa mummulta neuvon: ”Älä mene ensimmäiseen vaunuun”. Ja huonosti olisi käynyt jos olisi mennyt. Juna juuttuu Kotkaan, mistä moni punaisten puolella taistellut yrittää saada venekyydin Neuvostoliittoon.  

Viimeinen osa vie lukijan jatkosodan viimeisiin hetkiin Muurmannin radalle. Syrjäisen seisakkeen vahdiksi on määrätty sodassa vammautunut mies. Seisakkeen ohittaa vain silloin tällöin juna, harva niistä pysähtyy ja määräys on kuitenkin pitää kirjaa menijöistä. Eipä ratavahti voi mitään sillekään kun sivuraiteelle tuodaan kaksi umpivaunua toivotuksella ”isänmaan puolesta”.   

Romaanin valttina on sen todentuntuisuus. Keskiössä ovat tavalliset ihmiset, Amanda ja hänen perillisensä. Vaikka tapahtumat ovat merkittäviä ja mullistavia, säilyy kerronnassa inhimillisyys. Järvelä on paneutunut romaaninsa aineistoon perusteellisesti. Se tekee kirjasta merkittävän.

Thomas Schlesser: Monan katse

Thomas Schlesserin Monan katse (suom. Lotta Toivanen, Otava 2025, 406 s.) on ainutlaatuisen hieno kirja. Kymmenvuotias Pariisissa asuva Mona on vaarassa menettää näkönsä. Henry-ukki lupaa viedä Monan kerran viikossa psykiatrille. Tarkoitus on valmentaa tyttöä tulossa olevaan uuteen elämäntilanteeseen.

Ukilla on oma suunnitelma Monan valmentamiseen. Ukki ja tyttö vierailevan kerran viikossa pariisilaisissa museoissa ensin Louvressa, sitten Orsayssa ja viimeiseksi Beaubourgissa (Pompidou-keskuksessa).

He perehtyvät 52 taideteokseen. Kirjassa on kuvat niistä kaikista. Ukki selittää lyhyesti mitä tauluissa on ja mitä ne kertovat. Samoin hän perehdyttää Monana tekniikoihin millä työt on tehty.

Tiukasti rajatussa puolivartalokuvassa istuu nainen vasen kyynärvarsi käsinojalla, joka on hänen istuimensa ainoa näkyvä osa. Oikea käsi lepää vasemman ranteen päällä, malli on hivenen kierteisessä asennossa, kuin liikkeessä. Yllään hänellä on kirjailtu tumma puku, joka luo kontrastin miehustalle ja kasvoille. Päätä peittää huntu, ja keskijakaukselle kammattu kihara tukka laskeutuu rinnoille.

Näin ukki aloittaa tarinansa Leonarda da Vincin Mona Lisasta.

Mona kertoo myös oman näkemyksensä taideteoksista. Lukija saa oivallisen oppitunnin maailman hienoimmasta taiteesta. Mona on romaanissa poikkeuksellisen lahjakas ja kypsä arvioinneissaan. Lukiessa välillä unohtuu että analyysia tekee koulutyttö eikä taiteen asiantuntija.

Monan katse on Schlesserin esikoisromaani. Sen käännösoikeudet on myyty 37 maahana ja kirjaa on myyty 600 000 kappaletta. Schlesser työskentelee Ranskassa taidesäätiön johtajana ja taidehistorian professorina. Omaa ihastustani lisää se, että olen vieraillut kaikissa kolmessa museossa ja nähnyt suurimman osan teoksista. Olin aika usein hoitamassa Pariisissa lapsenlapsiani, mutta heidän koulutuntiensa aikana oli aikaa piipahtaa museoissa.  

Olen saanut kirjan kustantajalta.